Joskus kirjoitan muistiin nukahtamista edeltävät ajatukseni, joskus en. Joskus muistan ne siitä huolimatta, joskus en.

Tätä en olisi muistanut, ellen olisi kirjoittanut.

Niin, jos on muistoissa
totta vain puolikas:
kaunis kun säilyy ja
unohtuu huoli. Kas

niin, olet yksin, kun
haaveesi kuoli. Kas-
voja vain säilyttää
mielesi, tuo lipas.


{Olisi saattanut olla parempi unohtaa taas.}

***

Totta se on, minäkin lisäsin google-mainoksen sivupalkkiini. Ihan vain testatakseni, kuten kaikki sanovat. On hyvin luultavaa, että se säilyy tuossa ikuisesti.

Minä en saa itse klikata sitä, se lukee ihan säännöissä – hieman samaan tapaan kuin Raamatussa ei lue, että... Ei kun siis tuli vain mieleen ihmetellessäni, kuinka jumittavaa oli juttuni jälleen viime viikonloppuna, että kuukausi sitten olin sentään hetkittäin nokkela.

Kun joku otti valokuvan itsestään, sanoin, ettei siinä ole mitään hävettävää enää nykyään. Että ainoa ongelma on, että voi tulla sokeaksi, jos liikaa räiskii.

[Tajuuttekste, jätkät, kun kamerassa on niinku kirkas salama.]

***

Oikeasti kaikki johtuu vain ankeasta lapsuudestani. Ilta=Sanomien kuukausirahakeskustelua silmättyäni muistin kurjan kohtaloni: minä en ole kuunaan saanut minkäänlaisia viikko- tai kvartaalirahoja. Tiedättehän sen ikuisen perusteen: sanoi Seppo Ilmarinen: ei tule tyhjästä mitään. Eikä äidillekään makseta roskiksen viemisestä tai blogin kirjoittamisesta, niin miksi lapsillekaan.

Meillä oli tosin käytössä tulospalkkaus.

Aina kun kokeesta sai kympin, isä maksoi kymmenen markan palkkion. Vuosien saatossa hän lepsuuntui sen verran, että maksoi sen myös kymppimiikasta. Äidin kritisoitua moista harhaoppiseksi, sillä ysikin on oikeasti ihan hyvä numero, isä myöntyi ja maksoi markan myös muista kiitettävistä.

Joojoo, kyllä meillä sai vaatteita, kenkiä ja luistimia talon puolesta. Jääkiekkomailat olivat sitten jo niillä rajoilla. Muistan sen riemun, kun sain vihdoin käyrälapaisen mailan 10-vuotiaana. Siihen asti olin pelannut 6-vuotiaana joululahjaksi saamallani suoralapaisella.

– Siis tolla on suoralapainen maila, oikeeestiii, ihmiset ilkkuivat. Vaikkei tuolloin vielä sanottu oikeesti. Silloin kai puhuttiin lähtökohtaisesti totta, jolloin ei ollut tarvetta erikseen ilmoittaa, milloin ollaan tosissaan. Ah, lapsuudessa kaikki oli paremmin.

Varsinaisia vuoden kohokohtia olivat joulu- ja kevätjuhlapäivät. Tuolloin isä maksoi kympin jokaisesta todistuksen kympistä. Kerralla saattoi näin tienata vaikka satakin markkaa. Tämä tosin vasta yläasteella, sillä ala-asteella opettaja vielä nihkeili numeroiden kanssa, jottei loppuelämässä tulisi pettymyksiä.

Ai mitä rahoille tehtiin? Ne laitettiin säästöön, tietty. Varsinaisesti oman rahan käyttäminen oli kielletty, kunnes kielto lopulta jossain vaiheessa yläasteaikojani murtui vahingossa kuin Berliinin muuri. Muistan, kuinka kerran viideluokkalaisena tiedustelin vanhemmiltani, että kuinka, kun nyt olen saanut hiljattain muutaman kympin ja vaariltakin hieman rahaa nimipäivänäni, niin voisinko kenties saada luvan ostaa vähän karkkia.

– Et, isä ilmoitti ykskantaan. Hän ei ole koskaan oikein ymmärtänyt karkin päälle. Äiti noudatti vielä tuolloin perhevalmennuksessa saamaansa oppia, että vanhempien tulee olla lasten edessä yksimielisiä, jotteivät nämä opi peluuttamaan heitä edukseen.

***

Kaikki sivistyneet ihmiset [kuten vuonna 2003 kuollut Pekka Siitoin, valtakunnanjohtaja] ovat käyneet allekirjoittamassa taideainevetoomuksen. Minä en. Minusta se on kovin löysästi kirjoitettu, eikä ota kantaa, ollaanko ajamassa määrää vai laatua. Minusta taideaineiden määrän lisääminen ei ole mikään itseisarvo. Aivan liian usein touhu jää piirtämisen ja maalaamisen asteelle, tekniikan korostamista oivalluksen sijaan. Ja juuri tietyn tekniikan, tietokone ei esimerkiksi oikein tahtonut kelvata joukkoon.

Minä hienomotorisesti kömpelönä en koskaan pärjännyt ja ellen olisi luonnostani epämääräisen kiinnostunut vähän kaikesta, olisin luultavasti koulun myötä lannistunut. Samaan tapaan kuin monet koululiikunnasta, joka saa useat lopettamaan liikkumisen kokonaan pitkäksi ajaksi, jopa loppuiäksi

Iltalehti läväytti jälleen päivän kohu-uutisen:

Energiajuomat eivät estä juopumista

Tähän asti kossupattereita on tunnetusti juotu, jotta viinan mausta voitaisiin nautiskella ilman kiusallisia oheisvaikutuksia, mutta nyt brasiliaistutkijat ovat huomanneet, että uskomus ei pidä paikkaansa, vaan viinasta humaltuu, vaikka sitä sekoittaisi energiajuoman kanssa. Muiden muassa Norjassahan energiajuomat on kielletty, ja saattaisi olla kyllä varmuuden vuoksi parempi seurata esimerkkiä Suomessakin. Herätys, Hyssälä!

Uutinen päättyy:

Tohtorin mukaan pirteissä energiajuomadrinksuissa on myös se vaara, että nuoret juovat enemmän kuin pitäisi, koska olo tuntuu hyvältä.


Tohtori siis tarkoittaa, että viinaa pitää juoda niin kauan, että tuntuu pahalta. Minä luulin, että tämä on vain suomalainen tulkinta aiheesta, mutta näemmä Brasiliassa on aivan sama meininki.

***

Matti Vanhanen päätti sitten tulla julkisuuteen toteamaan, että:

Matti Vanhanen pelkää:
Julkisuus pilaa suhteen


Hyökkäys lie paras puolustus.

***

Luin hiljattain jostain, että internetin ja erityisesti blogien seuraaminen on tehnyt nykyihmisistä niin fiksuja, että kymmeniä vuosia sitten normitetut älykkyysosamääräpisteet eivät enää päde, vaan keskimääräinen tulos on nykyään yli sadan. [Tiedättehän, blogiskene oli ankea 50-luvulla, kun Visa Kopukaan ei ollut vielä aloittanut eikä Kysyn vaan lopettanut.]

Onneksi ovat sentään suomalaiset, jotka saavuttavat keskimäärin 99 pistettä. Iltalehti kyseleekin, ovatko suomalaiset 104 pistettä saaneita ruotsalaisia tyhmempiä. Vielä aamulla tulos oli [muistaakseni] ruotsalaisten hyväksi, mutta iltapäivään mennessä suuret massa ovat käyneet ilmaisemassa epäuskonsa tutkimuksia kohtaan. Sitä mitä en ymmärrä, en usko, eli.. mot.

Meidän [?] saksalaisten tuloshan oli 107.

Huvittavaa sinänsä, että tutkimustuloksien uskottavuuus oli tarkistettu oikein Tatu Vanhasella, jonka sanoja on ennenkin totuttu pitämään totuuden standardikilogrammana.

Iltalehti näyttää myös tuntevan vastuunsa niin yhteiskunnasta kuin lukijoidensa medianlukutaidoista. Hyvien tapojen mukaistahan on merkitä näkyviin, milloin on kyse kuvamanipulaatiosta, mutta tässä tapauksessa uskon, että useimmat olisivat huomanneet ilman mainintaakin, että on se tosiaan vähän kummallinen ollakseen pelkkä lippu. Hienoa kuitenkin, että kantavat vastuunsa urheilijoista ja estävät Jari Kurria vaipumasta samaan alhoon Nykäsen, Räikkösen, Kankkusen ja Myllylän kanssa.

[Tiesittekö, että jos tämä olisi [Amerikan] englanniksi, myös tuohon luottelon ja-sanan eteen tulisi laittaa pilkku? Miksei tuota kerrottu koulussa?]

suoruo



***

Naisten äänillä jatkoon

Miesten menestyminen Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa ei ole tanssitaidoista kiinni.


Artikkelissa ei missään sanota tuota aivan suoraan, mutta rivien välistä käy ilmi, että kyse on jälleen kerran naisten fasistisesta pahuudesta.

Minun uneni viime yöltä, joka on tällä kertaa poikkeuksellisen suhteellinen käsite, mutta syytän kaikesta kesäaikaa niin kuin muutkin kunnon ihmiset:

Talossa oli vanhanaikainen veräjähissi, jota remontoitiin ja jututin remontointiurakan johtavaa insinööriä kuin paraskin kansalaisjournalisti. Hän kertoi, kuinka hissi oli remontoitu viimeksi vuosi sitten suurella rahalla, mutta se jouduttiin nyt tekemään uudestaan toisen asian vuoksi.

Erityisen kiinnostava oli hissin toimintaperiaate. Nykyään perin harvinaiselle hissityypille oli nimikin, mutten enää muista sitä. Insinööri näytti Nikke Knatterton -tyylistä kaavakuvaa, jossa hissin vivun [tokihan kunnon hississä pitää vipu olla] kääntäminen alaspäin poisti jarrun päältä ja hissi lähti putoamaan alaspäin. Tietyn vauhdin saavutettuaan jarru aktivoitui automaattisesti sen verran, että kiihtyvyys kumoutui ja hissi jatkoi vakionopeudella alaspäin. Hän esitti aiheeseen liittyvän kuvaajankin, mutta sepä ei yllätyksekseni ollutkaan fysikaalinen nopeus/aika-kuvaaja vaan jonkinlainen kummallinen tilastollisen kuvaajan ja tilakaavion sekoitus.

Pyysin insinööriä kertomaan tarkemmin, kuinka tämä jarru toimii. Hän meni silminnähden vaikeaksi ja sanoi, että se oli erittäin monimutkaista eikä sen selittäminen olisi muutenkaan tarkoituksenmukaista. [Samaan tapaan vastasi yksi ihan unen insinööriltä näyttänyt Siemensin insinööri CeBIT:ssä.][Mitä, eivätkö kaikki insinöörit ole samannäköisiä – vähän niin kuin kiinalaisetkin?][Mitä, onko Kiinassa muutakin kuin insinöörejä?]

Tietenkin unen lopuksi hissi pudota rämähti alas juuri kun olin päättänyt, etten astuisi sen kyytiin. Näen aika usein unia hisseistä. Viime aikoina myös lentokoneista ja -kentistä.

***

Tänne tuli uusia ihmisiä, ja ymmärsin vasta toisena, että eräs heistä oli samaa vuosikertaa lukiossani. Tuntui hölmöltä, sillä yleensä minä tapaan huomata tuollaiset asiat ensin. Tietää kaikki, jotka eivät edes minun olemassaoloani.

Hän vain oli muuttanut tyystin toiselle paikkakunnalle, mikä sai järkeni jyräämään intuition ensivaikutelman mahdottomaksi.

Minun reittini näyttää tietenkin päältä päin katsoen triviaalia ilmeisemmältä.

Olin ehtinyt höpöttää puolisen tuntia ennen kuin asia tuli ilmi. Tuon jälkeen tietenkin pohtii sanomisiaan eri näkökulmasta. Samalla lailla kuin krapulapäivänä saa uuden perspektiivin viime yön hölmöilyihin. Tai huomattuaan kaiken menneen nauhalle.

[Tai nauhan menneen nettiin.]

Toki valtaosa kuviteltua, minäkään varmaan mitään erityisen mainittavaa ollut lipsauttanut.

***

Eräs tuttuni sanoi hiljattain, että olen muuttunut paljon viime vuosina [joskin kuulemma parempaan suuntaan]. Minä väitin vastaan. Väitin tulleeni enemmän kaltaisekseni. Olen ajoin kirjoittanut tännekin hellän romantisoidusti oudosta lapsuuden inkarnaatiostani ja tyytyväisenä katselen vierestä, kuinka löydän lisää jotain kerran vaiennettua.

[Sittenkin, äitini tokaisi minulle hiljattain, että olipa aika onni, että sinustakin tuli lopulta ihan normaali ihminen, vaikka olit lapsena niin kummallinen.]

Mutta niin, kai minä olen muuttunut, jos ulospäin näyttää siltä.

***

Olen ollut luulossa, että osaan kirjoittaa mitä vain paitsi hakemuksia, mutta näemmä tuo pätee vain työpaikkahakemuksiin. Tanssiparikyselyni poiki useampia vastauksia; olisi ehkä pitänyt toimia toisin, jos olisi tiennyt, että kyseessä on ottajan markkinat. Pyytää vähintään valokuva, kenties jopa linkki blogiin.

Eipä sillä, että tässä nyt olisi erityisen huonostikaan käynyt. Bloggers can't be choosers, tiedättehän.

[Minä en edes yritä enää googlata englanninkielisiä nokkeluuksiani, kun siitä vain masentuu. Kuten silloin kuin mietin farkut ostettuani, että carpe denim.]

***

Olen lukenut viimeaikoina akateemista viisastelua sieltä täältä, muun muassa City-lehden kiihdyttämää iänikuista ininää markkina-arvoteoriasta. [Kevät saa, ja kaikki vain puhuvat MATista][hienoa, että suomalainen lehdistö testaa sananvapauttaan tärkeillä asioilla].

Asiantuntijan tai sellaisenaan itseään pitävän elämä on poikkeuksetta vaikeaa. Kieliopin taitajat eivät kestä lukea keskimääräisiä tekstejä virheineen, huippublogaajat ahdistuvat tusinablogien tulvassa [olen kuullut] ja käytettävyysasiantuntijat kuolevat nälkään, sillä eivät saa huoneensa epäintuitiivista ovea auki – pimeässä, koska he eivät myöskään kykene vaihtamaan hehkulamppua, joka ei mitenkään kommunikoi, että sitä tulisi pyörittää, kun muoto tarjoaa affordanssin vetämiseen.

Eipä sillä, (sosiaali)psykologia on yksi niistä aloista, joista tiedän liian vähän. [Tiedän liian vähän myös filosofiasta, taloustieteestä, tilastomatematiikasta ja Espanjan historiasta. Mutta tunnen sentään heikkouteni.] Kun en ole toistaiseksi jaksanut kylliksi syventyä tähän sinänsä mainiolta vaikuttavaan kvantitiiviseen MAT-tarkasteluun, uskon lähinnä teorian laajennettuun, dynaamiseen versioon, joka ottaa mukaan Elvikset ja Kuninkaat sekä Beibsit ja Fiksut ja antaa häilyvän mahdollisuuden nousta Kuninkaiden kastiin – kuin Raamattu toivon ikuisesta elämästä. Sekä tietenkin Tonight Is What It Means to Be Young -kappaleen säkeisiin:

If I can't get an angel
I can still get a girl
and the girl would be next best thing
the next best thing to an angel,
the girl would be the next best thing.

Niin, voisiko asiaa enää tämän paremmin tiivistää:

Toiset tykkäävät pitkistä, toiset tykkäävät pätkistä. Toiset tykkäävät blondeista, toiset tykkäävät bruneteista. Mutta kaikki tykkäävät Päivi Lipposen herkkävireisestä proosakerronnasta teoksessa Kuinka ihmeellinen tapahtuu.


[En sitten aloittanutkaan enää seuraava aihetta tässä postauksessa. Menkää lukemaan Vt:n tuore kirjoitus. Se on hauskakin. Ja minullakin on vähän ikävä Maria.]

Minä asun nykyään yksinäni. Kämppikseni ovat joko paenneet hometta toisaalle tai hilpaisseet kotimaihinsa loman viettoon. Ah, elää pahuutensa hallussa; miksi suotta sulkea vessan ovea?

Paitsi tietenkin siltä varalta, että vuokraemäntä hyökkää sisään yhtäkkiä ennalta varoittamatta.

Kävi sitten vaivihkaa kääntämässä keittiön patteriakin hieman viileämmälle. Käänsin takaisin. Hankkikoon tuplaikkunan, jos ahdistaa.

***

Olinkin jo unohtaa kertoa, kuinka ostin loisteputken kylpyhuoneeseen. Otin vanhan putken mukaan malliksi ja hävitettäväksi, mutta kassalta poistuessani huomasin, että se oli minulla yhä kädessäni. Marssin takaisin kauppaan ja kassan vieressä olleelle infotistikille. Täti sanoi, että loisteputket saa nykyään palauttaa tavalliseen lasinkeräykseen, mutta otti vanhani kuitenkin vastaan.

Sanoin, että olen tämän uuden jo maksanut ja aloin tehdä lähtöä kassan taitse.

Onko hän maksanut, täti kysyi kassatädiltä.
Ei tällä kassalla ainakaan, tämä vastasi.
Mmmitä ihmettä, minä järkytyin.
– Minähän kävin tässä kymmenen sekuntia sitten. Minä olin
edellinen asiakas. Ettekö muista: minä ostin loisteputken ja minulla oli vanha putki kädessä?
Onko teillä kuitti?
Ei, sillä unohditte antaa sen, mutten sitten pitänyt tarpeellisena.

Lopulta pääsin lähtemään. Tuntui vain niin absurdilta, kuin en oikeasti eläisikään vaan olisin vain jonkin huumoriblogaajan uni.

***

Kaikki palavat tietenkin halusta kuulla, kuinka minun eilinen kahvillakäyntini sujui. Ihan jees, kuten myös pienimuotoinen kävelylenkki kaupungin läpi. Sää kun oli keväinen ja kaunis, joskin kolea.

Hän käveli ryhdikkäästi korkeakorkoisilla saappaillaan ja valitti, kuinka tässä kaupungissa sanotaan ich hab kalt, vaikka tulisi sanoa mir ist kalt. Tanssipariainesta, sanoisin.

***

Päivän tärkein uutinen kertoo tietenkin huippu-urheilijan jättämisestä oman onnensa nojaan.

Siirtymä huippu-urheilijan elämästä tavalliseen elämään jää usein urheilijan omalle kontolle

toteaa Mika Myllylä, mutta jättää sanomatta, kenen kontolle sen sitten tulisi jäädä.

Haastattelun ulkopuolella Myllylä vaikutti varsin vakavalta. Hänen katseensa oli valpas. Haastattelussa Myllylä puhui omasta alkoholinkäytöstään tavoitellen huumoria.


Katseensa oli valpas, miten tuo liittyy mihinkään. Miksei uutisissa koskaan kerrota Eero Heinäluoman valppaasta katseesta [tai kummastella, miksi hänen bloginsa aiheuttaa haamupäivityksiä, vaikkei sinne ole kirjoitettu mitään viime toukokuun jälkeen].

Mutta joo, eikös näistä ole jauhettu jo aika kauan. Matti Nykäsestä aikoinaan, Kimi Räikkösestä kymmenen vuoden kuluttua [tai aiemmin].

Paljon tuoreempi ongelma sen sijaan on, mitä tapahtuu huippublogaajalle aktiiviuran päätyttyä. Kuka huolehtii paluusta normaalien kuolevaisten joukkoon? Totuttaa ajatukseen, ettei ketään eräänä päivänä kiinnosta, kukaan ei piittaa.

Kattokaa nyt vaikka tota Sellistiä. Se on ihan rikki. Tehkää jotain ennen kuin on liian myöhäistä. Hiihtoliitto, herätys!


Iltalehti:


Aborttipilleri voi tappaa



Eikö se juuri ole sen tarkoitus?

Iltalehti:

Vaimo haukkui seksiä – mies tappoi



Ai aborttipillerillä?

Iltasanomat:

Mikä vie mieheltä seksihalut?



Olisiko kuollut vaimo?

***

Äh. Onko päivän tärkein uutinen todella se, että Riitta Väisäsen tulot romahtivat. Eivätkö Sediksen romahtaneet tilaajamäärät olisi paljon kiinnostavampi puheenaihe.

Ja ihan oikeasti, mitä ihmettä tämä tarkoittaa:

Heinäluoma sanoutui keskustalaisten mukaan irti myös puoluesihteerinsä Maarit Feldt-Rannan taannoisesta lausunnosta, että maataloustuella kompensoidaan keskustan presidentinvaalitappiota.


Mitä kumman syytä kellään olisi kompensoida sitä, että toiset menevät häviämään presidentinvaalinsa. Ei sillä, ettei Heinäluoma olisi edelleen lemppari-inhokkipoliitikkoni.

***

Jos otsikko on:

Talousprofessori: Pieniin kuntiin riittäisi terveyskioski


, niin kuka ei arvaa, kenestä on kyse?

***

Iltiksessä ihmeteltiin myös, pitäisikö lintujen ruokkiminen kieltää. Kehotan kaikkia päinvastoin syömään sorsaa. Tiedä, vaikka tästä saataisiin kilpailija Ruokamuistiolle.

Taidan jatkaa ideoiden varastamista Marinadilta ja todeta, että olen aika hyvällä mielellä. Keväisen kepeällä. Käynyt parturissa. Soittanut muutaman päivän putkeen Rosenstolzin Anders als geplant -kappaletta.


Und wenn es besser wird,
besser als ich glaub.
Und wenn es freier wird,
freier sind wir auch.
Und wenn es schöner wird
schöner als du ahnst.
Und wenn es anders wird,
anders als geplant.


Joskus asiat tapahtuvat hyvin helposti. Eilen esimerkiksi mainostin itseäni tanssiparifoorumilla. Tuntia myöhemmin sain vastauksen. Huomenna menen kahville. Näin se käy kuin paremmissa piireissä.

Enkä minä tiedä, millainen suohirviö mahtaa olla kyseessä [eipä toisaalta tiedä tyttökään, että tässä päässä on huumoriblogaaja, ettei sillä]. Sentään muutaman kriteerin: hän on yli 170 senttiä pitkä, hänellä on nätti nimi ja mitä luultavimmin puhuu saksaakin. Tuollahan pääsee minun asteikollani jo pitkälle.

Kuinka vanhemmat osaavatkin antaa niin sopivia nimiä lapsilleen [no, PA nyt oli vähän kummallinen]. Harvoin näkee ketään, jolla olisi viehko nimi, mutta joka ei itse vastaavaan viehkouteen yltäisi. Paitsi tietenkin Sofioita. Maailmassa on aika monta Sofiaa, jotka eivät ole eduksi nimelleen.

Oli tässä taannoin puhetta nimistä ja joku totesi, että nykyään on muotia antaa omituisia nimiä, johon minä, että ai niinku web 2.0 -zydeemeille ja hän, että ei kun ihan ihmisille. Äh.

***

Kun nyt näistä ilmoituksista tuli puhe, en malta olla kommentoimatta Kasan kautta löytämääni deitti-ilmoitusta. Hieman turhan kirjaimellisesti tarkastelivat nähdäkseni tuolla kommentaattorit etsijän vaatimuslistaa. Kyllä tuosta piirtyy aika selkeä kuva, ja saatan itsekin useimmat kohdat allekirjoittaa, jos katsellaan henkeä eikä kirjainta tuijoteta.

Ja tämän naislihamielisen linjan jatkoksi sopii mainostaa, että päädyin sattumalta pitkästä aikaa Panun blogiin, ja hän kirjoitti nähdäkseni aikas oivasti.

Suomen naiset eivät koskaan historiansa aikana ole olleet vapaampia kuin nyt tekemään sitä, mitä huvittaa. Mitä he sitten tekevät? Lakkaavat kynsiään, käyvät kampaajalla, laihduttavat itsensä hengiltä ja hirttävät itsensä epäkäytännöllisiin ja ääliömäisiin muotitamineisiin.


Eipä sillä, että jotkut aivan oikeasti haluaisivat tehdä tuon vapaaehtoisesti. Minäkin pidän solmioista, vaikka jotkut höhlät jälleen Ilta=Sanomissa ajavat suurta vapautusrintamaa.

ipod-kravatti



Sitä paitsi skragoille on viimein keksitty hyötykäyttöäkin.

Enkä minä nyt ihan ymmärrä niitäkään, jotka selittävät suorien housujen epämukavuudesta. Jos nyt vaikka farkkuihin tai peräti college-housuihin tai verkkareihin vertaa, niin joustavammat ja miellyttävämmäthän ne ovat.


***

Tämä Marinadin aiheilla porskuttelu on niin hauskaa, että jatkan vielä yhden verran. Kuten kaikki tietävät, Mari totesi televisiossa, että moni väittää ostavansa luomutuotteita, muttei oikeasti näin tee.

Minulla ei ole tätä ongelmaa.

Minä sanon, etten osta luomutuotteita ja pysyn sanassani. Suhteeni luomuun on vähän ongelmallinen, ja toivon, että joku voisi valistaa minua hieman. Intuitiivisesti luomua tietenkin pitää huonona asiana ja itsetarkoituksellisena resurssien haaskaamisena. Vähän sama kuin joku ehdoin tahdoin julkaisisi blogiaan käsin kirjoitettuna paperilla jossain päin Nurmesta.

Tuli vain mieleen, kun selasin tässä päivänä eräänä mitä kirjoitin nuorena ja kiihkeänä – kuin paraskin erektuslainen. Ote päiväkirjastani, 21.4.03:

Kiipesin portaita lounasjonoon ensimmäisen iskun osuessa. Joku laupias täti kehotti osallistumaan heidän luomukyselyynsä. Vai niin, leikin kiinnostunutta, ja sanoin katsovani ruoan jälkeen.

Söin jauhalihapitsapalaani ja lueskelin lehteä. Eikös vain yksi luomutädeistä tullut tyrkyttämään kyselyä minulle. Sanoin, että kiitos, mutta söisin mielelläni aivan rauhassa piruilevalla haista paska -äänensävyllä, jota hän ei huomannut.

Syötyäni menin lopulta katsomaan, mitä ihmettä. Kyselyssä oli monta sivua ja loputtomasti tyhjiä viivoja. Ensimmäinen kysymys oli, mitä hyvää on luomuruoassa. Kirjoitin, että sen voi nimensä mukaisesti luonnonmukaisena uskoa olevan hyväksi ihmiselle ja näin saada lisättyä henkistiä hyvinvointia.

Toisessa kysymyksessä kysyttiin, mitä huonoa luomuruoassa on. Vastasin, että on kovin epäeettistä ajatella, että nälänhädän riivaamassa maailmassa joillakin piireillä olisi etuoikeus haaskata viljelymaata itsetarkoituksellisen tehottomaan toimintaan.

Kysymykseen, mitä muuta tulee luomusta mieleen, vastasin, että uskon kyseessä olevan ylimenokauden ilmiö, joka loppuu nälänhädän pahetessa ja globaalin tiedostavuuden noustessa sille tasolle, ettei ahneimmankaan länsimaalaisen omatunto enää salli moista kerskakulutusta.

Tyytyväisenä katsoin eteenpäin. Seuraavaksi kysyttiin samoja kolmea seikkaa luomuleivästä. Sitten viljasta. Ja hedelmistä. Ja vihanneksista. Ja porkkanoista. Ja retiiseistä. Ja luumuhillosta. Siis haloo!

Aivan varmasti jokaisella on jotain erillistä sanottavaa jokaikisen koskaan ällätyn luomutuotteen hyvistä, huonoista ja muuten vain mieleentulleista puolista. Skippasin pari sivua ja ruksin viimeiseltä sivulta ei, ei, en helvetissä ja örh.

Palautin kaavakkeeni nurinpäin käännettynä jonkimoisen yksityisyyden säilyttääkseni. Eikös vain täti kääntänyt sen ympäri ja katsonut hieman kummissaan, että sä eet oo hei vastannut ihan joka kohtaan. Haluatko sä ehkä jatkaa tän valmiiksi. Kiitos, sanoin kuin haista itte, mutta nyt en ehdi enempää.

Minulle käy joskus sillä tavalla, että minulla ei sitten olekaan mitään sanottavaa. Vieläpä hupsuissa tilanteissa, kuten kesken presidentin uudenvuodenpuheen tai hetkellä, jolloin olen jo avannut Bloggerin pohjattoman kidan näytölleni.

Silloin on helpottavaa turvautua meemeihin. Kuten vaikka tähän Marinadin tuoreeseen lopetetaan kaikki siitä puhuminen, että Mari K oli vartin telkkarissa -juttuun.

Mutta voi, minä en saata lopettaa. Kun en ole vielä ehtinyt aloittaakaan. Hieman kuten Nuuskamuikkunen sanoi: on elettävä, jotta voisi tappaa itsensä. Kirjallisuustieteilijäthän väittelevät yhä siitä, mikä tuon lauseen piilomerkitys oli. Luultavasti Nuuskis tarkoitti, että tulee pitää blogia, jotta voi eräänä päivänä lopettaa sen ihan ilman ennakkovaroitusta, mutta koska hänellä ei ollut sydäntä moisen sanomiseen, hän turvautui hienovaiseen metaforaan.

[Kuinka vain, on mahdollista, että Marin puffaamaa Köyttöliittymäblogi on Suomen blogihistorian vähiten aikaa julkaistu blogi, joka on saanut TV-julkisuutta.]

***

Hehe, huijasinpas. Oikeasti minulla oli tuo koko yllä oleva rakennelma mielessäni tämän postauksen aloittaessani. Sitä vastoin nyt minulla ei ole enää mitään sanottavaa.

Tällaisina hetkinä on hyvä pelastautua kertomalla elämästään, sillä sellainenhan meillä on kaikilla. Ellemme ole ehtineet tappaa itseämme. Noin niin kuin vertauskuvallisesti. Oikeasti tarkoitin, että meillä kaikilla on blogi, ellemme ole lopettaneet sitäh {Ei sinusta ole kirjoittamaan New Age Sellisti -pastissia. Pysy[?] vaan lestissäsi – onhan se sentään kohtuuttoman laaja sekin.}

Tänään minä muun muassa marssin mäkkikauppaan, kun olin eilen iltakävelyllä nähnyt sen ikkunan läpi ihkaelävän MacBook Pron. Kummasti kävelyttää iltaisin, kun ei verkko toimi kotona – milloin Hyssälä esittää holhoustoimia meille nettiriippuvaisille. WLAN-aikakautena ei enää katkaisuhoitokaan auta.

Ja mitä sekin tarkoittaa, kun puoli kansaa – Juha Kankkunen etunenässä – vannoo seisovansa Myllylän rinnalla. Tarjoutuvatko juomaseuraksi. Ja eikö se Juha Mieto oikeasti osaa pysyä poissa näistä kuvioista, kun taas piti mennä lehden sivuille lohduttelemaan. Ties mitä Myllylä paljastaa kohun edetessä.

Miksi ihmiset väheksyvät turhia missijulkkiksia, jotka sanovat mielipiteensä vähäpätöisistä asioista. He nyt ovat edes esteettisesti miellyttäviä ja viehättävät näin viskeraalisella tasolla, toisin kuin Juha Mieto.

***

Missä minä olinkaan. Aivan, Mäkki-kaupassa.

Koetin nostaa konetta, ja minusta se tuntui edeltäjäänsä kevyemmältä. Taitaa olla vähän aiempaa kevyempi, hymistelin myyjälle. Tämä kielsi.

– Saman verran se painaa kuin edellinenkin, teilasi.

Kummastelin hieman, mutten lannistunut.

– No, ohuempi se ainakin on, jatkoin.
– Ei merkittävästi, myyjä vastusti.
– Mutta tuo integroitu iSight-kamera olisi kyllä aika jees, yritin.
– Eipä siinä ole edes autofokusta niin kuin ulkoisessa mallissa, vähätteli.
– No, onpahan ainakin huimasti PowerBookia nopsempi, kiittelin.
– Huimasti ja huimasti, kyllähän nuo Apple testit tiedetään. Ja käypähän sitten sitäkin kuumempana, tiesi.
– No, Front Row kaukosäätimineen on sentään hauska pikkujippo, hehkutin.
– Saahan sen Front Row'n häkättyä noihin vanhoihinkin eikä sillä kaukosäätimellä tee yhtään mitään, teilasi.
– Mutta näihin Intel-koneisiin pystyy ainakin asentamaan natiivin Windowsin, mainitsin.
– Windows-kone Macin hinnalla ja Linuxin säätömäärällä – nuf said? myyjä kuittasi ja jatkoi 33 prosenttia kookkaammasta virtalähteestä sekä muistutti, ettei akkua voinut enää vaihtaa koneen ollessa käynnissä.

Epäuskoisena peräännyin kaupasta. Olin kuin olinkin löytänyt Reality Distortion Fieldin huhutun negatiivisen navan. Tältäköhän Newtonista mahtoi tuntua, kun hän löysi magneetin etelänavan [niin, kukapa olisi arvannut, että sitä pitää etsiä pohjoisesta]?

[Anteeksi nyt pieni hullutteluni. Ajattelin, että olisi turvallista nyt, kun reaalikoe on jo ohi. Oikeasti Newton ei tietenkään tiennyt mitään magneeteista ja kirjoitti jääkaapinoviviestinsäkin postit-lapuille.]

***

Sitten minä menin kotiin. Ja kuin ihmeen kaupalla netti toimi tunnin taistelun jälkeen viimein neljännellä WLAN-reitittimellä. Ainakin kymmenen minuuttia. Sitten yhteys katkesi kuin Nuuskamuikk

Seisoin bussipysäkillä ja ajattelin saappaita.

Aivan yhtäkkiä, ilman mitään erityistä syytä [paitsi siis bussin odotus]. En mitään kumisia, vaan sellaisia, joita naiset laittavat jalkoihinsa talvisin. Mietin, millaisten vaatteiden kanssa saappaita on soveliasta käyttää. Huomasin, etten tiedä. Mietin, miksei miehille ole olemassa saappaita vastaavalla tavalla. Jos buutseja ei lasketa.

Eikä tässä yhteydessä lasketa.

Kirjoitin aiemmin, että Michael Jackson oli maailman viimeinen hatun käyttäjä. Jäivätkö saappaat Stalinin jalkoihin?

[Hyvä, että Blogisanomat lopetti, niin minun ei tarvitse surkutella, etteivät valinneet tuota äskeistä nerokasta lausetta viikon lainauksekseen.]{Whoa, näet jotain positiivista BS:n loppumisessa. Olet sinä aina kova jätkä.}

Lapsena minulla oli talvisaappaita, ja niissä lumen läpi tarpoessaan oli jotenkin voittamaton olo. Sellainen, ettei tarvinnut välttämättä nostaa jalkojaan, vaan sen kuin lanasi menemään kuin keulabulbi ahtojäässä.

Keulabulbi ahtojäässä. Tulipakin sanottua voimakkaasti. Eikä tuossa ole todellisuudessa muuta tenhoavaa kuin kalevala-mitta. Näin meitä huijataan.

[Tiedän kyllä, ette kirjoitin reilu vuosi sitten jotain keulabulbeista ja lumessa kävelystä, mutta toivoin, että olisitte unohtaneet.]

***

En ole pitkään aikaan muistanut lukea Muun muassa -blogia, mutta nyt taas. Tuli jälleen mieleen tuosta comicsans-horrorista, pitäisikö huutomerkeistä olla huolissaan. Kysymysmerkkiäkään kun ei oikein tahtoisi kirjoittaa näkyviin minnekään, kun siitä syntyy jotenkin niin kakaramainen vaikutelma, niin kuinka junttia onkaan huutomerkkien viljely! Kuoleeko merkkiparka tyystin sukupuuttoon.

Tunnen oloni eina vähän hölmöksi huutomerkin kirjoitettuani.

***

Näin sunnuntain kunniaksi avaan hieman tämän blogin keskimääräistä siveellistä linjaa rohkeamman aiheen.

*kolmen lopettaneen tilaajan ääni*

[Oikeasti, älkää nyt viitsikö koko ajan.]

Olen jo pitkän aikaa miettinyt, mistä se johtuu, että kun makaa lehteä, kirjaa tai läppäriä lueskellen vaikkapa sängyllä, sohvalla tai suojatiellä, tuntuu jotenkin luontevalta livauttaa kätensä housunkauluksen alle. Siihen vyön ja vatsan väliin, ei siis sen pidemmälle. [Hyihyi, ei tässä blogissa nyt sentään niin epäsiveellisiä aiheita käsitellä.]

Että kertokaa nyt, ihmiset.

Olen näillä näkymin viettävä viikonlopun jälleen ilman internetiä [ISP ei kuuntele ongelmia vaan vastaa kaikkiin kysymyksiin antamalla uuden boksin: modeemin, tukiaseman tai molemmat. Vika on ilmeisesti puhelinlinjassa.], joten tulin vielä sanomaan yhden asian.

Muistanette, kuinka jokin vuosi sitten sanottiin totuuden löytyvän kaurapuurosta.

Minä tunnustan.

Olin niin hölmö, etten tullut ajatelleeksi, että sillä viitattiin tietenkin proof is in the pudding -sanontaan. Ja nyt mietin, ymmärsivätkö kaikki slogania jotenkin hauskana tai oivaltavana pitäneet tuon yhteyden, vai eivätkö ja jos eivät, niin mitä minä en vieläkään ymmärrä.

Proof is in the pudding on lyhennetty versio muinaisesta sananlaskusta the proof of the pudding is in the eating samaan tapaan kuin blogata on lyhyt versio muinaisesta sanasta bloggata.

Tähän ikuisuusaiheeseen liittyen löysin Digikosta uuden argumentin. Puhuvatko bloggaajat kenties myös golffaamisesta?

Edellinen pläjäykseni ei kirvoittanut ainuttakaan kommenttia, mikä nyt ei sinänsä ole järin yllättävää. Se on niin moneen otteeseen ympäriinsä myllättyä äärinokkelien sisäpiiriviittauksien ristipunosta, että minun on vaikeaa ymmärtää, kuinka hankalasti se hahmottuu ulkopuolisille.

Blogiteksteissä on se hyvä puoli, että koska niitä ei tavata hautoa vuosi tolkulla, ne saattavat olla myös helpommin ymmärrettävissä.

Mietin joskus, olisiko maailma parempi paikka, jos kaikkinaista spontaanisuutta lisättäisiin. Jos oletetaan, että jokainen kielteinen spontaani teko tai sanominen tulee tehdyksi joka tapauksessa, spontaanisuuden [spontaaniuden? googlefight: tasapeli] kasvattaminen luultavasti lisäisi vain myönteisyyksiä.

Ja vastaavasti, tulisiko kaikki pidempään harkitut sanomiset pitää omana tietonaan, niin julmalta kuin se tuntuukin. Asia on kovasti samankaltainen kuin fanin ja roktähden suhde. Roktähti on fanille valtavan merkittävä, mutta tähti itse ei tiedä edes fanin olemassaolosta.

Ja fani miettii, mitä sanoisi tähdelle, jos joskus saisi tämän kohdata. Turhaan. Sillä ei ole mitään merkitystä. Mitään sanomalla fani ei voisi viestiä roktähdelle tämän musiikin merkitystä – ja vaikka voisikin, roktähti ei vastaisi siihen sittenkään nimikirjoitusta enemmällä.

***

Minä en tietenkään usko astrologiaan, biorytmeihin enkä hyttysmyrkkyyn, mutta vaikuttaa siltä, että huumoririntamalla on aika hiljaista näinä aikoina. Sellisti ja Vt tyytyvät haamuilemaan, ja minäkin tunnen vain suurta poltetta kirjoittaa viisaista asioista {kuinka sinä uskot huumoriin liittyväsi?}. Sen lisäksi, että haluaisin kummastella tiettyjen blogien listasijoitusta, tietenkin.

Tajuuttekste, Blogistania on niinku oma egosysteeminsä.

Ja mietin, että informaatio on demokratisoitunut: nykyään voi taviskin olla hajamielinen.

[Pikkuälyköt tykkäämme sanoa, että informaatio voi demokratisoitua, mutta tieto ei koskaan.]

Tai että älyllistä epärehellisyyttäkin ärsyttävämpää on kyllä älytön epärehellisyys – ihan in it's own wrong.

Edellisestä tuli [ihan spontaanisti] mieleen, että portfolioitaan esitelleet kandidaatit saivat kansioidensa mukaan [tuon on oltava ikivanha, vaikkei osumia löytynytkään].

Ja että pinnistämällä saa ulos... noniin, tiedätte kyllä, joten lopetanpa tältä erää tähän.

Suuren draaman toinen osa. Lyhensin loppua hieman, vaikkei heti uskoisi.

***

Katselin heltyneenä hänen tomeraa olemustaan, koholla olevaa kyynärvarttaan, sopivasti kiristynyttä vaaleanvihreää villaneulettaan. Hupsu pieni tyttö, mitä minä olin taas eilen ajatellut.

Annoin itselleni anteeksi silloin ja annan nytkin. En kanna kaunaa, sillä olo on riittävän raskas muutenkin. Olisin ottanut kiinni silloin liukuportaissa, juossut perässä metroon. Ei minun olisi tarvinnut käyttää vastaan tullutta tuttua halpana tekosyynä, päästää häntä livahtamaan Vero Modaan.

Boakäärme
karkuteillä
Ohikulkija:
se on kiltti
ja söpö

, lööppi tietää kertoa.

Katoava luonnonvara. Lauma alakoululaisia opettajineen, neljäs luokka, sanoisin, kulki samasta paikasta aiemmin tänään. Seitsenhenkinen pahistyttöporukka meuhkasi letkan hännillä kuin joukko humalaisia teekkareita vappuna tai jonain muuna päivänä. Punainen tonttulakkipipo viisti pikkutytön polvea hänen matkiessaan uskottavaa liikehdintää ryhmänjohtajalta, jonka vaaleanvioletti toppatakki ja reppu olivat sävysävyyn. Kiltteys kaipaisi suojelua, rauhoitusta, mutten pysty rauhoittamaan itseänikään.

"Siis mitä helvettiä!" Markus purskahti meilissään. "Nyt se Ninni suuttu mulle, kun mä olin jättänyt sen vastaajaan viestin, kun se tarkottaa, että mä olin kuullut sen oman vastaajaviestin eikä sitä saisi kuunnella, kun se on kuulemma ihan hirvee." Ninnni oli Markusta kolme vuotta nuorempi. Huomautin, ettei tulisi odottaa welldonea, jos tilaa raakaa.

Rompooli, mureke narskuu, pikemminkin rahnuu, jalkojen alla. Töölönlahti, toissavuosi. Juoksulenkki, jolla mietin, mitä sanoisin. Mietin taas. Enkä koskaan toteuttanut ajatuksiani, koska ne olivat liian hölmöjä. Enkä koskaan sanonut mitään normaalia, sillä mielessäni oli vanha ajatukseni, josta en osannut luopua. Lopputulos oli kompromissi. Eikä kompromissi olekaan hyve: maailmankuvani murtuu.

Jääkiekkokaukalo on lähes purettu. Vielä vuosi sitten kävin kävin tähän aikaan luistelemassa. Luovuttajat. Joulukuun lopulla oli ennätyskylmää, mutta silloin ei voinut jäädyttää, sillä budjetti oli käytetty loppuun edellisenä talvena. Nyt on rahaa, muttei pakkasta. Taajuudet eivät aina osu yksiin, jos toisiinkaan. Mikä hölmö minäkin luulen olevani pitäessäni väkisin laitoja pystyssä?

Juoksen täyttä päätä, täysipäisyydestä ei ole enää tietoa. Kyynärpää hipoo kiviseinää sisäkurvissa kuin kurvikasta kanatyttöä vahingonnäköisesti, joskus. Ei ollut minusta kanan pojaksi. Säälittävä hölmö, kivahdan ja nuolaisen karvasta, mutta karvatonta ylähuultani. Pohjoisranta on tyhjä.

Vuosi oli vaihtunut ja juhlamieli hiipunut puolitutun kuokkavieraan laatoitettua kyläpaikan parkettilattian, verannan ja pitkälti eteisen käytävämattoa.

Kohti kotia puoli kahden aikaan pitkin hyytävätuulista Pohjoisrantaa. Rivakat askeleet narskuttivat kylmää pakkaslunta. Kylmää ja kovaa.

Tottumuksesta vilkaisin penkkiä, en enää voi ohittaa sitä katsomatta. Siinä hänen kirkkautensa loisti silmissäni, katsoin kohti kävellessäni kuin tanssiin hakiessa. "Miksi sinä, Kristine-neito, hento ja sievä vappukukka, kukoistat täällä keskellä kirpeänkuulasta pakkasyötä?" tiedustelin kuin kuka tahansa. "Odotin sinua", hän vastasi äänensävyllä, joka ei jättänyt muuta kuin tulkinnanvaraa: epäsuoria, mutta avoimia kysymyksiä.

Odotti nyt, odotti aiemmin, odotti tulemaan, olemaan tulematta, tekemään, menemään, hakemaan, eestaas sinkoileva sekamelska ylikuormitti mieleni.

Ja iski minua Vero Moda -kassilla, sinkautti hyhmäiseen rantaveteen. Istui takaisin penkilleen kuin mitään ei olisi tapahtunut, kuin aina. Hymyili hempeän epävarmasti. Varmasti hymyili.

Vesi oli suolaista. Vanha vesi janottaa, ymmärsin. Itsepetollista vähättelyä. Kyseessä oli suolavesi, eikä suolavettä juomalla saa kuin pahan olon. Raketti räjähti pinnalla, vaimea ääni kantautui veden alle, ja luulin havainneeni koko räjähdyksen. Minä, joka muka aina huomaan kaiken.

Märän suolaisena jatkan juoksuani kohti Kauppatoria, silmiä kirveltää. Laivat ovat merellä. Paras mahdollisuus tuli viimeisenä.

Yhtäkkiä abiristeilyllä kaikki pörräsivät hänen ympärillään, kuin lauma kuhnureita kuningatarta kyöräämässä. "En halua iskeä sinua, vaan suojata maailman iskuilta", hurskastelin mielessäni. En sentään mennyt sanomaan sitä ääneen. Leikkiin mukaan, yhdeksi toisista.

Markus hehkutti viimein onnistuneensa Karvakorvan kanssa. Hänen piirityksensä oli kantanut kiellettyä hedelmää, eikä muikeasta ilmeestä ollut erehtymistä. "Tiäksä, se tais saada orkun", hän uskoutui. "Kappas, sitä on alettu ihan oikeilla termeillä puhua", kehuin. "No siis, daa, kyllä mä aina on ovulaation tienny."

Annoin olla ja muistutin häntä Ninnistä, jonka kanssa yhä nimellisesti oli. "Ohitettaessakin autot ovat hetken rinnakkain", hän vastasi kuin korvanapin käskyttämänä. "Autokoulumaikka sanoi, että ohittaminen on typerää machoilua, jolla harvoin voittaa mitään, mutta riski aiheuttaa vahinkoa on huomattava", kuittasin.

Mietin, että keskustelumme oli epäuskottavaa kuin liian nokkelasti kirjoitetussa televisiosarjassa.

Kiltti tyttö oli juonut, eikä se siitä johtunut. Ehkä ymmärsi väärin, mutta kun yritin miettiä, en mitenkään keksinyt, mitä oikein ymmärtäminen olisi tarkoittanut. Sanoi, ettei ollut kiinnostunut sellaisesta juuri nyt. En minä nöyristelemään jäänyt, olen niin kovin vähään tyytymätön. Halusin kaiken, enkä mitään – ja sain toki puolittain haluamani. Boaa, aamiainen jäi aikeeksi, mutta laitoin laivan keinumisen piikkiin.

Pakkoko silti oli kaikista idiooteimman reppuselässä tanssilattialla riekkua. Aurinkolasit, oikeesti.

En ole ennen jatkanut näin pitkälle, mutta kai se on kerran käytävä. Vanhan kirkon portaat, kohta olisi kevät ja lukiolaiset saisivat istua niillä välituntejaan: vääntää englanninaineita kirjoituskurssille ja potkia toisiaan selkään. Olla tohkeissaan syksyllä alkavista ylioppilaskirjoituksista.

Kiipesin kirkkoon. Silmäsin alaspäin tuulessa liehuvaa solmiotani. Keltainen, kuten paitakin, sillä kaikilla olisi kuitenkin tänä keväänä muodikas lila. Se olisi periaatteessa sopinut minunkin väreihini mainiosti. Jokohan nyt saisin solmioneulan lahjaksi?

Siinä jonottivat kuin pankkiautomaatille. Jokainen saisi sentään kuitin, ne, joilla oli katetta, rahaakin. Pankkiautomaattijonon editse kulkeminen aiheuttaa epäonnea, mutta rehtori ei muistanut vanhan kansan viisauksia. "Kristine Karlson", hän pyysi suhauttaen ja lyhyellä aalla. "Boaa", minä huusin – pitkällä aalla ja lujaa.

Aurinko paistoi, kuulemma aina lakkiaispäivänä. Isä hoputti kotiin lähtöä, kaverit muistuttivat illan aikataulusta. Odottelin kaikessa rauhassa. Kohta näin hänet portaiden juuressa. Menin pakeille, mutten enää pakeille, millekään. "Boaa", sanoin sen kummemmin välittämättä, yliolkaisesti kuin hiuspalmikkonsa tänäänkin. Hän katsoi hieman kummissaan, siristeli silmiään auringolta ja tokaisi lopulta ihmetellen: "Terveydeksi!".

Sitten hyppäsi tanssilattiasankarin reppuselkään, ja yhdessä he laukkasivat kohti yötä myöten paistavaa aurinkoa. Minä seisoin portailla kuin jätetty morsian ja hylätty lapsi – tyytyväisenä löydettyäni viimeinkin oikean sanan.

Vilkaisen kelloa, painan splittiä ja painun perään.

Onko tämä sitten 700 lauseen novelli, ylioppilasainemeemivastaus vai roosapostaus, en tiedä. Se kuuluisi kirjoittaa kokonaan uudestaan, mutten henno, jotten hukkaisi jotain.

Te, jotka luulette tietävänne paremmin, muistakaa, että tämä on kollaasi. Henkilöitä, tapahtumia ja paikkoja on saatettu keksiä ja sekoittaa, mutta tuntemukset ovat enimmäkseen aitoja.

[Hmph, viimeiset päivät ovat karkottaneet noin viisi tilaajaa. Saa nähdä, mihin nyt ylletään.]

***

Nousevan hissin valo siivilöityy vähän kerrallaan veräjän rao'ista pimeään rappukäytävään. Messinkiset nimikyltit valaistuvat alhaalta ylöspäin, meidänkin, jonka ö-kirjaimen pisteitä isä oli jostain syystä pitänyt rienauksena. Hänestä kyltti oli sikamaisin kuviteltavissa oleva joululahja. Itse hän sentään antoi aikoinaan omalle äidilleen lahjaksi Pilailupuodin koirankakkaa.

Saapuva valo on kuin lähestyvän metrojunan valokeila tunnelin seinässä asemaa edeltävässä mutkassa. Kohta täällä. Jostain syystä junarata tekee aina mutkan ennen asemaa.

Kristine oli metrotyttö.

Seisoin hänen takanaan ja kaiken jälkeen Forumin liukuportaissa ja mietin, että olisi luontevaa tervehtiä. Sanoa mitä vain ja jatkaa matkaa. Mietin tavanomaisia liukuporrasmietteitä: vasemman laidan maalaisia, portaita nopeammin liukuvia kädensijoja, kuinka olisi epäkorrektia ja loukkaavaa puhua rullaportaista ja tulisi sanoa pyöräportaat.

Mietin, mitä jos vääntäisin kädensijaa sivusuunnassa – olisiko se mutkalla vielä hänen kohdallaan? Ymmärtäisikö hän kääntyä? Osaisinko ottaa oikean ilmeen? Oliko hänen hiussoljessaan oikeasti mitään upeaa ja kuinka voisikaan?

Vaijeri natisee tutun uhkaavasti, kuin viimeisiään vetävä kiuas jälkilämmöissään.

Jos nyt matkustan hissillä juoksulenkille, ajanko vielä joskus autolla kuntosalille. Ei tämä siitä johdu. Ennen vanhaan hissin valo sammui, jos lattialla ei osannut seistä oikein, ja kuvittelin, kuinka matkustaisin pimeässä hississä vaikka yön läpeensä, ylös alas. Sitten tulivat asukkaiden pyynnöstä laittamaan lampun aina päälle. Lattiakaan ei keiku enää.

Pehmeää, pari astetta pakkasta. Kello käyntiin ja menoksi. Tasaisia, matalia askelia. Tunnen ryömiväni, aivan kuin en olisi koskaan juossut niin. Kuin en olisi täällä laisinkaan, seuraisin vain ulkopuolisena haamuna. Hakkaava askel muokkaa ajatukset rytmiinsä sointuviksi. Yritän luoda sanaleikkiä kovapintaisuuteni ja kenkieni pehmeäpohjaisuuden perustalle, mutten löydä soveliasta punchlineä.

Jotkut uskovat iskulaineihin. Minäkin haluaisin tiivistää itseni kolmeen sanaan. Ja mietin, että suurempi ihme kuin se, että oppisin moduloimaan minuuteni yhden lauseen mittaisen kantoaallon päälle, olisi, että joku rukka vielä ymmärtäisi, mitä haluan sanoa. Maailma ei ole niin yksinkertainen, että mitään oikeasti merkittävää voitaisiin sanoa ilman karkeaa yleistämistä. Enkä minä haluaisi ikinä jättää mitään pois.

Porttikongia katsoessani harmittelen, etten ottanut kameraa mukaani. Kohta muistan, että olen jo ottanut sen kuvan. Kahta samanlaista porttikongia ei ole – pihoista, en tiedä, sillä en ole koskaan päässyt näkemään. Lapsena luulin vielä joskus pääseväni; en tiennyt, että lapsen ja aikuisen ero on siinä, ettei aikuista enää kiinnosta. Porttikongista tulee hautaholvi.

"Mikä toi koru sun kaulassa oikein on? Onkse joku pala Jeesuksen hautaluolaa?" Markus kommentoi Tuomon rippiristiä ruokalassa. Kristine istui lähistöllä lippalakki päässään. En pitänyt siitä, mutten voinut sille mitään. Tietoinen sporttilookki tänään: eihän lippiksiä ollut käytetty viiteen vuoteen.

Hattu oli hieman vinossa, takaraivon oikealta laidalta lähtevä hiuspalmikko lävisti sen aukon ja kiemurteli käärmeen tavoin olkapäälle. Boaletti, päätin. Suomalaisissa high-school-draamoissa poninhännilläkin oli toivoa.

"Mikä teidän mielestänne muuten on luola", jatkoin keskustelua, "kuori vai se ilma siellä sisällä? Voiko pala luolasta olla pelkkää ilmaa?"

Huomaisit nyt, että minä en puhu Jeesuksen hautaluolista niin kuin kaikki muut pojat. Minä onnistun irrelevanttiin viisasteluun aiheesta kuin aiheesta.

Lippalakki havahduttaa hereille, mutta se on joku muu. Laittanut lakin päähänsä, vaikkei jaksa juosta.

"Mun veli pelas shakkia sellasten äijien kanssa", ruokapöytäkeskustelun aihe oli vaihtunut, "ja siellä oli sellanen jääkaappi, josta sai ostaa bissee, ja ne äijät joi sitä siinä pelatessa ja röyhtäili laudan yli vasten mun veljen naamaa sillee boaa." "Hehe, boaa", muut naurahtelivat, vaikkeivät tienneet mistään mitään.

Puhe kääntyi jälleen hautoihin. Jos kaivettaisiin kuoppa, kuopan reunalla seisovan kaivajan potentiaalienergia olisi kai kaivamiseen käytetyn työn verran, pohdimme. Mutta entä jos kaivaja olisi lihava ja tarvitsisi leveämmän kuopan? Tai pitkä, jolloin hänen painopisteensä olisi korkeammalla ja potentiaalienergia vastaavasti suurempi, vaikka kuoppaan tämä ei vaikuttaisi mitenkään.

"Ja mitä jos se kuoppa olisi lihasseinämäinen?" Markus innostui. "Onks erektiossa vapautuva energia sama kuin naidessa tehty työ – niinku voima kertaa varsi, tiättekste?"

Seurannut naurahdus oli vaimea. Vaikutti jälleen pahasti siltä, ettei Markus ollut aivan selvillä erektion ja orgasmin eroista, vaikka hän oli ironisesti seurueemme ainoa, jolla oli oikeasti naisia. Hän oli mielestään hiton komea ja fiksu, aivan eri luokkaa kuin me muut ja ihmetteli yhtenään ääneen, miksi kummassa hengaa meidän luusereiden kanssa. Nytkin hän oli koko aterian ajan epätoivoisesti yrittänyt saada yhtä tyttöä huomaamaan itsensä. Tytön korvista kasvoi poikkeuksellisen paljon karvaa, joten Markus kutsui häntä loogisesti Korvakarvaksi.

Liikennevaloissa ehtii pysähtyä hetkeksi. Valot ovat punaiset, katselen ympärilleni, havainnoin systeemiä: arvioin autojen nopeuksia ja kuljettajien ulkonäön suhdetta ajotyyliin, selvitän pikaisesti risteyksen toimintalogiikan ja totean lopulta hetken sopivaksi kadun ylitykseen. Jalankulkuvalo on sillä aikaa ehtinyt vaihtua vihreäksi, ja mummot rahnustavat jo puolimatkassa. Leiskautan ohi.

Vastaan tuleva lööppi on painettu keltaiselle paperille.

Istuin käytävällä välitunnilla ja katselin kuvaamataidon luokkaan, jossa pitivät tuntejaan putkeen. Kristine tuli hakemaan lisää väriä. Keltaista. Muistelin, kuinka keltainen oli aina tarhassa ollut ykkösinhokkini. Keltaista puukynää turhempaa keksintöä tuskin lienee tehty. Se ei jätä juuri minkäänlaista jälkeä, mutta menee helposti poikki. Eikä kerran katkenneen puukynän teroittaminen enää onnistu uudestaan, vaan terä katkeilee hamaan loppuun saakka.

Katselin, kuinka hän tarttui päättäväisesti pulloon ja alkoi pusertaa väriä pahvinpalalle. Ei sieltä mitään tullut, pullo oli kovin tyhjä. Se olisi vaatinut rivakkaa heilautusta, jatkavuuden lakia, mutta hän vain puristi – kemian lukija. Katselin heltyneenä hänen tomeraa olemustaan, koholla olevaa kyynärvarttaan, sopivasti kiristynyttä vaaleanvihreää villaneulettaan. Hupsu pieni tyttö, mitä minä olin taas eilen ajatellut.


***

Pahoitteluni, sponsorien vaatimus. Jatkuu huomenna tai piakkoin.

Tämä teksti julkaistaan päivän myöhässä, sillä nuo myöhemmin mainitsemani nettikatkot kotonani muuntuivat täysinäiseksi toimimattomuudeksi. Sikäli tietenkin hyvä, että olen saanut tänään jotain aikaiseksikin.

***


Ilta-Sanomat kyselee hiihtoloman ajankohdasta:

Ovatko hiihtolomat liian aikaisin?


Nyt on vihdoin luvassa lämpöä ja aurinkoa. Pakkanen ehti kuitenkin pilata jälleen monen hiihtolomalaisen lomafiilikset.


Hirvittävää, kuinka pakkanen tulee ja sotkee minunkin hiihtämiseni joka kerta. Siirretään hiihtoloma elokuulle, niin ei tarvitse siirtää kesälomaa myöhemmäksi.

***

Aina ajoittain herään pohtimaan, tarvitsemmeko me todella kaikkia näitä taksikuskiblogeja.

Kohtuuden nimissä on kuitenkin syytä muistaa, että PA-blogejakin on olemassa aika monta, joten kai sitä yliedustusta tulee etsiä jostain muualta.

***

Paistoin eilen [eli toissapäivänä, tiedättehän] bratwurstimunakasta ja muistin jälleen, että olen aika kurja munakkaanlaittaja. Pitäisi varmaan etsiä jostain jokin ohje, kun tuntuu, että saan aina maidon ja munien suhteen jotenkin väärin.

Aiemmin minulla oli ongelma myös munakkaan kääntämisen kanssa. Se tuntui aina menevän rikki. Etsin googlellakin: munakkaan kääntäminen, omeletin oi'onta. Mitään ei löytynyt.

Joku kaveri kertoi ircissä, ettei mukanasta kuuluu kääntää. Että vain lätyt ja köyhät ritarit käännetään. Ilmankos ei löytynyt [ehdin kyllä jo kehittää toimivahkon kasarinkansimetodin].

Niin, minä en laittanut munakkaaseeni bratwurstia vain siksi, että pekoni oli loppu. Minä todella pidän siitä. Pidän myös paistetusta hapankaalista. Joko mainitsin tämän. Ongelmana on, etten osaa paistaa sitä ilman huoneistossa viikon leijailevaa käryä. Saksalaislukijani, jakakaa ohjeenne.

***

Äskettäin laitoin kunnon ruoan hengessä oikein spaghettia hoon kera. En ole aivan varma, onko ortodoksisimpien tulkintojen mukaan luvallista heittää sekaan oreganoa, mutta ajattelin, että maa on sentään oikea.

Laitoin mausteen sekaan ja kummastelin outoa hajua. Käänsin purkin ympäri ja luin etiketistä piparmintun. Miksi hitossa joku kämppikseni haluaa pitää maustekaapissa piparminttua? Kummaa porukkaa. En enää ikinä nyysi noiden mausteita.

***

Korostaakseni, kuinka visusti olen mukana skenessä, kerron hieman kuulumisia Saksan podcast-ympyröistä. Iki-ihana ja suursuosittu Annik Rubens Schlaflos in Müncheneineen emännöi kilpailua, jossa pyritään löytämään logo podcast-kuuntelijoille. Ideana siis, että valkoisista trendinapeistaan standardin räppimoskan sijaan laatusisältöä kuuntelevat podcast-addiktit voivat jotenkin kommunikoida erinomaisuuttaan maailmalle.

Vielä minulle ei ole täysin selvinnyt, mitä tuolle logolle aiotaan tehdä, jahka se on valittu. Tatuoidaanko otsaan vai kuinka tehdään tiettäväksi.

Kymmenen finalistia esitellään podcastlogo.comissa. Ich höre stimmen – kuulen ääniä, hihhaa. Äänestys on mahdollista 24:nteen tätä kuuta.

Suomesta en ole satunnaisotannalla löytänyt amatööricastaajia, joiden puhe ei olisi pidemmän päälle tuskaisaa kuunneltavaa [minä huonoimpana puhujana, mutta ymmärrän olla hiljaa]. Jos jollakulla on tietoa Suomen Annik Rubensista, kertokaa ihmeessä.

***

Minä hieman jälkijunaisena törmäsin vasta tänään Lordin euroviisukappaleeseen [avi 14,5 Mt]. YLE kun ei jostain syystä enää esitä niitä sivuillaan; liekö jälleen teosto–gramex-akselin aikaansaannosta.

Minusta laulu oli aikas hyvä. Minä pidän tuollaisesta melodisesta puolihevistä, jossa lauletaan oikeasti eikä vain ärjyä möristä. Kappale tuo sitä paitsi jollain tavalla mieleen Alice Cooperin Poisonin, joten pakkohan se on olla hyvä. Sikäli tietenkin hirveän hauskaa, että Jari Sillanpää lauloi pari vuotta sitten yhtä lailla enkeleistä, demoneista ja hallelujasta, mutta hänen naamiaisasunsa jäi surkuhupaisaan selkään teipattuun lokinraatoon. Senkö vuoksi siitä ei noussut vastaavaa kohua.

Minä ymmärrän jollain tapaa ylitsepursuavaan seksuaalisuuteen pohjaavien esitysten kritisoinnin, sensuroinninkin, mutta Lordin möröt nyt ovat lähinnä huvittavia.

Sitä hauskempaa lukea YLEn euroviisufoorumilta, kuinka tr00-viisufanit itkevät kansan tyhmyyttä. Tietenkin olisi kuulunut valita [oletettavan] huonoksi italiaksi laulettu kappale, jotta olisi voitu luoda kultivoitunut vaikutelma.

***

Nettiyhteyteni toimii niin katkonaisesti, etten uskalla luvata, milloin jälleen tapaamme. Niinpä heitän loppuun vielä pikaisen irtomietteen.

Kirjoitin joskus aiemmin, että pesulaan tultaessa tavataan tervehtiä läsnäolevia – samoin pois lähdettäessä. Vaikka ei tunneta ja vaikka ei muuta puhuta, niin ihan vain osoittaakseen, että ihmisiä tässä ollaan ja samassa tilanteessa.

En ole varma, kirjoitinko, kuinka vahingossa lipsautin Suomessa joululomalla kaupan kassalle poistuessani heippa tschüssin korvikkeena. Ehdin sentään parin viikon aikana parantua tästä virheestä.

Saksalaiset ovat toki varsin varautuneita etelä-eurooppalaisiin verrattuna, mutta sittenkin eri kaliiperia kuin suomalaiset. Toisaalta teitittely elää edelleen voimakkaana täkäläisessä kulttuurissa. Tämän voisi kuvitella osaltaan lisäävän etäisyyttä.

Mietin vain, että jos se olisikin päinvastoin. On jonkinmoinen kynnys lähteä puhuttelemaan vieraita ihmisiä kuin parhaita kavereitaan [olkoonkin, että tällä menetelmällä useammin voittaa kuin häviää]. Jos heitä sen sijaan on teitittelyn valitsemalla mahdollista puhutella ainoastaan ihmisinä ja kohtalotovereina, muttei sen enempää, eikö tämän voisi kuvitella madaltavan kynnystä kommunikointiin?

Hieman samaan tapaan kuin joskus kirjoitin, että vaikka blogaamalla saattaa periaatteessa löytää jonkinlaista rohkeutta, kääntöpuolena voi olla, että jättää asiat oikeassa elämässä toteuttamatta, kun teksteissään väittää ne tehneensä. Että jos normaalisti toteuttaisi yhden kymmenestä ideassaan, niin blogissa on helppoa väittää toteuttaneensa ne kaikki ja jättää oikeasti jokainen väliin.

Luultavasti takana ei tietenkään ole mitään noin monimutkaista, vaan ainoa peruste on se, että teitittelymuoto sattuu olemaan kieliopillisesti kaikkein yksintertaisin.

Piti lähteä CeBIT-messuja katsomaan, kun ei tiedä, montako vuotta moistakaan voi enää omaan piikkiinsä tehdä.

DB:n viikonloppulippu sallii viiden henkilön matkustaa vuorokauden alusta seuraavan yön kello kolmeen saakka. Koska matka ei ollut viittä tuntia pidempi, lähdimme vasta aamukolmen junalla.

Neljä vaihtoa myöhemmin olimme Hannoverin päärautatieasemalla vähän yli puoli yhdeksän. Siitä tarjottiin suora junayhteys messualueelle. Pidimme sen sorttista haipakkaa väkijoukossa, että ehdimme opiskelijalippukassan jonon kärkikahinoihin [17 euroa oli liki kohtullinen hinta, vaikka onkin aika nyyppää maksaa messujen sisäänpääsystä].

***

Saatan kirjoittaa yksittäisistä ständeista enemmän Köyttiksen puolelle, jottei täällä tarvitse moisella pitkästyä. Jotenkin kokemus oli valjumpi kuin kaksi vuotta sitten, kun olin messuja ensimmäistä kertaa ihmettelemässä. Origameja löytyi lopulta vähintään tiskin alta, mutta ennakkohypinä jäi lunastamatta. Ja vaikka Apple itse dissasi tilaisuutta poissaolollaan, monenkirjavia iPod-dockeja esiteltiin kaikkialla. Hauskaa siellä oli kulkea ja tunkea nanoaan vastaan tuleviin koloihin [soittimeni oli suojamuovissaan, ettei sillä].

Itsekin sorruin hankkimaan moisen. Olen ollut luullossa, ettei messuilla olisi saanut käydä kauppaa, eikä missään mitään hinnoista puhuttukaan, mutta tämä nimenomainen edustaja oli heti myymässä, kun hinnasta kyselin. 20 euroa ei tuntunut pahalta, kun muistelin, että samaan hintaan myydään tällaisia kräpiä. Tämä sentään tuntui käteen laadukkaalta [PA kaiutinostoksilla] ja tässä olisi usb-liitäntäkin, joten sitä voisi käyttää lataus- ja synkkausdokkina. Applella pelkkä dokkikin maksaa kolmekymppiä.


DeLUX-dock

Sattuneesta syystä minulla ei ole nyt mahdollisuutta kuin kännykamerakuvaan, mutta eiköhän tuosta selvinne. Paristojen kanssa laite ei valitettavasti toimi, joten matkasoitinta siitä ei saa. Onneksi siinä on myös ääni sisään -liitäntä, joten voin käyttää sitä kaiuttimena taskuradiolleni ja tietokoneelleni. Äänikin on varsin kirkas ja mukava, kun iPodin eq-asetuksista valitsee pienet kaiuttimet kuulokkeilla käyttämäni akustisen sijaan.

Firmalla on nettisivutkin
, mutta laitettani ei sieltä vielä löydy, kun tämä oli jokin puoliproto.

[mikä olisi tylsempää kuin lukea blogista, kuinka joku yrittää jälkeenpäin rationalisoida heräteostostaan?]

***

Ei tätä tekstiä voi enää pelastaa, joten en kuvittelekaan aloittavani enää uutta aihetta. Sitten lähdimme kotiin. Maltoimme olla koko päivän syömättä sikahintaista messupitsaa ja -patonkia ja suuntasimme molempia jalkoja ontuen reilun yhdeksän tunnin messuvaelluksen jälkeen päärautatieaseman lähistöltä löytyneeseen huippudönerpaikkaan [onko sattumaa, että döner on nörde-sanan anagrammi?]. Tungoksesta huolimatta tarjoilijatyttö hoiti meille pöydä heittämällä yksittäisen asiakkaan toisaalle, ja juomatkin kantoi pöytään asti.

[siis kai te nyt jätkät varmasti ymmärrätte, kuinka hassua olisi sanoa, ette mentiin nördepaikasta dönerpaikkaan?]

Ennakkotietojeni mukaan Hannover on Saksan vähiten mielenkiintoinen kaupunki, ja mikäpä voisi olla mielenkiintoisempaa kuin selvittää, mistä moinen johtuu. Välitön rautatieaseman ympäristö näytti minusta ainakin suorastaan kiinnostavalta keskelle pääkatua kaivettuine vallihautoineen ja maanalaisine toisine kerroksineen [huomaatteko, kuinka Hannover-kaipuu heräsi teihinkin välittömästi?]

Naiset kysyivät, joko mies on syönyt lounasta ja tämä sanoi, ettei, vaikka olikin.

Huomaatteko, tämä oli viiltävän intertekstuaalinen näkkileipävitsipastissi.

Ei, se teki hyvää. Tarvitsen näemmä ihmisiä, jotka nauravat oikeassa kohtaa.

Ehdin tuossa matkan varrella jo hieman turhautua. Loppua kohti vittuiluni äityi liki silmittömäksi. Anteeksi siitä.

Kyllä, sanoin vittuilu, sillä kaikki muu olisi ollut vähättelyä.

***

Jatkan vielä vähän aikaa rumien sanojen linjalla. Kuten kaikki terveet miehet silloin tällöin, tunnen välttämätöntä tarvetta työntää lusikkani [tsihihi] kaikkialla vellovaan peniskeskusteluun.

Mietin, että siinä missä jotkut laulavat suihkussa, minä laulan vessassa käydessäni: Elämä on helppoo silloin kun on joku, josta pitää kii.

Joku, sillä olen lukenut joidenkuiden kutsuvan osiaan nimillä. Luin hiljattain Demin keskustelupalstaa – kuten aiemmin myönsin – ja yllätyin silmätessäni viestiketjua, jossa teinit kertoivat, kuinka poikiksiensa pelejä nimittävät.

Kovin moni sanoi kyrpä. [En nyt jaksa etsiä linkkiä.]

Olenko se vain minä, vai onko kyrpä teistäkin suomen kielen liki rumin sana? [ajatelkaa nyt, rupinen kyrpä..tai no oikeastaan, älkää ajatelko] [no entä visvainen v...äh] Jos nyt mietitään tavanomaista vittuuntunutta olotilaa, niin kyllä kyrpiintyminen on sentään kouriintuntuvampaa [tsihihik, onko siinä solidi tatsi]{eikös tuo kuuluisi tuon toisen blogin puolelle?} ja kokonaisvaltaisemmin jäytävää.

Vaikka mitäpä minä näistä asioista tietäisin. Minä puhun jatkossakin tynkä-Jugoslaviasta.

***

Niin, huomaan, kuinka pyörittelette päitänne ja mietitte, mistä tämä selittämätön tunne johtuu. Kuin tämä olisi vielä tavanomaistakin parempaa ja hiotumpaa. Jotenkin niin valmista.

Tämä on todella toinen iteraatio. Minä sitten menin ja ostin Rosenstolzin uuden albumin sellaisena erikoisversiona, jossa tuli dvd mukana. Se sisälsi muun muassa Ich bin ich (wir sind wir) -kappaleen musiikkivideon, joka on kaitafilmiefekteineen ehkä vähän tehty, mutta sittenkin aikas upea.

Koneeni on vain jotenkin rikki niin, että se tyhjentää akkunsa alta puolen tunnin, kun sillä yrittää katsoa dvd-levyä [ja tiskausoperaationi kesti yli puoli tuntia]. Ja mikä hölmöintä, sammumista ei edellä tavanomainen varoitus eikä kone mene virran loputtua uneen, vaan se tosiaan ihan kylmästi kuolee.

Sinne meni se teksti, vaikka olin sen oikein kopioinut talteen teksturin puolelle.

***

Tähän väliin pikainen täsmennys, kun Kervån ja Sediksen kommenteista jäi asia hieman epämääräiseksi. Eli kyllä nuo todella ovat viime sunnuntailta nuo hakaristikuvat eivätkä mitään huonoa huumoriani. Ihmeissään ne olivat jenkkituristitkin.

***

Kohta puoliin pitää käydä nukkumaan. Ajattelin herätä kolmelta yöllä, tuntia ennen Marjutia, ja matkustaa Hannoveriin ulkoiluttamaan sisäistä nörttiäni. Valitettavasti Apple ei osallistu rahvaan teknohärpäkemessuille, mutta kai niitä origameja nyt jaksaa päivän katsella [tajuuttekste, jätkät, origami].

Pitänee käydä Lidlistä vähän energiajuomaa, jotta jaksaa. Laskivat juuri tölkin hinnan viiteentoista senttiin. Ja mikä parasta, tölkki on samanlainen upea ohut ja korkea kuin Red Bullissa.

Kuin Magnumissa parasta ovat rapisevat paperit, Red Bull -elämyksen hienoin hetki on kannen avaaminen. [Olen niin urpo, etten osaa tunnistaa energiajuomia mausta, paitsi että Ed maistuu muovilta.]

Kyllä, minä kävin jälleen Berliinissä. Joku kummasteli, miksi minä sinne taas menin, kun kerran jo viime vuonna kävin. Minä mietin, missä kohtaa ensi kesää ehtisin uudestaan.

Jotkut pitävät matkapäiväkirjaa, minä en osaa, joten tyydyn antamaan pari kullanarvoista vinkkiä. Generator on erittäin hyvä hostelli. Yli yhdeksällä sadalla vuoteellaan se on Saksan suurin, mikä näkyy halvoissa hinnoissa. Yö aamiaisineen maksaa alle kaksikymmentä euroa huoneen koosta riippuen. Rakennus on tyylipuhdasta derkkukamaa, mutta remontoitu huolella ennen hostellin avaamista vuonna 2002. Seitsemännestä kerroksesta oli mainiot näkymät tv-tornille ja S-bahnkin pysähtyy aivan vieressä. Alakerrassa on tyylikäs baari, pankkiautomaatti ja sikahintainen wlan-yhteys.

[Me nörtit tietenkin huomasimme, että hölmö systeemi ei huomaa estää ssh-yhteyksiä, joten saatoin käyttää Mozillaa koulun kautta, joskin kovin tahmaisesti.]

Toinen merkittävä vinkki on New Berlinin ilmainen kaupunkikierros. Generatorista lähtee opas joka aamu vartin yli kymmenen ja johdattaa joukon kokoontumispaikalle Brandenburgin torille. Siitä lähdetään ohjelman mukaan kolme, mutta käytännössä neljä, tuntia kestävälle kävelylle, jonka aikana nähdään tärkeimmät nähdävyydet.

Opas oli paras ikinä. Minä toivon hyvin harvoin olevani kuin joku toinen, mutta nyt kävi hetken mielessä. Texasista kotoisin ollut näyttelijä Brian kertoi juttunsa mielettömällä intensiteetillä ja otti monikymmenhenkisen joukkomme haltuunsa viidessä sekunnissa.

Ja kuten parhaimmat esitykset aina, tämäkin näytti täysin improvisoidulta alusta loppuun.

[Kervån pyynnöstä muutama valokuva, klikkaamalla suurenee]

Talousministeriö

Talousministeriö II

Yksi meistä





***

Berliinissähän tulee käydä korkealla. Tv-tornin lisäksi on suotavaa kiivetä Siegesäuleen, valtiopäivätalon kupoliin sekä KaDeWen kahvilaan. Lumisade vain heikensi näkyvyytta ajoittain.

Kuldürelleinä herrasmiehinä poikkesimme oopperaan Unter den Lindenille. Maailman ainoa ooppera, joka pommitettiin kahdesti toisessa maailmansodassa. Hitler piti oopperaa niin tärkeänä, että määräsi brittien pommituksien jälkeen rakennuksen korjattavaksi kesken sodan – vain jotta amerikkalaiset pääsisivät laittamaan sen matalaksi hieman myöhemmin.

Valitettavasti yksikään ooppera ei mahtunut ohjelmaan, joten oli tyytyminen kamarimusiikkikonserttiin ja pienempään saliin. Teknisesti upeaa esitystä kuunnellessa tuli mieleen, että on sääli, ettei useita tekstejä voi lukea samalla tavalla yhtä aikaa kuin ääniä voi kuulla.

***

Myös tekniikan museo oli valtavan laaja. Erityisesti mieleen jäi Konrad Zusesta kertonut näyttely. Zusen kehittämä Z3-tietokone valmistui kesken sodan vuonna 1941 ja sitä pidetään hieman määritelmistä riippuen maailman ensimmäisenä tietokoneena.

Kiinnostavasti Zuse ei ollut taustaltaan sähkö- vaan rakennusinsinööri. Hän turhautui matematiikan parissa näpräämiseen ja päätti suunnitella koneen, joka tekisi työt hänen puolestaan. Vuosien 1949 ja 1969 hänen yrityksensä ehti valmistaa yli 250 tietokonetta ja tuottaa yli 100 miljoona Saksan markkaa. Valtio ei kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi tukea saksalaista tietotekniikkateollisuutta, mikä lopulta johti niin Zusen kuin monien muidenkin alan toimijoiden alasajoon.

Zuse oli myös lahjakas taiteilija, ja hänen kaupunkiromantiikkaa ja modernismia huokuvat teoksensa miellyttävät suuresti ainakin minua.





***

Huoran tultua tekemään tarjouksiaan Oranienburgerin punakadulla muistin yhtäkkiä, että minähän olen mies ja seksuaalinen olento. En vain tunne alan slangia niin, että ymmärtäisin, mitä hän varsinaisesti sanoi.

Kävin aikoinaan lukiolaisena vierailulla jonkinlaisen saksalaisen seuran kirjastossa Kasarmitorin laidalla. Siellä törmäsin noin kymmenen senttiä paksuun rumien sanojen saksa-saksasanakirjaan. Se oli aivan mieletöntä. Asioille, joiden en kummassa mielessäni olisi tullut ajatelleeksi olevan mahdollisiakaan, oli olemassa omat eriävät yhdysverbinsä.

Harmittaa, etten kirjoittanut mitään muistiin. Noissa voisi olla ainesta jollekin huumoriblogaajalle.

Kaikki on selvää: hässin lihaa joku voisi tietenkin myös sanoa.

***

Antero Alku on kyllä kova jätkä, jos tosiaan onnistuu liki yksin torpedoimaan koko länsimetrohankkeen. TramWestiä voisi kutsua TraumWestiksi ja sanoa, että in your dreams.

***

Sedu on kuulemma avannut uuden paikan nimeltä Lux. Pohdimme asiaa koko reissumme ajan ja kiteytynyt helmi [ei kylläkään minun suustani] kuului tietenkin: Lux sux.

Sitä en ymmärrä, kuka AD suunnittelisi tyylikkyyttä tavoittelevan baarin nettisivut käyttämään niin liki Comic Sansia kuin vain liki Comic Sansia voidaan olla. J-kirjain sentään paljastaa, ettei ole tuosta fontista kyse.

Ei sillä, minä kyllä pidän ajatuksesta tyylikkäästä yökerhosta. Luxin sivuilla luvataan suuria:

Luxissa asiakkailla on mahdollisuus pöytiintarjoiluun koko illan ajan ja samppanjat saa odottamaan jäihin jo ennen paikalle saapumista.


Kävimme ensimmäisenä iltana hostellin naapurissa kebapilla. Pöytiintarjoilu on toki selviö saksassa, mutta naapuripöydässämme tosiaan juotiin kuohuviiniä asiaankuuluvista laseista. Hienoa, että Sedu tekee viimein saman mahdolliseksi Suomessakin.

Ja tietenkin, jos pukeutuminen mennään kerran määräämään pilkun tarkasti, niin opeteltaisiin edes kirjoittamaan ymmärrettävästi. Mitä ihmettä tarkoittaa:

Miehiltä odotamme kauluspaidan tai irtotakin käyttöä.


Kahvia tai teetä – kauluspaita tai irtotakki. Mitä jos laittaa molemmat? Entä jos laittaa irtotakin, saako sen alle sitten laittaa t-paidan tai poolon? Eikö puvussa pääse sisään lainkaan?

***

Loppukevennyksenä vielä saamani lukijapalaute:

mikä vittu toi pääauki oikeen on?? ihan himmeetä
vaiikka kuinka lukee ja ettii??
onks se joku salaseura?? lepakoita??
jos ei oo mitäåän sanottavaa niin turpa kiinni!


Vaikka täälläkin käy ajoittain jopa satoja kävijöitä päivittäin, harva jättää jälkeään, joten moinen on aina ilahduttavaa. Eikä tämä jäänyt tähän, vaan sain vielä toisenkin viestin:

luinkin lisää paskkasivujanne ja ihan täyttä
hedonistista teinipaskaahan tää onkin - sori että
häiritsin. jatkakaa vaan samaa paskaa - ette muuhun
ees pysty.
kaivakaa vaan omia napojanne onnettomat
pillunnuolijaiset.
säälittävää.


Kirjoittaja ei ole vain huomaavainen vaan myös kohtelias käyttäessään oikein teitittelymuotoa. Kiitos tästä ja kivaa kevättä.

Luin huolestuttavia uutisia Suomesta. Olutta ei voi enää ostaa ennen aamuyhdeksää, sillä moinen kannustaa pitkiin ryyppyputkiin.

Perinteisestihän ajoissa herääviä on pidetty kunnon kansalaisina. Illan torkku, aamun virkku ja noin.

Minä rappio-opiskelija olen hyvin harvoin herännyt krapulapäissäni ennen yhdeksää, mutta minusta on tietenkin ihan väärin rankaista niitä, jotka tähän kykenevät.

Ei sillä, että olisin ikinä krapularyyppyihin turvautunut. Kukapa sitä nyt vaivalla hankkimansa krapulan menisi tuhoamaan.

***

Aiemminhan musiikkikaupassa pidettiin kuluttajan puolia sanomalla, että netistä ei tule ostaa, ellei kauppa ole kotimainen ja hinta korkea, sillä halpuus viittaa laittomaan lähteeseen.

Nyt vastaavalla tavalla kielletään edullisen oluen myyminen.

[Minusta tietenkin kaikki paljousalennukset tulisi kieltää, ettei tule turhaan hamstrattua, sillä mitä siitäkin sitten tulee, jos ostaa vaikka ihan liikaa, vaikkei oikeasti tarvitsisikaan.]

***

En päivittänyt eilen, kun kuuntelin kirjaa. Minun piti kokeilla Audible-palvelua jo useita vuosia sitten, mutta aina se on jäänyt. Sitä paitsi iTunes Music Storessa hinnat ovat kohtuullisen kovat: Da Vinci Code lyhentämättömänä maksoi yli 30 euroa.

Suunnistin sitten firman omille sivuille ja huomasin liian hyvältä vaikuttaneen tarjouksen. 15 taalaa kuussa maksamalla saisi kuukausittain yhden krediitin ja 30%:n alennuksen listahinnoista. Eikä tässä vielä kaikki: vaikka liittymisen peruuttaisikin kahden viikon sisällä eikä näin maksaisi mitään, saisi silti tervetuliaislahjana krediitin, jolla ostaa haluamansa kirja.

Ja minäpä ostin, kun tuo jäi aikoinaan lukematta. Siinä kävi jälleen perinteisesti. Historioitsijaystäväni kohkasi kirjasta pari kuukautta ennen kuin siitä alettiin puhua Suomessa. Ja minun piti saada lainata kirjaa, jahka hän oli sen lukenut. Mutta sitten se jäi ja sitten tuli buumi ja ajattelin, että saisi sen kai kohta kirjastostakin eikä kirjastosta tietenkään mitään koskaan saa, ja lopulta jäi lukematta.

Mutta tämä ääniversio oli todella hyvä. Lukija puhui kyllin nopeasti, jotta sitä jaksoi kuunnella ja muutti ääntään uskottavasti – muttei liioitellen – eri henkilöisen repliikkien kohdalla. Englannin sekaan ripotellut ranskalaiset fraasit kuulostivat aidoilta, eikä joidenkin hahmojen ranskalaisaksenttinen englantikaan ärsyttänyt.

Tavallista kirjaa ei voi lukea kovin sujuvasti kävellessä – vaikka siitä saakin suuresti älykköpisteitä – ja tiskatessakin tuo käy vähän hankalasti, mutta äänikirjan kuuntelu on mainio tapa optimoida elämänsä. Myös iPod-toteutus oli toimiva: kuuntelun keskeyttämispaikka jäi muistiin automaattisesti, lukunopeutta pystyi halutessaan nopeuttamaan ja hidastamaan laadun pahasti kärsimättä, ja kansikuvakin tuli mukana.

Kuunnellessa voi sitä paitsi tehdä yhden asian, mikä onnistuu heikosti itse lukiessaan: laittaa silmät kiinni.

Noinpa heräsin viime yönä kahdeltatoista kämppiksen koputtaessa ovelleni täysin sekaisin, lainkaan tietämättä, oliko puolipäivä vai -yö. Onneksi iPodilla on oleellisesti helpompaa kelata kaksi tuntia taaksepäin kuin kasettisoittimella. Kaikkiaan kirja kesti noin kuusitoista tuntia.

Luultavasti tuollainen trillerihömppä on juuri omiaan kuunneltavaksi. Syvällisemmät tarinat saattaisivat toimia heikommin. Kirja itsessään [ei spoilereita] oli kovasti sellainen kuin voisi olettaa: kuuntelua on mahdotonta lopettaa luvun lopussa, ja – kuten oikeassakin elämässä – ensivaikutelma on aina väärä.

Saattaapa olla, etten katkaisekaan tuota diiliäni ihan vielä.

***

Minun mielikuvieni mukaan Robertin rooliin kyllä sopisi paremmin vaikka [parikymmentä vuotta nuorempi] Harrison Ford kuin turhan nössykkä Tom Hanks.

***

Siinä minä olin, aloittamassa päivittäisen demitykseni [nick: SexxyBizi99] toista tuntia [pain is good, tiedättehän Opuksen ohjeet] kun eteeni osui seuraava keskustelunavaus.

ESTAOG
01.3. 23:06:14
viesti 1 / 10
Poikkikseni kävi kylässä tänään päivällä, ja sillä välin kun kävin vessassa niin tämä meni tietokoneellani sellaiselle nettisivulle missä oli kuva jossa mies levittää kaksin käsin peräaukkoaan. Voisiko hän olla homo tai jotain kun katselee toisten miesten perseitä? :/


Ja mietin, eikö nykylapsille opeteta enää koulussa edes perusteita? Missä on yleissivistys länsimaisen kulttuurin fundamentaaleista rakenteista? Näinköhän me todella tarvitsemme Mediamunffinssi-projektia?

[Johtuuko se vain Da Vinci Coden sananvääntelystä, vai kuinka mieleeni tulikin verbi muffle. Onko Mediamuffinsin tarkoitus sittenkin tukahduttaa harhaoppisten suut, ja olisiko se yllätys – Karpela sentään suojelijana.]

Eikö ole ilmeistä, että juuri Goatse [turvallinen Wikipedia-linkki] on Graalin tarinan jatkumo ja aikakautemme Mona Lisa ja että kuvaan on piilotettu vihje salaisuuden olinpaikasta.

Leonardon peilikuvakirjoituksen hengessä on tosin luultavaa, että alun peräisen viestin kirjoittaja tietää enemmän kuin antaa ymmärtää. Nimimerkki oli kuitenkin ESTAOG.

Tai niin kuin joku medialukutaitoinen kommentoi alempana viestiketjussa:

joko tää o huono pila tai sit oot vitun owned :D

Kun luin Schizo-Jannen tuoreesta aikaansaannoksesta eilen illalla, pidin juttua hieman mauttomana.

Tänään mietin, voiko tauti tarttua julkisesta kommenttilaatikosta.


***

Unohdin eilen kirjoittaa aamulla yhdeksältä tunnin myöhässä herätessäni hourimastani ajatuksesta [en minä mihinkään ollut menossa, mutta kokeeseen piti lukea].

Ajattelin heräämistä jonkinlaisena curling-otteluna. Että unissakin pitäisi pyrkiä määrämittaisiin. Usein lipsahtaa pitkäksi. Tällä kertaa oli jäänyt vajaaksi ja olin herännyt jo seitsemältä ensimmäisen kerran, mutta syytin vihollisjoukkuetta, joka oli kilkannut minut kivellään yli maalin.

Analogia on tietenkin hyvin olematon, mutta herätessäni elin sitä.

Mietin myös, muuttuuko digikameroiden poista-komento Uusis-huuman myötä muotoon tee poisto.

Huvittavaa tässä on, etten minä ole katsonut curlingia sen jälkeen kun se oli muodikasta viime olympialaisissa. [En kyllä nähnyt yhtään mitään näistä kisoista, että tämä ei ollut mikään lajikannanotto. Älkää peljätkö, oululaiset kurlaajat.]

***

Nokian toimitusjohtaja Kallasvuo on helppo muistaa siitä, että hänen nimensä unohtaa hyvin helposti. Minulla ainakin oli ongelmia, kunnes kehitin muistisäännön vanhan Ensio Siilasvuo -juomalaulun pohjalta.

Minä olen johtaja Kallasvuo
enkä minä tullitta maahan tuo.
Ja jos minä maahan tuon,
niin en ole Kallasvuo.


No, nytpä tiedän sentään hieman enemmän luettuani Talouselämän henkilökuvan.

***

Lintuinfluenssa jatkaa etenemistään, ja nyt kerrotaan jo kissan saaneen surmansa. Mielenkiintoisinta Ilta-Sanomien uutisoinnissa on, että saksalaiskissasta kertova uutinen sijaitsee Kotimaa-otsikon alla.

Onko tämä paniikinlietsomista, salamyhkäistä EU-propagandaa, suur-Suomi-haikailua vai hienoa tekniikkaa, joka osaa haistella IP-osoitteeni perusteella, että majailen Saksassa ja varmaan haluan lukea saksalaisuutiset kotimaanosastosta?

Tässä blogissa käy aika paljon vierailijoita Saksasta nykyisin. Ihan totta, minä en ole ne kaikki. Osa on jopa muista kaupungeista. Voisi melkein todeta, että Saksa on PA-maa.

***

Kävijätilastot ovat kaikkiaan kovin kiinnostavia [miksiköhän kukaan ei ole alkanut kutsut niitä verkkolokeiksi?]. Huomasin vasta hiljattain, että kävijää klikkaamalla saa tietää, mitä kautta juuri hän on saapunut tänne [sekä hänen kenkänsä koon, mutta minä en ole niin kiinnostunut niistä, että jaksaisin muuttaa amerikkalaisia mittoja täkäläisiksi].

Aamulehdestä muun muassa tultiin etsimään Pamela Tolan toista nimeä. Ettekä arvakaan, mitä etsimällä tänne tullaan Nokiasta keskellä työpäivää. Hei, tästähän voisi kirjoittaa vaikka sellaisen huumoripostau

Sittenkin suosikkini on ulkoasianministeriön jättämä nobody.formin.fi -jälki. Tuossa on vähän sellaista salaperäistä agenttimeininkiä. Ei täällä ketään ole, hushus.

Mainitaan sentään sen verran, että se junan alle jäävä tyttö liittyi ilmeisesti tulossa olevaan suomalaiseen elokuvaan.

Ja että Juha Mieto on homo -väitteet ovat ilmeisesti sittenkin erheellisiä.

Hupsua, kuinka en ole koskaan kuullut kenenkään kyseenalaistavan, miksi kummassa Juha Mieto on jonkinlainen julkimo, vaikka minun elinaikanani hän ei ole ymmärtääkseni juuri muuta tehnyt kuin toiminut julkkiksena.

[Kyllä, te olette juuri niin vanhoja.]

***


Näin pitkään maltoin pantata; säästin tärkeimmän loppuun. Kyllä. Jobs esitteli eilen aivan mielettömiä tuotteita [ja Jyrki Alkio esitteli itsensä Jobsille].



Katsokaa nyt, nahkainen kotelo iPodille. Siinä on Applen logo. Siinä lukee iPod. Siinä ei ole turhia reikiä näytölle tai nappuloille. Ja, mikä parasta, se maksaa 100 euroa.

Tuohon hintaa luulisi saavan jo ihmisennahkaa. {Varo nyt, joku herkkänahkainen vielä älähtää.}

Tai niin kuin joku asian tiivisti Slashdotissa:

> What can a $99 leather case get me?

Laid.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds