Kaikkien voitoksi [jopa Niinistön] minä jätin viimeöisen känniblogaukseni kirjoittamatta.

Sen sävy oli perusuhoava meitsi siis -tyyppinen ja sanoman voisi pelkistää sanoihin

vaatimattomuus kangistaa

Tuo on jälleen kerran kriteerit täyttävä uudissanonta. Kriteerit ovat, että Google ei löydä yhtään osumaa [eli se on uusi], mutta että Google ehdottaa alkuperäistä [eli se ei ole liian kaukaa haettu]. Mietin joskus, että voisin perustaa blogin nimeltä Patenttitoimisto, jonne keräisin noita. Sitten, että mitä minä nyt enää alkamaan, kun olisi pitänyt tehdä se kauan sitten. Viittaan työnimeen Kokonaisuuksien kaipuu.


***

Tunnustan, olen tehnyt syntiä. Pelasin pokeria. Mietin, että olenhan minä uhrannut rahaa automaatteihin ruotsinlaivallakin, joten ei tässä ole mitään uutta. Viittaan työnimeen Kokonaisuuksien kaipuu.

Oikeastaan hienointa olisi olla koskaan kirjoittamatta sitä. Aina vain viitata siihen ja näin luoda se implisiittisesti.

Pokeri on tietenkin hirvittävän trendikästä nykyään. Siinä on ripaus menneen maailman herrasmiesmäisyyttä ja tyyliä. Samantapaista kuin taannoin hahmottelin hatuista kirjoittaessani. Jotain, joka olisi luultavasti vahvistunut Niinistön voiton myötä, mutta kuljetaan nyt sitten lippalakeissa, jipikajee.

Variaationa oli Texas Hold'Em, joka on siitä hauska, että hyviä käsiä tulee peruspokeria useammin. Ja siitäkin, että peli ei ole samalla lailla tuurilaji.

Hyvä ainakin minun on noin sanoa, sillä voitin koko jutun.

Kaikki minut tuntevat tietenkin kummastelevat suuresti, sillä minä olen tunnettu siitä, ettei minulla ole pokkaa ja senkin vähän menetän jatkuvasti. Olen miettinyt, ettei minun tarvitsisi keksiä kuin keino kapitalisoida pokan menestys ja se olisi siinä.

Tämä on sikäli ihanteellista, että nyt voin rauhassa lopettaa huipulta. Tai sitten pelata vielä neljästi vailla huolta häviöstä ja lopettaa sen jälkeen. Periaatteessa olen hyvin varovainen, sillä tiedän, etten ole koskaan kyennyt lopettamaan mitään aloittamaani.

Tiedättehän, niin kuin vaikka vaippojen käyttö.

***

Sori nyt kaikki brunettelukijattareni, mutta minä en malta olla höpisemättä hieman vaaleista.

Ensinnäkin minua huvitti lukea suuresti, että juuri Halonen oli tätä mieltä:

Vasemmiston ehdokas Tarja Halonen on pettynyt vaalikampanjoinnin kovuuteen. Hänen mukaansa kamppailussa on käytetty poikkeuksellisen kielteisiä keinoja.

Minun ymmärtääkseni juuri hänen kampanjansa perustui kielteisiin keinoihin. Niinistöhän päinvastoin tallasi Uosukaisen alleen sanomalla mainoksessaan kansan valinneen oikein viime vaaleissa.

Jos nyt käydään tämä pikaisesti läpi, niin olin kampanjan alkuvaiheissa kovin pettynyt Niinistöön, joka ei tuntunut lainkaan niin sujuvalta ja terävältä kuin olin muistanut. Kampanjan kuluessa joko totuin häneen tai sitten hän paransi, mutta viimeajat hän esiintyi nähdäkseni edukseen.

Haloseen ennen ensimmäistä kierrosta olin aivan erityisen pettynyt. Hän kun ei sanonyt mitään mistään, vaan väisteli surkuhupaisuuksiin saakka. Minusta tuntui, että Halosen ainoat konkreettiset vastaukset olivat niitä, joissa hän sanoi, ettei hänellä ole valtaa tehdä mitään kysytylle asialle. Ensimmäisen kierroksen jälkeen hän skarppasi ja parin päivän ajan mietin, että saatan sittenkin juuri ja juuri ymmärtää, mitä joku hänessä näkee.

Siis siitä huolimatta, että hän laukoo kotisivujensa Henkilökuva-osion teemavideoissa näinkin kärkeviä kannanottoja:

Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa.

Niin kai lakikirjassa lukee. Miksi halusit kertoa tämän meille?

Sitten alkoi mystinen SAK-myllytys ja yhtäkkiä tunsin kantani erityisen selväksi. Jos negatiiviset äänet otettaisiin käyttöön, minä varaisin omani Eero Heinäluomalle. Häneen jotenkin henkilöityy kaikki demaritouhun kuvottavuus.

No, pääsinpä sanomasta. Hän näemmä kitisee yhä tänään porvariyhteistyöstä, mutta ei tietääkseni ole kommentoinut mitenkään vasemmistoyhteistyötä, joka sekin tapahtui hallitus- ja oppositiopuolueen välillä.

***

Eipä sillä, onnea kaikille voittajille! Mitäpä tämä minuun käytännössä merkitsisi.

Niinistö vastasi kysyttäessä opiskelijoiden asemasta, että nuorena jaksaa kyllä. Tehdä sitten vaikka töitä, jos ei muuten pärjää.

Halonen vastasi [en nyt muista, missä], että opiskelijoiden tulisi tinkiä elintasostaan ja lopettaa työnteko.

Tällaiset arvovaalit.

[Lisäys: Just Sopivasti linkitti lisämateriaaliin.]

Kuvittelenko vain, vai onko jotenkin paradoksaalista, että sitoutumattomat ryhmittyvät yhdistykseksi?


Suomen Sitoutumattomat ry:n puheenjohtaja, valkeakoskelainen Teuvo Nieminen kehottaa Suomen Sitoutumattomat ry:n jäseniä ja kannattajia kaikkialla maassa antamaan äänensä presidenttiehdokas Tarja Haloselle. -Hämeen Sanomat


Sehän on vähän niin kuin Suomen blogivihaajat perustaisivat blogin, jossa kertoa kokemuksistaan blogien vihaamisesta.

***

Tämä nyt on kovin triviaalia, mutta huvittavaa yhtä kaikki pohtia, että niinhän se krapula tosiaan tekee kaikkensa, jotta ihmiset eivät viinaa joisi.

IS: Kankkunen taistelee viinaa vastaan

Vähemmän huvittavaa tietenkin, että sama mies oli vilpittömästi liput liehuen ehdolla edellisissä EU-vaaleissa eikä lopulta kovin kauas jäänyt läpi pääsystäkään, vaikka kaikki ei ilmeisesti ollut aivan kunnossa enää tuolloinkaan.


***

Daniel-parka! Edes suihkussa ei saa olla rauhassa.

hurskastelee Iltalehti kirjoitettuaan ensin uutisen otsikolla Victorian Daniel "hyvin varusteltu". Uutisessa lainataan ruotsalaismiestä, joka on nähnyt Danielin suihkussa kuntosalilla.

Hupsu ajatus: jos sattuisimme elämään sellaisessa maailmassa, jossa vartalot olisivat varsin esteettömästi esillä, mutta ajattelu epäluonnollinen ja hankala ilmiö, joku voisi viitata hyvällä varustelulla toisen salassa pidettyyn älylliseen kapasitettiin.

Jäämme odottelemaan tuttavaa, joka pilaa missikisojen ennakosuosikin mahdollisuudet vuotamalla, että se on oikeastaan aika fiksu likka.

[Tuossahan sanotaan implisiittisesti, että prinsessan poikakaverin tehtävä olisi jotenkin älyllinen virka. Äh.]

Muistetaan jälleen olla yrittämättä keksiä englanninkielisiä sanaleikkejä. Google on armoton eikä tällaisessa laatujulkaisussa sorruta vanhojen juttujen käyttämiseen.

Niinpä menetitte raukat myös muutaman pari päivää sitten ajankohtaisen jutun, jotka on näin jälkikäteen pakko hylätä. Pahoitteluni.

Tuntui epäreilulta, kuinka joku puuttui Hesarissa viime sunnuntaina Niinistön sinänsä raivostuttavaan unilukkari-termiin. Aivan kuin moinen olisi luvallista enää, kun se olisi kuulunut tehdä jo syksyllä, jos kerran meinasi [viittaan jälleen työnimeen Kokonaisuuksien kaipuu].

Unilukkari-termi herättää minussa samantapaista alkukantaista raivoa kuin opinahjo. Kenties myös hieman vastaavaan kuin sen jonkun urpon kansanedustajan käsittämätön lausahdus "Saatiin kirkko keskelle kylää" kiistellyn tekijänoikeuslain mentyä läpi käytännössä mediayhtiöiden saneleman kaltaisena. Enemmän kuin itse päätös minua raivostutti tuo kaikkialla lainattu kommentti typerine kielikuvineen.

***

Selasin äskettäin Hesarin ulkomailla opiskeluun keskittyneen koulutusliitteen näköisversiota ja joko se johtuu tuon tietokoneluokan nopeasta nettiyhteydestä tai allani olleesta Windows-koneesta, mutta homma toimi hyvinkin siedettävällä nopeudella. Myöskään kokemus näköis-Hesarista 24-tuumaisella Cinema Displayllä ei ollut täysin kelvoton. Että terveisiä Pekalle.

Eivät nuo tietenkään linkittämistä mahdollista, joten saatte luvan itse etsiä sivun 21 kainalojutun, jossa varoitettiin liian pätevistä työnhakijoista. Tekstiä ei tietenkään voi kopioida, joten jääköön lainaus lyhyeksi.

Sääliksi kävi. Oli aivan mahtavia tyyppejä, mutta... liikaa nimenomaan ulkomailla, liikaa kielitaitoa, liikaa kokemusta – –

joku rekrytoija tilittää jutussa, joka on otsikoitu Vaihto ei välttämättä eduksi työnhaussa. [Kyllä, minä osaan löytää liitteen ainoan negatiivisesti vaihto-opiskeluun suhtautuvan jutun]. Ah, tuossapa tavoite loppuelämälle. Siinä vaiheessa, kun koko maailma sanoo, että lähe ny oikeesti menemään, sä oot liian hyvä tänne, voi kai päätellä itsensä valmiiksi. Tunkea porukoille tunkin kurkkuun ja ryhtyä kokopäiväiseksi blogaajaksi.

***

Liite on tietenkin turvoksissaan koulujen mainoksia. Ammattikorkekoulut ovat unohtaneet ammatti-sanan nimensä edestä, vaikka ei kai ammattikorkeakouluja pitäisi väheksyä sen enempää kuin ammattiblogaajiakaan. Kaikilla on palkkansa tässä maailmassa. Paitsi blogaa..äh.

Kansainvälisyys tuo sittenkin oman vivahteensa ilmoituksiin. Esimerkiksi TKK on tyystin unohtanut perinteisten kotimaisten kielten hallitsijat ja kosiskelee häpeilemättä muinaisheprean taitajia.


tkk-mainos


Että terveisiä Pekalle.


***

Me palautimme tänään pattern languagemme. Minun tekisi hirveästi mieli kirjoittaa parodia design patterneista, jotka ovat suomeksi kai suunnittelumalleja, mutta ongelmana on, että vain yleisesti tunnettuja asioita, kuten Tähtien sotaa, voidaan parodioida.

Ei ketään huvita suuremmin, jos kiteytän patternin ongelmanmäärittelyosion: Yleisesti ottaen on hyvä olla. Toisaalta liika on liikaa.

Patterneilla on hieman sama ongelma kuin yllä kuvatulla rekrytoijalla: liian hyvät eivät kelpaa. Koska patternin ongelma koostuu määritelmällisesti vastakkaisista voimista ja ratkaisu on jonkinlainen kompromissi, ei ole tarkoituksenmukaista kirjoittaa patternia sellaisesta aiheesta, jolla ei ole riittävästi vastustavia voimia [vrt. liian pätevä].

Kannettavan tietokoneen näyttö parantaa koneen käytettävyyttä merkittävästi. Toisaalta se myös lisää hintaa ja kuluttaa kallisarvoista akkukapasiteettia.


Siitä huolimatta ratkaisu ei ole, että harkitse, tarvitseeko tietokoneesi ihan välttämättä näyttöä. Ratkaisu on jättää patterni kirjoittamatta, sillä kyse on selviöstä. Tai kirjoittaa korkeintaan patterni näytön optimaalisesta koosta tai muista ominaisuuksista.

Lopputuloksena helposti kieli, jossa käsitellään hyvin ne asiat, joihin kieli soveltuu. Muut asiat jäävät käsittelemättä. Eipä sillä, ihan tyytyväisin mielin.

Tuoreehko tulokas Linjakohinaa määritteli Pää auen kirjoitetuksi blogiksi. Tällaisia voimakkaita kannanottoja tarvitaan alati tasapäistyvässä maailmassa.

{Minä olen aina luullut, että Pää auki on enemmänkin kirjoittamaton säätö.}

***

Minä näin äsken hymyilevän kassaneidin ensimmäistä kertaa koko täälläoloaikanani. Luultavasti hän oli vain väsynyt pitkän päivän päätteeksi eikä kyennyt hillitsemään itseään. Olin viimeinen asiakas.

***

Mietin, että jos ei vaikka koko kansan presidenttiä olisikaan olemassa, vaaleja edeltävä mediamylläkkä sentään tarjoaa meille koko kansan pressitentin.

***

Totta se on, jätkät. Tässä kaikki. Minulla on ihan hirveä kiire. Se ilmenee siten, että toistelen joka yhteydessä hirveää kiirettäni. Tulisi jo keskiviikko, niin loppuisi tämäkin. Ja seuraava maanantai, niin loppuisi sekin.

***

No, ok. Yksi pieni vielä. Tämä vanha Newton-mainos [kun uusiakaan ei ole] saattaa hymähdyttää kaltaisiani ihmisiä.

Siinä minä olin juuri wc:stä tulleena, kun vessapaperivarastomme tismalleen oikealla hetkellä täydentänyt kämppikseni tuli vastaan. Thanks, man, you kinda saved my ass, saatoin tokaista.

Vaikka ehkä sittemminkin housuni.

[kyllä, se oli wc-huumoria, se.]

***

Katsoimme tänään porukalla Goodbye Lenin -elokuvan, ja tällä kertaa heräsin miettimään, että tuota se tarkoittaa oikeasti, kun vastakkainasettelun aika on ohi.

Minä, joka saan kylmiä väreitä Wiedervereinigung-sanasta.

Vaikka enhän minä tuolloin mitään mistään ymmärtänyt. Tuon ikäisenä minä keksin vielä välilukuja yön pimeinä tunteinani.

[Niin, mitäpä me päiväkirjablogaajatkaan muuta olisimme kuin Alexeja, jotka rakennamme kulisseja, joihin uskoa edes itse. Luomme parhaamme mukaan sellaista todellisuutta, jollaista kaipaisimme. Ja äitimme sentään leikkii olevansa juonessa mukana.]

Yhtäkkiä ajattelin peeloke-sanaa.

Mietin, että vaikka on luontevaa sanoa raha ja rahake – vastaavasti koro ja koroke – peeloke ei sittenkään ole välttämättä järin yleisessä käytössä, vaikka minä olen sitä aina luontevasti viljellyt. Google paljasti, että olen tiettävästi ainoa.

[Ja minuun iskee takauma Blogipiirin pikkujouluista, kuinka keskustelin Mitvitin kanssa ja tilanteen suuruudesta huumaantuneena erehdyin käyttämään peelo-sanaa aivan aiheettoman tiheään ja mietin, että nyt se pitää mua ihan idioottina]

***

Onko se sitten niin kummallista, että mahtuisi outouksien listalle? Minutkin kun on nyt viimein haastettu, tarvitse hävetä enää. Minkä tahansa viiden parhaimman listaaminen on hyvin hankalaa, sillä aina unohtuu jotain, ja moinen ahdistaa jälkeenpäin. Olen pyöritellyt tätä asiaa viime päivät ja se ansaitsee oman, rauhassa kirjoitetun siivuleensa – työnimenä kokonaisuuksien kaipuu.

Koska lapset ovat alati hupaisia, listaan tähän epälukuisen määrän lapsuuteni omituisuuksia [tiedättehän, se ei oo bugi vaan omituisuus]. Ei tarvitse edes heittäytyä tekohauskaksi, joskus totuus on tarua hupaisampaa.



Minä puhuin pitkälti kirjakieltä [, minkä vuoksi minua kutsuttiin kirjakielipeikoksi, syistä, joita en ole vieläkään ymmärtänyt].

Minä otin viisivuotiaana tarhaan lelupäivänä puisen maalatun lusikan ja sanoin ihmisille, että tämä on puhelin ja he sanoivat, että miten niin ku eihän siinä oo johtookaan.

Minulla oli viisivuotiaana mielenkiintoisen voimakas suhde miinusmerkkiin. Tein aiheesta jopa laulun, jonka esitin ryhmäläisilleni tarhassa [se ei millään tavalla muuttanut kuvaa, joka heillä oli minusta]. Ironisesti ekaluokan matematiikan kirjan nimi oli Plussa, ja tiesin, että loppuelämäni olisi pilalla.

Samoihin aikoihin havahduin ymmärtämään, että on olemassa parittomia ja parillisia lukuja, vaikka tosin kutsuin parittomia itse ensin väliluvuiksi. Pian tuon jälkeen aloin jakaa maailmaa ja sen ilmiöitä mielessäni parillisiin ja parittomiin tavalla, joka ansaitsisi oman tekstinsä, jos vain suinkin osaisin kirjoittaa sen.

Meillä kotona sanottiin pylly ja paukku ja kaikki muut sanoivat peppu ja pieru. Ole siinä sitten normaali.

Minun oli vaikeaa suhtautua luontevasti ihmisiin, jotka kutsuivat tarhaa päiväkodiksi tai esikouluksieskarista puhumattakaan.

Aivan samalla tavalla kuin ihmisiin, jotka kutsuivat mummoaan isoäidiksi tai mummiksi. Tai isäänsä isiksi tai isukiksi.

Minä kehitin jatkuvasti omia supersankarihahmojani. Yksi onnistuneimmistani oli nimeltään Fanzer Fiifi. Siinä oli aineksia Fazerista, tuolloisesta lempibrändistäni [Fazer oli parillinen], sekä eräästä Fabulandia-sarjan bussistani, jonka toinen hahmo oli nimeltään Viivi. Fabulandiahan oli paitsi valtiomme nimi Fabulan maailmanvalloitussuunnitelmien toteuduttua, myös Legon omituinen tuoteperhe realistisempine ukkeleineen.

Toinen hyvin muistamani supersankarihahmo oli eräänlainen antisankari ja vastaveto ainaiselle superiudelle. Se oli nimeltään Super-tavallis-Tapsa, ja hänen mullistavin kykynsä oli, että hän oli täysin tavallinen. Kun asiaa ajattelee, tuollaiset supersankarit ovat varsin harvassa.

Niin, Legoista puheen ollen. Siinä missä muut lapset leikkivät Legoilla, minä rakensin niillä. En ollut järin kiinnostunut valmiista ohjeista, vaan suunnittelin omani. Ja jos nöyryyttäni kehtaan sanoa olleeni jossain joskus hyvä, niin sitten juuri siinä. Sitä muodon ja toiminnallisuuden juhlaa!

Minä kerroin kuusivuotiaana tarhantädille, joka opetti meille, kuinka leikata peruna pieniksi paloiksi veitsen avulla, että varsinaisesti Käytöksen kultainen kirja kyllä kehottaa pilkkomaan juurekset haarukan avulla, sillä näin syntyvään rosopintaan kastike tarttuu paremmin [täti kommentoi sittemmin äidilleni, että tuo teidän lapsenne on vähän näsäviisas].

Minä en ikinä onnistunut menemään keinulla ympäri, vaikka kaikki kaverini muut tarhalaiset kertoivat menneensä ainakin viidesti.

Niin, olin viisivuotiaana tarhassa ollessani kovin hyljeksitty, joten leikin tyttöjen kanssa kotia aina kun he sattuivat tarvitsemaan lastenvahtia. Jostain syystä minua ei pyydetty perheen isäksi.

Minulla oli ala-asteaikoina mielessäni jonkinlainen portaikkovisualisaatio liittyen erääseen jumalaiseen neitoon. Ideana oli, että hän ikään kuin seisoi huipulla ja minun erinäiset toimeni sitten vaikuttivat omaan asemaani portaikossa. Jos esimerkiksi koulun kanssa uimassa ollessamme sain jossain kummassa rivileikissä laittaa käteni hänen uimapukuiselle takamukselleen [sijaintini rivissä ei ollut sattumaa], laskin nousseeni askeleen. Kuvaavaa on, että mallini oli siltä osin sumuinen, etten voinut olla varma, olisivatko portaat edes jatkuneet ylös asti.

Aiemmin päässäni oli ollut malli, jossa minua ja pikkuveljeäni edustivat eräänlaiset tornit, siniset väriltään. Jos pikkuveljelleni sattui jotain hyvää, kuvittelin hänen torninsa kohoavan ja omani laskevan – ja sama päinvastoin. Sittemmin ymmärsin, että moinen ajattelumalli on kokolailla sairas.

Kahdeksanvuotiaana näin telkkarista Tschernobyl-dokumentin ja nukuin huonosti monta viikkoa peläten, että lähistömme maakaasuvoimala olisi räjähtänyt.

Luin myös jostain, että otsonikerros ohenee ja maailma tuhoutuu, joten rukoilin Jumalalta lisää otsonia. Seuraavana päivänä tuli puheeksi, että alailmakehässä otsoni on varsinaisesti haitallista, ja toivon, että kai se nyt tajusi, minne sitä otsonia tarvittiin.

Elin pitkään luulossa, että urheilijat tulevat maaliin numerojärjestyksessä ja ihmettelin, miksei meille näytetä sitä, kuinka he taistelevat numeroista, kun se olisi näin ollen sentään mielenkiintoista.

Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että noin kymmenvuotiaasta lähtien seurasin useamman vuoden ajan urheilua. Luin tuolloin Hesarista sarjakuvat, tv-ohjelmat, kuluttaja-sivut ja urheilun. Vuoden 1994 olin jopa kiinnostunut autoista. Kuluttaja-sivuja lukuun ottamatta olin liian monta vuotta hakoteillä.

Vielä viisivuotiaana luulin, että kaktukset pistävät jollain lailla aktiivisesti, jos niitä menee kyllin lähelle [kaktuksethan olivat ainoita kasveja, jotka meilllä kotona sinnittelivät hengissä][Onko home kasvi? Eiväthän sienet ole]. Tietenkin luulin myös, että pistosta kuolee välittömästi.

Elin myös uskossa, että tuli tappaa välittömästi, jos siihen osuu.

Ja että pyssyt ampuvat tulta.

Ja että pyssy tappaa välittömästi, jos sillä osuu.

Mutta se piruilainen jäikin henkiin.

Kyllä minä tiedän, että eilinen teksti oli vähän tylsä. Siinä yhdistyivät epäedulliset elementit. Joskus yöllä syntyy hyvää juttua, joskus silkkaa silkkoa. Huonoin yhdistelmä on kirjoittaa tavanomaiseen ilta-aikaan tekstiä edellisen yön hämärän rajamaisista aiheista. Siinä hukkuu taju matkalle.

Vastapainoksi tänään on luvassa silkaa asiaa. Myöhemmin kirjoituksessamme kerromme mm. :

  • kuinka saksalaiset ovet aukeavat oikeastaan järkevämpään suuntaan kuin suomalaiset
  • kuinka saksalaiset wc-kopit ovat oikeastaan järkevämmin suunniteltuja kuin suomalaiset
  • ja kuinka lyijytäytekynät kannattaa sittenkin ostaa Englannista.

En ole ainoa, joka ihmettelee, miksi Yle pitää uutisissaan tuon paussin, jonka aikana kertoo, mitä vielä on tulossa {mutta sinä nyt et ymmärrä katsoa uutisia telkkarista muutenkaan}. Päättääkö joku tosiaan tuon perusteella, vaihtaako kanavaa vai ei.

Mieleeni tulee väistämättä lause, jonka hauskuutta kaikken saattaa jälleen kerran olla hankala hahmottaa:

Jos et heti kerro mulle stroganoffin syntytarinaa, niin mä lähden urhoilemaan!

***

Eli asiaan. Saksalaiset ovet aukeavat sisäänpäin. Jos oletetaan, että työntäminen on miellyttävämpi tapa avata ovi kuin vetäminen, saksalaiset liikkeet siis pitävät tärkeänä, että asiakkaiden on mukava saapua liikkeeseen. Suomalaiset ulospäin aukeavine ovineen kantavat huolta helposta poistumisesta.

Kotiovia ajateltaessa ei ole yhdentekevää, kummin päin ovet aukeavat. Mietitään lukittua ulko-ovea, joka aukeaa vetämällä. Tämä johtaa suurella todennäköisyydellä siihen, että käyttäjät [Kenen muun mielestä kuulostaa typerältä kutsua oven avaajia käyttäjiksi?] todennäköisesti päätyvät vetämään raskasta ovea avaimillaan. Mikä ei ole hyvä idea.

Kun ovi aukeaa sisäänpäin, ongelma poistuu automaattisesti.

Näin, jos siis oletetaan, että avainta ei tarvita ovea sisältäpäin avattaessa. Valitettavasti tämä ei ole tilanne meidän talossamme kello kymmenen jälkeen. Jostain syystä ulko-ovi tulee laittaa takalukkoon tämän jälkeen. Ilmeisesti, jotta voitaisiin testata tulipalon sattuessa, kellä on säädyllisesti avain mukana ja kuka on hutilus, joka ansaitseekin tukehtua savukaasuihin.

Huomataan, että edellisen virkkeen päättävä savukaasuihin-sana lisää asiantuntemuksen vaikutelmaa merkittävästi.

Toinen merkittävä aspekti on toki oven avaaminen lumimyrskyn jälkeen. Kaikki Aku Ankkoja lukeneet tietävät, että jos lunta sataa yön ajan, seuraavana päivänä talosta näkyy juuri ja juuri ylin kerros. Tällaisessa tilanteessa on mainiota, jos oven pystyy avaamaan sisäänpäin ja aloittamaan kaivautumisen ihmisen ilmoille [olettaen, että Ankkalinnassa asuu ihmisiä. Minä en tiedä, mitä ne olennot ovat. Vanhoissa tarinoissa sivuhenkilötkin olivat yleensä tunnistettavia eläimiä, mutta eivät enää nykyään].

Sisäänpäin aukeava ovi on siis oikeasti hyvä juttu ja suomalaisilla tämän suhteen asenneongelma.

***

Sanotaan, että mitä enemmän maailmaa näkee, sitä enemmän arvostaa kotimaataan [ellei sitten ole henkipatto isänmaanpetturi]. Minä vähäisellä kokemuksellani, nähtyäni myös pilkahduksen Ruotsista ja välähdyksen Yhdysvaltoja, toteaisin, että ihminen turhautuu sitä enemmän, mitä enemmän näkee.

Koska useimmissa maissa on hyvät puolensa, tuntuu turhauttavalta ajatella, ettei voi olla yhtä, jossa olisi tehty kaikki kunnolla, kun kerran periaatteessa osataan. Toki tämä pätee yleisesti ja kaikkeen.

***

Ulko-ovista on kätevää jatkaa wc-koppeihin, joiden niidenkin ovet aukeavat sisäänpäin. Tästä on muutamia hyötyjä. Kopista ulos tullessaan ei esimerkiksi vahingossa tule lyöneeksi ketään ovella, kuten ahtaissa vessoissa muuten helposti tapahtuu.

Sisäänpäin aukeaviin oviin voidaan myös kätevästi yhdistää hattuhylly, jolle ei voi unohtaa mitään. Tämä hylly taitetaan alas tarvittaessa, jolloin se samalla estää ovea aukeamasta. Samalla toki myös tehokkaasti avujoukkoja saapumasta koppiin, jos käyttäjälle sattuu käymään wc-istuimen kanssa jotain niin koomista, ettei sen kuvaileminen sovellu tähän blogiin. [Tiedättehän, maailma on erinäköinen sellaisen silmin, joka kantaa mukanaan akkukäyttöistä sauvasekoitinta].

{Huomasit varmaan syyllistyneesi edellisessä virkkeessä korrelaattivirheeseen?}[Toki.]

Täkäläisten koppien nerokkuus ei jää viisaasti suunniteltuun oveen. Koppi on myös ratkaisevat kaksikymmentä senttiä suomalaista syvempi. Tämä saattaa olla tahallinen oivallus tai johtua vain siitä, että sisäänpäin avautuva ovi vaatii enemmän tilaa. Kuinka vain, siinä missä Suomessa ovi on kutsuvasti tarjolla pikkunokkelien tekstien raapustamista varten, täällä se jää ryhdikkäästi istuvan kätensä suoraan eteenpäin ojentavan käyttäjän sormenpäistä noin seitsemän sentin päähän.

Oletettavasti tämä on yksi syy, miksi Saksassa on suhteessa Suomea enemmän blogaajia.

Ainakin kuvittelisin jostain näin lukeneeni. Eikö nykyään voida olettaa, että Suomi on Euroopan häntäpäätä kaikessa, mikä liittyy nykytekniikan hyödyntämiseen?

***

Tänä aikana, jona ihmisiä yhdistää enää se, että kaikki ovat erilaisia, on tietysti hyvin masentavaa huomata olevansa oppikirjaesimerkki. Mutta olin tosiaan unohtaa korttini koneeseen, kun automaatti jonkin häiriön vuoksi antoi minulle ensin rahat.

***

Niin, ne lyijykynät. Vasenkätisen kirjoittajan ote kynästään on kokolailla peilikuvamainen oikeakätiseen kirjoittajaan verrattuna. Hieman samaan tapaa, kuin myötäpäivään kiristyvä kierre on peilikuvamainen vastapäivään kiristyvään verrattuna. Eli kynä, joka oikeakätisen kädessä pysyy kiinni ja jopa kiristyy, kiertyy vasenkätisen otteessa jatkuvasti auki.

Kenties vihaisin käsinkirjoittamista hivenen vähemmän, jos en joutuisi jatkuvasti kiertämään lyijykynäni kärkeä takaisin kiinni [Ai miksi tuon pitää olla avattava? Jaa-a.].

Ehkä sen voisi liimata.

Onko kellään kokemusta, käyttävätkö britit kynissään vastapäiväisiä kierteitä? Pitäisi varmaan ostaa kynänsä sieltä.

***

Valitettavasti Yle ei harrasta uutisissaan loppukevennyksiä. Seuraavana sää [ja sun blogis]. Näkemiin.

Siinä minä en ollut, sillä minä olin siinä vieressä naureskelemassa hilpeän ylemmyydentuntoisesti kaiken maailman peeloille, jotka eivät osaa lopettaa ajoissa.

***

Ehkä kaikki johtuu vaaleista. Jälleen kerran kaikki kertoivat voittaneensa. Tässä paradoksissa ei kummastuta edes YLE:n otsikko, jonka mukaan Timo Soini ylsi ennakoituun yllätystulokseen.

Ja minulle tuli jollain tapaa seesteinen olo, kun katselin Matti Vanhasta tuloksen selvittyä. Ajattelin, että Matti on kunnon mies. Että ehkä minun ei pitäisi ottaa loukkauksena, kun jotkut väittävät minun olevan kuin hän.

Eivät he pahaa tarkoita – vaikkeivät oikein ymmärräkään.

Tuo pätee tietenkin ihmisistä useimpiin, eli jopa oli latteaa helistelyä jälleen. Näistä vaaleista minulle jäi mieleen, että on hyvä, että Henrik Lax on europarlamentissa, sillä sivistyneille herrasmiehille on aina käyttöä. Ja on hyvä, että Matti Vanhanen on pääministeri, sillä Matti on kunnon mies.

Jee, kommaritarja ei voittanutkaan, yksi tuttavani lähestyi minua pikaviestimitse ja mieleeni palasi lukion toinen luokka ja selkeät mielipiteet. [Ei tuo ollut se tuttava, joksi joku saattoi kuvitella.]

***

Ja kaiken keskellä minä olen se, jonka päässä soi Tarja-räp [wmv 8,3 Mt]. Huomasin vasta nyt, että sepä olikin ladattavissa hänen sivuiltaan. Päätin eilen tutustua sivuihin perinpohjin siltä varalta, että ne olisi otettu alas tarpeettomina.

Ilmeisesti demarinaisista löytyy jokusia laulutaitoisiakin. Riimittely on kyllä kovin surullista paikoitellen, vaikka joku voisi väittää, että räpin juttu on raiskata suomalainen poljento ja ensimmäisen tavun painotus.

Kiinnostavana yksityiskohtana Backman puhuu videolla kuusi vuotta kestävästä synkkyyden ajasta, jos Tarjaa ei valita [selvää uhkailua tämä tällainen], mutta tekstiversiossa sanotaan neljä.

Muuten Zorro tekee kiusaa ainiaan
no ehkei iha ainiaan, mut ainakin neljä vuotta, sen mä takaan



Sisältääkö tämä salaviestin, että varsinaisesti on kyse eduskuntavaaleista?


***


Mietin sitäkin, kuinka tulisi suhtautua tuoreeseen kommenttiin, joka sanoo:

Onneksi PA on aina Ego Auki

Kaltaiseni defenssikeinonarkootikko vastaisi luonnollisesti:

Hego hego

ja jatkaisi matkaansa. Mutta entä jos tuo olikin tarkoitettu piikiksi? Oliko tuo ensimmäinen saamani poikkitelainen anonyymikommentti?

Jos, niin kyllä se aika kauan kesti. Aikoinaan kotisivuja pitäessäni sain niitä paljon enemmän. Ne olivat joskus luonteeltaan aika ikäviäkin. Jos vaikka oletetaan, että olisin metsuri, ne olisivat voineet sanoa:

Metsuri, mee himaas.


Ei tuollaista halua kukaan kuunnella.

{Miettikää sitäkin, että tuo nousi varta vasten kirjoittamaan äskeisen jutun muistiin viime yönä unentulon rajamailta.}

***

Rajamaat, niin. Jotain rajaa todella on. Viime kesänä Gotlantia kiertäessäni kylmissäni ja muutaman vuorokauden parin tunnin unilla kuitanneena mietin kaikenlaista. Keltaisia puuvärejä ja muita maailman epäkohtia. [Miksei keltaista puuväriä ole koskaan valittu vuoden turhakkeeksi. Lehtipuhallinkin on hyödyllinen kapine siihen verrattuna.]

Ja kuin yhtäkkiä, kuin niin kuin joku väittäisi jumalan ilmestyvän, minä tiesin sen: Minun tulisi opetella flashia.

Olisin vain uskonut. Olisi autuaampi tilanne nyt, kun kävi ilmi, ettei sinänsä mainiolla Quartz Composerilla voi tehdä järin helposti mitään interaktiivista, joten tuohon on turvautuminen.

Ja minua huvitti mielettömästi, kuinka sitä, että hiiren nappi painetaan alas kutsutaan flashissa pressiksi ja sitä, kun se nostetaan, releaseksi. Että suomeksi ne on varmaan käännetty lehdistö ja tiedote.

Siinä minä istuin pohtimassa nokkelaa aloitusta seuraavalle blogitekstilleni koulun aulassa, huolettomasti takki auki ja kone sylissä, miettien, että tältä se sitten tuntuu, kun kaikkien maailman sanakirjojen cool-hakusana viittaa minuun – kun joku tyyppi tuli kyselemään jotakin.

Se ei sinänsä ole harvinaista. Koska tahansa auloissa maleksiessaan törmää flyerin jakajiin ja muihin vastaaviin kyselijöihin. Edellisenäkin päivänä joku oli tullut utelemaan, olenko kuullut Raamatusta. Vastasin rehellisesti, että olen toki, mutta eikös tämä ole vähän niin kuin vanha juttu.

Hiton kirjakauppiaat.

Ensi kerralla pitäisi varmaan todeta ystävällisesti, ettei puhu lainkaan saksaa. Tut mir leid, aber kein Wort. Niin kuin tässä pöhkössä videossa, jonka paikalliset minulle näyttivät. Jonkinlainen täkäläinen Jylppy kai tuo Sexyloosers.de.

Tämänkertainen tyyppi ei kuitenkaan ollut myymässä mitään. Hän sen sijaan lupasi kaikenlaista kiinnostavaa. Markkinatutkimusta. Uutta mediaa. Mielenkiintoinen ceissi. En voi kertoa etukäteen. Maksamme palkkion. Viinaa ja naisia.

– Anteeksi, sanoitteko juuri viinaa ja naisia? kysäisin kiinnostuneena.
– En, valitettavasti, mies sanoi huokaisten.

Lupasin tulla siitä huolimatta. Olisihan se nyt vallan tavatonta, että joku maksaisi minulle siitä, että saan kertoa, mitä mieltä olen asioista.

***

Kyseessä oli paikallinen pikkuinen markkinatutkimuslaitos, paljasti googlaukseni. Ei sittenkään verkostomarkkinointi niin kuin kaverini oli varoitellut. Saavuin paikalle täsmälleen kymmenen minuuttia etuajassa, kuten oli pyydetty, ja sain huomata olevani liki viimeinen saapuja. Minun jälkeeni tuli enää kaksi tummaihoista ja yksi aasialainen. Saksalaiset olivat kaikki jo paikalla.

Huoneen nurkassa oli tarjolla Cokista ja suklaakeksilajitelma. Kaadoin juomaa lasiini, se kuohusi kovin. Ja, mietin, että nämä ovat niitä paikkoja, joissa erotellaan hyvät pakanoista. Että näissä tilanteissa ihmisen nyt vain täytyy malttaa se ratkaiseva puoli sekuntia. Ei hätäillä, vaikka ollaan epävarmassa tilanteessa, vieraiden ihmisten keskellä, hiljaisessa huoneessa, jossa limpparin lirinä vastaa äänimaisemasta ja kaikki kääntyvät uteliaina katsomaan, mistä on kyse.

Sitä niin helposti laittaisi äkkiä korkin kiinni – sillä lailla puolinaisesti – kiiruhtaisi omalle paikalleen etukumarassa hartiat notkolla ja sitoisi kengännauhansa.

Ja kohta kiroaisi mielessään mukinsa pohjalla olevaa kahden sentin korkuista juomapatsasta. Olisi nyt vain ottanut täyden lasin, kun oli kerran ottamassa.

Annoin juoman laskeutua ja täytin uudestaan. Minä en ole enää mikään aloittelija.

***

Kello oli muutamaa minuuttia vaille viisi. Puheenjohtaja kehotti meitä noutamaan juomisemme nyt, jotta ei tarvitsisi häiriköidä sitten, kun on päästy alkamaan. Muutama alun perin väliin jättänyt nousi vaivalloisesti paikaltaan. Palasi kohta lasi täynnä kuohua. Amatöörit.

Hiukan minua silti hirvitti. Kävi ilmi, että muut kahdeksan olivat sentään natiiveja saksan puhujia, tai vähintään vuosikaudet maassa oleskelleita. Kyllä kai minä lopulta kohtalaisesti keskusteluun osallistuin, ja muutaman kerran sain väen jopa naurahtamaan. Ei sillä, että se mikään itseisarvo olisi, mutta kertoo sentään implisiittisesti, että joku on saattanut ymmärtää, mitä sanoin.

Vaikka saksalaisethan tyypillisesti nauravat juuri silloin, kun eivät ymmärrä.

***

En minä mitään vaitiololupausta allekirjoittanut, joten puhtaimmassa kansalaisurinalismin hengessä voin kertoa, mistä oli kyse.

Alun taustalöpinän jälkeen saimme arvioitavaksemme Vodafonen rekry-mainoksia. Ennakkoon kävi ilmi, että täkäläisillä oli Vodafonesta varsin suppea ja lähtökohtaisen negatiivinen kuva. Sikäli ei kai mikään ihme, että yhtiö halusi itseään mainostaa.

Mainoksia oli kahta tyyppiä. Ensimmäinen edusti teknobuumia puhtaimmillaan. Valkoisella tekstillä punaisella taustalla lennokasta hölynpölyä, josta oli korostettu kaksi sanaa merkittävästi muita suuremmiksi siten, että kaukaa erottuivat vaikka sanat Nyt ja Kiitorata.

Jokaisessa mainoksessa toistui alussa sana Nyt ja toinen sana oli sarjaa: Ura, Haasteita, Mahdollisuuksia, Kaikkihetibitte.

Huvitti huomata, että luin mainokset läpi nopeammin kuin paikalliset. Olen omaksunut kovin kursorisen tavan lukea nykyään, mikä on sikäli mukavaa, että voin lukea samat tekstit läpi monta kertaa ja aina löytää jotain uutta.

Sittenkin mietin, että tuo on niin kuin kerrospukeutuminen tai pienet ateriat vs. kertaähky tai eurooppalainen juominen vs. perjantaikänni ja sikäli kai ihan suositeltavaa.

Toinen sarja oli huomattavasti kiinnostavampi. Ne olivat valkotaustaisia, kussakin suurikokoinen käsin kirjoitetun tyylinen otsikkosana ja trendikkääseen (?) kollaasityyliin luotu, hivenen absurdi kuvitus. Otsikot olivat linjaa On parempi istua kuin jäädä seisomaan, Meillä tehdään pojista miehiä ja isiä – sekä uria, tai Jo Gandgi yritti tehdä sen, nyt on sinun vuorosi.

Itse leipäteksti oli samaa tylsää liirumlaarumia kuin tekstimainoksissa eikä se oikein aina toiminut yhdessä otsikoiden kanssa. Hölmöin oli sittenkin jokaisen tekstin lopussa ollut kehotus: Korrigiere deine Vorstellungen, korjaa käsityksesi. Tuohan vihjaa ensinnäkin, että lukijan käsitys Vodafonesta on oletettavasti huono. Kuka haluaisi sanoa itsestään tuollaista? Lisäksi se sanoo lukijalle varsin suoraan, että tämä on väärässä. Kuka haluaa kuulla itsestään tuollaista? Käskynomainen sanamuoto ei ainakaan paranna asiaa.

Siinähän sitä sitten seliteltiin. Kommenttini jäivät kenties paikoin latteaksi, mutta eipä ollut mitään kovin fiksua sanottavaa täkäläisilläkään. Sääli, ettei Vodafone toimi Suomessa [omalla nimellään]. Minä pidin ihan oikeasti muutamista niistä kuvista.

***



Kaikki, jotka muistavat 90-luvun alkupuolen kännykkä-Äpyn, jonka antenni toimi pillinä, ovat varmaan tulleet ajatelleeksi, että jos laitteen täyttäisi vedellä, siinä meillä olisi vodafone.

Öö, kuka haluaa leikkiä vettä kenkäpuhelimessa.

Jotka uskovat jumalaan, tietävät, miksei Blogger ollut päästää minua kirjoittamaan tätä tekstiä. Jotka uskovat humalaan, tietävät, että periksi ei anneta.


Noin olin horissut viimeöisen pöytälaatikkoaarteeksi jääneen känniblogaukseni aluksi. Annoin sitten näemmä periksi – heräsin läppäri naamallani.


***

Matti Nykäsestä ei tietenkään voi kirjoittaa mitään toimivaa, mutta huvitti kuitenkin Sanomien musiikkikaupan bannerimainos.

Osasiko Matti laulaa jo 1992 esikoisalbumillaan "Yllätysten yö"? Kuuntele ja arvioi itse!


Mikä olisi surullisempaa kuin se, että artistista kysytään osasiko hän laulaa ensimmäisellä levyllään?

Ehkä korkeintaa se, ettei hän ole oppinut myöhemmilläkään.

Tiedä sitten, mitä tämä mainos kertoo itse kaupasta.

Kun nyt jälleen pääsin Hesari-purnauksen makuun, kummastelen suuresti, etteivät ole pistäneet sivujensa titlejä kuntoon. Nyt jokaikisessä Hesari-ikkunassa lukee HS.fi, oli kyse sitten blogeista tai ulkomaanuutisista. Tuntuu vähän hölmöltä kymmentä identtistä välilehteä selainikkunassa katsellessaan.

Jonkinmoinen ratkaisu olisi tietenkin käyttää OmniWeb-selainta tai Safari Stand -lisäpulikkaa, jotka tarjoavat kuvalliset välilehdet.

Jotain vastaavaa on taidettu hypettää myös tulevan Windows Vistan IE:n uutuusinnnovaationa.

***

Tämä meni näemmä nörttäilyksi. Koska en ole vielä ruotinut lainkaan MWSF '06:n – niin kuin me coolit insiderit sanomme – tapahtumia, sanon minäkin sanaseni.

Uusi kannettava ei olekaan nimeltään PowerBook, vaan MacBook Pro. Mitä sitten? te kysytte. Paljonkin.

Meidän PowerBookien omistajien ei ensinnäkään tarvitse olla tippaakaan kateellisia uudesta hirmunopeasta laitteesta, sillä meidän koneellamme on sentään hitosti tyylikkäämpi nimi.

Luonnollisesti jatkossa ei myöskään tarvitse kärsiä peeloista, jotka puhuvat voimakirjoista, vaikka power on teho.

Jos mietitään, että Power = Mac – – Pro, voidaan päätellä, että Power Macintoshin uusi nimi on Mac Macintosh Pro. Ei paha.

[Applehan kirjoittaa täysin epäloogisesti PowerBookin yhteen ja Power Macintoshin erikseen.]{Oho, sinähän kritisoit Applea! Mitäs tämä tämmöinen?}

Koska täällä Saksassa Big Mäc -hampurilainen kirjoitetaan äällä [ihan oikeesti, jätkät], on odotettavissa, että Apple lokalisoi samassa rytäkässä vastaavasti omat mallinimensä.

Jos Microsoft nimeäisi PowerPointin MacPoint Proksi, ei tarvitsisi kärsiä urpoista, jotka kutsuvat sitä voimapisteeksi, vaikka power on teho.

On luultavaa, että iBookin seuraajan nimi on MacBook. Tämä tarkoittaa sitä, että i = Mac. On hieman hankalaa ymmärtää, miksi iMac säilytti nimensä, eikä muuttunut MacMaciksi.

Nähtäväksi jää, muuttuuko iMitvit MacMitvitiksi.

Saattaa siis olla, että myöskään iPodia ei muuteta MacPodiksi, vaan Apple korostaa mieluummin lippulaivamallinsa laadukkuutta ja ristii sen sittenkin MacPod Pro:ksi.

Tai oikeammin, huomioiden laitteen video-ominaisuudet, parempi nimi taitaisi sittenkin olla: MacPod Pr0n.

[Jos jotakuta oikeasti kiinnostaa MWSF, kannattaa lukea Ars Technican Infinite Loop -blogista hauskasti kirjoitettuja ja asiantuntevia kommentteja paikan päältä.]


***

[This entry intentionally left short]

En nyt viitsi paneutumismerkintää lähteä tällä suotta sotkemaan. Mutta eivätkö teistäkin Hesarin blogit olleet alunperin ulkoasultaan miellyttävän blogimaisia [ok, ehkä vähän liian kubrikkeja]. Rauhallisia, täynnä tyhjää tilaa silmän levätä. Eivät turvoksissaan ahdistavaa tilkkutäkkiä niin kuin mediayrityksillä on usein pahana tapana.

No, nyt ovat ohi nekin ajat. Tahtoo pyöreät kulmat takaisin.

[Mitä virkaa on in English -linkillä, jos blogit on kirjoitettu suomeksi.]

[Lisäys] Hups, ovat tainneet pistää uusiksi koko Hesarin sivut.

Lupasin joskus aiemmin kirjoittavani Pelkkää panemista -blogin pintaan nostamista lapsuusmuistoista. Nyt taitaa olla sen aika.

Muistan kovin elävästi sen päivän – kuten toki kaikki muutkin päivät – jolloin minulle ensi kertaa valkeni, että panemisessa on jotain pahaa. Olin noin viiden vanha ja kesän kunniaksi kunnallisessa leikkipuistossa, jossa oli ihan tätejä ja kaikkea. Melkein kuin tarha siis.

Jälleen kerran, tai kenties silloin juuri ensimmäistä kertaa, olin päätynyt joukon jonkinnäköisen pahisliiderin jonkinnäköiseksi aseenkannattajaksi. Tämän asemani turvin sain kulkuluvan hänen jonkinnäköiseen majan tapaiseensa. Varsinaisesti kyseessä oli kai tuomi tai jokin muu sen tyyppinen puu, joka kasvaa jättäen sisälleen lehtiseinien suojaamaan tyhjän tilan.

En aivan tarkkaan muista, kuinka se tapahtui, mutta jossain vaiheessa riisuin takkini ja mainitsin panevani sen tuohon oksaan roikkumaan.

Sanoitsä panna? liideri kivahti ja koko äskeinen ystävieni joukko ryöpsähti nauramaan.
Voi, toki. Minun äitini on näetsen opettanut, toisin kuin useimpien teistä, että vain ruokaa laitetaan. Se on hyvä muistisääntö, minä vastasin.

Väitätsä ihan oikeesti, että sä oot viis, etkä tiedä, mitä paneminen on? liideri tivasi epäuskon häive silmäkulmassaan. Ja muuallakin, jos mahdollista.

Vastasin tietenkin, että se tarkoittaa sitä, mitä nykyään jostain syystä kutsutaan hyvin usein virheellisesti laittamiseksi. Tiedättehän, sen sijaan, että sanotaan laittautua, tulisi sanoa paneutua.

Liideri pudisti päätään ja vinkkasi kaksi luottojannuaan näyttämän, mistä on kyse. Tämä, katsos, on panemista. Ja sormen napauksesta nuo kaksi vieretysten seissyttä poikaa näyttivät, mistä on kyse. Tasatahtia he heiluttivat lantiotaan eteen ja taakse.

– Öö? minä kysyin kuin vain älykäs pikkupoika saattaa kysyä.
Miksi nuo heiluttavat itseään edestakaisin ja miksi moiselle on varattava oma sanansa, kun pekonikuutioillekaan ei ole varattu – ei kun hups, onhan niille?

Tähän liiderikään ei osannut vastata. Hän kävi silmin nähden vaikeaksi ja totesi, että joku oli luvannut, että hän ymmärtäisi sitten isona. Ja että hän kyllä malttaisi odottaa.

***

Aikaa kului. Ehkä vuosi, kenties kaksi. Kohta joku alkoi puhua panemisesta tytön kanssa. Ja minä mietin, että toki, on opetettu, että tytöt ovat pelottavia ja heidän koskemisensa iljettävää [vaikka olin kyllä jolllain kierolla tavalla nauttinut tanssiessani tarhan kevätjuhlissa rai-riitiä-rallallaata ja pitänyt tyttöä kädestä], mutta mitään erityistä ideaa en osannut nähdä siinä, että joku seisoisi jonkun vieressä ja heiluttaisi itseään tuolla tavalla.

Sitten, ala-asteen ensimmäisen luokan toisella viikolla, joku kiusasi luokkatoveriani Petriä, josta minulla ei ole sinänsä mitään hyvää sanottavaa. Petri panee sängyssä, hän sanoi.

Ja mietin, että kas. Jos tuota liikettä tekisi sängyssä, sehän olisi vähän niin kuin rakastelua [toki minulle oli kerrottu jo monta vuotta aiemmin, kuinka lapsia tehdään]. Oivalluksen tunne oli valtava. Yhtäkkiä tajusin, kuinka tyttö–poika-problematiikka, housut alas -tematiikka, paneminen, kaikki, nivoutui yhteen. Eihän siinä ollut kyse mistään muusta kuin seksistä.

Neljännellä luokalla osasimme kaikki jo nauraa vapautuneen pilkallisesti, kun opettajan sanelemassa tekstissä tiikeri pani maata.

Jotenkin kuvaavaa on, että kun yritin hahmotella, miltä liiderin kätyreiden alkuperäinen demonstraatio oli näyttänyt, lopputuloksesta tuli noinkin groussin näköinen. Näin tämä maailma on minut turmellut, etten osaa luoda edes viatonta tikku-ukkoa.

panemista

***

Takauma siltä päivältä, kun saavuin kotiin leikkipuistosta.

Äiti, näytät kovin väsyneeltä siinä hellasi kupeessa, voinko minä auttaa sinua laittamalla vaikka astiat pöytään?
Mutta voi pA [äiti kutsui minua lapsena pikku-PA:ksi], mitä sinä oikein puhut?
Enkö minä ole opettanut sinulle, että vain ruokaa laitetaan. Ja tässä talossa vain minä, kun toi yksi ei koskaan mitään.
Sun äitis taas vähän hystereesaa, isä puuttui puheeseen.
– Sun äitis, mimimikksi, mimimimmisttä si-sinä t-ttiesit, äiti sopersi.

Tarkoittaako tuo, että miehet eivät muuta tee kuin pane, äiti, minä kyselin.
– Kyllä se vähän sitä tarkoittaa, äiti iski salakavalasti silmää isälle ja ojensi minulle lihapiirakan.
– Terveisiä mummolta, hän sanoi.

Kuningas sai kuvansa kolikkoon – raha hänen muistolleen.

Liikeidea: myydä feikkiä ja feikinpoistoainetta.

Päässä tapaa kaikua typeriä lauseita vähien unien jälkeen. Minä niin pidän stressistä aina jälkeenpäin. Jollain tällaisena hetkenä ymmärsin myös – kaksikymmentä vuotta myöhässä – mitä Kikan Sukkula Veenukseen -kappaleessa tarkoitetaan.

Avainsana shuttlecock.

[Avainsana Shuttlecock, eikö tuo olisi aika hyvä nimi elokuvalle][Vähän niin kuin Ajojahti]{On kestämätöntä julkaista täällä vitsejä, jotka on suunnattu vain yhden lukijan ymmärrettäväksi}{Vaikka se ei tällä kertaa viittaisikaan sinuun itseesi}

Kestämätön ja älyllisesti epärehellinen. Siinä kaksi tyylikästä ilmausta, ettäs tiedätte.

***

Minun piti kirjoittaa huumorin kuolemasta Tommin ajatuksia herättäneen kirjoituksen pohjalta. Valitettavasti nuo ajatukset karkasivat pian herättyään enkä enää muista niistä kuin yhden väsähtäneen pekoniläpän, jonka julkaisen joskus myöhemmin.

Huumorin pohtiminen ei ole sitä paitsi hiukkaakaan hauskaa, joten ei liene ylipäänsä soveliasta tuottaa moista tavaraa tähän blogiin, josta lukijat toivovat löytävänsä – paitsi ohjeita Messengerin poistamiseen Windowsista – myös etäisesti hupaisia tarinoita toilailuistani.

Olen miettinyt, että pitäisi hieman hajauttaa. Periaatteessa tarvitsisin yleistyperän Pää auki -blogin. Sitten sellaisen ajatustenkehittämisblogin, jossa määrittelisin konsepteja ja loisin käsitteistön linkittämällä niitä edestakaisin. Sitten yhden asiablogin. Yhden typerän vitsiin perustuvan blogin, joka saattaisi kantaa kolme päivää, jos jättäisin päivittämättä toisena. Ja sitten vielä yhden tai kaksi salakavalaa valeblogia hieman lommokkaitten poskien tai panian tapaan.

Kun kaikkea on liikaa, mikään ei riitä.


***

Joten kirjoitanpa nyt sitten vaikka Lost-tv-sarjasta. Se on ilmiö, jos ette tienneet. Se on se sarja josta sanotaan coolisti:

Nelonen alkaa näyttämään Lostia kuluvan kuun loppupuolella. Ihan kiva, että Suomessa päästään nauttimaan sarjasta. Kannattaa katsoa, jos on vielä näkemättä. [korostus PA:n]

Kaikki ovat, kato, jo hakeneet jaksot nedestä ja liki kilpailevat sillä, kuka on jumittanut enimmin jaksoja putkeen.

Ei sillä, että minulla olisi mitään sitä vastaan. Kaaoshan siitä vain syntyisi, jos kaikki käyttäisivät tuhlaamansa ajan hyödyllisesti blogaamalla. Tämä vain toimii taustatietona seuraavalle jutulle. Teini kirjoittaa nuortenlehden lääkäripalstalle: Onks ok, ku mä oon jo koht kolmetoista enkä mä oo vieläkään ollu sillee oikeesti kouqssa mihinkään sarjaan?

Mihin lääkäri vastaa nokkelasti: Get Lost.

[Oli pakko kirjoittaa tämä jonnekin, kun kukaan ei reagoinut, kun keksin tuon extempore kesken lauseen.]{Olisiko sillä ollut vaikutusta, että lauseesi oli siihen asti liittynyt lähinnä sinulle vasta hiljattain avautuneeseen Henrik Laxin inhimilliseen puoleen?}[Ei mutta minusta ihan oikeasti Laxin Miten minusta tuli minä -juttu on kuuntelemisen arvoinen.]

***

[Suunnilleen tähän asti blogger oli tallentanut tekstiäni. Voi elämä, mikä on turhauttavampaa kuin se, että qwertyssä q ja w ovat vierekkäin. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun tarkoitus oli sulkea vain yksi välilehti...][Tulee mieleen vanha Hotline-jäynä. Purkeista pystyi lataamaan vain rajoitettu määrä käyttäjiä kerralla, joten kätevä keino saada lisää tilaa linjoille oli neuvoa muille salainen koodi, joka nopeuttaa latausta: kirjoittakaa komento-näppäin pohjassa QUICK.]

On sentään aika hyvin pärjätä näin vähällä määrällä Macci-läppää tällaisena suurpäivänä.


***

Pikkuinen oikaisu, sillä menin pikkuisen oikaisemaan hiljattain saksalaisesta heippaamisesta kertoessani.

Tschüss-sana kirjoitetaan tuplaässä, ei ß:llä, kuten väitin. Vanhentunut lähde, sori.

Tämä tarkoittaa samalla, että ü on syytä ääntää lyhyenä [vaikka se on kyllä kuullakseni vähintään 1,5-kertainen].

Syy, miksi kuvittelin sitä pitkäksi on tuo mainitsemani versio, jossa lopun ässä on pudotettu pois. Luulin kyseessä olevan sama ilmiö kuin sanottaessa nich sen sijaan, että sanottaisiin nicht.

Vaan kuinka väärässä minä olinkaan! Kyse on kokonaan eri sanasta. Tuo sana kirjoitetaan tschö ja on vielä puhekielisempi kuin tschüss.

Jos siis haluatte hyvästellä überkuulisti, sanokaa [tschö:] ja muistakaan, että tuo ö on kovin üümäinen.

[Ei toimi välttämättä Baijerissa ja muilla hupsuilla alueilla.]

Ja vielä viimeisenä vinkkinä: jos joku sanoo Tschüss!, älkää vastatko Gesundheit!.

***

Näinä huumoriblogien alennustilan aikoina on syytä muistella vanhoja sankareita. Eikö ollutkin niin, että etevimmät humoristit saattoivat ottaa päivänpolttavan aiheen, kiepauttaa sen ympäri ja kirjoittaa niin ylitseampuvan absurdisti, että lopputulos huvitti, oli asiasta mitä mieltä tahansa.

Äh, on ihan tyhmää enää puhua ko. mediaviikon pääkirjoitusnikkarin jutusta. Sehän on jo kaksi päivää vanha.


[tai siis oli eilen, mutta kun Blogger jumitti enkä päässyt päivittämään]

Ajattelin kokeilla vaihteeksi linkkiblogin roolia, kun Just Sopivastikin on muutamasti viime aikoina innostunut kirjoittamaan liki puoli näytöllistä. Luvassa mannaa meille vaaliaddikteille.

Presidenttiehdokkaat Hesarin kriisipuheenpitotestissä.

[mukana kaikki paitsi Halonen]


Presidenttiehdokkaat Ulkoasiainministeriön englanninkielisessä lehdistötilaisuudessa.

[mukana toistaiseksi Soini, Halonen ja Hautala]

[uam käyttää kehyspohjaisia sivuja, muuten]


Presidenttiehdokkaat FLUX:n kyselyssä (kanta vapaisiin ohjelmiin yms.)

[mukana Lahti, Lax, Niinistö, Vanhanen]


Presidenttiehdokkaat hupaisassa musiikkivideossa.

[mukana Halonen, Niinistö ja Vanhanen – sekä Kekkonen]

Paremman virikkeen puutteessa aloitan meemientryllä [via Marinadi/jut]. Katsokaa, hattu!


[kiitokset mallille]

Kuten tarkkasilmäisimmät observaattorit ovat havainneet, kukaan ei nykyään käytä hattuja. Nykyajan tunnetuin hatunkäyttäjä on Michael Jackson – ja siitäkin on aikaa jo kaksikymmentä vuotta.

Suomen Michael Jackson, pääministeri Matti Vanhanen, sentään yrittää. Hän on kertonut omistavansa useita lierellisiä hattuja ja peräti käyttäneensä sellaista viimeksi itsenäisyyspäivänä. [etsikää Iltalehden juttu, jossa lukijat tsättäsivät ja esittivät kysymyksiä, en ehdi nyt.]

Siitä saa voimaa tuntiessaan itsensä lievästi hölmöksi hattunsa kanssa. Kyllä minulla täytyy olla pokkaa, kun Matilla ei kerran ole. Ei sillä, kyllä minä sitä Helsingissä joululomalla käytinkin, kun oli kylmä ja olin kuitenkin liikkeellä vähän niin kuin turistina [tajusitko, Sellisti]. Täällä on hiukan eri asia, kun on – katsokaas – tuo meine ylläpidettävänä.

Tietenkin perustelen kaikkea järkisyin: mitä järkeä on hatussa, jos ei ole kylmä? Ja jos on kylmä, usein myös tuulee, eikä hattu suojaa korvia tuulelta tai pysy lieriensä vuoksi edes päässä. Vieläkö Lintsillä lukee pitäkää kiinni hatuistanne?

Minä olen käyttänyt erinäköisiä huvitusta herättäviä hatukkeita talvesta 2002, jolloin äitini alkoi sellaisia minulle hankkia. Hänellä on jonkinlainen voimakas näkemys hatukkaasta herrasmiehestä – ja näyttää siltä, ettei hän ole ainoa.

Lukuisat keski-ikäiset naiset suovat hyväksyviä katseita hattupäiselle nuorukaisellemme. Optimisti olettaisi, että nyt tulee odottaa parikymmentä vuotta ja korjata sato. Ylioptimistiset höhlät sen sijaan luulevat, että osat vaihtuvat jotenkin mystisesti [vrt. tauti lähtee millä se on hankittu] ja kuvittelevat, että parikymppiset neitokaiset alkavat vilkuilla keski-ikäisen herrasmiehemme perään.

Oikea maailma ei tietenkään toimi niin, vaan tosiasiassa hyväksyviä katseita suovat edelleen ne samat naiset, nyt kuusikymppiset. Ja jos mietitään, että pari vuotta sitten kuusikymppinen Tarja Halonen kutsui itseään pari vuotta sitten keski-ikäiseksi, ne naiset ovat kai periaatteessa jollain perverssillä tavalla vieläpä oikeassa.

***

Joku voisi kuvitella, että keski-ikä tarkoittaisi suurin piirtein puolikasta odotettavissa olevasta eliniästä. Jos Halonen kerran aikoo elää 120-vuotiaaksi, hän ehtii presidentiksi vielä monta kertaa.

Valtaosa ihmisistä ei tiedä sitäkään, että ainoastaan presidentin peräkkäiset kaudet on rajoitettu; huilihukin jälkeen saa taas jatkaa [etsikää Tarmo Ropposen vaali-faq Ylen sivuilta. En ehdi nyt.]. Mikään ei siis estäisi vaikka Ahtisaarta, Koivistoa ja Kekkosta osallistumasta – paitsi se, etteivät he uskalla haastaa Halosta.

Jos Haloska siis pitää välikuuden vuosina 2012-2018 ja jatkaa sen jälkeen jälleen kaksi kautta, hän on vasta 86-vuotias. Siihen taas huilivuoro, jonka jälkeen hän on 92-vuotias ja kahden kauden jälkeen kunnioitettavat 104 vuotta vanha. 110-vuotiaana jälleen riviin astuttuaan hän joutuu jättämään jäljemmän kautensa kesken vuonna 2064, mikäli 120-vuoden oletus toteutuu.

Eli älkää huolehtiko, ystäväiseni, kyllä Conanilla riittää lystäiltävää vielä pitkän aikaa.

[olenko se vain minä, vai tuntuuko teistäkin, että hän toistaa itseään liki yhtä innokkaasti kuin vaikka jokin huumoriblogi?]

***

Äh, eiköhän puhuta sittenkin hatuista. Tätä tekstiä muutama ilta sitten ennen nukahtamista miettiessäni mieleeni assosioitui epämääräinen miete, jollaista en kehtaa kirjoittaa muistiin pöytälaatikkoonkaan, joten laitetaan tänne.

Nöjesguidenissa kerrotaan 50-luvun tulevan muotiin. Ensi talvena käytetään jo hattujakin. Täydellisissä naisissa ollaan kunnollisia, hyveellisiä, Sinkkuelämään verrattuna. Talouselämä kertoo kauppislaisten haluavan turvallisesti tilintarkastajiksi – konsultin hommat eivät enää polttele kuin ennen. Saman numeron teekkarit haluavat tutkijoiksi, sillä ajatus työelämästä ahdistaa, eikä raha ole kuitenkaan niin tärkeää kuin siistien juttujen tekeminen.

Ja ihmiset tuntuvat tekevän tänä uutena vuotena huomattavasti hanakammin lupauksia kuin aiempina, jolloin tuhahdettiin korkeintaan ironisesti, että lupaan, etten koskaan mitään.

Krapulablogikaan
ei enää päivity.

Olemmeko matkalla jonkinlaiseen hyveellisyyden ja viattomuuden aikaan? Onko kirkko seuraava in-juttu [missä voi ostaa osakkeita?]? Tämänkö ne uuskonservatiivit tekivätkin?

[minäkin pesen jälleen hampaani joka ilta.]

-äS kommentoi edellistä tekstiäniä pökerryttäväksi ja pohti, milloin joku tulee ja paljastaa PA:n pyrkimykset omassa blogissaan.

Sellisti sanoi aikoinaan oivasti {Sovitaanko, että Sellistiin ei sitten linkata, ellei se ole päivitttänyt edellisen kerran jälkeen?}:


Tai no. Oikeasti minä yritän kyllä vain työntää ääriliberaalia ja rationalistis-humanistista maailmankatsomustani teidän sovinnaisista ja taikauskoisista kurkuistanne alas.


Minä ajattelen vähän samalla tavalla, tietenkin pois lukien sen, etten oikein voi olla ääriliberaali. Silloin minun tulisi hyväksyä monia asioita, joiden en kuunaan osaisi kuvitella olevan edes olemassa.

***

Matkustimme eilen junalla edestakaisin, useamman tunnin, me kuusi suomalaista. Äänestämään, perkele.

Kerroin itsenäisyyspäivänä, että se oli nähdäkseni miellyttävä tapa olla isänmaallinen. Tämä oli toinen. Tavoitteena kerätä koko sarja.

Konsulaatin ulkopuolella liehui Suomen lippu, ja tädit puhuivat meille suomea. Teitittelivät, ah, kuinka hivelevää.

Jos kaiken maailman äitiammat parantavat ihmisten oloa halaamalla, minä voisin perustaa teitittelytoimiston. Ihmiset tulisivat pakeilleni, ja minä teitittelisin heitä. Minä osaan perfektinkin, jopa passiivissa. Kuinka on voitu?

[Mitä, eikö passiivissa muka voi teititellä? Typerä kieli tuo suomi.]

Harmi, että Stockmann ehti ensin.

Kävimme näkötornissakin. Viimeistään nyt kaikki arvaavat, mistä kaupungista on kyse, mutta enpäs kerrokaan.

***

Ajattelin kirjoittaa tuohon, että vastaan uteluihin vain ei tai aber ja. Aber on saksaa ja tarkoittaa 'mutta', mutta sitä käytetään yleisesti täytesanana, jolloin se ei merkitse juuri mitään.

Lukiossa joku meistä kolmesta, mutta minä se en ollut, keksi alkaa sanoa aber ja suunnilleen merkityksessä 'todellakin' [vrt. Pikku-g] tai 'totta kai'.

Vuosien saatossa ehdimme tyystin unohtaa, ettei noin voi oikeastaan sanoa, joten loppupään kurssien sijaismaikan puututtua fraasiimme mietitytti, että tiesiköhän tuo nyt ihan varmasti, mistä puhui. Näinhän nyt oli kuitenkin aina sanottu.

Kolmas joukostamme oli häipynyt ulkomaille [voi, kuinka saisin linkkauksia, jos kertoisin, kenen pojasta oli kyse], mutta olin kaksin tuon toisen remmiläisemme kanssa luistelemassa abi-talvena.

[Silloinhan kaikki oli abia. Oli abi-syksy, abi-joulu, abi-uusivuosi, abi-laskiainen, abi-leet, abi-ljardi-illat, abi-seksuaalit, abi-snekset... no, kyllä te tiedätte]

Kentällä paineli myös saksalaisia pikkupoikia, mistä lie tulleet, muista enää. Taisimme mennä mukaan samaan peliin heidän kanssa, ja taiston tiimellyksessä kaverini kysäisi: Sagen Sie Deutschen ab und zu 'aber ja'? [hänkin osasi teititellä]

(Sanotteko Te saksalaiset silloin tällöin 'aber ja'.)

Saksalaispoika katsoi hölmistyneenä kaveriani. Niin kauan, että kuka tahansa muu olisi epäillyt kysyneensä jotakin tyhmää, mutta kaverini ei ole koskaan harkinnutkaan tällaista vaihtoehtoa. Nein, wir sagen niemals aber ja. Aber na klar sagen wir doch. [Saksassa google-linkit puheessa yleistyivät jo monta vuotta ennen Suomea]

(Ei, me emme koskaan sano aber ja. Mutta sanomme toki na klar [varsinaisestihan tuo on ei koskaan, mutta jotenkin tuntui, kuin hän olisi tarkoittanut ei tasan ikinä]).

Ettäs tiedätte!

***

Tässä yhtäkkiä mieleeni juolahti asia, jota en ollut ajatellut moneen vuoteen. Small talk. Sellainenkin on olemassa. Joskus ei vain tule muistaneeksi joitain asioita vuosikausiin ja sitten ne löytää yhtäkkiä uudestaan.

Minä muistin samalla lailla korvieni olemassa olon ala-asteen kuudennen luokan keväällä.

Small talk on jotenkin niin yläaste ja lukio. Yläasteella meille kai alun perin alettiin teroittaa sen merkitystä. Kerrottiin, että suomalaiset eivät sitä hallitse, ja se on koituva kohtaloksemme.

Lukiossa kirjoitin varmaan kolme ainetta aiheesta Suomalaiset eivät osaa small talkia. Paitsi, että minä tietenkin otsikoin juttuni aina hyvin nokkelasti. Keskitin kaiken tarmoni noihin kahteen sanaan, sillä minun nähdäkseni herrasmies ei käyttänyt otsikossaan kahta sanaa enempää. Yhdyssanatkin toisaalta kelpasivat, sillä mikäpä minä olen sille mahtamaan, että sitäpaitsi kirjoitetaan yhteen.

h1ukk4 j335, otsikoin kerran, mutta se oli ihan toinen juttu.

Niin, mutta siis tänään siinä sosialiseeratessani ja kaikkea päähäni pälkähti yhtäkkiä vanha yläasteajatus {onhan niitä, vaikka viimeksi muuta väitit}: Entä jos minä en osaakaan small talkia?

Ymmärränhän minä, että vieraiden ihmisten seurassa ollessaan tulee huolehtia siitä, ettei juttu lopu kesken. Ystävien kanssa ei ole niin väliksi. Ystävähän on liki määritelmällisesti sellainen, jonka kanssa voi istua halutessaan hiljaa tuntematta oloaan vaivautuneeksi.

Ja pystyn kyllä tuottamaan hiljaisuuden peittävää äänimattoa tarpeen tullen kuin radiojuontaja [Kello on 23.50, kuuntelet PA:ta tänä torstaina, jolloin kello on 23.51 ja kuuntelet PA:ta. Lämpötila ulkona on pari astetta pakkasen puolella, ja hieman sumuiselta näyttää. Kello on 23.51, ja kuuntelet PA:ta]. Valitsen vain aiheen, silmään vaikka lattiaa ja alan solkottaa aseman laattojen muodostamasta kuvioinnista, ja kuinka se itse asiassa muodostaa virheellisen affordanssin: joku luulee, että kuviota seuraamalla pääsee jonnekin, vaikka varsinaisesti kyse on vain umpikujaan johtavasta koristeesta [no, nyt ainakin tiedätte, missä kaupungissa olin].

Pointti ollen – kuten tapaan ironisoiden sanoa – että en kenties sittenkään aina ole järin vuorovaikutteinen. Toki, hyvinkin, jos keskustelulla on aihe, mutta ellei, saatan jauhaa monologiani, jota seuraa tyhjyys, ellen pelasta tilannetta alkamalla seuraavaksi puhua toissapäiväisestä viihtyisästä pizzeriasta, jonka tarjoilija oli jo ystävällisesti ottanut takkini viedäkseen sen narikkaan, kunnes vasta avasin ruokalistan ja näin sen kirjoitetun Comic Sansilla.

Mikä luonnollisesti pakotti minut poistumaan välittömästi.

Suurissa seurueissa ongelma ei niinkään esiinny, mutta väen vähetessä se nousee esiin korostuneesti. Pahimmillaan se on tietenkin ollessani yksin, jolloin en luovu suunvuorostani toviksikaan.

[En oikein itsekään tiedä, mihin pyrin tällä, joten jätänpä aiheen hautumaan.]

***

[Mitä olisinkaan antanut lukiossa, jos aineisiin olisi saanut piirtää tuollaisia asteriskeja ja näin ihan luvan kanssa unohtaa koheesion. Parhaassa tapauksessa asteriskit ovat vain irtiotto uuteen näkökulmaan, kuin velkakirja, jonka allekirjoituksena palaan vielä. Huonoimmillaan toki vain kurja tekosyy. ]

Kun Suomessa tulleen kaupan kassalle, sanotaan 2(+1) repliikkiä. Ne ovat

moi
(pankki)
kiitos


Saksassa loppuun lisätään hyvästely. Tschüß [joka lausutaan täällä usein coolisti [tschü:], siis ilman loppuässää] tai virallisempi auf Wiedersehen. Kun kävin Suomessa joululomalla, minulta lipsahti aluksi heippa kassantytölle pois lähtiessäni. Onneksi pääsin siitä äkkiä eroon.

Ei, kun yksi paikallinen suomalainen tuli tänään samalla hissillä – niin kuin sanotaan – äänestyshuoneistoon [nyt te viimeistään tiedätte, mistä kaupung]. Pois lähteissään hän kulki retkueemme taitse ja sanoi heippa. Suomessa ei sanottaisi.

Tai jos täällä istuu pikapesulassa miettien kokonaisen tuhlatun tunnin nimen irvokkuutta ja sisään saapuu joku, hän tervehtii paikalla olijoita sanomalla hallo. Ilmeisesti jonkinlaisena tausta-ajatuksena, että vaikka minä en noita tunnekaan, me nyt olemme sentään ihmisiä ja, niinku, samassa sosiaalisessa tilanteessa, joten noteerattakoon asia ja tehtäköön se tiettäväksi.

Ellei hän sitten tervehdi rakkaita pesukoneitaan niin kuin se yksi, joka jatkaa seuraavaksi halaamaan niitä. Oli tänään puhetta siitäkin, että saksan halata-verbi umarmen, kuulostaa vähän rumalta. Kirjoitin sen vain tuohon, jotta oppisin.

Ja kun he sitten lähtevät pois [jostain syystä heidän koneensa toimivat aina paljon nopeammin kuin minun] he heippaavat sanomalla tschüß.

Ei se väärin oo, sanoisivat jotkut armeijan käyneet tässä vaiheessa ärsyttävästi.

– Pitääkö paikkansa, että Pää auen muutto- ja leiskanpäivitysprojekti jälleen kerran hieman juutahti?
– Juu, tahti on päässyt hidastumaan.

***

Turisti
kuulemma tietää 90-prosenttisen varmasti, että Kuuluttaja on nainen. Voisiko tästä päätellä edelleen, että Turisti on kuuluttaja ja 90-prosenttisen varmasti nainen?

Sori, Sellisti, että näin astun reviirillesi. Sovitaanko, että sinä kommentoit Turistin postauksia ja minä hänen henkilöään?

***

Minä lueskelin äskettäin Tumppu von Tumpun viimeisimpiä juttuja, ja yhtäkkiä sain hingun aloittaa kirjoittaa jotakin. Tuo hinku on ollut hukassa vuoden alusta lähtien, vaikka ihan uhmallani naputin edellisen tekstin, joka oli tuntumaltaan kovin kurja.

Kirjoitin sitä monen tunnin ajan aina välillä muiden puuhien lomassa, pala kerrallaan, kuin nykymuusikko tuottaa hittisinkkunsa, eikä noin mitään kelvollista synny, tietenkään.

Mielessäni välähti ajatus, onko jotenkin noloa tai arveluttavaa käyttää Tumppua virikkeenä omille teksteilleen. Seuraavaksi, arvatenkin nimen ohjaamana, pitäisikö pornotähdille maksaa teostokorvauksia aina kuin heidän materiaalillaan tuotetaan, hmh, jotain. Ei ehkä yksityis-, opetus- ja jumalanpalveluskäytöstä, mutta entä videopohjaisista peep-show'ista?

{taasko sinä olet mennyt kinaamaan Teosto-kiihkoilijoiden kanssa?}

***

Huomasitteko tuon }-merkin? Tiedättekö mitä se tarkoittaa? Tämän blogin syntaksissa sillä ei viitata söpöön, sojottavaa ketunnenätissiin niin kuin yleensä – ehei, tämän blogin syntaksissa se tarkoittaa uuden ajan alkua.

Kirjoitan tästä lähtien kaikki ulkoisen kommentaattorin kommentit aaltosulkeisiin {äh, tämä on julmaa, saat minut näyttämään hikiseltä nörtiltä;}. Näin hakasulkeet jäävät omiin kommentointeihini ja tokihan ne tavalliset kaarisulkeetkin on hyvä varata varmuuden vuoksi, jos vaikka innostun puhumaan kovastikin sulkeellisista kappaleen nimistä.

***

Nokkelimmat huomasivat, että on siirrytty jälkijunaisiin uudenvuodenlupauksiin. Tuo on aika visainen sana, mutta soikkoni ei herjaa, vaikka laitan kaiken pötköön. Olkoon noin. Parempi yhteen kuin erikseen oli kai oppinut sekin yksi urpo, jonka tekstiä tänään korjailin. Suurinosa mukanaolleista oli sitämieltäettä.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö, ihmiset kirjoittavat, ja minä mietin, josko [sic] etteivätkö-sanalle on olemassa mitään järjellistä käyttötilannetta.

Etteivätkö pekonisiivuleet olisi herkullisia? Jo vain!

Ilmeisesti [sic] kaikella on paikkansa.

Soikkoni sitä vastoin herjaa jälkijunaisiin-sanasta. Pöh, mikä tylsimys.

Kaiken muun hyvän lisäksi olen päättänyt alkaa jälleen lukea kirjoja. Ja koska en halua erityisesti halua tukea paperia, pikemminkin päinvastoin [haluan tuhota kaiken paperin, repiä sen riekaleiksi ja] {noniin...} lasken kirjoiksi myös kirjamaiset, pitempää keskittymistä vaativat sähköiset tekstit, kuten Sellistin postaukset sekä pitkältä tuntuvat tekstit, kuten Helsingin Sanomain pääkirjoitukset.

Mutta kuinka tulisi suhtautua joululahjaksi tilaamaani ja yllättäen saamaani Stanislaw Jerzy Lecin Vastakarvaan-kokoelmaan?

Yksi jäi erityisesti mieleen, kun sitä jouluyönä selailin.

Maailmassa on paljon sellaisia seeproja, jotka vapaaehtoisesti asettuvat telkien taakse, jotta näyttäisivät valkeilta hevosilta, sen ajatus kulki.

Lähes yhtä säälittäviä kuin ne, jotka vapaaehtoisesti blogaavat vaikuttaakseen hauskoilta.

[Halusin aina lapsena kirjoittaa seepran zetalla, kun ässässä ei oikein ollut munaa.]

Kuinka vain, minä otan pyhäksi tavoitteekseni, että minulla on koko vuoden ajan kirja kesken, niin kuin kaikilla muillakin kunnon ihmisillä. Ja aion ottaa tämän tosissani. Jos vaikka näyttää siltä, että kirjani uhkaa loppua ja tulla valmiiksi, olen vaikka kuukauden lukematta, kunnes keksin jostain seuraavan, mutta keskeneräisyydestä ei tingitä.

***

Pääsin jälleen aika pitkälle ehtimättä yhteenkään aikomistani aiheista. [Pitäisi varmaan tyystin lakkauttaa nuo presidentin vaalien vuoksi pidettävät ylimääräiset joka-aamuiset suunnittelupalaverit, vielä kun tuo {}-kaverikin on niin hoto kampaviinereiden kanssa.] Kenties hyödynnän tilaisuuden ja määrittelen pikaisesti yhden käsitteen, jota saatan tarvita jatkossa.

Jos ajatellaan tyypillistä adjektiivia, sen superlatiivimuoto on poikkeuksetta itseisarvoltaan enemmän kuin positiivimuoto. Valtaisin on suurempi kuin valtaisa. Surkein on huonompi kuin surkea, eli sekin itseisarvoltaan enemmän [jos oletetaan, että huonot asiat ovat negatiivisia].

Kaikki adjektiivit eivät kuitenkaan käyttäydy näin. Kutsutaan näitä vaikka adjekdiivoiksi. Mietitään sanoja, kuten täydellinen, viaton ja ehkä jopa esimerkillinen. Huomataan, että näissä järjestys sekoaa.

Täydellisin on lähimpänä täydellisyyttä. Täydellisempi on vielä lähempänä ja siten siitä tulee seuraava täydellisin. Täydellinen sitä vastoin ei ole lähellä yhtään mitään, se on itse pyrkimys.

Jos joku ei saa pahoinvointikohtauksia termistä raja-arvo {*naama vihertyy*}, sellaista voisi ajatella tässä. Täydellisin vain lähestyy sitä, mitä täydellinen on.

Kiehtovaa. Tämä lukion ensimmmäisen luokan helmeni on yksi varhaisia uuden aallon tuotoksia. Yläasteella en keksinyt kuin kaksi ajatusta ja nekin varsin kurjia.

Ongelmana vain on, että tähän liittyi muistaakseni jokin analogia, mutten enää muista, mikä.

***

En nyt jaksa käydä suomalaisen pesupalvelun sivuilla tarkistamassa, joko säästin lentolippuni sillä, että pesetin takkini täällä. Ihan vinkkinä, siitä tulee hyvä mieli. Ainakin jos on jostain syystä tuntenut olonsa hölmöksi odotellessaan käyttämässään hiihtotakissa. Se kun on vyötärömittainen ja rapisee eikä minulla ole soveliasta pipoakaan mukana.

Takki on kermaa kermakastikkeessa -kaudeltani, mutta ostettiin kyllä miesten osastolta. Minä vain sitä, että miksi sen vetoketju toimii väärin päin {ylhäältä alas, vai?}.

Periaatteessa naisten vetoketjut ja napitukset kaiketi toimivat väärin päin, mutta minä olen häpeäkseni operoinut niin niukalta naisten vaatteita, etten ole varma. Asia on puolittainen tabu, ja ajatus tuntuu kieltämättä hölmöltä. Mitä siitäkin tulisi, jos naisilla olisi rintaliivitkin peilikuvana!

Miehinen vetoketju ja napit on suunniteltu käytettäväksi oikealla kädellä. Miehisesti pujotettu vyö aukeaa niin ikään oikealla. Taas saavat naiset kärsiä [sillä valtaosa naisista on oikeakätisiä], eikä edes Isosisko sano mitään. Periaatteessa minun vasurina pitäisi hinkua naisten vaatteiden perään, mutta olen jo niin sopeutunut, että hyvä näin. Jatkuvaa tappelua tuon hiihtotakin vetoketjun kanssa.

***

Viime yönä unen päätä jahdatessani keksin taas huikean meemi-idean. Kenen blogia en haluaisi lukea. Taidan jättää kohteliaasti vastaamatta.

Kannattaa muuten seurata Sellistin kommenttipalstaa. Se päivittyy paljon tiheämmin kuin Mitvitillä.

***

Tämä on ennätyksellistä. Viittaan viime päivien surkeuteeni. Tänään sentään heräsin seitsemältä. Tästä tämä lähtee taasen. Takkikin on pesulassa.

Älkää kysykö. En mielelläni vastaa en osaa sanoa.

En osaa anoa, olen varma, että kirjoitin sen jo kauan sitten. Tätä vaaliteemaa en sentään vielä tänne:

Valta korruptoi ja lupa tappaa.

Jokin tuossa huvittaa minua, vaikka JCP kielsi julkaisemasta.

***

JCP, jonka seikkailut tässä blogissa jälleen väistämättä vähenevät. Yksi juttu sentään kiihkeimmille faneille.

Kävelimme kotia kohti lähikaupasta, kun alakerran sokea täti tuli vastaan. JCP yritti väistää sivulle, mutta täti muutti kurssinsa samaan suuntaan. JCP väisti hieman lisää, täti kääntyi vastaavasti.

Lopulta hänen keppinsä tömähti JCP:n jalkaan. Täti korjasi kurssinsa takaisin ja ohitti meidät.

On ilmeistä, että JCP:llä on kuin onkin jonkin sorttista naisia puoleensa vetävää animal magnetismia. Ongelmana vain on, että tavalliset naiset näkevät ja osaavat näin jättää vaistonsa aistien varjoon.

Eikä se sokeakaan paljoa tarvinnut ymmärtääkseen, kopaus nilkkaan riitti.

***

Kun aiheet ovat näin vähissä, turvaudun ilmeiseen. Ilmeisesti-sanalla on sanakirjan mukaan kaksi merkitystä. Tämä ei ole sinällään harvinaista, mutta on erityisen käyttökelpoista, että nuo merkitykset sattuvat olemaan täysin vastakkaiset.

Ilmeisesti voi tarkoittaa, että asia on täysin ilmeinen, likimain varma siis. Toisaalta ilmeisesti voi tarkoittaa suunnilleen samaa kuin luultavasti.

Näin siis joutuessaan kirjoittamaan asiasta, josta ei ymmärrä yhtään mitään, kannattaa ryöstöviljellä ilmeisesti-sanaa. Antaa itsestään erityisen pätevä ja eksakti kuva, mutta sitten tosipaikan tullen luikerrella karkuun.

Kokeilin tuota kerran yksissä pääsykokeissa, eikä siinä hyvin käynyt.

***

Mutta minä toisaalta luin myös Ilta-Sanomien keskustelun otsikon Pilkkiminen ei ole arpomista enkä ollut ymmärtää sitä. Pilkkiminen niin kuin puolittainen sammuminen, mietin. Ja arpominen niin kuin päättämätön jahkailu ennen lähtöä. Tavallaan pilkkimistä voisi pitää jonkinlaisena arpomisena sammumisen ja sammumattomuuden välillä, mutta miksi kummassa joku haluaa aloittaa aiheesta keskustelun.

***

Iltalehti kertoo Hectorin leikkauttavan polvensa. Kuulemma samalla paino vähenee 30 kilolla. [tämä vitsi on niin huono, että on parempi päättää se tähän.]

***

On mahdollista, etten ole koskaan maininnut Erään Saaran tutkimuksia -blogia nimeltä, mikä olisi huutava vääryys, sillä olen puffannut paljon huonompiakin. Jotenkin vain sekaannuin, kun noita saaroja on Vt:n kimpussa niin määrättömästi.

Mutta katsokaa nyt, on sentään mahdollista, että kyseessä on Blogistanin hauskin nainen.

Olettaen, että Sellisti on androgyyni robotti.

Eläen yhä siinä luulossa, että Kuuluttaja on Moroskoopin kirjoittaja [kuten Sun äitis minut huijasi olettamaan] eikä jokin random-tsubu, niin kuin Sedis kaiketi sanoi.

***

Ajankohtaisia tiedotteita epätoivoisille:

Skype-tunnukseni ovat mystisesti tyhjentyneet avainnipustani, joten en pääse kirjautumaan. Eikä kotonani ole taaskaan nettiyhteyttä. Sikäli kaikki on kuin vanhoina hyvinä aikoina. Asentaja tulee maanantaina.

Raaka vodka,
tule juoneeseen,
jolla on ohuet kalvot.
En ehkä tarvitse sinua.
Nyt aamuyöstä,
kylmällä säällä,
valut nieluuni,
tulet sieluuni.

Ultra Bra


Tiedättehän, kun katsoo vaatteitaan ja miettii, että tuskin olisi voittanut konttauskilpailua, ellei olisi keksinyt heittäytyä maaliin.

Kellossani on sellainen pikkuviisari, joka kertoo, onko päivä vai yö. Tänään herätessäni käytin sitä ensimmäistä kertaa.

***

Sellisti on palannnut. Luin sen täältä ensin. Hän väitti minulle aikoinaan, että seuraavan blogin nimi olisi Jäätelöauto, mutta eipä sitten ollutkaan.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds