Pyörällä päästään

Joskus nuorena ja nokkelana viisastelin, että jos muistaa, että asioilla on puolensa, havainnointi on puolikasta. Jos taas, että puolilla on tasot, se on tasokasta.

Tulin jälleen pohtineeksi tasoja, kun mietin tapani mukaan, mitä nuo kaikki minusta ajattelevat. Minä en osaa edes hävetä moista käytöstä. Olen kuvitellut itseni toisten rooliin niin kauan kuin jaksan muistaa. [Siksi minä olen tällainen alistuva nössö, kun minusta olisi niin hienoa, jos kaikki muut olisivat alistuvia nössöjä, niin voisin helpommin valloittaa maailman.]

Kun siis kuljen kaupungissa valkoiset Sennheiser-kuulokkeet päässäni. Yhden tason havainnoitsija katsoo minua ja noteeraa, että päässäni on kuulokkeet ja miettii, että noita musiikin kuuntelijoita nyt on kaikkialla nykyään. Seuraava katsoo ja pohtii, että noita valkoisia kuulokkeita nyt on nykyään kaikkialla.

Kolmas katsoo ja mietti, että hitto mikä feikki kun käyttää valkoisia kuulokkeita, vaikka noista näkee kilometrin päähän, etteivät ne mitkään iPod-kuulokkeet ole.
Neljäs pohtii, että kappas, sillä on tuollaiset Sennheiserit, jotka vaikka ovatkin ulkomuodoltaan vähän kräpäiset, ovat sittenkin äänenlaadultaan ulkokorvanappien parhaimmistoa.

Viides toki keksisi päätellä senkin, että kuuntelen podcastia enkä musiikkia.

***

Joskus nuorempana, kun vielä murehdin hiuksistani, saatoin miettiä pyöräilykypärää kädessäni kantaessani, että nyt kaikki minut näkevät huomaavat kypärän ja ymmärtävän sen vuoksi, että lettini on länässä.

***

Marinadi kertoi
katsovansa paheksuvasti kypärättömiä pyöräilijöitä. Minä tapaan käyttää yleensä kypärää, mutta ah sitä hurmaa, kun laittaa menemään pää paljaaltaan. Miksi kaikki kiva ja hyvä on aina epäterveellistä.

Joskus pohtii sitäkin, miksi evoluutio on opettanut meidät rakastamaan vauhtia. Eikö olisi kaikille edullisempaa, että ihmiset istuisivat hiljaa paikoillaan poissa hölmöilemästä. Kutoisivat vaikka.

[Minä päätin kantaa ylpeydellä länsisuomalaisia juuriani ja puhua kutomisesta siellä, missä kutomisesta on syytä puhua.]

[Ovatko blogit internetin ainoa osajoukko, jossa kutominen on kutemista suositumpaa.]

{Et sitten yhtään huonompaa punchlineä keksinyt?}

***

Kerran olen ajanut fillarikolarin Helsingissä auton kanssa: kauppatorille oikealle kääntyvää autoa kylkeen. Silloin oli kypärä päässä. Minä olin vasta autokoulun aloittaneena sen verran kakara ja sen verran huonosti säännöt tunteva, etten osannut pyytää autoilijalta tarpeeksi vääntyneestä renkaastani. Ja sain tietenkin hirmuisat haukut isältäni. Hyvä, ettei piiskaa fillarinketjulla.

11-vuotiaana, nykyisen pyöräni saaneena, ajoin sittenkin pahimmat kolarini. Enkä oikein tiedä, mikä minua riivasi, mutta onnistuin olemaan turvallani yhtenään. Toisessa pahimmista episodeista eturenkaani tökkäsi hurjan alamäen lopussa pehmeään hiekkakasaan, joka oli peräisin kaupunginosamme yläasteen laajennustyömaalta. Pyörä jäi siihen ja minä jatkoin sarvien yli.

Toisella kertaa ajelin asfaltoitua alamäkeä kotimme päädyssä. Vastaan ajoi auto minut turhan lähelle tietä reunustavaa aitaa kiilaten. Ohjaustankoni sattui olemaan juuri samalla korkeudella aidan putken kanssa. Tanko vaappui aivan aidan vieressä, kun painauduin mahdollisimman lähelle, jotta auto mahtuisi ohi.

Kosketus.

Taas jatkoin matkaani tangon yli. Tulin jostain syystä takaperin alas asfaltille ja päädyin kuperkeikan jälkeen jaloilleni. Auto jatkoi matkaansa.

Seurauksena vasen jalkani päästi aika ajoin vingahduksen kuin ruosteinen sarana. En maininnut asiasta [tuossa vaiheessa olin sentään kertonut hukanneeni pyörän avaimen]. Noin vuoden jälkeen vinkuna oli jo loppunutkin, joten mitäpä turhia hystereesaamaan.

Unohtui tuosta viime kertaisesta naishahmotelmasta jatkokehitelmän mainitseminen. Olisi ihanteellista, jos nainen ei panikoisi, vaan kykenisi ottamaan vastaan järkevää argumentaatiota ahdistuksenkin hetkellä.

Ylipäänsä minua ärsyttävät vanhemmat, jotka eivät anna lasten selittää, vaan toteavat suun tukkoon. Länsimaissa on tapana kuunnella ennen tuomiota, vaikka kuinka olisi kyse muodollisuudesta. Puolustuspuheenvuoron sallimisen lisäksi lupaan, etten koskaan rankaisisi lasta vahingosta.

Olettaen tietenkin, ettei vahinko ole aiheutunut typerän käyttäytymisen vuoksi.

***

Katsoimme kielikurssilla Sophien valinnan saksalaisin äänin. Varsin mainio elokuva, ja nyt tiedän minäkin, mitä tehdä, kun upein kaikista on jonkun urpon varaama. Pitää vain odotella, että se peelo ottaa ja tappaa itsensä.

Tänään keskustelimme elokuvasta. Ja olin tajunnut yhden jutun väärin sitä katsoessamme. Ja sanoin jotain, jossa ei ollut mitään järkeä, jos asian olisi ymmärtänyt oikein. Ja koko luokka katsoi minua, että mitä ihmettä toi nyt taas sönkkää.

Siinä vaiheessa tietenkin ymmärsin asioiden oikean tolan ja tyydyin pitkään, kaiken tiivistävään ächziin.

Ja olin kymmenen minuuttia hiljaa, jotta veri lakkaisi kiertämästä kasvoissani. Ja yritin sanoa jotain muuta myöhemmin. Ja mokasin aivan tasan kaiken, mitä koetin sanoa. Voi, kuinka tuo tekee hyvää joskus.

Tulin sentään toiseksi pokeriturnauksessamme, joten jotain lohtua tähänkin kurjuuteen.

Niin, ja uusi laukkunikin saapui. Saapa nähdä, mihin blogiin piilotan analyysiini siitä.

13 on viitsinyt kommentoida:

Muistatko sen mainoksen, jossa Tapio Liinoja soittaa kaverille ja sanoo:

- Niin, sitä vain olisin kysynyt, miten kiinaksi sanotaan, se oli jo rikki, kun tulin.

ja jalkojensa juuressa on kasa ruukunsirpaleita?

Mulle tulee usein opettajana sellainen fiilis, että nyt se on jo sirpaleina, paha mennä korjaamaan, miksei ne koskaan kerro ajoissa. Äitinä en ole uskonut kovin paljon rikkoneeni, vaikka neljä mahdollisuutta on annettu. Mutta olenko sittenkin?

Emmä niin kauheesti hystereeraa. Ainakin sisko hysteeeraa enemmän. Onkohan mulla ollut tapana sanoa pää kii ja hutkia ensin? (Vaikka muistan itse, miten hirveää oli, kun sanomisen mahdollisuus estettiin. Ei kotoana ja lapsuudessani, vaan aikuisuudessani Gorban kaa).

Mulla muuten on vielä opettelemista siinä, että punastumisen jälkeen pystyisin tyynesti ajattelemaan, että voi kun tuo tekee hyvää joskus.

4/28/2006 07:17:00 ap.  

Enhän minä muuten olisi katsellut pahasti, mutta Kervå yllytti. Itsekin viiletän välillä ilman kypärää, siis erityisesti lyhyillä matkoilla. Se on hurmaa.

Minä toivon edelleen turhamaisena, että kypärää kanniskellessani ihmiset tajuavat siinä olevan syyn littanakampaukseen.

Olen myös imarreltu siitä, että selkeästi vaikutan sinuun suuresti, kun otsikkosi on sama kuin minulla reilu viikko sitten.

4/28/2006 12:15:00 ip.  

Äitis, se on tietenkin lohduttavaa sanoa lapselle, että joo, näillä vanhemmilla se on vähän DOA, dead on arrival, no can do.

[etenkin, jos lapsi ei jostain syystä ymmärrä englantia, vaikka eivätkös ne lapset nykyään ymmärrä mitä vain]

Marinadi, kehveliä katsos, nyysin tuon jostain 90-luvun lopun yo-aineita sisältäneestä kirjasta. Vai olisiko se mainittu äidinkielenkirjassa.

Varkaalla on lyhyet jäljet.

Sinulta en sitä tietoisesti lainannut, kun en koskaan huomaa lukea otsikoita [mikä on sinänsä ironista, että joskus itse kuitenkin mietin niitä useamman sekuntin].

4/28/2006 12:25:00 ip.  

Suhde pyöräilykypärään on joskus vaikea. Tukka liiskana ihmisten ilmoilla liikuskelu on epämiellyttävää, mutta koen sen vielä kammottavampana jos kädessäni on kaiken lisäksi vielä pyöräilykypärä. Pitäisi varmaan hankkia reilusti lisää itsevarmuutta, niin ei joutuisi tuollaisia pohtimaan. Keine Angst vor Peinlichkeiten! Joskus vaan kumman vaikeaa.
Kata

4/28/2006 04:16:00 ip.  

Saksassa kun kypäriä käyttääkin niin harva. Mikä on sinänsä yllättävää, jos miettii, moniko suostuu seisomaan punaisissa valoissa.

4/28/2006 04:27:00 ip.  

Minulla on muuten yksi aika tuima ulosajo historiassani. Jos tien vieressä olisi ollut metsää tai kallio, olisin varmasti kuollut. Piti testata kuinka kovaa kaverin uudella vaihdevempeleellä pääsee. Pyörään vaihdettiin etuosa ja meitsi vietti pari päivää sängyssä (osuin peltoon).

Tapaus ei kuitenkaan innoittanut minua käyttämään pyöräilykypärää, niitä kun ei ollut silloin edes keksitty, vaan sai minut vannoutuneeksi vaihteettoman miestenpyörän käyttäjäksi.

Nykyisellä pyörälläni olen hillittömästi sotkien päässyt huikeaan 24 kn/h vauhtiin. Minulla oli siinä hieno elektromagneettinen mittari, mutta nuoriso päätti poistaa sen. Tulipa mitattua Tuusulanjärven ympäryskin sillä. Jotain 20... öh, nyt en muistakaan sitä enää, mutta sieltä, missä asuin tuli lenkille mittaa 24km (ei, ei sujunut tunnissa).

"ulkomuodoltaan vähän kräpäiset"

Minä sanoisin "kärpäiset".

4/29/2006 09:09:00 ap.  

"ulkomuodoltaan vähän kräpäiset"

Minun kielikorvallani tämä olisi ulkomuodoltaan vähän kräpät. Minusta kräpä on adjektiivi, joskin kräpä on niin voimakkaasti esinettä leimaava ominaisuus, että saattaa saada liki substantiivin luonteen. (vrt. tämä pumppu on ihan kräpä.)

4/29/2006 12:22:00 ip.  

Niinno, tässä ei ollut kyse sen paremmin teistä kuin minusta, vaan tuosta neljännestä havainnoijasta... Tämä taisi tosiaan käyttää kräpä-sanaan substantiivina. Kuin rapaa.

Tiedä sitten, juontuuko kräpä-sana alunperin crapista niin kuin olisi houkuttelevaa olettaa.

4/29/2006 12:35:00 ip.  

Mää olin kyllä ihan puujalalla liikenteessä. Enkä tosiaankaan vihjannut mihinkään kärpä-sanan olemassaoloon. Sehän voisi tarkoittaa ihan mitä vaan.

:)

4/29/2006 01:10:00 ip.  

*huokaisee syvään*
Joo,lupaa vaan. Se on oikeesti hieno tavoite! Vaan ei todellakaan helppo pitää.Varsinkaan,jos sattuu olemaan "vahinkolapsi" :D

4/29/2006 01:17:00 ip.  

Kenet evoluutio on opettanut rakastamaan vauhtia?

Minä itse en pidä siitä, se vain on välinen lyhentää paikkojen välistä välimatkaa, mutta jos ei ole kiire, niin mieluisin vauhti on periaatteessa kävylyvauhti, missä ehtii oikeasti havannoida ympäristöään kaikilla aisteillaan.

Mm. viime Lontoon reissulla kun olin tullu aamu koneella maahan ja bussilla kaupunkiin, kävelin ensimmäisenä iltana 28 kilometriä ja viime Bolognan reissulla tulin kävelleeksi kai noin ja suunnilleen 150 kilometriä viidessä päivässä.

Italiassa olen tehnyt myös kaupunkien välisiä kävelymatkoja, kävellyt johonkin naapurikaupungin nähtävyydelle ja bussilla takaisin. Tosin kerran molempiin suuntiin jalan, mutta silloin välimatkaa ei ollut kuin 8 kilometriä tasaista merenrantaa.

4/29/2006 02:42:00 ip.  

Ja fillaroinnista.
Itse olen kerran kaatunut fillarilla, 70-luvun puolella, kun ei vielä kypäriä tunnettu.
Sain haavat molempiin käsiin, ja kasvoihin haavan joka ulottui vasemmasta silmänurkasta silmien välliin, silmien välliin, siitä nenää alas, sierein reunan halkaisten, ylähuuleen, siitä suun yli leuan kärkeen, josta se kääntyi vasemmalle, päättyi noin neljän senttiä leuan kärjestä. Tämän lisäksi tuli yläleukaan jonkin verran synteettistä materiaalia, jonka asennukseen meni kaikkineen melkein vuosi.

Sen jälkeen selvisi minulle 3 muuta samassa paikassa sattunutta samanlaista onnettomuutta, joitten saldo oli 2 kuollutta ja 1 aivovauria.

Oma lääkärini arveli että minä selvisin niin vähällä puoliksi onnella, puoliksi hyvän luuston ja taistelukoulutuksen vuoksi; eli en tullut suoraan päälleni, vaan kierähdin ensimmäisen kierroksen kädet päänsuojana, ja vasta kun toisella voltilla sain kasvovammat.

4/29/2006 02:49:00 ip.  

Petja, en minä tuosta evoluutiosta tiedä. Kunhan mutustelen, että ihmiset tykkäävät laskea mäkeä ja riekkua huvipuistossa.

Minä olen huomannut, etten pysty ajattelemaan juostessani. On liki masentavaa huomata, että ajattelee vain kävelyvauhtia. Toisaalta, minä kävelen hyvin nopeasti.

Ja ainahan voi sanoa juoksevansa ajatusta nopeammin.

4/29/2006 02:52:00 ip.  

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds