My Fair Empire

Olin jo aihepulassani tehdä kaikkein pahimman ja tekaista heppoisen kuvapostauksen. Sitten keksin oivan idean: julkaisisin sen sijaan neljän vuoden takaisen Sokrateen hengessä tuotetun reflektioesseen Maailmani kartalle – ihan vain huomatakseni, etten ole oikeasti edistynyt noista ajoista minnekään, vaikka kuinka haluan muuta uskoa.

Lopulta tulin sentään järkiini ja hoidin kaiken rahalla. Ostin jotain kommentoitavaa.

***

Eilen kävin katsomassa Lynchin Inland Empireä, enkä suosittele sitä kenellekään. Kerta se on ensimmäinenkin; kaikki aiemmat Kinopalatsissa näkemäni elokuvat ovat olleet oivia. Olen nähnyt siellä ainakin Muiden elämän, Tahrattoman mielen, Puhu hänellen sekä Miehen vailla menneisyyttä ja pitänyt kaikista.

Enkä minä tarkoita, että keisarilla olisi aina oltava vaatteet. Mutta olisi edes katsetta kestävä kroppa.

Ehkä olin vain väsynyt enkä siksi jaksanut seurata kolmea tuntia kyllin intensiivisesti. Varsinaisesti yritin seurata kelloani, mutta kohtaukset olivat pääosin kovin pimeitä. [Tsihihii, pimeitä.]

Olen sikäli juntti, etten ole ennen käynyt elokuvassa, josta lappaa väkeä pois jatkuvasti. Ensimmäiset jo kolmen vartin jälkeen.

Seuralaiseni muisti toimi paremmin ja hän onnistui esittämään juonesta kolme kilpailevaa teoriaa, joten ei se mahdotonta ole. Toisaalta myös hänen teatteriin unohtunut sateenvarjonsa löytyi. Minun varjoni jäävät aina sille tielleen.

***

Lauantaina kävin katsomassa My Fair Lady -musikaalia Tampereen teatterissa. Lapsena en pitänyt elokuvasta, sillä isälläni oli jokin kumma älli pakkosyöttää sitä yhä uudestaan ja uudestaan. Hänen nauhoitukestaan sitä paitsi puuttui elokuvan alku ja loppu. En koskaan tiennyt, kuinka Eliza oli taloon päätynyt enkä, mitä sitten kävi.

Kirjoitusten aikaan keväällä 2002 elokuva näytettiin telkkarissa ja sen loppu, jossa Elizasta on kehittynyt omaa tahtoaan käyttävä lady, hiveli heräilemässä ollutta sisäistä feministiäni. Innostuin hakemaan elokuvan soundtrackin kirjastosta ja tiedostan yhä, että Show Me -mentaliteettiin olisi syytä pyrkiä, mutten harmikseni vieläkään yllä siihen kuin hetkittäin.

Suomenkielisessä teatteriversiossa huomio kiinnittyi erityisesti laulujen käännöksiin, kuinka muuten. Kääntäjiksi ilmoitettiin Helismaa ja Koivusalo. Liekö Helismaa tehnyt jonkin alkuperäisen virallien käännöksen aiemmin ja Koivusalo sitten modernisoinut sitä tähän toteutukseen. Paikoin se oli varsin nokkela – vältteli pelkkiä minä–sinä-riimejä ja sanoi sen sijaan pullon ja mul on.

Sittenkin kuulosti pahalta, kun siinä, missä alkuperäisessä lauletaan kahdella tavulla lovely, yritettiin sanoa suomeksi mukavaa. Myös just a little bit of luckin vastine tuuri kiva kun jos käy tuntui omituiselta.

Kaikkiaan toteutus seurasi hyvin uskollisesti elokuvaa sikäli kuin nyt muistan, kuinka elokuva tarkalleen meni. En muista oliko siinä vastaava epämääräisyyttä liittyen Higginsin olemukseen. Alussa hän tuntuu kovinkin täsmälliseltä ja elegantilta liivipukuineen ja huoliteltuine puheineen, mutta yhtäkkiä herrasväen ilmoilla olikin mukamas täysi moukka. Hieman särähti moinen.

Omat vaikeutensa suomiversioon tuovat myös meiltä puuttuvat intonaatiot ja sävelkululliset seikat. Kellopelin kilkutuksen taustoittamat lauseet kuulostivat suomeksi kovasti hölmömmältä kuin elokuvaversion How kind of you to let me come. Näytelmän mukaan suomessa ei ole muuta vaikeaa kuin työ–tyä-diftongin hallitseminen ja mään korvaaminen minällä. Sinänsä hauskana piirteenä Elizan katutyttömurre kuulosti kovin tamperelaiselta.

Higginsin kieli-intoilijan rooliin syntyi paha särö hänen käytettyään jossain laulussa alkaa tekemään -muotoa. Omituinen oli myös hänen yhdessä kohtauksessa esiintynyt tapansa sinutella häntä teititellyttä Elizaa. Kenties tuo meni sittenkin tahallisen moukkamaisuuden piikkiin.

[Eikä nyt pidä ajatella, että sievistelevästi liikkuva, kieleen takertuva, naisten kanssa kompuroiva, totuuksiaan levittämään pyrkivä ja aivan liiaksi äitiinsä tukeutuva Higgins muistuttaisi jotenkin minua. Kyllä minussa on myös Elizan kotikatua palvovaa ihailijaa, joka ei osaa tehdä mitään, mutta kirjoittaa sentään neljä säälittävää kirjettä päivässä.]


***

Yhtäkkiä mieleeni juolahti sana aamukatse, mutta näköjään se on keksitty jo.

6 on viitsinyt kommentoida:

Minä näin aikoinaan saman näytelmän Turun Kesäteatterissa. Naispääosassa oli Arja Koriseva, paljon muuta en muistakaan, paitsi repliikin "En mää rääkkääkkää.". Kysymyksen johon tuo on vastaus muistat varmaan itse paremmin kun on tuoreempia muistikuvia.

Mutta eikö tuo teitittely/sinuttelu mene niin että ylempiarvoinen voi sinutella alempiarvoistaan, mutta ei päin vastoin? Vai koskeeko se vain kuninkaallisia?

4/30/2007 02:13:00 ip.  

Taisi olla eri käännös. Tässä ei rääkkäilty.

Käytöskirjani on lainassa ystävälläni, mutta minä kompuroin arkeani sen säännön mukaan, että jos teititellään, niin molemmat teitittelevät – sillä poikkeuksella, että lapsia saa sinutella ja olettaa tulevansa silti teititellyksi.

Kuninkaallisista en tiedä, mutta tapaan heitä kaikkiaan aika harvoin, enkä hirveästi pidä monarkiasta.

4/30/2007 02:17:00 ip.  

"Alussa hän tuntuu kovinkin täsmälliseltä ja elegantilta liivipukuineen ja huoliteltuine puheineen, mutta yhtäkkiä herrasväen ilmoilla olikin mukamas täysi moukka."

Ei tuo ole mitenkään poikkeuksellista. Tosin ehkä täytyy olla nainen päästäkseen kokemaan näitä elämyksiä.

4/30/2007 03:10:00 ip.  

Tuon Higginsin jujuhan on juuri siinä, että ulkoisesti ja kielellisesti moitteeton olento voi kuitenkin olla käytökseltään täysi moukka. Higginsin everstikamu Pickeringhän on aito sydämen herrasmies.

Elokuva on kyllä aivan nerokkaan ihana. Aika mahdotontahan sitä on kunnialla kääntää suomeksi; jos ei hurjasta sanaleikinnästä edes puhuta, niin tuo kielen ja yhteiskuntaluokan yhteys, se ei ole täällä aivan niin itsestäänselvänä avautuva asia.

Kai tiesit, että Rex Harrison vetää leffassa kaikki laulunumeronsa livenä?

4/30/2007 03:14:00 ip.  

Ze, hehee.

Suojis, joo, kyllä minä tuon hahmotin, mutta jotenkin sen esiintuontitapa särähti.

En tiennyt, että laulaa livenä. Tiesin vain, että Hepburn ei itse laula, mutta en tiennyt, että dvd-versiossapa laulaakin. Tämäkin kiinnostava trivia tuli vastaan IMDB:ssä:

However, both composer and lyricist knew that Higgins would need a love song towards the end of the story when Eliza has abandoned him. This presented an obvious problem: how to write an emotional song for an emotionless character. Lerner suffered bouts of insomnia trying to write the lyrics. One night, Olson claims, she brought him a cup of tea to soothe his nerves. As she entered his study, Lerner thanked her and said "I guess I've grown accustomed to you...I've grown accustomed to your face." According to Olson, his eyes suddenly lit up, and she sat down and watched him write the entire song in one sitting, based on the idea that although Higgins couldn't "love" Eliza in the traditional sense, he would surely notice the value she represented as part of his life.

4/30/2007 03:40:00 ip.  

Siis mun asianajajani saa mulla soimaan päässä "Usein ennekin, täällä taivalsin, mutta vain nuo kylmät katukivet..."

5/01/2007 08:54:00 ip.  

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds