Pikku puheita

-äS kommentoi edellistä tekstiäniä pökerryttäväksi ja pohti, milloin joku tulee ja paljastaa PA:n pyrkimykset omassa blogissaan.

Sellisti sanoi aikoinaan oivasti {Sovitaanko, että Sellistiin ei sitten linkata, ellei se ole päivitttänyt edellisen kerran jälkeen?}:


Tai no. Oikeasti minä yritän kyllä vain työntää ääriliberaalia ja rationalistis-humanistista maailmankatsomustani teidän sovinnaisista ja taikauskoisista kurkuistanne alas.


Minä ajattelen vähän samalla tavalla, tietenkin pois lukien sen, etten oikein voi olla ääriliberaali. Silloin minun tulisi hyväksyä monia asioita, joiden en kuunaan osaisi kuvitella olevan edes olemassa.

***

Matkustimme eilen junalla edestakaisin, useamman tunnin, me kuusi suomalaista. Äänestämään, perkele.

Kerroin itsenäisyyspäivänä, että se oli nähdäkseni miellyttävä tapa olla isänmaallinen. Tämä oli toinen. Tavoitteena kerätä koko sarja.

Konsulaatin ulkopuolella liehui Suomen lippu, ja tädit puhuivat meille suomea. Teitittelivät, ah, kuinka hivelevää.

Jos kaiken maailman äitiammat parantavat ihmisten oloa halaamalla, minä voisin perustaa teitittelytoimiston. Ihmiset tulisivat pakeilleni, ja minä teitittelisin heitä. Minä osaan perfektinkin, jopa passiivissa. Kuinka on voitu?

[Mitä, eikö passiivissa muka voi teititellä? Typerä kieli tuo suomi.]

Harmi, että Stockmann ehti ensin.

Kävimme näkötornissakin. Viimeistään nyt kaikki arvaavat, mistä kaupungista on kyse, mutta enpäs kerrokaan.

***

Ajattelin kirjoittaa tuohon, että vastaan uteluihin vain ei tai aber ja. Aber on saksaa ja tarkoittaa 'mutta', mutta sitä käytetään yleisesti täytesanana, jolloin se ei merkitse juuri mitään.

Lukiossa joku meistä kolmesta, mutta minä se en ollut, keksi alkaa sanoa aber ja suunnilleen merkityksessä 'todellakin' [vrt. Pikku-g] tai 'totta kai'.

Vuosien saatossa ehdimme tyystin unohtaa, ettei noin voi oikeastaan sanoa, joten loppupään kurssien sijaismaikan puututtua fraasiimme mietitytti, että tiesiköhän tuo nyt ihan varmasti, mistä puhui. Näinhän nyt oli kuitenkin aina sanottu.

Kolmas joukostamme oli häipynyt ulkomaille [voi, kuinka saisin linkkauksia, jos kertoisin, kenen pojasta oli kyse], mutta olin kaksin tuon toisen remmiläisemme kanssa luistelemassa abi-talvena.

[Silloinhan kaikki oli abia. Oli abi-syksy, abi-joulu, abi-uusivuosi, abi-laskiainen, abi-leet, abi-ljardi-illat, abi-seksuaalit, abi-snekset... no, kyllä te tiedätte]

Kentällä paineli myös saksalaisia pikkupoikia, mistä lie tulleet, muista enää. Taisimme mennä mukaan samaan peliin heidän kanssa, ja taiston tiimellyksessä kaverini kysäisi: Sagen Sie Deutschen ab und zu 'aber ja'? [hänkin osasi teititellä]

(Sanotteko Te saksalaiset silloin tällöin 'aber ja'.)

Saksalaispoika katsoi hölmistyneenä kaveriani. Niin kauan, että kuka tahansa muu olisi epäillyt kysyneensä jotakin tyhmää, mutta kaverini ei ole koskaan harkinnutkaan tällaista vaihtoehtoa. Nein, wir sagen niemals aber ja. Aber na klar sagen wir doch. [Saksassa google-linkit puheessa yleistyivät jo monta vuotta ennen Suomea]

(Ei, me emme koskaan sano aber ja. Mutta sanomme toki na klar [varsinaisestihan tuo on ei koskaan, mutta jotenkin tuntui, kuin hän olisi tarkoittanut ei tasan ikinä]).

Ettäs tiedätte!

***

Tässä yhtäkkiä mieleeni juolahti asia, jota en ollut ajatellut moneen vuoteen. Small talk. Sellainenkin on olemassa. Joskus ei vain tule muistaneeksi joitain asioita vuosikausiin ja sitten ne löytää yhtäkkiä uudestaan.

Minä muistin samalla lailla korvieni olemassa olon ala-asteen kuudennen luokan keväällä.

Small talk on jotenkin niin yläaste ja lukio. Yläasteella meille kai alun perin alettiin teroittaa sen merkitystä. Kerrottiin, että suomalaiset eivät sitä hallitse, ja se on koituva kohtaloksemme.

Lukiossa kirjoitin varmaan kolme ainetta aiheesta Suomalaiset eivät osaa small talkia. Paitsi, että minä tietenkin otsikoin juttuni aina hyvin nokkelasti. Keskitin kaiken tarmoni noihin kahteen sanaan, sillä minun nähdäkseni herrasmies ei käyttänyt otsikossaan kahta sanaa enempää. Yhdyssanatkin toisaalta kelpasivat, sillä mikäpä minä olen sille mahtamaan, että sitäpaitsi kirjoitetaan yhteen.

h1ukk4 j335, otsikoin kerran, mutta se oli ihan toinen juttu.

Niin, mutta siis tänään siinä sosialiseeratessani ja kaikkea päähäni pälkähti yhtäkkiä vanha yläasteajatus {onhan niitä, vaikka viimeksi muuta väitit}: Entä jos minä en osaakaan small talkia?

Ymmärränhän minä, että vieraiden ihmisten seurassa ollessaan tulee huolehtia siitä, ettei juttu lopu kesken. Ystävien kanssa ei ole niin väliksi. Ystävähän on liki määritelmällisesti sellainen, jonka kanssa voi istua halutessaan hiljaa tuntematta oloaan vaivautuneeksi.

Ja pystyn kyllä tuottamaan hiljaisuuden peittävää äänimattoa tarpeen tullen kuin radiojuontaja [Kello on 23.50, kuuntelet PA:ta tänä torstaina, jolloin kello on 23.51 ja kuuntelet PA:ta. Lämpötila ulkona on pari astetta pakkasen puolella, ja hieman sumuiselta näyttää. Kello on 23.51, ja kuuntelet PA:ta]. Valitsen vain aiheen, silmään vaikka lattiaa ja alan solkottaa aseman laattojen muodostamasta kuvioinnista, ja kuinka se itse asiassa muodostaa virheellisen affordanssin: joku luulee, että kuviota seuraamalla pääsee jonnekin, vaikka varsinaisesti kyse on vain umpikujaan johtavasta koristeesta [no, nyt ainakin tiedätte, missä kaupungissa olin].

Pointti ollen – kuten tapaan ironisoiden sanoa – että en kenties sittenkään aina ole järin vuorovaikutteinen. Toki, hyvinkin, jos keskustelulla on aihe, mutta ellei, saatan jauhaa monologiani, jota seuraa tyhjyys, ellen pelasta tilannetta alkamalla seuraavaksi puhua toissapäiväisestä viihtyisästä pizzeriasta, jonka tarjoilija oli jo ystävällisesti ottanut takkini viedäkseen sen narikkaan, kunnes vasta avasin ruokalistan ja näin sen kirjoitetun Comic Sansilla.

Mikä luonnollisesti pakotti minut poistumaan välittömästi.

Suurissa seurueissa ongelma ei niinkään esiinny, mutta väen vähetessä se nousee esiin korostuneesti. Pahimmillaan se on tietenkin ollessani yksin, jolloin en luovu suunvuorostani toviksikaan.

[En oikein itsekään tiedä, mihin pyrin tällä, joten jätänpä aiheen hautumaan.]

***

[Mitä olisinkaan antanut lukiossa, jos aineisiin olisi saanut piirtää tuollaisia asteriskeja ja näin ihan luvan kanssa unohtaa koheesion. Parhaassa tapauksessa asteriskit ovat vain irtiotto uuteen näkökulmaan, kuin velkakirja, jonka allekirjoituksena palaan vielä. Huonoimmillaan toki vain kurja tekosyy. ]

Kun Suomessa tulleen kaupan kassalle, sanotaan 2(+1) repliikkiä. Ne ovat

moi
(pankki)
kiitos


Saksassa loppuun lisätään hyvästely. Tschüß [joka lausutaan täällä usein coolisti [tschü:], siis ilman loppuässää] tai virallisempi auf Wiedersehen. Kun kävin Suomessa joululomalla, minulta lipsahti aluksi heippa kassantytölle pois lähtiessäni. Onneksi pääsin siitä äkkiä eroon.

Ei, kun yksi paikallinen suomalainen tuli tänään samalla hissillä – niin kuin sanotaan – äänestyshuoneistoon [nyt te viimeistään tiedätte, mistä kaupung]. Pois lähteissään hän kulki retkueemme taitse ja sanoi heippa. Suomessa ei sanottaisi.

Tai jos täällä istuu pikapesulassa miettien kokonaisen tuhlatun tunnin nimen irvokkuutta ja sisään saapuu joku, hän tervehtii paikalla olijoita sanomalla hallo. Ilmeisesti jonkinlaisena tausta-ajatuksena, että vaikka minä en noita tunnekaan, me nyt olemme sentään ihmisiä ja, niinku, samassa sosiaalisessa tilanteessa, joten noteerattakoon asia ja tehtäköön se tiettäväksi.

Ellei hän sitten tervehdi rakkaita pesukoneitaan niin kuin se yksi, joka jatkaa seuraavaksi halaamaan niitä. Oli tänään puhetta siitäkin, että saksan halata-verbi umarmen, kuulostaa vähän rumalta. Kirjoitin sen vain tuohon, jotta oppisin.

Ja kun he sitten lähtevät pois [jostain syystä heidän koneensa toimivat aina paljon nopeammin kuin minun] he heippaavat sanomalla tschüß.

Ei se väärin oo, sanoisivat jotkut armeijan käyneet tässä vaiheessa ärsyttävästi.

11 on viitsinyt kommentoida:

"Ja pystyn kyllä tuottamaan hiljaisuuden peittävää äänimattoa tarpeen tullen kuin rasiojuontaja [Kello on 23.50, kuuntelet PA:ta tänä torstaina, jolloin kello on 23.51 ja kuuntelet PA:ta. Lämpötila ulkona on pari astetta pakkasen puolella, ja hieman sumuiselta näyttää. Kello on 23.51, ja kuuntelet PA:ta]."

Suluissa oleva kama tulee vähän niinkuin pa-laitteesta (arvoitus! huonosti löytyypi googlesta). Mutta mitä ihmettä Rasio tähän littyy????

xzsjzz

1/06/2006 01:07:00 ip.  

Joululahjaksi saamassani Hitchikerissa [jota tosiaan en ole tullut lukeneeksi tämän aiemmin] puhutaan PA-laitteesta, ja minun tarkoitukseni oli kehittää jotain nokkelaa tähän liittyen, mutten sitten ehtinyt.

1/06/2006 01:13:00 ip.  

"he heippaavat sanomalla tschüß."

Eivät sitten ole päässeet eroon tuosta kummallisesta vanhasta kirjaimesta :DD

nimim. töitäkin pitäis tehrä

1/06/2006 01:37:00 ip.  

90-luvun lopun oikeinkirjoitusuudistuksessa [en uskalla edes ajatella, mitä tuo olisi saksaksi] homma säädettiin siten, että estsettiä [kuinkahan tuo kirjoitetaan] käytetään edelleen, mikäli sitä edeltävä vokaali ääntyy pitkänä.

Muuten estset korvattiin kaksois-ässällä. Siten esimerkiksi daß-sana [das], jossa vokaali on lyhyt, kirjoitettaan nykyään dass.

Hyvää nykysysteemissä on se, että sanan nähdessään, tietää suunnilleen, kuinka se tulee lausua.

[Se on varmaankin Rechtschreibreform]

1/06/2006 01:44:00 ip.  

Niin, että onko se tschüß vai tschüss? 5v saksaa koulussa eikä harmainta aavistusta.

Piti jo aiemmin kysymäni: olitteko siellä Berliinin näkötornissa? Itse kävin muutama vuosi sitten (kolmen päivän reissulta n. 300 omaa digikuvaa ja kaverilta saman verran :D), mainio paikka. (ja mun äiti (oikeasti) kävi siellä kuulemma minä mukanaan)

nimim. nyt kyllä oikeesti töiden pariin!

1/06/2006 02:26:00 ip.  

ü on pitkä, joten ß

Minäpä en myönnä mitään. Olen kyllä tunnnetusti käynyt Berliinin tornissa, kiehtova paikka.

Fernsehturmissa on tyylikkäitä olutlaseja ja nopea Koneen hissi. Minulla on yksi samanlainen kotona, mutten kerro, kumpi.

1/06/2006 02:33:00 ip.  

Mutta piti vielä sanomani, että harvapa viihtyy tornissa sentään kolmea päivää.

1/06/2006 02:34:00 ip.  

Joo, ja kaikki kuvat hißistä, sisäpuolelta ü (on se kone)

1/06/2006 02:46:00 ip.  

En nyt menisi lyömään vetoa, tai mitään muutakaan, mutta lienee mahdollista, ettei lukijoitasi kiinnosta, missä kaupungissa olet. Minulle ainakin riittää, että tiedän, että olet Bulgariassa.

Pari pilkkua tähän vielä ,,,, ettei lopu.

1/06/2006 03:13:00 ip.  

Hmm, Soopa, tuo on vanha juoni. Ei minua noin helpolla huijata.

[IP-osoitteita tutkimalla tosin hyvinkin.]

1/06/2006 03:20:00 ip.  

Itse olen havainnut käyttökelpoiseksi sanaparin aber doch. Tosin olen käyttänyt sitä lähinnä ei-saksalaisten kanssa, joiden kanssa minulla ei ole ollut muuta yhteistä kieltä kuin saksa, joten sen käytettävyydestä tai yleisyydestä en sinänsä tiedä.

1/06/2006 05:01:00 ip.  

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds