Pää auki

Yhtäkkiä ajattelin peeloke-sanaa.

Mietin, että vaikka on luontevaa sanoa raha ja rahake – vastaavasti koro ja koroke – peeloke ei sittenkään ole välttämättä järin yleisessä käytössä, vaikka minä olen sitä aina luontevasti viljellyt. Google paljasti, että olen tiettävästi ainoa.

[Ja minuun iskee takauma Blogipiirin pikkujouluista, kuinka keskustelin Mitvitin kanssa ja tilanteen suuruudesta huumaantuneena erehdyin käyttämään peelo-sanaa aivan aiheettoman tiheään ja mietin, että nyt se pitää mua ihan idioottina]

Onko se sitten niin kummallista, että mahtuisi outouksien listalle? Minutkin kun on nyt viimein haastettu, tarvitse hävetä enää. Minkä tahansa viiden parhaimman listaaminen on hyvin hankalaa, sillä aina unohtuu jotain, ja moinen ahdistaa jälkeenpäin. Olen pyöritellyt tätä asiaa viime päivät ja se ansaitsee oman, rauhassa kirjoitetun siivuleensa – työnimenä kokonaisuuksien kaipuu.

Koska lapset ovat alati hupaisia, listaan tähän epälukuisen määrän lapsuuteni omituisuuksia [tiedättehän, se ei oo bugi vaan omituisuus]. Ei tarvitse edes heittäytyä tekohauskaksi, joskus totuus on tarua hupaisampaa.



Minä puhuin pitkälti kirjakieltä [, minkä vuoksi minua kutsuttiin kirjakielipeikoksi, syistä, joita en ole vieläkään ymmärtänyt].

Minä otin viisivuotiaana tarhaan lelupäivänä puisen maalatun lusikan ja sanoin ihmisille, että tämä on puhelin ja he sanoivat, että miten niin ku eihän siinä oo johtookaan.

Minulla oli viisivuotiaana mielenkiintoisen voimakas suhde miinusmerkkiin. Tein aiheesta jopa laulun, jonka esitin ryhmäläisilleni tarhassa [se ei millään tavalla muuttanut kuvaa, joka heillä oli minusta]. Ironisesti ekaluokan matematiikan kirjan nimi oli Plussa, ja tiesin, että loppuelämäni olisi pilalla.

Samoihin aikoihin havahduin ymmärtämään, että on olemassa parittomia ja parillisia lukuja, vaikka tosin kutsuin parittomia itse ensin väliluvuiksi. Pian tuon jälkeen aloin jakaa maailmaa ja sen ilmiöitä mielessäni parillisiin ja parittomiin tavalla, joka ansaitsisi oman tekstinsä, jos vain suinkin osaisin kirjoittaa sen.

Meillä kotona sanottiin pylly ja paukku ja kaikki muut sanoivat peppu ja pieru. Ole siinä sitten normaali.

Minun oli vaikeaa suhtautua luontevasti ihmisiin, jotka kutsuivat tarhaa päiväkodiksi tai esikouluksi – eskarista puhumattakaan.

Aivan samalla tavalla kuin ihmisiin, jotka kutsuivat mummoaan isoäidiksi tai mummiksi. Tai isäänsä isiksi tai isukiksi.

Minä kehitin jatkuvasti omia supersankarihahmojani. Yksi onnistuneimmistani oli nimeltään Fanzer Fiifi. Siinä oli aineksia Fazerista, tuolloisesta lempibrändistäni [Fazer oli parillinen], sekä eräästä Fabulandia-sarjan bussistani, jonka toinen hahmo oli nimeltään Viivi. Fabulandiahan oli paitsi valtiomme nimi Fabulan maailmanvalloitussuunnitelmien toteuduttua, myös Legon omituinen tuoteperhe realistisempine ukkeleineen.

Toinen hyvin muistamani supersankarihahmo oli eräänlainen antisankari ja vastaveto ainaiselle superiudelle. Se oli nimeltään Super-tavallis-Tapsa, ja hänen mullistavin kykynsä oli, että hän oli täysin tavallinen. Kun asiaa ajattelee, tuollaiset supersankarit ovat varsin harvassa.

Niin, Legoista puheen ollen. Siinä missä muut lapset leikkivät Legoilla, minä rakensin niillä. En ollut järin kiinnostunut valmiista ohjeista, vaan suunnittelin omani. Ja jos nöyryyttäni kehtaan sanoa olleeni jossain joskus hyvä, niin sitten juuri siinä. Sitä muodon ja toiminnallisuuden juhlaa!

Minä kerroin kuusivuotiaana tarhantädille, joka opetti meille, kuinka leikata peruna pieniksi paloiksi veitsen avulla, että varsinaisesti Käytöksen kultainen kirja kyllä kehottaa pilkkomaan juurekset haarukan avulla, sillä näin syntyvään rosopintaan kastike tarttuu paremmin [täti kommentoi sittemmin äidilleni, että tuo teidän lapsenne on vähän näsäviisas].

Minä en ikinä onnistunut menemään keinulla ympäri, vaikka kaikki kaverini muut tarhalaiset kertoivat menneensä ainakin viidesti.

Niin, olin viisivuotiaana tarhassa ollessani kovin hyljeksitty, joten leikin tyttöjen kanssa kotia aina kun he sattuivat tarvitsemaan lastenvahtia. Jostain syystä minua ei pyydetty perheen isäksi.

Minulla oli ala-asteaikoina mielessäni jonkinlainen portaikkovisualisaatio liittyen erääseen jumalaiseen neitoon. Ideana oli, että hän ikään kuin seisoi huipulla ja minun erinäiset toimeni sitten vaikuttivat omaan asemaani portaikossa. Jos esimerkiksi koulun kanssa uimassa ollessamme sain jossain kummassa rivileikissä laittaa käteni hänen uimapukuiselle takamukselleen [sijaintini rivissä ei ollut sattumaa], laskin nousseeni askeleen. Kuvaavaa on, että mallini oli siltä osin sumuinen, etten voinut olla varma, olisivatko portaat edes jatkuneet ylös asti.

Aiemmin päässäni oli ollut malli, jossa minua ja pikkuveljeäni edustivat eräänlaiset tornit, siniset väriltään. Jos pikkuveljelleni sattui jotain hyvää, kuvittelin hänen torninsa kohoavan ja omani laskevan – ja sama päinvastoin. Sittemmin ymmärsin, että moinen ajattelumalli on kokolailla sairas.

Kahdeksanvuotiaana näin telkkarista Tschernobyl-dokumentin ja nukuin huonosti monta viikkoa peläten, että lähistömme maakaasuvoimala olisi räjähtänyt.

Luin myös jostain, että otsonikerros ohenee ja maailma tuhoutuu, joten rukoilin Jumalalta lisää otsonia. Seuraavana päivänä tuli puheeksi, että alailmakehässä otsoni on varsinaisesti haitallista, ja toivon, että kai se nyt tajusi, minne sitä otsonia tarvittiin.

Elin pitkään luulossa, että urheilijat tulevat maaliin numerojärjestyksessä ja ihmettelin, miksei meille näytetä sitä, kuinka he taistelevat numeroista, kun se olisi näin ollen sentään mielenkiintoista.

Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että noin kymmenvuotiaasta lähtien seurasin useamman vuoden ajan urheilua. Luin tuolloin Hesarista sarjakuvat, tv-ohjelmat, kuluttaja-sivut ja urheilun. Vuoden 1994 olin jopa kiinnostunut autoista. Kuluttaja-sivuja lukuun ottamatta olin liian monta vuotta hakoteillä.

Vielä viisivuotiaana luulin, että kaktukset pistävät jollain lailla aktiivisesti, jos niitä menee kyllin lähelle [kaktuksethan olivat ainoita kasveja, jotka meilllä kotona sinnittelivät hengissä][Onko home kasvi? Eiväthän sienet ole]. Tietenkin luulin myös, että pistosta kuolee välittömästi.

Elin myös uskossa, että tuli tappaa välittömästi, jos siihen osuu.

Ja että pyssyt ampuvat tulta.

Ja että pyssy tappaa välittömästi, jos sillä osuu.

Mutta se piruilainen jäikin henkiin.