Pää auki

Siinä minä istuin veneen pohjalla liiallisen tuulen vuoksi peruutetun starttimme jälkeen tietokone sylissäni ja kirjoitin vastauksia tärkeisiin sähköposteihin.

Työviestejä en vieläkään kykene lukemaan etänä.

– Ai, onko täällä WiFi? minut äkännyt miehistötoveritar kyseli.
– Maksullinen, joo, kännykän kautta tämä menee, selvitin ja mietin jälleen, miksi Suomessa ei sanota yleisemmin kätevästi wifi vaan hankalasti wlan ja miksi suomalaisinsinöörit valittavat, kuinka [vi:län] doesn't work in [vi:si:] ja kuinka tämä jälleen näkyy vähän kaikessa.
– Ai, noin voi tehdä, niinku bluetoothin yli, vai; mä en ole koskaan nähnyt, hän kehui ylitsevuotavaa maskuliinisuuttani.
– Joo, kyllä tämä toimii liki millä puhelimella vain – paitsi tietenkin iPhonella.

En minä oikeasti noin sanonut. Hihkuin sen sijaan déjà vu -puuskassani. Oli nimittäin muutamaa päivää paitsi kolme vuotta sitten, kun istuin samainen kone – silloin vain kuukauden vanha – sylissäni samaisessa Hangon regatassa ja joku naisihminen lähestyi:

"Hei, pupu", se sanoi. Samaa ihmistyyppiä kuin minut kerran kiinni juossut nimi ja minua kauan sitten jahdannut toinen nimi. Paitsi ettei ollut minun, vaan laitteeni perään. Tiedä toisaalta heistäkään, sitten.

Olisi halunnut maileja tarkistaa ja kysyi, pääsenkö nettiin. Minä tekniikan ylioppilas jälleen paljain jaloin. Paitsi että maksullistahan se oli, ei minun vikani.

Toisin kuin se, etten saa kännykkäyhteyttä toimimaan. Viikolla kerran sain.

Ja minä en typeryydessäni uskalla antaa mahdollisuutta edes tuonkaltaisuuksille. Juoksen karkuun, vaikka tiukkaa tekisi. Mieli, hihii.

Ja huomaan, että minun tekee Hangossa ollessani mieli polttaa naamani ja kuljeskella sitten yksikseni. Tein niin aikoinaan kesällä 2003, jolloin täällä pidettiin SM-kilpailuja. Olin juuri ollut kaksi kuukautta yksikseni töissä Ruotsissa enkä oikein retriittini jäljiltä osannut puhua suomea tai suhtautua ihmisiin. Kuuntelin vasta ostamaani The Arkin In Lust We Trust -levyä ja kävelin ilman sukkia.

Enkä näemmä ole ikinä pääsevä tuosta roolista eroon. Tällä kertaa kävin sentään hankkimassa vakuutuksen Vespalleni. Viimeisenä mahdollisena päivänä, kuinkas muuten.

Ja syömässä pitsaa siellä, missä isä on neuvonut käymään. Katkarapua ja valkosipulia. Numero kaksitoista. Hangosta sanotaan saatavan hyvää pitsaa. Ei tosin kuulemma tuolta.

Odotellessani luin vanhaa Iltalehteä ja törmäsin yhdellä sivulla kahdesti raivostuttavaan ilmiöön, josta en ole muistanut mainita.


Ei tuosta koulussa sanottu jostain syystä, mutta olenko nyt muka ihan väärässä, jos totean, että totta helvetissä se on oltava alkolukkojen pitäisi olla.

Sinä/sinun tulee olla läsnä huomisessa palaverissa. Duh?

Samassa yhteydessä voisin ottaa puheeksi toisen ikuisuusärsykkeen. Kun minusta pitäisi sanoa tehtäessä. Moni kirjoittaa sen sijaan aivan vakavissaan – jopa akateemisiin lopputöihin – tehdessä. Enkä minä tiedä, saako noin sanoa. Kun minusta tehdessä-sana vaikuttaa keskeneräiseltä ja kaipaa possessivisuffiksia [tehdessäni, tehdessäsi, tehdessään].

Ei sillä, olen myös hieman yllättynyt siitä, kuinka heppoisia ja triviaaleja monet lopputyöt tuntuvat olevan. Kaikkein kamalinta on sittenkin, kun periaatteessa yksinkertainen asia naamioidaan tieteeksi käyttämällä kömpelöitä lauserakenteita ja tökeröitä sanavalintoja.

[Tämä on varmasti juuri oikea asenne, jos syksyllä vaikka pitäisi alkaa stressata omaansa.]


Samassa yhteydessä silmäsin paikallislehteä, jonka pääkirjoittaja kirjoitti liikuttavan tökerösti. Ei vain kielellisesti, mutta kun sisältökin oli kamalan maalailevaa soopaa. Aiheena oli Hangon heikko hotellitilanne, johon on kuitenkin luvassa parannusta. Kylpylähotellisuunnitelmat edistyvät, ja vanha Regatta-hotelli aiotaan repiä pääosin alas ja rakentaa uudestaan.

Satamaan palatessani törmäsin sattumalta Regattaan enkä lainkaan ihmettele purkuvimmaa. Kuulemma se on sisältä vielä kamalampi.






Kaiken keskellä huomaan olevani yhtäkkiä kovin omavarainen ja vapaa kaikesta. Se ilahduttaa minua. Olen töissä ilman äidin apua ja purjehtimassa ilman isän vaikutusta. Vielä kun oppisin löytämään naisia ilman blogin apua, niin voisin kuolla onnellisena.

Milloin en ole torkkunut, olen lueskellut virolaisen Mehis Heinsaarin absurdin pöhköä teosta Herra Paulin aikakirjat.

Paul kertoo viisivuotissyntymäpäivillään juhlaväelle seuraavaa:

Itseasiassa minä olen mies, joka näkee ensimmäisenä ulvovan kiven, keksii täysikuulasit ja kaivaa maasta enkelinluisen piipun. Minä tulen ensimmäisenä matkimaan harvinaista harjalintua, joka pesii kuivilla niityillä, ja lähiaikoina aion nielaista pallosalaman...

Hän jatkaa vielä:

Ja aina maaliskuussa minä sulan lumen alta Tonavan valkealla höyrylaivalla, oboen soittajat kannella, ja seilaan läpi Haanjamaan kukkuloiden. Minä olen se mies, joka oikealla keuhkolla hengittäessään näkee kolme aurinkoa ja vasemmalla viisi isoisää. Lokakuussa määrään taidokkaasti ilmansuunnat ja oikea silmäni kukkuu kuolemani jälkeen käkikellona.

Näin ollen minä olen juuri oikea ihminen kirjoittamaan koppakuoriaisen kerääjille katekismuksen.

Sitten Paul piiloutuu puun taakse kuurupiilossa vuosiksi tai vuosikymmeniksi, kun ei kamalasti välitä tulla löydetyksi.

Enkä ole koskaan sietänyt kuurupiilo-sanaa. Varsinaisestihan sanotaan leikittävän piilosta, mutta piilos-sanaa ei liene olemassa. Kuuru-sanakaan tarkoita mitään vaan on vastaava epätoivoisen huuru-sanalle riimiä kaivanneen runoniekan tuotos kuin Reppu ja reissumies -kappaleen vari.

[Saa syksy ja
lasiin jo tiivistyy huuru.
Vaan syömmein on kätkössä,
piilossa kuuru

, jos ette muistaneet.]

Ja ensi kertaa pitkään aikaan minulla oli hieman piilosillaolo-olo. Ei minun ole enää vuosikausiin tarvinnut antaa vaikutelmaa kuin minulla olisi elämää ja vaihtoehtoja, mutta jotenkin tuntui, että vaikka regattaryypiskely ei jostain syystä millään muotoa napannut, ei olisi sosiaalisesti hyväksyttävää lymytä veneennurkassa tunnelmoimassa muistojaan kesältä 2003. Kun ei nyt kai olisi syytä antaa vieraille ihmisille vaikutelmaa, että olisi outo tai sen sellainen.

Kilpailun tuloksista en tiedä, varsin keskinkertaisesti se meni. Järjestävän pursiseuran sivut ovat jostain syvältä, mutta ehkä ennen ensi vuotta saavat tuloksia näkyville. Eniten suututtaa, että kun Helsingin Sanomiin päästäkseni kirjoitan osoiteriville h ja painan return, selaimeni suuntaakin nykyään tuonne. Raivostuttavaa.

[Ai niin, jos ei muuta kommentoitavaa keksi, voi onnitella minua siitä, että olen selvinnyt jälleen vuoden hengissä. Tämänkertainen ei ollut kauhean vaikea, edes.]