Minä sitten kokeilin Sun äitis makaronilaatikkoa ja olen yhäti hengissä. Varsin mainiosti onnistui, mitä nyt makaronit tuottivat pieniä ongelmia. Minä kun en löytänyt mistään sellaisia makaronin mallisia. Mutta laatikkopuoli onnistui sitäkin paremmin.

Paitsi että tuo maidon määrä hieman kummastutti. Pohjalle jäi sellainen epätoivottava puolentoistasentin nestekerros. En osaa ymmärtää, mitä vahinkoa voisi tapahtua, jos maitoa laittaisi vaikka vain kaksi desiä.

Ja kannattaa huomata pekonin negatiivinen lämpölaajeneminen. Sinänsä pekoni ja punajuuri ovat kyllä hyvä yhdistelmä, mutta tämähän oli arvattavissa. Vanha kansa jo tiesi, että kaikki samanväriset tuotteet myös maistuvat hyvältä yhdessä.

Juuri sen vuoksi banaanijaffa on niin herkullista.

[Vt sitten meni ja veti yhteen koko pekoniviikon saaliin.]

***

Lähi-Lidlistä makarooneja etsiessäni näin aivan upean naisen. No, sitä tietenkin sattuu näin keväisin {ai sydäntä vai?}, mutta minusta oli aivan riemastuttavaa, kun ymmärsin, että hän oli kasvoiltaan puuttuva rengas kahden muun kasvon välissä.

Joskus aina ymmärtää laulua kuunnellessaan, että siinä on jokin sama juju kuin jossain muussa kappaleessa, josta pitää. Tai lukiessaan Kysyn vaania alkaa kummasti miettiä, ett

Minusta olisi kovin kiehtovaa syöttää kaikki prefenrenssini koneelle ja nähdä, mitä haluan. Tai siis hienoa olisi, että preferenssit syöttyisivät koneelle sillä aikaa kun minä vain istuisin ja blogaisin. Vaikka vielä mielummin minä kyllä blogaisin kävellessäni.

Olen miettinyt asiaa ja tullut tulokseen, että kävellessäni olen parhaimmillani niin fyysisesti kuin henkisesti.

Net.nyt muuten puhuu blogaajista yhdellä geellä ja se on sentään Suomen luetuin blogi. [Kyllä, vielä luetumpi kuin Visa Kopu.]

On niin hienoa, kuinka asiat liittyvät toisiinsa, kun löytää puuttuvan välipalasen. Minulla on varsin voimakas viehtymys analogioihin.

Vertaus on opintojen äiti, sanoin kerran.

Niinhän aivojenkin kuvitellaan nykyään toimivan, luovan linkkejä kuin ad-hoc-verkko. Oikeasti kannattaa tietenkin suhtautua näihin vertauksiin epäilevästi. Ei siitä ole vielä pitkääkään aikaa, kun aivojen sanottiin toimivan kuin höyrykone.

Mietin, pitäisikö minun palata aikanaan kotiin Ruotsin kautta. Minä siis työskentelin siellä yhden kesän jokunen vuosi sitten. Ja ihmiset pitävät moista täysin älyttömänä. Enhän minä tunnekaan sieltä ketään.

Ja pohdin, olenko täysi ihmishirviö, jos kiinnyn paikkoihin ihmisten sijaan. Paikkaan kiintyminen tarkoittaa varsinaisesti muistoon kiintymistä, niihin ajatuksiin, joita siellä joskus ajatteli. Siihen minään, joka siellä kerran oli ja eli. Itserakkautta, niin, mikäpä olisi soveliaampaa kaltaiselleni narsistiselle blogaajalle.

Onko ongelmana se, että ihmisen nähdessään näkee ihmisen nykyisyydessä. On vaikeaa päästä kiinni menneisyyteen. Paikat taas säilyvät, ja siksi niistä löytää menneen välähdyksiä.

Kun lukee vanhoja muistiinpanojaan ja tekstiin kirjattu typerä yksityiskohta valaisee yhtäkkiä koko maiseman ja herättää henkiin jotain, jota ei muistanut muistavansa. Tai sitten se on vain typerä yksityiskohta, jonka lukeminen suorastaan turhauttaa.

Enkä minä tarkoita takertumista tai surkeaa nyyhkykaihoa. Enemmänkin gut, weiter -tyyppistä taakse vilkuilua. Kuin kirjoitin joskus yllättyväni aina vanhoja tekstejäni lukiessani. Että ne ovat parempia kuin olisin muistanut. Kuinka haluaisinkaan palata jokaiseen olohuoneeseen näkemään, että minä tosiaan asensin ne valokatkaisijat suoraan.

Listatessani elämäni huippuhetkiä huomaan kokeneeni määritelmästä riippuen valtaosan niistä yksinäni. Suurimmat oivalluksen, onnistumisen ja riemun hetket, surkuhupaisuudessa rypemiset – omiani ne ovat. Vaikka minun kuuluisi periaatteessa olla kovin sosiaalinen ihminen. Osaan kertoa vitsejä, reagoida ensimmäisenä, lukea tilanteita ja huijata persoonallisuusluokituksekseni niukan ENFP:n.

Mutta jollain lailla lasken tuon kaiken vain lisäarvopalveluksi. Minua kylmää, kuinka lauluissa pudotellaan [tässä toki parodiana] aksiomaattisesti want ja need ja vasta loven kohdalla pysähdytään harkitsemaan. Toki, kyllä minäkin haluan kaikenlaista kuten kuka tahansa eläin [tahto on sitten jo toinen juttu]. Mutta mitä minä tarvitsen. Minusta on melkoinen kannanotto sanoa tarvitsevansa jotakuta. Ja mietin, onko rakkaus muuta kuin väistämätön seuraus kahdesta ensimmäisestä. Jos siis halu on nuoli a->b, tarve a<-b, eikö rakkaus ole vain a<->b.

[Tässä piti olla muutakin, mutta hukkasin ajatuksen.]

Joskus nuorena ja nokkelana viisastelin, että jos muistaa, että asioilla on puolensa, havainnointi on puolikasta. Jos taas, että puolilla on tasot, se on tasokasta.

Tulin jälleen pohtineeksi tasoja, kun mietin tapani mukaan, mitä nuo kaikki minusta ajattelevat. Minä en osaa edes hävetä moista käytöstä. Olen kuvitellut itseni toisten rooliin niin kauan kuin jaksan muistaa. [Siksi minä olen tällainen alistuva nössö, kun minusta olisi niin hienoa, jos kaikki muut olisivat alistuvia nössöjä, niin voisin helpommin valloittaa maailman.]

Kun siis kuljen kaupungissa valkoiset Sennheiser-kuulokkeet päässäni. Yhden tason havainnoitsija katsoo minua ja noteeraa, että päässäni on kuulokkeet ja miettii, että noita musiikin kuuntelijoita nyt on kaikkialla nykyään. Seuraava katsoo ja pohtii, että noita valkoisia kuulokkeita nyt on nykyään kaikkialla.

Kolmas katsoo ja mietti, että hitto mikä feikki kun käyttää valkoisia kuulokkeita, vaikka noista näkee kilometrin päähän, etteivät ne mitkään iPod-kuulokkeet ole.
Neljäs pohtii, että kappas, sillä on tuollaiset Sennheiserit, jotka vaikka ovatkin ulkomuodoltaan vähän kräpäiset, ovat sittenkin äänenlaadultaan ulkokorvanappien parhaimmistoa.

Viides toki keksisi päätellä senkin, että kuuntelen podcastia enkä musiikkia.

***

Joskus nuorempana, kun vielä murehdin hiuksistani, saatoin miettiä pyöräilykypärää kädessäni kantaessani, että nyt kaikki minut näkevät huomaavat kypärän ja ymmärtävän sen vuoksi, että lettini on länässä.

***

Marinadi kertoi
katsovansa paheksuvasti kypärättömiä pyöräilijöitä. Minä tapaan käyttää yleensä kypärää, mutta ah sitä hurmaa, kun laittaa menemään pää paljaaltaan. Miksi kaikki kiva ja hyvä on aina epäterveellistä.

Joskus pohtii sitäkin, miksi evoluutio on opettanut meidät rakastamaan vauhtia. Eikö olisi kaikille edullisempaa, että ihmiset istuisivat hiljaa paikoillaan poissa hölmöilemästä. Kutoisivat vaikka.

[Minä päätin kantaa ylpeydellä länsisuomalaisia juuriani ja puhua kutomisesta siellä, missä kutomisesta on syytä puhua.]

[Ovatko blogit internetin ainoa osajoukko, jossa kutominen on kutemista suositumpaa.]

{Et sitten yhtään huonompaa punchlineä keksinyt?}

***

Kerran olen ajanut fillarikolarin Helsingissä auton kanssa: kauppatorille oikealle kääntyvää autoa kylkeen. Silloin oli kypärä päässä. Minä olin vasta autokoulun aloittaneena sen verran kakara ja sen verran huonosti säännöt tunteva, etten osannut pyytää autoilijalta tarpeeksi vääntyneestä renkaastani. Ja sain tietenkin hirmuisat haukut isältäni. Hyvä, ettei piiskaa fillarinketjulla.

11-vuotiaana, nykyisen pyöräni saaneena, ajoin sittenkin pahimmat kolarini. Enkä oikein tiedä, mikä minua riivasi, mutta onnistuin olemaan turvallani yhtenään. Toisessa pahimmista episodeista eturenkaani tökkäsi hurjan alamäen lopussa pehmeään hiekkakasaan, joka oli peräisin kaupunginosamme yläasteen laajennustyömaalta. Pyörä jäi siihen ja minä jatkoin sarvien yli.

Toisella kertaa ajelin asfaltoitua alamäkeä kotimme päädyssä. Vastaan ajoi auto minut turhan lähelle tietä reunustavaa aitaa kiilaten. Ohjaustankoni sattui olemaan juuri samalla korkeudella aidan putken kanssa. Tanko vaappui aivan aidan vieressä, kun painauduin mahdollisimman lähelle, jotta auto mahtuisi ohi.

Kosketus.

Taas jatkoin matkaani tangon yli. Tulin jostain syystä takaperin alas asfaltille ja päädyin kuperkeikan jälkeen jaloilleni. Auto jatkoi matkaansa.

Seurauksena vasen jalkani päästi aika ajoin vingahduksen kuin ruosteinen sarana. En maininnut asiasta [tuossa vaiheessa olin sentään kertonut hukanneeni pyörän avaimen]. Noin vuoden jälkeen vinkuna oli jo loppunutkin, joten mitäpä turhia hystereesaamaan.

Unohtui tuosta viime kertaisesta naishahmotelmasta jatkokehitelmän mainitseminen. Olisi ihanteellista, jos nainen ei panikoisi, vaan kykenisi ottamaan vastaan järkevää argumentaatiota ahdistuksenkin hetkellä.

Ylipäänsä minua ärsyttävät vanhemmat, jotka eivät anna lasten selittää, vaan toteavat suun tukkoon. Länsimaissa on tapana kuunnella ennen tuomiota, vaikka kuinka olisi kyse muodollisuudesta. Puolustuspuheenvuoron sallimisen lisäksi lupaan, etten koskaan rankaisisi lasta vahingosta.

Olettaen tietenkin, ettei vahinko ole aiheutunut typerän käyttäytymisen vuoksi.

***

Katsoimme kielikurssilla Sophien valinnan saksalaisin äänin. Varsin mainio elokuva, ja nyt tiedän minäkin, mitä tehdä, kun upein kaikista on jonkun urpon varaama. Pitää vain odotella, että se peelo ottaa ja tappaa itsensä.

Tänään keskustelimme elokuvasta. Ja olin tajunnut yhden jutun väärin sitä katsoessamme. Ja sanoin jotain, jossa ei ollut mitään järkeä, jos asian olisi ymmärtänyt oikein. Ja koko luokka katsoi minua, että mitä ihmettä toi nyt taas sönkkää.

Siinä vaiheessa tietenkin ymmärsin asioiden oikean tolan ja tyydyin pitkään, kaiken tiivistävään ächziin.

Ja olin kymmenen minuuttia hiljaa, jotta veri lakkaisi kiertämästä kasvoissani. Ja yritin sanoa jotain muuta myöhemmin. Ja mokasin aivan tasan kaiken, mitä koetin sanoa. Voi, kuinka tuo tekee hyvää joskus.

Tulin sentään toiseksi pokeriturnauksessamme, joten jotain lohtua tähänkin kurjuuteen.

Niin, ja uusi laukkunikin saapui. Saapa nähdä, mihin blogiin piilotan analyysiini siitä.

Minä istun täällä lattialla, mistä saa sähköä. Pikkuveli piirsi kerran kartan, johon oli merkitty kaikki kotimme parketin narinapaikat. Minä voisin piirtää kartan tämän kaupungin pistorasioista.

Uskottelen itselleni, että tämä on ihan normaalia. Vaikka oikeasti lattioilla ja ulkoseinän ikkunalaudoilla yöaikaan istuksivat lisäkseni vain japanilaiset.

Sähkövirta ja nettiyhteys, ihmisen kaksi perustarvetta. Jokohan mahdoin sanoa sen. Vaan mitäpä tuosta, ikuiset totuudet eivät muutu kovin usein.

***

Eilisessä rankkasateessa kotiin tarpoessani mieleeni muistui, paitsi kuinka varmuuden vuoksi takin mukaan ottaessani [lähtiessä lyhythihakeli] poistin laukustani sateenvarjon, eräs tilanne lapsuuden neuvolakäynniltä.

Aikuisuudessa en sentään ole joutunut neuvolassa käymään, sehän tästä vielä puuttuisi. Neuvola on muuten aika hauska sana. Kysyisin, mitä se on muilla kielillä, mutta oletan, että sille on ihan yhtä vähän käännöksiä kuin äitiysavustuspakkaukselle, joka sekin lienee meikäläinen outous.

Äitiysavustuspakkaus olisi takuulla saksaksi sellainen sana, jonka olisin piruuttani opetellut ulkoa lukiossa. Hieman kuin kankaankudontapiirin. Webkreis. Luultavasti saksalaiset neuleblogaajat muodostavat myös Webkreisin.

Niin, istuin neuvolan odotushuoneessa äitini kanssa kenties noin viisivuotiaana. Ja joku peelo pikkupoika pärisytteli leluauton kanssa. Brum, brum, se sanoi. Sylki vain pärskyi, kun poika renkkasi autoa eestaas. Sillä lailla liian lujaa lattiaa vastaan painaen, kuten joillain hölmöillä on tapana tehdä. Niin, että jännitys sitten purkautui auton äkkinäisenä kiihtymisenä jompaan kumpaan suuntaan.

Kuulepas PA, kuinka tomerasti tuo poika päristää, äiti kommentoi minulle.
Sietäisi sinunkin ottaa oppia.

Ja minä mietin, että vittuileeko tuo nainen minulle. Kuten lienee tiedossa, minä en osannut sanoa ärrää. Sittemmin minulla todettiin myös l-, s-, d- ja q-vika. Ainakin. Yleensä tyydyinkin luettelemaan ne kirjaimet, jotka osasin sanoa. K sujui aina varsin mallikkaasti.

Ja tuossa joku idiootti tekee jotain niin typerää kuin leikkii pikkuautolla. Ja pärisyttelee hölmösti mennessään. Ja minun äitini sanoo, että sietäisi ottaa oppia. Minulle, joka sentään istun kultivoituneesti aloillani enkä pidä meteliä.

Sitä paitsi luulisi nyt lapsenkin tietävän, ettei auto sano brum brum – niin kuin tarhassa opetetaan – vaan öööönnn, ööööööööööönnnnn. Sekä ajoittain ohi ajaessaan nniiiiiijjjjoouuuhhhh.

***

Joku humoristi voisi kirjoittaa jotain ratkiriemukasta siitä, että Harry ja William tahtovat sotaan. Eturintamalle, perkele. On tietenkin ok, että Harry ja William vaativat oikeuttaa päästä tappamaan, mutta mitä jos he pyytäisivätkin päästä kiduttamaan sotavankeja tai raiskaamaan siviilejä tai mitä näitä oheisfiitsuja nyt sotiin liittyykään.

{Täällä Pää auessa olisi humoristin paikka auki, muuten}

***

Joissain blogeissa kiertänyt intuitiotesti on minusta kovin oiva. Minäkin sain tuloksekseni, että olen sekä järki- että tunneakselilla poikkeuksellisen etevä. Sain molemmista akseleista tasan yhtä paljon, vieläpä. Omituisinta on, etten ollut varma yhdenkään kysymyksen vastauksesta. Yleensä tällaisissa testeissä vaihtoehdot vihjaavat suoraan, millaiseen tulokseen ne ohjaavat. Tällä kertaa ei ollut mitään havaintoa.

Tämä oli saman tekijän luoma kysely kuin viimekesäinen kolmiulotteinen huumoritesti, jonka senkään kysymyksistä ei ottanut selkoa, mutta lopputulos oli juuri oikea. Ja ihme kyllä siitäkin saivat jotkut todistetusti myös poikkeavia tuloksia.

Tämänkertaisesta en ole tosin nähnyt kuin meitä poikkeuksellisen laaja-alaisesti fiksuja.

Kysymyksetkin olivat kiinnostavia. Arvata nyt siinä kasvojen perusteella, kumpi kaveruksista tappoi itsensä kuukautta kuvan ottamisen jälkeen. Mietin, mitä minun kasvoiltani voisi lukea. Jos olisi kuva minusta ja jostakusta muusta ja kysyttäisiin, kumpi näistä tappoi itsensä kuukausi sitten.

***

Justin kyselee, onko toisen koulutustaustalla merkitystä parinvalinnassa. Tämähän sanoo implisiittisesti, että vastata saavat vain ne, joilla on varaa valita.

Äh.

Äiti opetti, että mitä vain kunhan ei lastentarhanopettaja. Terveydenhoitajat ovat yleensä samaa jengiä. Laupiaita. Olen sanonut tämän ennenkin enkä sen jälkeen ole saanut ainoatakaan yhteydenottoa kummastakaan ammattiryhmittymästä. Kansalaisjournalismi osoittaa jälleen voimansa.

Oikeasti minä en tietenkään kauheasti piittaa ammattiryhmistä. Olen huomannut, että oman alani ihmiset ovat usein aika tylsiä ja muiden alojen ihmiset eivät tajua mitään [ja minä olen erittäin tietoinen siitä, että suuri joukko satunnaisista vastaantulijoista pitäisi minua tylsänä – ja sen lisäksi vaikeasti ymmärrettävänä]. Varsinaisesti söpöä olisi sellainen nainen, joka ylimaallisessa viisaudessaan laittaisi minulle jauhot suuhun aina kun jaksaisi. Ei vain voisi mitään.

Tuollaisista naisista on huutava pula.

Lentoemäntä-skenessä Amsterdam tunnetaan ymmärtääkseni Amsterina, mutta vaihtaripiireissä sitä nimitetään Damiksi. Kuinka vain, kaupungista voisi paljoa liioittelematta todeta, että se on vielä hurjempi paikka kuin Kallio.

Vaan kuinkahan cooli blogiskene siellä mahtaa olla?

Kanaalit näyttivät toki kauniilta. Mutta vasta yön laskeuduttua, silloin kun ei saattanut erottaa kaikkea niissä lilluvaa ryönää. Ajatuksena toki ihan huvittava heittää vanhat leivänkannikkansa yläkerroksen ikkunasta veteen lintujen ruoaksi.

Me raukat ajattelimme, että olisi tyyliin sopivaa ja jotenkin nuorekkaan heittäytyvää lähteä reissuun ilman tietoa majapaikasta. Toinen porukka oli tehnyt saman pääsiäisviikonloppuna, ja hekin olivat onnistuneet huoneen saamaan. Ja heitä oli liki kymmenen, meitä sentään vain kolme.

Vaan ei onnistunut, täyttä oli. Tasan kaikkialla. Homohostellissa olisi turisti-infon virkailijan mukaan ollut tilaa, mutta hän painotti, että sinne ei todellakaan mieluusti poikkeavia otettaisi. Ajatus yhteishuoneesta sai meidät lopulta hannaamaan.

Kristillinen Shelter-hostelli sijaitsi ironisesti aivan punalyhtyalueen reunamilla. Respan tyttö bongasi suomemme ja vastasi samalla mitalla. Soitteli läpi kaikki listallaan olevat muut paikat, mutta täynnä olivat nekin.

Kaverit laittoivat laukkunsa säilytykseen asemalle. Minä pidin reppuni selässä. Lähtöni oli jäänyt pikaiseksi herättyäni varttia vaille kuusi yli tuntia herätyskelloni vaientamisen jälkeen. Varttia myöhemmin olin pukeutunut, pakannut ja juossut kuin ihmeen kaupalla reilun kilometrin päähän bussipysäkille.

Olin saanut tietää olevani lähdössä reissuun vasta puolen yön aikoihin. Enkä sitten hennonut jättää ämpärijuhliakaan täysin väliin, vaan viihdyin siellä yhteen asti. Ja nyt kun mietin, niin sitä edellisenäkin yönä olin puuhannut kouluhommia vähän turhan kauan.

Kävimme tutustumassa Heineken Experienceen [flash-varoitus...mitä muuta voi odottaa, kun nimessä on experience]. Vanha panimorakennus on kunnostettu museomaiseksi elämystsydeemiksi. Matkalla käy tutuksi oluen valmistus sekä erityisesti Heinekin erinomaisuus. Kiinnostavin yksityiskohta oli tarina iloisesta e-kirjaimesta. Kieltämättä se on varsin hyväntuulinen ja saattaa vaikuttaa samalla tavalla tiedostamatta kuin FedExin logo [spoilerivaroitus].

Sittenkin minusta Heinekin olisi kuulunut uudistaa etikettinsä jo kauan sitten. Jotenkin siitä ei minusta huo'u se hyväntuulisuus ja suoranainen riemu, jonka selittivät kaiken takana olevan.

Ikuisuuskysymykseen miltä olutpullosta tuntuu, kun se matkaa liukuhihnalla täyttöprosessin aikana pyrittiin vastaamaan kunnolla. Näytöllä pyöri video hihnalla etenevistä pulloista, ja alusta tärisi vastaavasti. Hauskaa.

Välibaarissa saatiin yhdet oluet.

Myöhemmät interaktiomahdollisuudet olivat kovin tylsiä. Ottaa valokuva itsestään ja lähettää sähkäpostitse kotiin. Ottaa videoklippi itsestään ja lähettää sähköpostitse kotiin. Ja silti noihin sai jonottaa.

Myöhemmin menivät liki tuhoamaan liukuhihnasimulaattorin jättämän hyvän mielen tekemällä saman uudestaan. Tällä kertaa vietiin hevosvankkureilla olutta janoisille hollantilaisille. Kamera vain vatkasi tällä kertaa ärsyttävästi itsetarkoituksellisen paljon, ja ajelu koostui raivostuttavasti kolmen sekunnin klipeistä, joita sitten crossfeidailtiin yhteen.

Sitäki hienompi oli mainoksien katselulaite. Siinä istuttiin tuoliin, joka kallistui taaksepäin kuin retrofuturistisessa avaruusaluksessa. Alas laskeutui puoliläpinäkyvä näyttöruutu, jolla virtasi olutkuplia. Joystickilla sai valita haluamansa kuplan ja katsoa siihen liittyvän vanhan mainoksen. Tai halutessaan palata takaisin kesken kaiken.

Turhaa kielivalintaa ei ollut. Turhia mitään valintoja ei ollut. Mutta sittenkin juuri sen verran kontrollia, että tunsi hallitsevansa tilannetta. Ja penkki futuristisine näyttöineen oli tosiaan kiinnostava.

Ainoana miinuksena, että lysti lopetettiin tylysti ennalta varoittamatta kesken mainoksen ajan tultua täyteen. Olisivat nyt antaneet katsoa loppuun asti.

Loppubaarissa tarjottiin vielä kahdet oluet. Mietin vaahdonleikkauslastaa jälleen täydellisenä esimerkkinä ääripäiden yhdistämisestä. Kuinka oluen annetaan ensin vaahdota reilusti ulos tuopista [eurooppalaisessa oluessa on sellaista valkoista juttua siinä päällä suom. huom.], minkä jälkeen vaahto leikataan lastalla sileäksi.

Jotain ylimääräistä mallasta olivat kyllä lisänneet ilmanvaihtoon; siksi voimakkaasti tuoksui.

Matkamuistomyymälästä sai ostaa kaikkea mahdollista Heineken-logolla, ja mietin, kuinka innoissani olisinkaan, jos erityisemmin pitäisin Heinekenista. Apple Experience jouduttaisiin luultavasti sulkemaan, sillä fanit eivät saisi siitä kyllikseen.

Vessassa soi tyylikäs ambient-musiikki, mutta minä arvostaisin sittenkin enemmän lämmintä vettä ja peiliä. Tuopit saimme mukaan, niin ei tarvinnut varastamaankaan ruveta.

***

Ruokakauppaa ei löytynyt mistään, kuten ei yleensäkään vieraista kaupungeista. Paitsi Suomessa tietenkin. Minusta tuntuu, että Suomessa ruokakaupat ovat jotenkin yliedustettuja, mutta hyvä niin toki.

Pienen puistottelun jälkeen päätimme sentään lähteä johonkin museoon. Van Gogh -museon kymmenen euroa tuntui aikamoiselta riistolta, mutta sitäkin enemmän ymmärrettyämme, että vierailevan Rembrandt-näyttelyn kanssa hinta olisikin 20 euroa. Koko päivän vallinnut vaikutelma häpeilemättömästä turistien rahastamisesta vain vahvistui.

Seuralaiseni päätyivät päämuseoon [, jonka nimeä en nyt muista], minä Goghia katsomaan vanhojen aikojen muistoksi. Kenties parempi olla laukomatta mitään junttia kommenttia, nyt kun on jo luotu kuldyrelli kuva, että sentään kävin siellä.

Ja kahvilassa, ihan vain nokkelan mainoksensa vuoksi. Minä tiedostava kuluttaja. Ei ollut yllättäen kalliskaan: capuccino alta kahden euron.


***

Illan tarvoimme ympäriinsä. Punalyhtyjen alueella jaettiin paheiden pesää, ja tarjonnan keskimääräinen kauneus suorastaan yllätti. Joku selitti baarissa tilojen vuokran hinnasta ja keskimääräisen illan tuotosta. Hän antoi ymmärtää, että kaikki laskuttaisivat saman verran, mutta minusta tuntui uskomattomalta kuvitella, että nämä olisivat niin viattoman tietämättömiä markkina-arvoteoriasta.

Kolmen jälkeen istuimme baarissa ja huomasimme nuokkuvamme. Manasimme, kuinka ihmeessä joskus tulee ottaneeksi vahingossa vaikka kuinka, mutta silloin kun olisi tarkoitus, niin homma ei toimikaan. Ulkona oli turkasen kylmä. Minulla onnekseni repussa lisävaatetta, mutta muiden vaatteet tallessa yöksi suljetulla rautatieasemalla kuuden euron lokeronavausmaksun takana.

Puida siinä sitten taktiikkaa. Baarissa oli kohtuuttoman kallista. Ulkona kylmä. Laukussa viiniä. Päädyimme jättämään baarin aikeena nauttia viini vauhdikkeeksi ja jatkaa sitten jonnekin lämpimään.

Kadun reunalle ilmestyneet muina miehinä norkoilevat huumekauppiaat olivat muuttaneet kadun tunnelman täysin toiseksi kuin mitä se oli ollut muutamaa tuntia aiemmin.

Pääsimme eroon viinistämme, mutta ongelmaksi osoittautui, että viimeisetkin baarit menivät kiinni neljältä. Perjantaina. Amsterdamissa! Tämähän oli liki yhtä naurettavaa kuin se, että baarit menevät kiinni Kalliossa jo kahdelta.

Ja kävelimme lämpimiksemme pari tuntia. Ja kolmas meistä lupasi livetä takaisin kotiin heti ensimmäisellä junalla. Me loput sentään sinnittelimme vähän kauemmin. Mutta kun ilma näytti sateiselta ja eilistä teepaitakeliä vilpoisammalta, mietimme vakavammin, oliko meillä enää mitään, mitä varsinaisesti haluaisimme nähdä.

Unohdimme tuossa vaiheessa, että postikortit olivat lähettämättä, kun myivät merkkejä vain viiden erissä, eikä niin monelle ollut tarvetta. Ja lähdimme kohti kotia kortit laukuissamme.

Tästä reissusta ei tarvitsisi paljoa jälkipolville kertoa, päätimme.

Satunnaisia maisemakuvia:



Kapitalismi: raha saa palkkansa.

***

Minä muuten odotan päivää, jollon Ilta=Sanomien lööpissä seisoo:

Oikea pariskunta piestiin

Osallistutaanpa meemiinkin vielä. Avataan kirja sivulta 132 ja siterataan sen kuudes virke.

A more natural solution is to put a list of all available language names, written in their own respective language, onto the interface object that leads to language selection.

Jan Borchers, A Pattern Approach to Interaction Design
Äh, aika tylsää huttua. Otetaanpa seuraava kirja.

Erst ab mitte der dreißiger Jahre beschäftigt sich Heidegger in seinen Vorlesungen und Schriften mit der Kunst, und zwar in Verbindung mit seinem Intresse für dir vorsokratishen Philosophen, deren Werke oftmals eine poetische Form aufweisen und viel enger mit der griechischen Lyrik verwandt sind als beispielweise Kants Werke mit der deutschen; für Philospohen wie Schelling und Nietzsche, die der Kunst eine zentrale Stellung in der Philosophie einräumen; und schließlich für die Sprache, die nach Heidegger von den Dichtern gestiftet wird.

Michael Inwood, Heidegger


Sori, tuo on oikeastaan seuraavalta sivulta, kun varsinaiselle sivulle ei mahtunut kuutta virkettä. En minä ymmärrä, mikä älli minut sai taannoin tuon kirjan hankkimaan. Oikeasti lienen sivulla kymmenen.

***

Minä kävin pääsiäissunnuntaina Kölnin tuomiokirkossa jumalanpalveluksessa. Se oli aika jännää, vaikka olisin toivonut hieman lisää pontta urkuihin. Satunnaisen ranskalaisen takia myöhästyin alkuperäisestä junasta ja edelleen viisitoista minuuttia seremonian alusta. En näin tuntenut tarvetta tunkea varsinaisen yleisön joukkoon, vaan seurasin tyytyväisenä karsinan takaa.

Ja tietenkin, minä seuraan kaikkea karsinan takaa. Ja tunsin oloni jotenkin ironiseksi vuosisatoja vanhassa rakennuksessa, seuraten, kuinka jotkut yhä uskovat vuosisatoja vanhaan myyttiin.

Eikä myytti kirkollisessa kielenkäytössä ota kantaa tapahtuman todenperäisyyteen [sattumaa?], joten siitäs saitte taas.

Ja kun tulin takaisin kotiin, meillä oli helvetti valloillaan. Joukkueemme oli varmistanut paikan Bundesliigaan ensi kaudelle. Nyt viimeistään tiedätte kaikki, missä olen. Tajuatteko, Bundesliiga!!! Tämä on kuin Porin Ässien aivan kaikki ikinä.

Minä tietenkin taustani vuoksi vihaan Porin Ässiä. Sori vain.

Ainakin kaksi iltaa putkeen väki kokoontui kaupungin keskustaan juhlimaan saavutusta. Siitä huolimatta, että jälkimmäisenä päivänä oli juuri hävitty 2-0. Suuret linjat, tiedättehän.

***

Täällä on myös tivoli. Aivan eri kertaluokkaa kuin suomalaiset. Maailmanpyörä on kuin Linnanmäellä, ja törmäilyautoratojakin kaksin kappalein. Ja isoja. Ja aina täynnä. Ja lapsille toki omansa. Ja erikseen vielä monikerroksinen mikroautorata.

Voi sitä hurmaa, tunsin lievää täpinää saalistettuani ensin pari paikallista kiinni ja sitten mennä paukautettuani ohi kuin tuosta vain. Kun kurvissa liki sladittaa jatkuvasti. Kun, hupsheijaa, tuntee itsensä mieheksi. Röh röh.

Tuota kuvaa klikkaamalla pääsee kuvagalleriaan. Täytyi lähteä leikkimään kameran kanssa niin kauan kuin illat ovat vielä pimeitä. Pimeässä näkee kaiken uudessa valossa ja noin.



Pelimiehellä oli pildeä silmäkulmassa.

{Äh, oletko taas mennyt lukemaan Lord Boredomia.}

Viime aikoina olen lueskellut myös kommenttilaatikoiden oudon linnun, Petjan, Ihmiskunta-blogia. Kahlasin läpi kaikki vaatetusaiheiset jutut, ja sain viimein selityksen bleiseriasiaankin [mutta entä naisten blazer, onko sitä lainkaan olemassa?]. Sittenkin turhautti, kuinka kommentointiin ei riitä rekisteröityminenkään, vaan lisäksi pitäisi oikein nimikin kertoa.

Ihan periaatteesta päätin, että ei näin. Sori, nyt jää Ihmiskunta vaille viisauttani.

***

Minusta Titanic II:n traileri on upea saavutus ja enteilee kiinnostavaa maailmaa, jossa kuka tahansa tosiaan tekee mitä vain. Huippua.

[Mikä se on, ettei Linkoon pääse suoraan Googlesta, vaan joutuu menemään Visa Kopun kautta. Ahdistavaa moinen.]

Kun nyt videolinkkeihin lähdettiin, niin katsokaa toki tämä Berlusconin jäähyväisvideokin [varmasti hyvin vanha, pahoittelut, mutta kyllähän Tervikselläkin oli pokkaa linkittää Unpimp My Ride -videoihin].

***

Helsingin Sanomien keskustelussa lukijat kummeksuvat Lapsiasiavaltuutettu Maria Kaisa Aulan esitystä sensuroida iltapäivälehtien lööpit pois lapsia järkyttämästä. Hihii, huijasin, oikeasti kaikki hihkuvat riemusta, kuinka erinomaisen tarpeellinen uudistus onkaan.

[Minä luin hiljattain Vapaasanasta analyysin keskustan politiikasta, ja siinä mainittiin Aulan kuuluvan puolueen liberaalisiipeen.]

Saksalaisen Bild-iltapäivälehden etusivullahan on joka päivä yläosaton nainen. Ovelasti kuva sijaitsee sivun alemmalla puoliskolla, joten kaupat voivat halutessaa taittaa lehdet telineeseen niin, ettei kuva näy. Lukion saksanopettaja sanoi aikoinaan Bildistä, että sitä pitää lukea pöydällä, sillä jos sen erehtyy nostamaan pystyyn, veri valuu maahan.

***

Tämä kaikki syöksi minut pohtimaan, millaiset julman maailman ärsykkeet minua ovat elämäni aikana tölväisseet.

Ensimmäinen muistamani mediajärkytys oli kahdensanvuotiaana televisiosta näkemäni Tshernobyl-dokumentti, kuten olen tainnut kertoa. Se alkoi dramaattisella polyfonisella sireeninulinalla, ja sai minut nukkumaan huonosti ainakin seuraavan viikon ajan. Minä kun luulin, että lähistöllä sijainnut maakaasuvoimala olisi ydinvoimala sekin ja saattaisi räjähtää koska tahansa.

Jossain yhteydessä totuus kävi tietenkin ilmi ja pelkoni lientyi hieman. Sittenkin järkytyin kuullessani molempien vanhempieni olevan ydinvoiman kannalla. Kuinka he saattoivatkaan. Vessan lattialla oli vanha Talouselämä tai muu [meillä ei hömppälehtiä harrastettu], jossa sanottiin Ydinvoiman sitkeä vastustaja Sirpa Pietikäinen.

Yhdeksänvuotiaana ymmärsin, ettei parempaakaan vaihtoehtoa olisi ja saatoin antaa heille anteeksi. Kymmenen vuotta myöhemmin olin kaksi kuukautta töissä ruotsalaisessa ydinvoimalassa. {Ja kahdenkymmenen vuoden kuluttua viimein huomaat, ettet kykene lisääntymään.}

***

Toinen järkytyksen aihe oli Titanic. Minä luin lapsena paljon kaikenlaista ja – toisin kuin nykyään – tiesin ikäisekseni kovin paljon. Jostain syystä Titanicin tarina järkytti minua erityisen voimakkaasti – ironisesti vain pari viikkoa sen jälkeen, kun olin toipunut Tshernobyl-iskusta. Lähteinäni oli Löytöretki-kirjasarjan merestä ja laivoista kertonyt osa sekä Maailman kulkuneuvot -tiiliskivi. Muistan, että lähteiden ilmoittamissa päivämäärissä oli ristiriita, mutten tainnut koskaan selvittää, kumpi oli oikeassa.

Luultavasti se olikin juuri tuo ristiriita, joka minua jäyti eikä tapahtuma itse.

***

Niin, tuon jälkeen mikään uutinen tai muu vastaava ei ole erityisemmin järkyttänyt minua. Mutta koska porno on niin kiinnostavaa, mainitaan jotain siitäkin.

Kaverini löysi kasan vettyneitä pornolehtiä viidenkymmenen metrin päästä kotoamme. Olin yhdeksän tai kymmenen. Minä en ihan totta ymmärrä, kuinka kaikki sanovat löytäneensä pornolehtia metsistä. Kuinka kummassa ne sinne aina joutuvat.

Minulla ei ole mitään mielikuvaa lehtien sisällöstä. Muistan miettineeni, kuuluisiko minun kertoa tästä vanhemmilleni. Ja mietin, miksi ihmeessä. Enkä keksinyt. Enkä kertonut.

Myöhemmin näin yläasteikäisenä jossain tv 2:n kesäyön dokumentissa, kuinka mies nuoli naista sieltä [tsihihi]. Ja mietin, että tosiaan, tuo on mahdollista. En ollut tullut ajatelleeksi asiaa aiemmin.

Noihin aikoihin katsoimme myös veljeni kanssa elokuvia, joissa oli K-merkintä sillä toivolla, että niissä saattaisi vilkahtaa rinta. Voi sitä pettymystä, kun aivan suotta katsoi typerän elokuvan loppuun saakka ja K oli siinä vain väkivallan tai perverssin suojaviivan rikkomisen merkiksi.

Internetissä olen saanut liikkua vailla valvontaa seitsemännestä luokasta lähtien – eli siitä, kun meille ensi kertaa yhteys hankittiin – enkä ole ikinä päätynyt vahingossa pornosivuille. Ja tahallaankin se on aika vaikeaa. Näin käytettävyyskiihkoilijan roolissa voisin sanoa, että ahdistavinta pornossa on, kuinka järkyttävästi ja kaikkia sääntöjä rikkojen alan sivustot tavataan suunnitella.

Tämä on tietenkin mainio todiste siitä, kuinka sisältö on kuningas. Eiköhän tuo ole edelleen internetin julkeimmin tuottava bisnes – jopa blogaamista tuottavampi!

Mikä on toki aika järkyttävää sekin.

No, käykää nyt kuitenkin lukemassa Sun äitis monaalle polveileva juttu myös.

Just Sopivastin ruvettua kirjoittamaan omituista tajunnanvirtaa tunnen tehtävän kutsuvan ja ryhdyn vuorostani linkkiblogaajaksi.

Hehee, kuvitelkaa, jätkät.

Glamourikkaita pokeriopetusvideoita. Tätä toista pokerikoulua [K] en sen sijaan suosittele kokeilemaan.

{Sinä se pidät huolta pahisimagostasi!}

Mitvitkin hehkutti hiljattain YouTuben autuutta. Sinne uhkaa jumittua kuin Wikipediaan konsanaan. Eilenkin kulutin toista tuntia katselemalla 80-luvun musiikkivideoita. Kaiken maailman spearsien ja spaissareiden Pepsi-mainoksien jälkeen alkaa kaivata mennyttä mailmaa, jolloin artistivetoiset mainoksetkin olivat vielä rautaa.

Hupsusti kuulin jälleen, että laulussa olisi sanottu You're a horny generation, vaikka oikeasti se taisi olla whole new.

No, jottei menisi puolueelliseksi, niin laitetaan mukaan vielä Cokis-vastine.

Tuli mieleen, että mahtaako Cokis-sanan etymologiaan liittyä slogan Coke is it?

Kaikille Google-näkyvyyttä haluaville tiedoksi, että kannattaa toistella sanaa etymologia. Sillä saa rutosti kävijöitä. Eikä aivan ketä tahansa, vaan sivistynyttä huippujengiä. Muita akateemisten työpaikkojen suosikkihakusanoja ovat [hiton Karpelaattori iski jälleen]. {Eikö tuo Karpelaattori ole aika vanha ja väsynyt vitsi jo?}

***

Olisi tehnyt mieli kurkata yksi juttu Maol-taulukoista, mutta eivät sattumalta tulleet mukaan reissuun. No, eiköhän tuo löydy pdf:nä netistä, tuumin. Mutta eipä vain.

Alati yhtä riemukkaat Lisäsivut kyllä löytyvät. Minä olen kansalaisjournalismin hengessä ollut läsnä teoksen julkistamistilaisuudessa, muuten.

Minusta on vähän haljua, että ainoaa kokeissa sallittua kaavamateriaalia ei ole saatavilla ilmaiseksi. Melkoinen Maolin rahalehmä. Ja mietin, että tunteeko joku Maolin jostain muusta kuin taulukkokirjastaan? Samalla tavalla kuin Apple Corps. tunnetaan vain siitä, että he aina aika ajoin heräävät kiristämään toiselta Applelta rahaa.

***

Sähköpostilaatikkoni tukkeutui jälleen, joten selata penkoilin vanhoja viestejäni. Törmäsin tällaiseen känniblogausaihioon viime kesältä. Ymmärtääkseni tätä ei ole koskaan julkaistu. Sitä en ymmärrä, miksi se oli sähköpostissani.

***

En minä lähtenyt ulos kuin kauniin taivaan kunniaksi.

Mutta Punaisesta ahvenesta sai Kristalweizenia.

Ja kohta huomasimme, ettei meillä ollut tällä kertaa ketään pullonkauloja mukanamme.

Ja päätimme käydä kurkkaamassa Hesarin, jossa emme ennen olleet käyneet. Kuin mitkäkin aikuiset viimein.

Minun maailmassani on sitä coolimpaa, mitä enemmän tekee yli. Ja sitä coolimpaa, mitä vanhemmat sen tekevät. Sillä se on heille sitä vaikeampaa. Muutama pukumies ja jakkunainen näön vuoksi.

Silti neuvon: lähtekää ennen kuin lattia käy tahmaiseksi.

Jonnekin tonne mä laitoin sen,
tässä olen ja kuuntelen
ripitystä hänen sekä
selitystä omaa:
jonnekin lompakkoon korttien lomaan.

Kirjoitin tuon vessassa. En minä oikeasti narikkalappuani hukannut. Olin kovin selvä.

Jos joskus näette baarissa tyypin, joka puhuu ainoastaan kömpelösti rimmaavin säkein, se olen varmaan minä.

Sanotaan, ettei miehillä ole mielessä kuin se yksi juttu. Mitä olen kontemporääriin populaarikulttuurin tutustunut, niin nykyään yhä enenevissä määrin myös se toinen.

{Juuri tällaisten juttujen takia nettilukko sensuroi tämän blogin.}

Äh, sainpahan viimein tekosyyn linkittää mainioon PopuLAARIin, joka hukuttaa meidät tappavalla tahdilla liikuttaviin menneen maailman ajankuviin. Tommi olisi riemuissaan, kuinka blogi ei suotta ruumismilla loista, mutta minä saattaisin kaivata hitusen omakohtaisempaa otetta esiteltäviin juttuihin. Kertoa vähän tarinoita siitäkin, mistä kuvat on hankittu. Mutta katsokaa nyt, ellette vielä ole.

***

Ikuisuuskysymys pesukoneeseen katoavista sukista on viimein saanut ratkaisunsa. Kuten tiedetään, mikään ei voi kadota, vaan kaikki ainoastaan muuttaa muotoaan. Siten esimerkiksi liike-energia muuttuu jarrupalojen lämmöksi ja kadonnut lukija mistään mitään ymmärtämättömäksi paskiaiseksi.

Vastaavalla tavalla kadonneet sukat muuttuvat kihlasormuksiksi. Ei tätä taaskaan voi millään muulla selittää.

***

Minä sentään huomaan sormukset. Aiemmin en koskaan kiinnittänyt asiaan huomiota, mutta opiskelut aloitettuani en jotenkin voinut olla noteeraamatta niitä.

Aivan samalla tavalla aloin kuin aloin kiinnittää huomiota naisten rintoihin seiskaluokan alussa enkä koskaan enää voinut välttää niitä, vaikka kuinka yritin. Tiedättehän, kun kerran hahmottaa sen dalmatialaisen katuojassa siinä yhdessä kuvassa, ei sitä enää koskaan voi olla näkemättä.

Lukion ekaluokalla sitten aloin tarkkailla takamuksia. Tuo on minusta aika mielenkiintoista. Toden totta, niin myöhään. Siis eksplisiittisesti. Obsessiivisesti. Paranoidisti. Äh.

Lukio oli sikäli merkittävää kasvun aikaa, että opin pakkomielteiseksi myös leukojen ja kynsien suhteen. Nyttemmin olen tuolta osin jonkin verran normalisoitunut. Se oli vain sitä nuoruuden outoushakuisuutta, tiedättehän.

Ja vielä jonain päivänä ymmärrän, että kaikkea ei voi saada, mutta joka naisella on sentään blogi.

Mitä, ei ole vai?

Voi helvetti.

[Minusta ei ole kirjoittamaan kursivoitua vittu-sanaa niin kuin Ruokamuistiossa tehdään.]

***

Olenkohan jo kirjoittanut tästä. Tänään alkoi kielikurssi, jolla on sama opettaja kuin intensiivikurssilla syksyllä. Hän, joka tykkää laukoa absoluuttisia totuuksia, kuten hanaolut on aina parempaa kuin pullo-olut. Tänään hän tokaisi ykskantaan, että saksaksi ei panikoida.

Ja totta se on, verbiä panikieren ei ole olemassa, vaikka niin suomeksi kuin vaikka englanniksi moinen kyllä onnistuu. Mainitsin asiasta saksalaisseuralaiselleni myöhemmin tänään eikä hän ollut ymmärtää, mitä tarkoitin, kun totesin, että teillä ei vissin ole sanaa panikieren. Vähän sama kuin sanoisi suomalaiselle, että teillä ei taida olla sanaa ocohbyf [via Blogger].

Mistä muuten johtuu, että kieltenmaikat [toki enimmäkseen ruotsin] ovat tyypillisesti outoja, reaalimaailmaa ymmärtämättömiä ja ehdottoman tekniikkavastaisia. Vastaavasti kuin äidinkielenopettajat ovat humaaneja, laaja-alaisesti kiinnostuneita, suurisieluisia yksilöitä, jotka piiskaavat ihmisiä ajattelemaan.

Hienoa, että pääsee lukemaan saksaa äidinkielenopettajien alaisuudessa.

Kun nyt viimein sain uuden kamerani, minun on korkea aika esitellä muutamia lähistöni mieltäliikuttavia monumentteja. Tämä sijaitsee aivan lähettyvillä ja on tietämäni mukaan nimeltään Virittyvä:

virittyva

Mitä lienee tuokin kuvanveistäjän mielessä liikkunut. Seuraavasta sopii kysyä, mitä siitä ei tule mieleen.

kulmakerroin

kulmakerroin2

{Menit sitten laukaisemaan useamman kerran tuon edessä?} [No kun se on jotenkin niin majesteetillinen.]

Vielä varmemmaksi vakuudeksi patsas, joka esittää nuorukaisia tekemässä kaupungin salaperäistä tervehdystä [kyllä, se on pikkurilli].

pikkurilli

Tarinan mukaan täkäläiset tervehtivät toisiaan kaukomailla ollessaan tällä hienovaraisella käsieleellä – ja jo vain kaikki tiesivät, kuka oli meikäläisiä.

Ja minä kun luulin, että Köln on Saksan homokaupunki.

{Öö, eikö tämä postaus ole vähän, tuota, lyhyt? Ei sillä, että se haittaisi, kunhan on taiturimainen.}

***

No, vähän itsetunnon pidennystä sentään. Vaikkei tästäkään testistä taida äijäpisteitä ropista, kun siinä kai testattiin, kuinka naismaisesti aivot toimivat. Kyse siis Linjakohinan suuresta putkiaivokampanjasta. Minä olin lapsena hyvä polttopallossa, muuten. [Tämä on taas juuri niitä hetkiä, kun luulee olleensa hyväkin jossain ja joku, JCP vaikka, hyppää kulman takaa ja pistää kaksi minuuttia silmät kiinni.]

putkiaivotesti

Hiljaa hyvä tulee. Ja puhumatta paras.

Jälleen ovat tilaajamäärät kasvaneet tauon aikana. Ja huomaan, että minun on taas tai yhä hankala kirjoittaa. Kesällä törmäsin vastaavaan ongelmaan innostuttuani uppoutumaan AppleScriptin saloihin. Nyt kirjoittamiseni tökkii, sillä olen pari päivää suorittanut pyhiinvaellusmatkaa Javan pauloihin ja yksi sivustokin pitäisi julkaista ennen keskiviikkoa.

{Hihhaa, nyt ei jäänyt takuulla epäselväksi, että sinä olet ihan hiton tärkeä tyyppi noin ihmiskunnan kannalta ja muutenkin.}

***

Kävin McDonaldsissa, kun oli kiire ja döneri pursusi korvista. Joku humoristi näkisi jotain hauskaa siinäkin, että jono jumitti ensin parikymmentä minuuttia ja hampurilaisessani kesti vielä vartin verran {Mitäs olet tuollainen erikoisuudentavoittelija tilauksiesi kanssa. Kalahampurilainen pekonilla – sietääkin odotella. }. Sain sentään lohdutukseksi omenataskun, jonka rasvainen kuori oli perille päästyäni päässyt oikeuksiinsa. Eivätkö ne Suomessa sentään heitä muutaman servietin mukaan pussiin.

Niin, siellä jaetaan L.O.S.-lehteä, jossa kerrotaan elokuvista ja musiikista ja kaikesta muusta kuulista. Kuten FC Venus -elokuvasta.

FC-Venus

Tiedän kyllä mitä, kysytte seuraavaksi. Onko meillä pekonia illalliseksi? [Niin keillä meillä ja miksi ihmeen illalliseksi.]

Mutta todella, elokuva on näemmä dubattu sikäli kunnolla, että näyttelijöiden nimetkin on vaihdettu saksalaisiin.

***

Kyllä, minä lähden näinä ideapulien aikoina jälleen varkaisiin Ilta-Sanomien sivuille, kun Sellisti tai Vt ei päivitä, eikä minulla ole mitään sanottavaa Sun äitisin putkiremontistakaan.

Siellä pohditaan, mitkä tv-sarjat pitäisi yhdistää. Aika riemukasta näinä tehostamisten ja uudelleenorganisointien aikoina. Mutta mitkä blogit pitäisi yhdistää, siinä olkoon nokkelia kommentteja kirvoittava alustus tälle kerralle.

[Minä aion toteuttaa ihan pikapuoliin Sediksen kommenttipalstalla joulukuussa mainostamani hauskan idea. Ehkä jo huomenna.][Voitte sitten miettiä, tarkoittaako tuo tiistaita vai keskiviikkoa.]

[Eikö teistäkin vuorokautta pitäisi siirtää vähän, jottei jatkuvasti joutuisi törmäämään viisastelijoihin, jotka sanovat, että ai siis tänään, he he, kun heille puhuu huomisesta. Jollain tapaa vuorokauden vaihde olisi luontevaa aikaa vaikka nukkumiselle.][Pahinta on tietenkin, kun noihin törmää omassa blogissaan.]

Sittenkin normipäivä Korsossa on yksi herttaisimmista tänne johtaneista hakusanajonoista vähään aikaan.

Tuli pakottava tarve kirjoittaa yksi pieni välipostaus, kun keksin niin tappavan bisnesidean.

Jos valokuvaisi salavihkaa kaikki maailman ihmiset, tai ensinalkuun vaikka vain suomalaisetkin. Ja sitten laittaisi heidän kuvansa nähtäville. Ottamatta kantaa siihen, ovatko varsinaisesti juuri sillä hetkellä etsimässä ketään, sillä kyllähän itse jos kukin meistä ennemmin tai myöhemmin. Palvelun nimi voisi olla vaikka Gigglo.

Tällöin nekin meistä, joiden mielestä deittipalvelut ovat vähän likaisia ja epämääräisiä, voisimme ihan hyvällä mielellä ja läpällä vaan käydä tutkimassa tarjontaa, saada käsityksen yleisestä hintatasosta [markkina-arvoteorian vastustajat voisivat laittaa rastin ruutuun, jolloin hintaa ei näytettäisi].

Luultavasti useimmat kävisivät tutustumassa omaan esittelyynsä. Lukisivat, mitä mieltä muut ovat olleet. Kävisivät sitten kurkkaamassa entisiensä arvioita. Hyrisisivät mielessään, kun näkisivät arvon vain laskeneen sen jälkeen, kun itse viimein tajusivat hankkiutua eroon.

Nykyiset deittipalvelut olisivat tietenkin käärmeissään ja inisisivät, ettei noin saa tehdä, kertQ. Ah, suunnitelma, kuka lähtee mukaan? [Minullakin on uusi hieno kamera.]

***

Iltalehti etsii Suomen vaikutusvaltaisinta naista, ja surkuhupaisa kandidaattilista perusteluineen on jälleen sitä tasoa, että sitä on vaikea parodisoida itseään häpäisemättä. Yhtä kaikki, se ei ole minusta erityisen naiseutta ylentävä. Tiedä sitten, kuinka vakavissaan lienee laadittu – ja onko taustalla vain sovinistien salaliitto.

Marjo Sjöroos

Suomen virallinen mallimamma. Hän tuo elämäämme aina vain uusia missejä.

Missit mainittu.

Bettina S.

Talk show -emäntien kiintiösuomenruotsalainen

Tuo on niin mairittelevat titteli, että se on takuulla prujattu hänen käyntikortistaan. [Minullahan lukee: PA Huumoriblogaajien kiintiötosikko.]


Tarja Turunen

Naisemme maailmalla. Nightwish-yhtyeen entinen laulaja ja keulakuva.

Saattaa olla, että Tarjan joululevystä tulee vielä mieletön kulttihitti, jolla hän nousee unohduksista ja saavuttaa miljoonia seuraajia. Mutta saattaa olla toisinkin.


Maaretta Tukiainen

Subtv:n kanavajohtaja. Ilman häntä emme tietäisi, kuka on Perttu.

Älkää nyt ainakaan Maarettaa valitko, sillä minä en tiedä vieläkään.


Kata Kärkkäinen


Riisuutui ensimmäisenä suomalaisena Playboyn "Playmate of the Month" -tyttönä joulukuussa 1988

Eikö tämäkin ole hieman vanha meriitti tähän kisaan [vai vainoavatko noiden kuvien muistot yhä uniamme]. Ennen tuota kaikki suomalaiset Playmate of the Month -tytöt olivat pitäneet vaatteet päälläÄH


Kyllikki Virolainen

Vuosisadan rakkaustarinasta edesmenneen pääministeri Johannes Virolaisen kanssa - kansa antoi pettämisenkin anteeksi.

Vanhaan hyvään aikaan, kun naisten elämän tarkoitus oli vielä löytää hyvä mies ja siinä se. Tietenkin kansa päättää, tulisiko pettäminen antaa anteeksi vai ei. Tämähän on sentään demokratia, huh.


Jutta Jussila

Teki ternimaidon ja verkostomarkkinoinnin suomalaisille tutuksi.

Puhumattakaan suuresta surusta. {höh, ei saa irviä toisten suruja.}


Marika Fingerroos


Valtakunnan ensimmäinen salarakas kyläkauppias Vesa Keskisen ansiosta.

Eikö olisi aika ironista naisasian kannalta valita Marika vaikutusvaltaisimmaksi ja sitten todeta, että hän on sitä vain Vesa Keskisen ansiosta?


Hanna Pakarinen

Idols-voittaja numero yksi. Entinen trukkikuski ja demareiden varavaltuutettu. Puhuu hauskasti itäsuomea.

Kuka siitä tolkkua ottaa, mikä on savoa ja mikä karjalaa, samaa solkotusta kaikki tyynni. Sanotaan itäsuomi, niin kenenkään ei tarvitse viisastella.

Demareilla toki on Suomessa niin paljon valtaa, että kunnallisvaltuuston varavaltuutettukin voi olla Suomen vaikutusvaltaisin.


PMMP

Suomen kuumin kaksikko. Rusketusraidoista aloittaneet Paula Vesala ja Mira Luoti palkittiin kolmella Emmalla.

Kaksosia keskimäärin turhauttaa, kun heitä kohdellaan kuin yhtenä subjektina. Mutta olisi se aikamoista, jos Paula&Mira valittaisiin Suomen vaikutusvaltaisimmaksi naiseksi.


Katri Manninen

Kirjailija ja käsikirjoittaja. Puhuu taukoamatta painonhallinnasta ja onkin Suomen virallinen laihduttaja.

Taukoamatta?
Virallinen? WTF?

***

[Laitoin tuon otsikon vain hänen mielikseen, joka saapui tänne etsimällä free porn beibe.]

[Vielä lukiossa olisin kirjoittanut piruuttani – – vain hänen, joka saapui tänne etsimällä free porn beibe, mielikseen. Minä, nähkääs, vihasin korrelaattivirheitä enemmän kuin kiilalauseita.]

Minua vaivaa pienoinen blokki. Tukkoinen nenä ilmeisesti säteilee aivoihin asti.

Siinä määrin, etten keksinyt säteillä-verbin potentionaalia kyllin ripeästi. Säteillee. Hieman kuin aurinko paisttaa.

***

Kävin äskettäin kummastelemassa Marinadin uutta lookia. Ja tunsin pakottavaa tarvetta soittaa heti. En vain tiennyt minne.

***

Kotini nettiyhteys toimii tälleen vaihtelevasti. Keskipäivällä se oli pari tuntia poikki, joten otin torkut [se on sallittua ja suorastaan suotavaa, minähän olen kipeä ja sentään aamulla ja illalla koulussa][Hups, torkut sanasta unohtui aluksi t-kirjain]. Ja mietin, että siinä missä ihmiskunta ennen vanhaan sovitti päivärytminsä auringon oikkuihin, on vain luontevaa kehitystä elää nykyään nettiyhteyden mukaan.

[Ja niin sitten katkesi illallakin, ja tämän lähettäminen jäi seuraavaan päivään.]

***

Kevätsää on petollista, Aapeli muistelee. Ilmeisesti siteerasin tuota viime keväänäkin. Minähän en tyypillisesti kehity enää tietyn pisteen jälkeen.

Hieman vastaavasti kuin olen keskustellut useamman ulkomaalaisen suomea jostain syystä opetelleen kanssa, ja aina he sanovat, että väli-ilmansuunnat, siinä tuli raja vastaan.

Ja minäkin yleensä kelaan läpi koko ympyrän mielessäni ennen sanani sanomista. Arvelisin, että useimmat liikkuvat järjestyksessä pohjoinen, etelä, itä, länsi, mutta kuitenkin väli-ilmansuuntien tapauksessa ympyrässä koillinen, kaakko, lounas, luode.

Syytä en viitsi lähteä arvaamaan, kun seurauksetkaan eivät ole järin mielenkiintoisia.

Minä seuraan syitä, mietin hiljattain.

***

Suosikkiääntäni kysyttäessä jätän yleensä meren pauhun väliin ja vastaan, että se blu blu blu -ääni, joka syntyy ennen kuin Campari valuu pullosta lasiin.

Se toimii vähän samalla tavalla kuin kaiuttimien häiriöääni, joka varoittaa kohta soivasta puhelimesta.

Kun istuu Annantalon kahvilassa, jossa seinäkello on kiinnitetty oveen, ja miettii, että tuossa on jotain kätkettyä. Ja kohta ymmärtää, että tietenkin, ovikello. Ja se tuntuu niin ilmeiseltä, että siitä hävettää kirjoittaa blogiinsa.

Viikko sitten kauppareissulta kotiin kävellessäni mietin pseudonokkelaa saat sen, mistä luovut -sanontaa. Kaikkia niitä älykköjä, jotka moista sydämestään halveksuvat. Ja jälleen kaiuttimet rätisivät häiriöääntään, pullonkaula pulputti.

Saat sen, mistä juovut, voisi baarimikko luvata asiakkaalle, joka epäilee olutta alkoholittomaksi.

Jaat sen, mistä luovut, voisi joku tiivistää blogaamisen idean.

Tilaisuus tekee varakkaan.

Joutilaisuus tekee varkaan.

Se oli tuottelias kauppareissu.

Eikä oleellista ole taaskaan muutama rupinen sanaleikki. Oleellista on oivalluksen kirkas koi ja erityisesti ennakkotuntemus siitä, että tässä on hyvä paikka pysähtyä ja kaivaa hieman. Enkä nyt äkkiä miettien osaa keksiä mitään tärkeämpää.

***

Pysähtyä ja kaivaa hieman. Istua alas. Siinä on jotain, jonka unohdan uudelleen ja uudelleen. Odotan seitsemän sekuntia ja suljen selaimen, jos sivu ei ole latautunut. En jaksa nostaa konettani pöydän ääreen, viitsi laittaa ruokaa, odottaa, että laineet laskeutuisivat.

Siksi blogiin on kiva kirjoittaa. Ei tarvitse katsoa taakseen.

Oi aikoja, jolloin kirjoittamisessa oli jotain pyhää ja jännittävää. Jokainen lukioaine omana stressin paikkanaan. Mitä jos en keksi mitään kirjoitettavaa? Mistä ihmeestä minä moisen uhan keksin?

Minulla kesti aika pitkään päästä tuon pelon ylitse, etenkin otsikkoaineissa. Vasta viimeisellä äidinkielen kurssilla oivalsin, että otsikkoaine kirjoitettaisiin kuin aineistoaine sillä erotuksella, että aineistona käytettäisiin omia ajatuksia.

Aiheuttaako yhteiskunnan tasa-arvoistuminen samalla sen tasapäistymisen? Tuleeko siitä tasakoosteinen, homogeeninen kuin maidosta: sattumaa on hankala löytää, ja sekin on poikkeuksetta rasvaton ja vähälaktoosinen?


Kaikkea sitä on tullut sanoneeksi.

***

Vielä piti ripittäytyä, että olen taas lukenut Ilta-Sanomia. Kyllä, olen yksi niistä 3,3:sta miljoonasta. Ja jokseenkin yllättynyt jälleen.

Että maailma ei olekaan ihan niin kuin blogiskene. Että ihmiset ihan oikeasti ja konkreettisesti uskovat Jeesuksen kävelleen veden päällä, kun kerran Raamattu niin sanoo. Minä luulin jo koulussa opetetun, ettei niitä tarinoita tule sen todempina ottaa kuin keskimääräistä blogitekstiä – että joskus on tarkoituksenmukaista hieman kärjistää ja liioitella, jotta ajatus menisi paremmin läpi.

Elämme lopun aikoja, kuten tiedätte. Siinä vaiheessa kun taksikuskit alkavat blogata, asiantuntijat ovat lopettaneet jo aikaa sitten.

[Eikä sillä, tämä saattaa olla keskimääräistä paremmin kirjoitettu taksiblogi.]

Eikä tämä tähän jää, rintamat rakoilevat. Ihmiset tapailevat toisiaan livenä. Suomen valtio on päättänyt, että teknisen edistyksen leviämistä tulee tukea vaikka lainsäädännöllä ja jotkut menevät ehdoin tahdoin tapaamaan fyysisesti, vaikka moinen on tiettävästi ollut mahdollista jo 80-luvulla, ellei peräti aiemminkin.

[Tämän tekstin vitsit jäivät sitten näihin rykäisyihin.]

***

Minä en sitten mennytkään tanssikurssille. Unohdin vaihtaa opiskelijanumeroita parini kanssa, eikä ilman tuota tietoa voi ilmoittautua [kurssi menee täyteen minuuteissa]. Että haistakoot vain saksan byrokratioineen.

***

Sain viimein tietää tulokseni kahdesta kurssistani. Kaikki sujui suunnitelmieni mukaan. Sain 2.0:n siitä, jonka ensimmäinen välikoe meni pieleen [loppukokeesta 1.3 ja projektista samoin]. Toisesta kurssista oli pohjalla välikokeen ykkönen ja loppukokeen ykkönen riitti suomaan 1.0:n loppuarvosanaksi silläkin uhalla, että projektista tuli vain 1.7.

1 edelleen paras ja 5 huonoin.

Ja kun tänään juttelin projektin arvosanasta ryhmäläisten kanssa, kävi ilmi, että muille oli annettu 2.0. Olin aivan hissukseen ja mietin, ettei moinenkaan aivan reilua ole, vaikka tässä tapauksessa kyllä ihan oikein.

Sori nyt, eikä ketään kiinnosta, mutta minä, joka olen oikeasti aika hyvä ja tottunut viime vuosina siihen, etten, olen vaihteeksi ihan innoissani, että panostukseni tuottaa hedelmää eikä pelkkää kiukkua ja turhautumista.

Ja joskus mietin, että yksi parhaista asioista, joita minulle on sattunut on, että olen saanut kokea, miltä tuntuu olla huono.

***

Äsken bussissa istuessani muistin parin viikon takaisen ajatukseni. Kun ajattelen kokemusta bussimatkasta kotoa vaihtopysäkille, kyse ei ole samasta asiasta eri suuntiin mennessä. En ajattele, että nyt istun bussissa ja bussi menee jonnekin. Sen sijaan tiedän olevani juuri kotimatkalla. Istunkin eri paikassa.

En ajattele bussia paikkana, vaan matkaa pysäkiltä toiselle jonkinlaisena putkena, jossa ikään kuin integroidaan lähtöajankohdasta tuloajankohtaan ja matka typistyy hetkeksi. [Oikeasti en ole integroinut pariin vuoteen, oikeasti olen huono juuri siinä.] Jollain tapaa ajalla ei siis ole merkitystä, vaan koko kotimatka on yksi paikka tai tila.

Ja bussin takapenkissä istuessani huomasin ajattelevani, että oikeasti aika on tietenkin bussin takaseinä, joka seuraa kannoillani eikä sen takana ole mitään. Muistelin, kuinka lapsena pelasin Super Mario 3:sta kaverin luona ja siinä joissain kentissä kuvaruutu rullasi väkisin sen sijaan, että olisi seurannut pelaajaa.

Nuo kentät tuntuivat paljon tavallisia ahdistavammilta, vaikka tavallistakin saattoi toisinaan pelata juoksunappi pohjassa eteenpäin juosten, jolloin kuvaruutu oikeasti vieri eteenpäin lujempaa kuin kuunaan noissa automaattisesti rullaavissa. Ja mietin, että jos ahdistua haluaa, voi koska tahansa ajatella, että vaikka elämä näyttää tilalta ja kentältä, joka rullaa minun mukaani, todellisuudessa aika on bussin peräseinä ja armotta ahnaaseen rotkoon työntävä ruudunreuna.

***

Ja seuraavaksi muistin, että minähän keksin saman asian jo yhdeksänvuotiaana kerran kesämökillä. Katselin järvimaisemaa ja mietin, että vaikka tämä näyttää pysyvän samana, todellisuudessa jokainen hetki on uusi. Että jokainen silmäys on ainutkertainen, en koskaan näkisi uudestaan samaa kuin kullakin hetkellä.

Ehkä ihan hyvä, että tuo unohtui vuosiksi. Olisi vaikka voinut oppia elämään hetkessä.

***

[Lisäys] Analysoitavaa markkina-arvoteoreetikoille:

-Jos naisia ei olisi olemassa,
rahalla ei olisi merkitystä.

– Iltatyttö Natalia

Via

Siinä minä olin, keskellä saksalaisnaisen yksiötä ja mietin, että toinen tapaaminen ja heti viemässä kotiinsa. Epätoivoinen tyttöparka. Näytinkö minä muka jotenkin helpolta.

Sadetta pitämään, säälittävää.

Äch, eikö nyt kuitenkin tanssittaisi ensin, tuumin.


***

Tässä oli pitkä ja älykäs pohdiskelu, mutta se jäi lähettämättä, kun nettiyhteyteni katkesi jälleen. Ja kohta olinkin jo Brysselissä. Näin voi käydä kelle tahansa.

Bryssel on hieno kaupunki, ei auta. Sinne meni viimeinkin syy, miksi en rupeaisi eurokansanedustajaksi.

Sittenkin, tuumin, Bryssel on jotenkin etäinen. Huomatkaa, sen nimi loppuu konsonanttiin. Toki usein sanotaan tuttavallisesti Brysseli, mutta virallinen nimi on ilman iitä. Hieman kuin Berliinissä ei ole. Tallinnalla ja Tukholmallakin loppuvokaalinsa. Ja Oslolla.

***

Ja junan ikkunasta ulos tiiraillessani silmiini osui Atomium. Tosiaan, tuo on olemassa, mietin. Ymmärsin, etten ollut ajatellut asiaa vuosiin. En välttämättä ikinä tarkalleen tiennyt, että rakennelma sijaitsee juuri Brysselissä. Tai että se on varsin valtava.

Jos siis vertaa vaikka Eiffel-torniin, jonka sijaintikaupunki, saati olemassaolo, on tuskin epäselvää juuri kellekään.

Tulisiko sääliä Brysseliä? Toisaalta kaupunki on tunnettu Manneken Pis -patsaasta [saksalaiset kirjoittavat sen äällä kuin Big Mäcin]. Samoin kuin Atomiumin valtavuus minulle oli pienoinen shokki, että patsas ei ollut kuin puolisen metriä korkea [Kaverini on asunut kaupungissa vuoden alusta eikä ollut ennen onnistunut löytämään patsasta. Niin pieni se on].

Jos siis Eiffel-tornin rakentaminen maksaa noin viisi miljardia ja Mannekenin saa viidelläkympillä, kenties pitäisi sittenkin sääliä Pariisia. Tiedättehän, Telefinlandin kamppiskin oli hitsin tehokas.

Atomium oli kiinni, kun sinne saavuimme. Neljän euron opiskelijahinta olisi ollut kipurajan alapuolella. Sittenkin hieman huvittavaa lukea, että

Three upper spheres lacking vertical support are not open to the public for safety reasons.


***

On aika vaikeaa kirjoittaa mitään hetken hiljaa oltuaan [Vaikka onhan tuo sentään paras tapa saada uusia tilaajia]. Tiedän, että huomenna tunnen jälleen palavaa halua kirjoittaa elinympäristöni jokaisesta nippelistä, mutta tänään ei ole sellainen päivä.

Mietin taannoin, pitäisikö tehdä vain sellaisia asioita, jotka sujuvat tauon jälkeen paremmin kuin ennen taukoa. Lapsena sai aina huomata riemukseen talven tultua, että luisteleminen sujui paremmin kuin edellisvuonna. Olihan siinä jälleen koko kesä kävelty ja harjoiteltu koordinaatiota.

[On olemassa ihmisiä, jotka käyttävät sanaa edellisvuosi merkityksessä 'toissavuosi'. Ei olisi välttämättä syytä olla.]

[Kuvioon kuuluu, että kamerani saapui tänään eikä esimerkiksi ennen lähtöäni perjantaina.]

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds