Lappeenranta – Bad Gastein

Siinä minä olin Lappeenrannassa, keskellä tuttuja ihmisiä. Katsomassa valokuvia viime vuodelta. Tilanteista, joissa en ollut ollut mukana. Henkilöistä, jotka muistin naamalta, mutta joiden nimet olin unohtanut jo monesti.

En minä oppinut kieltä niin paljon kuin olisin halunnut. En minä saanut oikeita paikallisia ystäviä. En minä rakastunut. Matkustin, mutten niin kuin jotkut. Pariisikin jäi näkemättä. Koulua sentään kävin, kerrankin. Eikä kursseistani ole minulle täällä mitään hyötyä, ja ihmiset kysyvät, harmittaako, kun meni vuosi ihan hukkaan.

Ja sittenkin minusta tuntuu, että tuo oli opiskeluaikojeni ainoa vuosi, joka ei mennyt hukkaan.

Minä nyt olen takertuja ajoin kyseenalaisin motiivein, mutta silloin tällöin on syytä pysähtyä fiilistelemään. Tekee hyvää. Fiilistelemään, pahoittelut typerän sanan käytöstä, mutta tunnelmointi ei oikein onnistu ilman leirinuotiota.

Vähän samaan tapaan kuin kymmenen vuoden kuluttua peruskoulun äidinkielenopettaja muistuttaa oppilailleen, että suomen kielessä ei edelleenkään ole verbiä omata.

Entäs ownata sitten? kysyy joku valopää.
Hyvä pointti, totta kai voi sanoa ownata, mutta ainoastaan merkityksessä frägätä, tyyliin kun on pudottanut jonkun nyypän headshotilla. GG.

***

Kohta pakkasinkin jo alppilomani varalle.

Mitäs, JCP, luulet, kannattaisiko t-paita pukea ton kerraston alle, niin hiki kertyisi t-paitaan eikä kerraston paita likaantuisi? aprikoin.
Vaikka kyllähän toi kerraston paita tuntuisi lämpimämmältä suoraan ihoa vasten, jatkoin.
Tuntuisi ja tuntuisi, mitä me on puhuttu tunteista? JCP tivasi.
Öö, ei mitään, muistelin.
Oikein, tunteista ei puhuta! JCP kertasi.

***

Tosiasioista ja sen semmoisesta kiinnostuneet löytävät informaationsa muualta.

Mietin, kuinka vielä kolme vuotta sitten olin sen verran karaistumaton, että alpeilla käynti aiheutti ylivuodon, enkä kyennyt kirjoittamaan mitään. Nykyään olen sentään saavuttanut siunatun tilan, jossa mikään ei liikuta kylliksi ja saatan sanoa jotain.

Kuten sen, kuinka ensimmäisenä päivänä kirosimme todennäköisesti kaiken takana ollutta kansallista rinteenhoitajien lakkoa. Voi olla, että lumikissojen jäljillä seikkailu on vähän virkamiesmäistä, mutta mitäpä meiltä espoolaisilta voi odottaa. Meiltä, jotka yhä ammennamme oppimme Mikko Alatalon 80-lukuiselta hiihtokoulukasetilta.

Christiania on kaupunginosa
tuolla puolen Kööpenhaminaa,
mutta nimi myös kaunista, hallittua
laskettelua tarkoittaa.
Se on sitä, kun jalat on yhdessä
ja sukset yhdensuuntaiset.
Ja suksien kanttauksen vaihdot ovat
samanaikaiset.




***

Yksi syy kuntosaliharjoittelun epämotivoivuuteen on, ettei nykyihminen juuri tee mitään lihaksilla. Selkälihaksien on syytä olla sikäli olemassa, että jaksaa istua päivänsä [ja iltansa ja yönsä] koneen edessä. Kuntoa tarvitaan sen verran, että jaksaa tarvittaessa juosta pari kilometriä bussin perässä.

Tämä pätee normaalielämään, mutta mäenlasku tuollaisessa rinteessä on toinen juttu. Vaikka reiteni ovat paremmassa kunnossa kuin joskus aiemmin, tuossa sohjossa kaikki lisäpotku olisi ollut tervetullutta.

Erityisesti sankka sumu ja lumisade yhdistettynä muhkuraiseen rinteeseen tekivät kokemuksen mielenkiintoiseksi. Ymmärsin sittenkin, että niillä kahdella kepillä on kätevää sokean tavoin kokeilla etukäteen, mitä tuleman pitää.

Välillä kävi niinkin, ettei soveliasta kääntöpaikkaa tuntunut kumpareiden keskeltä löytyvän. Tällöin houkuttaa jatkaa alaspäin ja odottaa, että joskus vielä löytyy sopiva paikka, jossa ottaa homma haltuun. Niin kuin Gösta jo aikoinaan lauloi:

Elatusmaksut lottokupongilla kuittaisin.


Kaikkiaan laskettelu on kovin rytmikästä touhua ja laulut alkavat väkisin soida päässä, vaikka hetken hölmöilyn jälkeen jätin ipodeilun suosiolla hissimatkoille. Apulannan Penkka kävi mielessä useasti.

Pölynä ilmaan ei voi estää.
Verenä penkkaan ei voi kestää.
Kivusta nautintoon on matkaa
pelottavan vähän – jos edes sitäkään.


Kaikkiaan laskettelurinteet ovat puhdasverisen eurooppalaisuuden viimeisiä linnakkeita golfkenttienkin turmelluttua, jos moinen sopimaton kielenkäyttö sallitaan. Ah, noita kaikki paikat täyttäneitä ruotsalaisia laskettelijanaisia. Ruotsalaisissa laskettelijanaisissa on jotain samaa puhdasluontoista karuutta kuin ruotsalaisissa purjehtijanaisissa.

Toki mäissä myös muutamia aloittelijoita pyörii, mutta kokonaisuudessaan väki on valtavan pätevää. Harvassa ovat ne paikat maailmassa, jossa ihmiset tietävät noin hyvin, mitä heidän kuuluu tehdä. Minne sukset laitetaan munakabiinissa. Kuinka käyttäydytään kulloinkin. Ei tupeksintaa, ei evotusta.

Evo tulee tietenkin tutuista sanoista et vain osaa, ja siitä johdetut sanat evottaa, evoilu ja evotus ovat nykyään kuumaa kamaa nuorisopiireissä, joita epätoivoisesti seuraan. Näköjään se kerrotaan jo Wikipediassakin.

EVO on nykysuomalaisten (nuorten) nettislangia ja tulee sanoista "et vain osaa", "en vain osaa", "ei vain osaa" tai muissa persoonamuodoissa vastaavaa. Sanasta on johdettu myös verbi "evottaa", eli nk. "ei vain osata" ja "evottaja", henkilö joka evottaa, ei vain osaa.


Mieleeni juontui hupsu tuuma. Voi olla, että osaamattomat tyypit jäävät lopulta osaavien jalkoihin. Keksin kutsua tätä evo-luutioteoriaksi.

Minun mieleeni nyt tosin juontui aika lailla hupsuja tuumia. Kuinka Vanhanen vaikka olisi voinut sanoa Kuroselle, että tämä tuntuu paremmalta kuin uuniperuna. [Sinänsä aika masentavaa palata Suomeen ja nähdä, ettei kukaan enää puhu Kurosesta, vaan kaikki ovat vaihtaneet SAK:hon.]


***

Ihmiset osaavat käyttää hissejä ilman ohjeita, mikä on tietenkin suunnaton suunnittelullinen saavutus. Olkoonkin, että ankkurihisseissä mainittiin erikseen, että kapulaa ei tule tunkea jalkojen väliin. Englanniksi se on straddle. Hieno verbi. Kehotan kaikkia englanninkielistä pehmopornoa tuottavia kirjoittajia painamaan tuon mieleensä. Minä en suostu lukemaan tekstejänne, ellette sano straddle.

Mietin edelleen hiihtohissejä sekä laajemmin koko hiihtoinfrastruktuuria lumitykeistä siteisiin. Mietin isääni. Mietin moottorisahoja. Mietin lentokoneita. Mietin purjeveneen vinssejä.

Näyttää kuin kaikki olisivat saavuttaneet oleellisilta osin nykyisen tasonsa joitain kymmeniä vuosia sitten. Kenties 70-luvulla. Isäni muisteli kaverinsa nahkamonoja, joissa oli kahdet nauhat: yhdet sisä- ja yhdet ulkokengässä. Takaa ladattavat monot piipahtivat hetken olemassa, mutta nykyiset näyttävät joka puolella sijaitsevine solkineen samalta kuin isäni vuosikymmeniä vanhat. Samaan tapaan ne rikkovat jalat yhä vain.

Jonain päivänä me muistelemme GUI:ta kuin isä nahkamonoja. Vaikka ei kai siitä noin vain päästä. Se on demokratian tapaan vähiten huono vaihtoehto. Aina välillä joku keksii ehdottaa komentorivi 2.0:aa tai valistunutta diktatuuria, muttei mikään ikinä muutu. {Öö, wtf?}

Tämä ei tarkoita, ettei pieniä parannuksia voisi tehdä. Eniten olisin kaivannut hihaani ikuisesti uusia paperipyyhkeitä sylkevää aukkoa [mikä sellainen on, cleanex?], joka mahdollistaisi sivistyneen niistämisen käsineitä riisumatta.

***

Jottei aivan purnauksena pidettäisi, niin väliin paistoi aurinkokin ja rinteetkin lanattiin kuntoon [JCP tosin valitti, että offarit olivat häpeällisen huonossa kunnossa]. Ja dönerit olivat kohtuuhintaisia ja herkullisia kuin Saksassa. Jostain syystä Belgiassa ja Tsekissä myydään epämääräisiä dönereitä, mutta Itävallassa sentään osaavat.

Riistohintaisessa rinneravintolassa vehnäolut maksoi puolet Suomen hinnasta.

Ja voi sitä riemua, kuinka illalla saattoi ostaa ohimennen olutpullon auki olevasta välipalakioskista. Korkki suljettuna. Korkki, jonka saa auki käsin kiertämällä ilman avaajaa. Suomessa sentään jokainen puolue lupaa tiukentaa alkoholipolitiikkaa entisestään.

Niin, kävin JCP:n kanssa baarissa vähän katsomassa kelloa, niin kuin nuorisoskenessä nykyään koleasti sanotaan. [Kyllä, olen niin inessä, että tekee kipeää.] Yökerho oli varsin tyhjä eikä aikakaan tuonut sinne kuin liian ruskettuneita ulkonäöltään Mitvitistä seuraavia ruotsalaiskillejä. Valkoiset kengät, vaaleat farkut, valkoinen kangasvyö ja valkoinen pikeepaita nostetuin kauluksin.

Sellaisia, joista Olakin toteaa:

People here in the neighbourhood
act real cool but they dance no good.


JCP ja minä sitten näytimme vähän mallia. Noudatimme vanhaa maksiimia, jossa lattialta ei poistuta ennen kuin väki taputtaa eikä sinne toisaalta jäädä enää, kun taputus lakkaa.

Tämä pätee hyvin myös blogaamiseen sekä kaikkeen elämässä tärkeään.

Toinen maksiimi sanoo, että elämässä ei tulisi tehdä kuin tärkeitä asioita.


***

Kaikkiaan jälleen kovin vavahduttavaa, kuinka matka tuntui kestävän kauan, mutta paluun jälkeen oli šokeeraavaa ymmärtää viikko kuluneeksi. Järkyttäviä määriä nukkumista, kun ei illoin nettiinkään päässyt. 5 euroa tunti ja kävelymatkaakin melkoisesti.

Taas kelpaisi pohtia ajankäyttöään ja sen sellaisia. Kun vain saisi ensin kaikki kertyneet rästit paikatuiksi.

Muutaman päivän poissaolon jälkeen ajatukset muuttuvat sellaisiksi kuin öisin. Intensiivisiksi ja mahdollisilta tuntuviksi. Yleensä kaikki hälvenee aamuisin, mutta kun aamuun kestääkin useampi päivä, ne ehtivät kasvaa melkoisiksi.

***

Lopulta lumisade hautasi haaveeni, jotka kiistäisin, jos keksisitte kysyä. Eikä sillä, sain tietää, että tämä jatkuu vielä.

13 on viitsinyt kommentoida:

Hahaha... Evo-luutio.. :)

3/04/2007 11:33:00 ip.  

Olen jotenkin vaikuttunut ja liikuttunut tästä postauksesta. Hyvä oli. Herätti hämäriä muistikuvia itävaltalaisesta hiihtokeskuksesta joskus kauan sitten. Niin ja elämästä muutenkin.

3/05/2007 12:06:00 ap.  

Vähän pitkä postaus. Onkohan niin, että kun ihmiseltä riistetään netti määrätyksi ajaksi, niin tuumailut kasautuvat ja purkautuvat lopulta sitten tällaisena tulvana.

Mutta vanhana Apis-fanina täytyy vaatia selvennystä, että oliko Penkka silkkaa kömpelyyttä vai liittyikö siihenkin joku PA-mainen nokkeluus?

3/05/2007 12:28:00 ap.  

Alamäkeen, hassua, että mietit moista. Aloitin postauksen alun perin vastaavalla pohdinnalla, mutta poistin sen sittemmin vähän mauttomana.

Ei tuo Penkka-juttu kauhean nokkela ollut, mutta siinä tilanteessa kriteerit eivät olleet kovin korkealla.

3/05/2007 12:38:00 ap.  

"että kapulaa ei tule tunkea jalkojen väliin. Englanniksi se on straddle. Hieno verbi."

Kapula on straddle. Kapula on hieno verbi. Vai tunkea on hieno verbi?

Maalla on tylsää.

3/05/2007 01:37:00 ap.  

PA-merkintä every once in a while kuuluu ilmeisesti käsitykseeni verkosta, niin elähdyttävää (olisiko tälle käsitteelle muuten kauniimpaa sanaa?) tämä oli taas lukea.

3/05/2007 08:53:00 ap.  

Mie tykkäsin myös. Vaikken ole varmaan kymmeneen vuoteen käynyt laskettelurinteessä, niin tuli mieleen ne hissit. Kotipitäjän laskettelurinteessä tosin oli sellainen yksinmentävä, jonka tanko piti asettaa jalkojen väliin.

Nuo kaksi maksiimia oli pätevät.

3/05/2007 09:10:00 ap.  

Vähän pitkä oli, mutta luin silti. Christiania osui silmään kun olen menossa Köpikseen parin viikon päästä. Toivon että mellakat ovat silloin jo ohi. :)

3/05/2007 09:07:00 ip.  

Väkisinkin mieleeni tunkivat muistot muinaiselta ajalta, jolloin olin rinteessä serkkupoikien ja enon kanssa. Hurjapäinen eno johdatti meidät lapsoset puiden sekaan maastoreitille, joka oli kapea, jyrkkä, arvaamattomasti mutkitteleva sekä täynnä kumpareita. Vauhti kiihtyi täysin hallitsemattomaksi, auraamaan ei puiden välittömän läheisyyden vuoksi mahtunut, ja turvavälitkin puuttuivat. (Tuolloin olin liian ylpeä myöntääkseni edes itselleni, etten pitänyt siitä.) Eikä jäänyt ainoaksi kerraksi.

No, pitäähän tälläkin nössösukupolvella olla vähän eloonjäämistaistelukokemusta. Seuratkaa enojanne.

3/06/2007 12:16:00 ap.  

Täälläkö jaetaan laskettelukokemuksia.

Minä olen vain yhden kerran ollut laskettelemassa. Ala-asteen viidennellä luokalla teimme luokkaretken Vihtiin. Osaamattomia varten siellä olisi kuulemma järjestetty joku nolo hiihtokoulu, mutta kaverin kanssa emme kehdanneet tunnustaa kokemattomuuttamme, joten jätimme väliin - miten se muka eroaisi minisuksilla laskemisesta?

Reissu ei mennyt ihan nappiin. Sukset olivatkin yllättävän painavat ja kömpelöt käsitellä. Jo vuorelle nousussa tuntui olevan riittävästi haastetta. Puolivälissä ensimmäistä hissireissua huomasin, että kaveri oli jäänyt jonnekin matkalle, ja siellä hän tosiaan hoiperteli rinteen sivussa ja taisteli ettei luisuisi takaisinpäin. Minä itse pitelin kaksin käsin kiinni ankkurihissistä ja toivoin, että tämä olisi pian ohi.

Pääsin ehjänä ylös ja aloin heti laskemaan muiden selvinneiden mukana. Rinne oli aluksi naurettavan loiva ja tuntui jatkuvan pitkään, mutta siitä huolimatta vauhtia kertyi enemmän kuin olin minisuksilla tottunut. Minä olen aina ollut sitä mieltä, että auraaminen näyttää tyhmältä, ja siitä tulee muutenkin Mikko Alatalo liikaa mieleen, joten en sitten alentunut sellaiseen. Mutta siinä vaiheessa, kun rinne yhtäkkiä jyrkkenikin, tajusin että on enää liian myöhäistä opetella auraamaan, vaikka olisin halunnutkin. Lopulta pääsin jotenkin alas asti, kaaduin ja törmäsin isoon lumimöhkäreeseen. Joku huusi jotain.

Sitä seurasi pitkä tauko, jonka aikana löysimme kartasta helpomman rinteen. Siinä oli hissitkin paljon helpommat, joten pääsimme molemmat ylös asti. Kello oli kuitenkin niin paljon, ettemme ehtineet laskea kuin pari kertaa. Viimeisellä kerralla kaveri kaatui ja häneltä vääntyi sauva muodottomaksi, jota hän yritti häpeillen peitellä palauttaessaan vuokrakamoja.

Kyllä kai siinä oppikin jotain, mutta ei suinkaan laskettelusta vaan elämästä yleensä.

3/06/2007 01:43:00 ip.  

Mua vaan hymyilyttää ajatella PA:ta itävaltalaisessa rinteessä iPodittamassa täysillä Mikko Alataloa ja muita sanoittajia laskiessaan. Varsinkin tuo inspiraatio, mitä ne laskijassa aiheuttivat, on jotenkin todella liikuttavaa.
-minh-

3/06/2007 06:56:00 ip.  

Kaukomaista viis, mutta Lappeenranta!

Kiva kun palasit.

3/06/2007 09:21:00 ip.  

Meilläpäin on tapana puhua elyttämisestä eikä evottamisesta.

3/07/2007 07:35:00 ip.  

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds