I have a funny kinda feeling
like standing on top of the sea:
instead of me going away to New Orleans
New Orleans is coming to me.


Tuo Confidence Man -musikaalista peräisin oleva kappale on soinut jostain syystä päässäni viime päivinä.

Ilta-Sanomien lööppi onnistui jälleen kuohuttamaan mieltäni. Bodom-yllätys / Teltta ei paljastanut murhaajaa. Tuskin olen ainoa, joka olisi yllättyneempi, jos olisi paljastanut.


Sillä tiedättehän te teltat, aina muka niin tiukkana eivätkä koskaan suostu hiukkaakaan raottamaan suutansa. Äh.

Joku ontuva huumoriblogaaja voisi todeta, että varmaksi voidaan sanoa ainoastaan, että kyseessä ei ollut ainakaan soputeltta. [tähän jotain nokkelaa sopuleista]

***

Smogu sijaa antaa on huonoin vähään aikaan keksimäni aasinsilta. Havahduin eilen ymmärtämään, etten ollut koskaan aiemmin puhunut romanille [en ole myöskään ikinä käyttänyt valokopiokonetta tai ajastanut videoita. näistä aion pitää kiinni.].

Hengasin Puistolan asemalla, kuten aina parillisten kuukausien viimeisinä tiistaipäivinä, kun määrätietoisen oloinen perinneasuun pukeutunut kolmissakymmenissä ollut romaninainen tuli pyytämään puhelintani lainaan.

Paitsi ettei hän pyytänyt, vaan lähes käski.

Mietin, ettei minulla ole mitään syytä olla lainaamatta. Naisen mukana ollut varhaisteinityttö katsoi minua rukoilevasti ja sopersi, että antaisit nyt. – Voi, kuinka banaalia, mietin turhautuneena.

Sitten mietin, että tämä voi olla juoni. He saattavat katsoa, kuinka valkolaiset käyttäytyvät, kun heiltä tullaan pyytämään puhelinta lainaksi ja naureskelevat sitten ilkeästi nurkan takana, jos toinen ei ole osannut käyttäytyä tilanteessa tyylikkäästi.

Jotain keksiäkseni ehdotin – narinaa ja ironista nasaalia ääneeni hakien – että lainaan pelkkää simkorttiani. Se sopi, heidän puhelimestaan oli vain puheaika loppunut.

Kirjota pinnis, nainen tokaisi, kun en moista huomannut. Ja mietin, ettei tuo töksy puhetapa varmaan ollut ilkeyttä. Ilmeisesti he vain puhuvat noin.

Ja olihan tilanteessa muutakin, molemmat olivat hyvin kiihtyneessä mielentilassa. Jotain vakavaa oli tapahtunut. Joku oli ilmeisesti väärässä paikassa ja kaikki akat perässä. Teinityttö toisteli paniikissa, että nyt mä kuolen, ne tappaa mut. Empaattisena ihmisenä toivoin, ettei hänellä ollut povarin lahjoja.

[öö, onko povarin lahja taskulämmin kossu?]

Ilmeisesti nainen sai lopulta oikean henkilön langattoman päähän ja asiansa perille. Kiitteli, puhutteli enkeliksi ja toivotti siunausta. Teinityttö sopersi vieressä. Minä maltoin olla neuvomatta, että muistakaa, että kunniamurha on oikeesti hei ihan tyhmä juttu.

***

On kovin typerää, ettei opiskelijamatkakortti automaattisesti muutu tavalliseksi aikuislipuksi, kun lukuvuosi vaihtuu. En aio maksaa terveydenhoitomaksuja ensi lukuvuodelle vain, jotta saisin opiskelija-alennukset jäljellä olevalle parin viikon ajalle. Nyt pitäisi etsiä jostain matkakorttitoimisto kesken pahimpien ruuhkien ja tehdä muutos. Tai sitten purra hammasta ja tehdä arvo-valinta.

***

Saavuin juuri pelaamasta pesistä, viimeistä kertaa tällä kaudella. Täydellisen osumani jälkeen tuntui kuin minun ja takakentän yllä liihottaneen, yhä nousukiidossa olleen, pallon välillä olisi ollut yhteys. Kuin olisin pidellyt käsissäni viisikymmenmetristä penisluuta.

***

Jos tuparikutsuissa kielletään tuomasta lahjoja, mutta joku tuo siitä huolimatta, pitäisikö loukkaantua, kun moukat eivät jaksa edes kutsuja lukea.

Ja mitä jos lahja sattuu olemaan munanpäänleikkuri? [sellaisiakin näemmä on]

***

Tänään on viimeinen päivä maksaa lasku. Minulla oli kyllä energiaa ottaa valokuva koodilipukkeesta ja tallentaa se [näön vuoksi] salattuna pdf:nä. Muuttaa sen jälkeen tiedosto näkymättömäksi ja ottaa kaikkinaiset lukuoikeudet pois kaikilta käyttäjiltä. Tallentaa lopulta koko roska 128-bittisellä des-suojauksella salatulle levytiedostolle. Ja tekaista skripti, joka avaa koodilistani, kunhan syötän mainitut kolme salasanaa. Ja toinen, joka jälleen kätkee koodit käytön jälkeen [Mac OS X:n Esikatselulla voi näppärästi merkitä käytetyt koodit pdf-tiedostoon]. Olo on kuin Maxwell Smartilla.

Mutta minulla ei millään meinaisi olla tarpeeksi tarmoa itse laskun maksamiseen. Sitä kun on jo tullut tehtyä jokunen kerta.

***

Oivalsin tänään jotain, joka olisi helpottanut erityisesti kaksi kuukautta sitten, mutta on edelleen merkittävä parannus. Nyt saan viimein systeemistäni sellaisen, että kehtaan olla tyytyväinen. Oivallukset eivät valitettavasti kysy aikaa tai paikkaa. Tai siis kysyvät: oikeaa aikaa ja oikeaa paikkaa.

Yhtäkkiä huomaa, että jo kerran yritetty strategia toimiikin, sillä pieni palanen on eri asennossa kuin silloin, kun se todettiin toimimattomiksi. Ja tämän jälkeen avautuu lähes valmis polku, joka ei ole kuin pientä perkaamista vailla. Tai no, tämänkin jälkeen paljastuu viidakkoa, mutta saapahan taas vaihteeksi raivata uuteen suuntaan.

Kirjoitan otsikon tähän alapuolelle, sillä minä ainakin tapaan aina hypätä oikeiden otsikkojen yli.

Toisaalta, hyppään yleensä myös ensimmäisen kappaleen yli.

Olisin ollut pettynyt, ellei avantgarderobe-sanalla olisi löytynyt Googlesta mitään.

Pettynyt sitä vastoin olin huomattuani, että Cityn toissanumeron kannen väärinlukemisen tuloksena syntynyt kulinarsisti tuotti sekin yhden osuman.

Entistä pettyneempi, ettei jatkokehitelmä [vaikkapa tuskin hänenlaisellaan on tarvetta jatkaa mitään] kullinarsisti sekään tuonut puhdasta sivua.

Anteeksi, en pysty.

Tälle lienee hymähtävät aika monet, kirjoittaa Maria Guzenina Iltalehdessä. Vanha ja leipääntynyt blogaaja arvostelee teksteistään rahaa saavien julkkisedustajien kielivirheitä, mikäpä sen oivempaa.

Muistan, kuinka Katja Ståhl kirjoitti Nyt-liitteessä lienee on vuonna 1999. Silloin siellä oli vielä henk.koht.-palsta, jossa sai kysyä seksistä [huhujen mukaan lopettivat palstan siinä vaiheessa, kun seksi lakkasi olemasta henkilökohtainen asia]. Se oli ennen kuin Sellisti ja Visukinttu veivät markkinat.

[Minä en mainitse sitä yhtä naisblogia nimeltä, kun olen vain turhautunut, kuinka nopeasti oikeilla aihevalinnoilla sinkoillaan kohden listakärkeä.]

[Oletko miettinyt, että voisit hieman selkiyttää, milloin puhut suluissa yksikön ensimmäisessä, milloin toisessa persoonassa?]

[Ai minäkö?]

Iltalehdestä silmään pisti myös päivän skuuppi: Pikku G:n oikea nimi on Henri Vähäkainu.

Olisin kernaasti kirjoittanut pienoisen räppipastissin, mutta Lehti ehti ensin, enkä tunne tarvetta lähteä vääntämään peistä tai säilää Augustin kanssa. Unohtui mainita aiemmin: tätä uutista kännykkäliittymien hämäristä oheislupauksista en kyennyt vielä äskenkään lukemaan JCP:lle ääneen repeilemättä.

Ja minä sentään... Äh, ei ole mahdollista luoda onnistunutta ja minä sentään -formaatin lausetta aiheesta kännykkäliittymät. Vaikea markkina, ei auta.

Opin tänään, että Applen tapa käsitellä cd-rw-levyjä on kovin hankala. Levyjen tyhjentäminen ei onnistu suoraan Finderista, vaan sitä varten tulee avata Levytyökalu-ohjelma ja nyhjätä tyhjätä levy sitä kautta. Sektorissa kertoivat, että Maceissa myöskään tiedostoja ei voi poistaa kuin alustamalla koko kovalevyn.

Roskakori on kuulemma pyhitetty nykyään ainoastaan poistettaville levyille. Kuinka vain annattaa hakea EraseCMplugin, jos haluaa ihastella ranskankielistä nettisivua.

Näin tänään sentään teinin, joka käytti valkoisia iPod-kuulokkeita Creativensa kanssa.

Toimikoon illan viimeisenä paradoksina, että miehen on vaikea viedä, ellei nainen paina tarpeeksi vastaan. Minä näin unta, jossa minua ojennettiin olemaan hiljaa silloin, kun minulla ei ole mitään hyödyllistä sanottavaa. Se liittyi kylläkin työyhteisöön eikä blogiini, mutta yritän suistaa jatkossa itseni tästä uomasta.

[Taas selvisit, pni, vähällä rullaamisella. Minä vain säästän raukkoja, jotka keplottelevat itsekin viimein testaamallani Mighty Mousella, jonka rullanystyrä toimii nähdäkseni kovin tunnottomasti, sen vähän mitä minä nystyröistä ymmärrän.]

Minua niin kovin huvittaa, kuinka Kielipoliisin tölväisemät [toki kp:kin huvittaa minua] selittävät, etteivät he, kato, olekaan aivan keitä tahansa sanankäyttäjiä ja että kai kuka tahansa nyt osaisi kirjoittaa virheetöntä tekstiä, mutta heidän kongruenssivirheensä ovat kapinaa ja silkkaa svengiä.

Stanisław Jerzy Lec, puolan Eino Vastaranta, taisi sanoa aikoinaan, että jokainen tuuletinta vastaan taisteleva löyhkä kuvittelee olevansa Don Quijote.

Jim Steinman taas sanoi, että you've gotta learn to dance before you learn to crawl [tuo artikkeli on hienompi kuin muistinkaan].

Vaikka tietenkin, kuka tahansa omaa kielenkäytöllistä poikkeuslaatuisuuttaan hehkutellut teki sen ainoastaan ironisesti ja muut eivät vain tajua. Näinhän me blogaajat yleensä.

Olen yrittänyt houkutella Kielipoliisia tänne kommenttilaatikossaan seikkailemalla, mutta ei ole sitten vastannut kutsuun [p.o. hänen kommenttilaatikossaan -kp]. Odotan, kuinka hän tulisi tänne ja kertoisi minulle, että google on, hei, erisnimi.

***

Minä yritin kirjoittaa tähän omasta kielestä ja sen mukanaan tuomista kiroista, mutta en sitten saanut ajatustani pysymään kasassa. Tämä on jo kolmas aihe viime aikoina, jonka hautaan Bloggerin luonnoslaatikkoon. Kuvaavaa. [mikset voisi vain kirjoittaa jotain hauskaa niin kuin kaikki hyvät blogit?]

***

Hesarissa kerrottiin itseään osa-aikaisesti myyvistä opiskelijanaisista, joilla oli myös muita synkeitä salaisuuksia. Yksi kertoi saattavansa syödä joskus tuosta noin jopa 500 gramman karkkipussin.

Minäkin innostun syömään liian usein turhan suuria karkkisäkkejä, mutta en olisi ikinä kuvitellut, että tässä on moinen porttiteoria kyseessä. Ensin sitä vain mättää mässyä ja äkkiarvaamatta on rattopoika.

Äh. Nytissä kerrottiin pian alkavasta Firma-sarjasta. Unohdin käsikirjoittajan nimen, mutta mieleen jäi, kuinka hän sanoi, ettei sen kummemmin tunne yritysmaailmaa, mutta on käsikirjoittanut ihan yleissivistyksen perusteella. Minä luin tietenkin yleistyksen perusteella ja aloin miettiä, mitä eroa noilla lopulta on kuin nimi.

Minä en kehtaa kirjoittaa blogiin aiheista, joista en katso tietäväni kylliksi, mutta tokihan minä nyt tv-sarjan käsikirjoituksen tekaisisin tuosta vain tuntumalla.

***

Olin tänään seuraamassa mäkiautoilua Tähtitorninmäellä hangaround-passilla. Jokunen muu oli Ulliksella ja kirosi myöhemmin ankarasti.

Hyvä RED BULL!!!!! Lapset olivat odottaneet innolla pitkän aikaa, että pääsivät katsomaan mäkiautokisaa. Lähdettiin Kirkkonummelta ajamaan klo.12. aikoihin. Parkkipaikkaa etsittiin sitten puolisen tuntia. Sen jälkeen sadevaatteet päälle ja kävely kohti Tähtitornin mäkeä. Puolisen tuntia vesisateessa odoteltiin muiden ihmisten kanssa. Kaikki ihmettelevät missä mäkiautot/RedBullin henkilöstö on. Alkoi vitut... oikein urakalla vesisateessa seistessä ja lasten surullisia kasvoja katsellessa. Lähdettiin ajamaan takaisin kotia kohti. Nyt tulin katsomaan näiltä sivuilta, että minkä takia kisoja ei järjestty niin EI SAATANA KISAPAIKKA ON KUULEMMA SIIRETTY KERTOMATTA NÄILLÄ SIVUILLA/ YHTÄÄN LAPPUA EIKÄ HENKILÖSTÖÄ OLLUT TÄHTITORNIMÄELLÄ KERTOMASSA TÄTÄ ASIAA!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! Tämän jälkeen voin kertoa, että itse/lapseni eivät tule koskaan ostaamaan yhtään Red Bull juomaa.


Kisaa ei tietenkään ollut siirretty minnekään, vaan se oli siellä, missä oli ennakkoon karttojen kera ilmoitettu. Samassa paikassa kuin vuonna 2002. Ei sillä, että minustakaan olisi ihan loogista, että Tähtitorninmäellä ei ole ainuttakaan tähtitornia.

Kyllä silti ihmetellä täytyy, etteivät olleet huomanneet erehdystään, sillä selostajien mäikätys kantoi Senaarintorillekin asti niin hyvin, että sanoista sai selvää.

Selostajien, jotka ovat kyllä kohtuullisen päteviä päänaukojia. Aivan kuka tahansa ei suoltaisi moista juttua tuntikaupalla tuota tahtia ja onnistuisi olemaan vielä nokkela aina välillä. Tyypit lienivät samat kuin kolme vuotta sitten, mutten tiedä nähneeni heitä missään muualla. Keitä mahtavat olla, kellään mitään käsitystä?

Kuin jänis makuulta, sanoi toinen jossain vaiheessa jostakin. Minä tietenkin kuulin jäniksen Yarikseksi. Tästä lähtien sanonkin aina ja kaikkialla kuin yaris makuulta. Saapa nähdä, kuinka lähtee leviämään.

Äh ja voih, näinkö tämä sortuu. PA ei ainoastaan väritä arkeaan arveluttavasti, vaan hän on jo pienestä pitäen järjestelmällisesti käyttänyt ihmisten herkkäuskoisuutta hyväkseen. PA, jolla ei ole pokkaa, ja jonka kasvoista näkee heti, jos hänellä sattuu olemaan kokonainen marjapussissa.

Ei siis mikään ihme, että ainainen päänsilittely [naiset tykkäävät silitellä paljasta päätä] on vaihtunut kiukkuisiin reaktiohin. Pää auki on nimetty kusipää-blogiksi [sic -kp], tosin lieventävästi on mainittu, että toisista kusipäistä poiketen, tätä sentään tulee ajoittaisen hauskuuden vuoksi silloin tällöikseltään seurattua.

Muita kusipäitä ei mainita nimeltä. Seuraa juttua sisäpiireistä ja tyypeistä, jotka kirjoittavat toistensa blogeja [ai hä? -Valesellisti]. Kuka muka kuuluu sisäpiiriin, mistä lähtien Liisankatu on kuulunut Kallioon? [minä luulin, että PA asuu Espoossa] Missäköhän vaiheessa putosin kyydistä. Salaa kuvittelen, että olisin oppinut kusipääksi ainaisen kilttiyden sijaan [linkkaisin marginaaliin, jos se olisi tavoitettavissa], vaikka tiedänhän minä toki totuuden ja paikkani maailmassa. En minä juuri tunne kuin kilttejä ihmisiä, ja se minut on tuhoava.

Kiltteys ei ole seksikästä, ja seksikkyys on korvannut hyveellisyyden ihmisyksilön pyrkimyksenä [ironista on, että Matti Vanhanen pärjää jostain syystä molemmissa rankkauksissa.][pääministerillämme on kiihkeä rankkauselämä. rankkaa moinen. hiton rankkari. lopeta jo!].

Sittenkin tämä teksti esittelee jälleen PA:n pimeimpiä puolia: näemme hänet henkisen kiduttajan roolissa, pahanilkisiä suunnitelmia punovana taustapiruna. [vain juonia ja niinihameita punotaan -kp]

***

Bussiin nousi kolme tyttöä hölmöissä vaatteissa kasvot monenkirjaviksi maalattuina. Ihmettelin, nytkö nahkiaisia pitävät, meidän koulussamme aikoinaan ainakin jo ensimmäisellä viikolla.

Mieleen tulvahtivat omat muistot. Meillä nahkiaiset kestivät kaksi päivää. Ensimmäisenä meidän käskettiin laittaa kaulaamme keltainen säännöllinen viisikulmio, jonka särmä oli 12 senttimetriä. Minä tein omani Freehandilla. Selkään piti laittaa lappu, jossa luki Olen vielä tyhmä ja yksinkertainen – olen nahka. Minä kirjoitin tekstin sen hetkisellä suosikkifontillani Klangilla – kaikki muut käsin.

Me kävimme vesisotaa verivihollistamme vastaan Kaivopuistossa ja überein upeus ikinä puhui minulle. [ihQ] Hän kehotti olemaan ampumatta parasta kaveriaan, joka oli pukeutunut sikäli poikkeavasti, että luulin viholliseksi. Ä-äh, sain vaivoin änkytetyksi.

Oi aikoja. Hienoa oli myös tokaluokkalaisena, kun saimme suunnitella, kuinka käskyttäisimme omaa nahkaryhmäämme. Muutama kaverini oli ryhmän virallisina vetäjinä, mutta juonimme pukukoodia suuremmalla porukalla. Ideoita sinkoili itsensäpaljastajista punavankeihin ja homoista mormooneihin.

Minä yritin selittää, ettei asu saisi olla liian räikeä. Tavoitteena ollut häpeän ja epävarmuuden tunne nousee sisältä: ei ketään ohikulkijaa oikeasti kiinnosta, miltä toinen näyttää. Jos rooliasu on kyllin erikoinen, kaikki näkevät heti päältä, että tässä nyt on joku juttu, eikä nahka tällöin tunne oloaan kurjaksi. Hän saa päinvastoin pahimmassa tapauksessa voimaa roolistaan.

Julmin asu olisi sellainen, joka olisi todellisuudessa mahdollinen ja joka ei näin herättäisi ulospäin huomiota ja tarjoaisi tekosyytä, mutta tuntuisi kantajasta itsestään epätodellisen nololta. Likaiset lenkkarit, kulahtaneet verkkarit, venahtanut t-paita, ajamaton parta, pesemättömät kainalot ja hiukset. Triviaalia, mutta toimivaa.

[minkä ihmishirviön natsi-Saksa sinussa menettikään!]

Joskus hiukset hikisinä kaupungilla kulkeissani kuvittelen kädessäni kantamani pyöräilykypärän antavan minulle oikeutuksen tähän. [mihin tähän? -kp]

Eivät suostuneet ymmärtämään minua, vaan päätyivät punavankiteemaan. Tehtailivat kymmenen pukeutumisohjetta ympäri koulun seiniä kiinnitettäviksi. Pääjehu ei jaksanut suotta tallentaa dokumenttia, joten hän kirjoitti sen uudelleeen saatuansa uuden hyvän idean. Punainen nauha käden ympärille. Eikä taaskaan tallentanut, vaan kirjoitti jälleen kaiken uudestaan. Ei meikkiä naisille. Ja vielä. Punainen nauha pään ympärille.

Viimeiset muutokset hän teki käsi jokaiseen tulostamaansa lappuun, kun ei enää jaksanut kirjoittaa koneella. Ei meikkiä miehille.

Itse tapahtuma oli tietenkin pettymys niin kuin tapahtumat ennakkohersyttelyyn verrattuna yleensä ovat. Meitä kiellettiin käyttämästä köydenpätkää, jolla oli tarkoitus sitoa vankijonon nilkat yhteen. Meitä kiellettiin roiskimasta hajuvettä nahkojen silmiin. Edes hampaita emme saaneet pesettää Mantan altaassa, vaikka meille kyllä oli edellisenä vuonna niin tehty.

Opettajien tarkkaavaisuuttaa saattoi kiristää se, että jonkin toisen ryhmän jäsenet olivat onnistuneet pudottamaan jauhopussin jonkun lastenvaunuihin.

***
Loppuuko tämä teistäkin vähän niin kuin kesken? Aivan kuin tästä olisi poistettu kokonainen kolmas osa [kolmasosa on yhdyssana -kp]. Kerronpa vaikka, että löysin kirjasto- ja plussakorttini ja jo kuolettamani solo-tunnukset.

Ei se kyllä vieläkään oikein tunnu lopulta, mutta uskottava se on.

Nyt viimein muistaessani nostan esille minua pitkään tyrmistyttäneen aiheen: Mistä hitosta Kysyn vaan tiesi? Ei siinä mitään, että hän kirjoitti hauskoja juttuja. Helppoahan se on, kun vaikka ottaa ja jäljittelee Sellistiä tai Vt:tä tai jotakuta hauskaa kirjoittajaa. Mutta kuinka hän tiesi Meriläisestä ja Frangénista puoli vuotta perinteistä lehdistöä aiemmin?

Vai muistanko tyystin väärin? Eikö ollut niin, että Meriläisen huumekohu [rehellisyys maan repii] ajoittui toukokuulle 2004? Ja eivätkö Rosa&Simo kertoneet toisistaan ensi kertaa vasta joskus tämän jälkeen?

Kysyn vaan kirjoitti kuitenkin jo joulukuussa 2003 seuraavasti:

23:02 Yksin juhlinut kansanedustaja Rosa Meriläinen hämmentää vieraita vitsailemalla, että hän ei lähde maailman ympäri, vaan hän lähtee Tampereelle!


Tässä, ystäväiseni, on kansalaisjournalismin voima.

[oletteko koskaan miettineet, että jos Anna Erikssonin esittämän kappaleen Oot voimani mun coveroisi joku mies, hän voisi laulaa: Oot vaimoni mun / ja tahtoosi sun / mä taivun ja teen sen milloin / vaan]

***

Tuo oli ihan instagibbi – ja parempi niin – tätä sen sijaan ole hautonut jo yli kymmenen vuotta. Kävin juuri noutamassa polkupyöräni lähiöostarimme parkkipaikalta kuukauden odottelun jälkeen. Minun tuurillani se nyysitään taloyhtiön pyörätelineestä ensi yönä.

Kerroin aiemmin JCP:n hukanneen avaimen, mutta eipä se näemmä osaa tehdä mitään oikein. Sieltä se löytyi kirjoituspöydältä kaikkien omenankuorien alta. Toista se on kun minä hukkaan jotain. Silloin ei tarvitse jossitella, löytyisikö.

[Huijasin, ei sen pöydällä mitään omenankuoria ole. Minä vain visioin, että olisihan se aika friikkiä asua samassa huoneistossa ihmisen kanssa, joka kuorisi omenansa.]

Olin kymmenen, ja minulle oli luvattu uusi polkupyörä. Oli maastopyöräbuumi ja äiti, joka ei osannut jarruttaa kuin jalkajarrulla. Koska olen ulkonäköäni myöten kuin äitini ja kävelenkin samalla tavalla koomisesti, hän arveli, etten minäkään osaisi. Jalkajarru sen olla piti.

Pyörää ei haettu mistään ketjusporttiliikkeestä, saati supermarketista. Äiti halusi tukea pientä yksityisyrittäjää, vaikka sitten hieman ylihintaa maksaen.

Ylihinta järjestyi helposti. Shimano oli tuonut markkinoille juuri tuonna vuonna uuden seitsenpykäläisen kappavaihtajansa, ja uutuudenviehätys tuntui hinnassa. Se olisi sittenkin kertaluokkaa parempi kuin viisivaihteinen Torpedo, josta olin kuullut huonoa ennenkin. Eikä se tarvitsisi huoltoa. Äiti kun ei osaisi eikä isä kuitenkaan viitsisi.

Sellainen hankittiin, ja ah auvoa: minulla oli kelvollinen polkupyörä! Saattaisin pyöräillä kaikkialle – saattaisin pyöräillä kouluun! Ei enää sitä ilkkumista, joka oli seurannut uskaltauduttuani kerran kokeeksi kolmivaihteisella TYTTÖJEN PYÖRÄLLÄNI koulun pihaan. Se oli hankittu käytettynä tuttavaperheeltä ja olin ollut periaatteessa tyytyväinen, olihan siinä sentään vaihteetkin.

Nyt yhtäkkiä minä olin state of the art ja aallonharjalla. Luokkakavereilleni hankittiin uusia pyöriä suuremmissa määrin vasta seuraavana vuonna. Ennen minua luokalla oli yksi oikea maastopyörä, minunhan oli vain hybridi, vaikka oikeasti minusta oli ainoastaan hyvä, että minulla oli tavarateline, jota en kyllä koskaan oppinut kutsumaan ritsiksi.

Myyjä oli korostanut erityisesti, että pyörässä oli muutakin uutta kuin vaihteet. Vakuutusyhtiöt olivat kuulemma viimein antaneet periksi ja suostuneet hyväksymään sellaiset lukot, joista avaimen sai irti myös lukon ollessa auki. Näin avaimen voisi kiinnittää vaikka avainnippuunsa eikä se hukkuisi niin helposti.

Saavuimme kotiin, minä hyppäsin pyörän selkään ja otin ilon irti. Poljin lähikauppaan ostamaan jäätelöä [äiti oli antanut jätskirahan, minä en saanut käyttää omaa rahaa lapsena, etten tuhlaisi sitä. oikeastaan minulle ei ole vieläkään annettu eksplisiittisesti lupaa käyttää omaa rahaa, mutta jotenkin valvonnasta on lipsuttu] ja lukitsin pyörän kauppareissun ajaksi. Poljin kaverini luokse esittelemään pyörääni. Poljin toisen kaverini luokse esittelemään pyörääni.

Ja poljin takaisin kotiin. En muista, mitä tekemään. Kenties palauttamaan vaihtorahat. Kaivoin pyöränavaintani takintaskusta. En ollut vielä kiinnittänyt sitä avainnippuuni.

Avain ei ollut taskussa!

Pienoinen paniikki yllätti varhaisnuorukaisemme. Juoksin järjettömänä ympäri pihaa. Olin juuri lähdössä juoksemaan kohti kaverini kotia, kun sentään ymmärsin juosta pyörän luokse ja hypätä selkään. Pääsisin hieman nopsemmin.

Koetin taskun saumoja, ne olivat ehjät. Tasku oli syvä ja suorareunainen. Ei sieltä mikään putoaisi. Mitä minä sanoisin äidille. Minulla oli ollut uusi hieno pyöräni puoli tuntia ja olin onnistunut hävittämään avaimeni. Hyvä, en ollut kiinnittänyt sitä avaimenperääni [minä pidin avaimiani kaulassa vielä tuohon aikaa. Minua kiusattiin siitä. Avaimien kaulassa pitämisestä tehtiin trendikästä vasta viisi vuotta myöhemmin.], mutta muuten olin toiminut nähdäkseni varsin moitteettomasti. Avain vain oli hävinnyt – kaikesta huolimatta.

Ja minä laadin suunnitelman. Olin ensimmäiset päivät aivan hiljaa asiasta. Uhkapeli oli melkoinen. Pyöräni oli lukitsemattomana, ja mietin, millaiseen liemeen itseni saattaisin, jos se nyt vietäisiin. Mieltä kaihersi toinenkin asia. Olin hukannut isäni vanhan Pikipeikko-merkkisen pesäpalloräpylän partioleirille [olin käyttänyt sitä ollessani maalivahti] helmikuussa enkä vielä nyt maaliskuun loppuun mennessäkään ollut kertonut hänelle.

Saattaa olla, että hän olisi pitänyt avonaista polkupyörää ja vuosikymmeniä vanhaa pesäpalloräpylää jollain tapaa eri suuruusluokan juttuina, mutta minusta asioilla ei ollut eroa. Hukattu mikä hukattu.

Viimein viikon jälkeen kerroin avaimen hävinneen. Mutta en suinkaan omaa tyhmyyttäni. Selitin, että olin toiminut aivan kuin vanhalla pyörälläni: jättänyt avaimen lukkoon sitä avatessani ja kerran se sitten oli yllätyksekseni irronnut, vaikka eihän avaimen kuuluisi irrota lukosta, sillä vakuutusyhtiöthän haluavat, että avaimen avulla voidaan todistaa pyörän olleen lukittu varkaustapauksessa. Niin, minä en vielä pienenä osannut hillitä lauseenvastikkeiden käyttöäni.

Totta oli, että avaimen irrottaminen lukosta vaatii pientä vääntöliikettä – se ei lähtenyt suoraan vetämällä. Näin olettaen, että käyttäjä ei olisi tiennyt, että avaimen kuuluu lähteä irti, hän ei olisi välttämättä huomannut tätä itse. Toisaalta mietin, että periaatteessa voisi olla kuviteltavissa, että jokin suurempi töyssy [niitä minulle sattui jatkuvasti] olisi saattanut riittää täräyttämään avainta sen verran, että se irtoaisi. Ja laskin, että minä olin pieni ja lapsi eikä minun ollut välttämättä tarvinnut kuulla tai ymmärtää, mitä pyörämyyjä oli ostovaiheessa äidille selittänyt.

Enkä minä siitä ihan vähällä selvinnyt. Haukut olivat melkoiset ja minut jätettiin useasti ilman jäätelöä. Sain myös lähteä ajamaan iltahämärissä edestakaisin reittiä lähiyläasteen pallokentälle, jossa olimme olleet potkimassa väittämänäni katoamispäivänä, vaikka oikeasti tiesin avaimen kadonneen viikkoa aiemmin ja aivan muualle.

Vaikka esikoisuudessa on puolensa, on todettava, ettei myöhempien aikojen avaimienhukkaajia jätetty koskaan ilman jäätelöä.

Muutaman viikon katumusajan jälkeen kaikki selvisi. Sain vara-avaimen käyttööni [en ole hukannut sen koomin], ja pesäpalloräpyläkin löytyi. Sekin on käytössä edelleen. Ihan erilainen tatsi kuin nykyräpylöissä; sieltä eivät pallot pompi.

Sen sijaan sain vasta vuosia myöhemmin kuulla, että äiti oli ottanut sepittämäni tarinan niin tosissaan, että oli kirjoittanut vihaisen reklamaatiokirjeen pyörä- tai lukkovalmistajalle. Moittinut ankarasti, että tällainen epäkohta on heidän tuotteeseensa jäänyt ja on se nyt kumma sanonkomämitä. Sen verran tomerasti oli kirjoittanut, että toimittivat uuden vara-avaimen ilmaiseksi.

Ah, ollapa vielä viaton lapsi ja kyetä sepittämään tarinoita tämän ainaisen faktajorinan sijaan.

Kuumeisena näkee aina parhaat unet. Minun unessani selvitin syyn, miksei mikään lentävä enää tahdo pysyä ilmassa. En enää muista syytä ja mikä tahansa nyt keksimäni olisi loukkaus nerokasta uneani kohtaan.

[lisäys] Näin myös unta, jossa olin vieraalla maalla ilman tarvittavia kaavakkeita. Traumaattista. Liki yhtä traumaattista kuin se, että toisessa unessa ensi vuoden Kuukkeliehdokkaat valittiin jo nyt salaperäisesti sermien takana enkä sen paremmin minä kuin mikään muukaan just hyvä blogi ollut ehdolla. Ilmeisesti kyseessä oli enneuni.[/lisäys]

Lehteilin lisää sitaattikirjaa ja löysin monta hauskaa juttua. Kuten saksalaisen sanonnan, jossa todettiin, että kuullessamme kyse on toisten havainnoista, nähdessämme havaitsemme itse. Samaahan mietin jokunen viikko sitten.

Minua ärsyttävät yleensä saksan kieltä liippaavat virnuilut [en myöskään nähnyt mitään hauskaa Conanin eilisessä Ystävällisiä asioita sanovassa saksalaisessa tms], mutta tämä Mark Twainin toteamus kiteyttää kielen koukerot tyydyttävästi: Aina kun saksalainen kirjoittaja sukeltaa lauseeseen, emme enää näe häntä ennen kuin hän tulee pintaan Atlantin toisella rannalla verbi hampaissaan.

Tuossa kyllä kääntäjä on kompastunut, sillä ainan vastakohta ei tietenkään ole ei aina, vaan ei koskaan. Nyt virke tarkoittaa, että aina emme näe kirjoittajaa, mutta joskus sentään näemme, mikä ei liene alkuperäinen tarkoitus.

Kävi myös ilmi, ettei se Äidin kommenteissa [äiti on alhaalla, en voi linkata] mainitsemani sukaisu ollutkaan kenenkään vanhan rehtorin aikaansaannos. Mies kasvavi kanssa tahtonsa ja tahto voimia antaa on Eino Leinon tuotoksia. Ilmankos se potkikin niin tanakasti.

Kukahan ne muut on kirjoittanut. Etsi totuutta, oli yksi. Mi totta on ja pyhää, sitä puolla, vaikka puolesta sen täytyisi sun kuolla, toinen. Kolmas sanoi Tee työsi ilolla, velvollisuutesi kunnialla.

Kaksi ensimmäisiä ovat aika tylsiä ja latteita. Viimeinen taas tarjoaa jälleen viisasteltavaa. Mietin aina, käytettiinkö viimeisessä lauseessa työtä ja velvollisuuksia ja iloa ja kunniaa synonyymeinä – mikä olisi hölmöä – ja jos ei, mitä tuolla erottelulla pyrittiin sanomaan.

Eikö työ ole velvollisuuksien alakohta? Tarkoitetaanko tuolla, että kaikki velvollisuudet tulee tehdä kunnialla ja velvollisuuksien erityistapaus työ lisäksi ilolla? Näin sen näin ainakin.

***

Unohtui mainita viime viikolla, kun asia oli ajankohtainen, mutta miksi ihmeessä Kalliosta löytyneiden salaamattomien wlan-verkkojen löytyminen julkaistiin kuin poliisi olisi paljastanut hamppuviljelmän? Ei toistaiseksi ole missään kielletty jakaa kaistaansa puutteellisille ohikulkijoille. Olisi tietenkin suotavaa, että tukiasemat osattaisiin asettaa niin, ettei yhteyden tarjoamisesta koituisi riskiä tarjoajalle itselleen.

IP-osoitteet vaihtuvat tavanomaisissa liittymissä kuitenkin jatkuvasti, harvoinpa noiden avulla kai oikeasti ketään jäljitetään. Vai? Jos tietorikoksen nerokkuus perustuu siihen, että lainataan salakavalasti toisen avointa verkkoa ja näin vieritetään ensimmäiset epäilykset toisen niskoille, suunnitelman nerokkuus ei aivan avaudu minulle. Miksei samaa tehdä suosiolla kirjastossa?

Tavataan sanoa, että rikollisilla on aina keinonsa. Joskus kuvittelen mielessäni kaksi rikollista, jotka helpottuneena huokaavat toisilleen, että onneksi kaikki luulevat noin, sillä ei tästä muuten mitään tulisi.

Kirjastoista puheen ollen. Tuli vastaa Windows-laite, johon oli koemielessä asennettu Karpelan ajama Block!-sovellus. Ohjelman toimimattomuudesta on meuhkattu jo niin, ettei siinä ole mitään uutta, mutta pikanttina yksityiskohtana se on myös tuskainen poistettava.

Uninstalleri [Windowsissa käytetään tuollaisia hassuja ohjelmia] vaatii ohjelman asennusvaiheessa annettua salasanaa ennen kuin suostuu poistamaan mitään. Ohjelman asentajahenkilöstä ei tietenkään ole tietoa, vielä vähemmän hänen valitsemastaan salasanasta. Koneen järjestelmänvalvojan salasana on toki tiedossa, mutta sillä ei tee mitään. Fiksua.

***

Tämä viesti huutaisi kolmatta jaksoa, mutta minulla on mielessäni vain itsenäisiä kolmen jakson aiheita. On kyse samasta ilmiöstä kuin aina yritettäessä saada juttu loppumaan sopivasti erottaessa. Todellisuudessa juttu loppuu aina kaksikymmentä metriä ennen eroamispaikkaa, jolloin viimeiset metrit kävellään piinaavassa hiljaisuudessa. Uuttakaan juttua ei viitsi aloittaa, kun ei sitä kuitenkaan saisi valmiiksi.

Pitäisi varmaan alkaa miettiä varastoon soveliaita kahdenkymmenen metrin juttuja.

No, katsokaa nyt sitten vaikka tuo parodia. En ollut ennen nähnyt.

On pääni auennut ennenkin, ja tapahtuu niin varmaan toistekin.


Sanoi Toni Halme kuin entinen blogaaja Satasen mukaan Iltalehden mukaan.

[Ilta-Sanomat on itseoikeutetusti Iltis, mutta onko Iltalehti nyt sitten Iltsu vai ei?]

Satasen, joka on uudistunut. Logoa on terävöitetty [ei hyvältä näytä – vieläkään], leipätekstiä suurennettu, taittoa väljennetty. Alkuun on lisätty pääkirjoituksen omainen Toim.huom.-palsta paikkaamaan sitä, että lehdestä puuttuu edelleen kolumni.

Ymmärrettyäni, että valtaosalla uutisista ei ole viimekädessä mitään väliä, aloin lukea kolumneja.

Tämän aamun toimarissa kirjoitettiin oivaltavan ironisesti: Olen lehdistä lukenut, että olemme saaneet ihmisen lähetetyksi kuuhun – 40 vuotta sitten. Minä kerroin joskus aikoinaan, mitä mieltä olen perustelusta, onhan sitä käyty kuussakin, mutta noin pseudonenäkkäästi en ole nähnyt sitä ikinä käytettävän. Oikein ajatusviiva ja kaikki.

***

Kävelin taas kohti Kampinkeskusta Linja-autoasemalta päin. Narinkan suunnasta. Mitä veikkaatte: aletaanko tuota aukiota ikinä kutsua Narinkaksi? Minä en ole kuullut kenenkään koskaan käyttävän termiä, mutta vielähän tässä lienee aikaa.

Kävellessäni katselin rakennuksen Simonkentän hotellin vastaista tornia ja pidin siitä. Kello täydentää pelkistettyä vaikutelmaa oivasti. Taas erehdyin kääntämään katsettani inauksen ja törmäsin Kamppi-tekstiin. Paljonkohan arkkitehtiä mahtaa suututtaa, kun minuakin näin.

***

Kirjoiteltuani tuohon höttöä bufferiksi ajattelin pureutua vakavaan aiheeseen. Minä olen halunnut sanoa tämän siitä lähtien, kun Sun äitis aloitti bloginsa, mutta herrasmiesmäisesti päätin odottaa siksi, kunnes voisin syödä sanani saman tien.

Minua huvittaa ajatus, että sain tarjota Sun äidilles ensikodin. Kuten hän itsekin mainitsi, Äidin ensimmäinen kommentti julkaistiin alkuvuodesta Pää auessa. Harvapa meistä saa olla äitinsä, jos nyt ei vanhempi, niin edes kummi.

Mutta minua ärsyttävät henkilökultit. Kenties, koska olen kateellinen, kenties, koska en vain osaa. Minua saattaisi ärsyttää Mitvitkin, ellei hän aina kirjoittaessaan kirjoittaisi niin jumalattoman hyvin.

Ja minua ärsytti Sun äitis blogin aloittamista seurannut kohu ja mylläkkä. Ärsytti, koska soisin blogeja arvostettavan niiden sisällön perusteella, ei kirjoittajan virtuaalimaineen. Ärsytti, koska Sun äitis viesteissä ei ollut juuri muuta keskinkertaisuudesta poikkeavaa kuin allekirjoittajan nimi. Ärsytti, sillä Sun äitis tuntui olevan tarjahalosmaisesti yläpuolella arvostelun.

No niin, oltuani kappaleen ajan provosoiva, saatan hyvillä mielin syödä sanani. Olihan puhe hätäsektiosta. Onhan joskus kiire. Onhan tämänkin blogin viimeisestä kunnollisesta tekstistä jo tovi vierinyt. Ja ovathan Äidin blogin muutama viimeinen teksti sisältäneet oikeaa asiaa, pohdiskelevaa otetta ja suorastaan omaa blogaajaääntä. Paljon äkemmin kuin vaikka tämä blogi alkuaikoinaan.

Oikeasti minua vain harmittaa, sillä on ilmeistä, että Sun äitis nousee Blogilistan top-listan etusivulle ennen minua.

***

Minua, joka makaan kotona kuumeessa. Luulin kurkkuni vain olleen kipeä eilisestä kurinpidosta, mutta ilmeisesti myös illan hikisenä paitahihasillaan kulkeminen kantoi kortensa.

Finrexin sopii mainiosti yhteen Camparin kanssa. Ainakin värinsä puolesta.

Älkää kysykö, paljonko. Minulla ei edelleenkään ole mittaria. Jonkin verenpainemittarin mainoksessa kehuttiin, että nyt voit selvittää verenpaineesi yhtä helposti kuin ruumiinlämpösi. Eikä minua sanottavammin kiinnosta kumpikaan [jos kirjoitin tuon jo joskus, olen pahoillani ja lupaa kirjoittaa sen tästä lähtien aina kuumeessa ollessani].

Silloin kun on kuumetta, tehdään sen verran kuin yhtäältä jaksetaan ja toisaalta on pakko. Tänään ratkaisin ongelman lähtemällä kotiin viideltä ja perumalla illan tapaamisen [voi kuinka tapaamisen peruminen kalskahtaakin komealta. oikeasti peruit tapaamisen tietenkin, koska et jaksanut siivota].

Kehumani
Matti Willamo mainitsi, että tavataan sanoa Sitä saa mitä mittaa ja kysyi, voidaanko näin loogisesti kääntäen päätellä, että sitä mitä ei mitata ei saada.

Ja mietin, että minä olen aina luullut alkuperäisen sanonnan olevan ironisoivaa piruilua. Että mittaamista voidaan käyttää todistamaan omat lähtöoletukset tosiksi, mutta ei se mitään totuudesta kerro. Että sopivilla kysymyksillä saadaan sopivia vastauksia, sopivalla syötillä sopivaa saalista.

Pikaisen kyselyn perusteella kukaan muu ei ollut nähnyt lausahduksessa ilkeilyn häivääkään eikä edes oikein suostunut ymmärtämään, mitä yritin tarkoittaa.

Kuinka vain, Willamon ajatus oli, että koska onnellisuutta, tunnelmaa, inhimillisyyttä, tatsia ja muita epämääräisiä käsitteitä ei benchmarkata, niitä ei myöskään saada. Kilpailukykymittarit sitä vastoin ovat hyvin pitkälle kehitettyjä.

The Yes Men -elokuvan jäljiltä reilu kuukausi sitten mietin jälleen mitäänymmärtämättömän naiivisti onnellisuuden mahdollisuutta. Ajattelin informaatiotekniikkaa ja käyttöliittymiä. Kuinka laitteiden suorituskyvyn kasvattaminen on osaltaan tehnyt mahdolliseksi tuottaa yhä käytettävämpiä sovelluksia siten, että Nielsenin käytettävyyskomponenteista vaikeimmin mitattava ja samalla hankalimmin toteutettava, subjektiivinen miellyttävyys, nousee avainasemaan aiemmin hallinneen silkan tehokkuuden sijaan [verrataan triviaalisti vaikka merkkipohjaista systeemiä ja Mac OS X:n GUI:ä].

Ja mietin, koska talouden suorituskyky nousee sille tasolle, että tehokkuuden sijaan oleelliseksi muodostuisi käyttäjien kokema miellyttävyys.

On tietenkin hyvä huomata, ettei suorituskyvyn kehittyminen aloittanut käytettyysvillitystäkään. Oleellista oli, että käänneetiin kelkka ja alettiin tekniikan asemesta suunnitella järjestelmiä käyttäjän ehdoilla. Taloudessa tätä ei tietenkään ole tapahtunut, ellei käyttäjiksi katsota osakkeenomistajia.

Älkääkä minulta kysykö, kuinka tapahtuisi. Ei meillä Hankenilla tällaisia. Kunhan lämpimikseni, vaikka kasvoni uivat hiessä.

***

Kuuntelin viikonloppuna olosuhteiden uhrina ja silkasta mielenkiinnosta radiota pitkästä aikaa. Tapasin kuunnella aiemmin enemmänkin, mutta Gramexin lopetettua Ylen nettilähetykset kuunteluni väheni rankasti, kuten kaikilla blogaajilla, jotka eivät syystä tai toisesta jaksa Radio Helsinkiä.

[oho, kukaan ei ole tunnetusti koskaan sanonut mitään negatiivista Radio Helsingistä. jopa sitä ollaan tänään niin vastarantaista.]

Minulla olisi radio keittiössä, mutta en halua mennä sinne, jotten joutuisi ajattelemaan tiskejäni. Työpöydälleni en sitä voi ottaa, sillä minulla ei ole yhtään vapaata pistorasiaa [et sitten maininnut työpöydän tiskejä tällä kertaa].

Ajoin autoa ja kuuntelin, kuinka kaiken maailman urpot soittivat studionumeroon nähneensä hirven tai viljapuimurin ja mietin, mikä kumma heitä motivoi. Mikä kukaan on naureskelemaan blogaajille näiden säälittävyydestä, kun jotkut luulevat olevansa tärkeitä liikkuvia reporttereita soittaessaan radioon yhdentekevistä havainnoistaan. Ja kuinka väärin on, että paraskaan suomalainen podcast [joko suomessa on hyviä podcasteja?] ei saa kymmenesosaa siitä kuulijamäärästä kuin jokainen näistä puheluista.

Egoismista puheen ollen, siteeraan loppuun minut tänään pysäyttänyttä aforismia [kuumeessa on aina syytä tai edes aikaa lukea aforismeja.][olet vain niin keskittymiskyvytön nykyään, ettet muuta jaksa]:

Punainen ruusu ei ole itsekäs halutessaan olla punainen ruusu. Se olisi hirveän itsekäs, jos haluaisi kaikkien muiden puutarhan kukkien olevan sekä punaisia että ruusuja.

– Oscar Wilde

Aiemminkin ihmettelemissäni BusScreeneissä pyörii uutisen lisäksi sama mietelause kuukaudesta toiseen.

Vanhuus on sitä, että tietää vastaukset, mutta kukaan ei kysy.


Ja mietin, onko vanhuus myös sitä, että luulee, että kuuluu odottaa, että joku kysyisi.

Kuinka vain, moisella mitvitmäisellä päivitystahdilla aforismi ehtii koitua vielä minunkin kohdallani todeksi ennen kuin suvaitsevat uuden julkaista. Toistaiseksi asia on tietenkin vielä päinvastoin: nuoruus on sitä, että on niin hiton tyytyväinen itseensä, että perustaa blogin sitä suitsuttamaan.

Minä olen tänään pitänyt hermojani kasassa kuusi tuntia. Puhunut rauhallisesti ja kuuluvalla äänellä. Vasta kaiken oltua ohitse ymmärsin, että olin open uupunut. Olo oli kuin tappelun jälkeen, vaikken muista, milloin olisin viimeksi tapellut. Ja minä sentään muistan kaiken.

Niin, että en minä sitten mitään jaksanut. Tapasin tanssija-Åken ensi kertaa livenä ja soitin puhelun tulevalle vuokranottajalleni: kerroin, koska tulen. Ostin lentolipun viime torstaina. Silloin lähtöön oli kuukausi. Näin se aktualisoituu.

Aiemmin päivällä olin hymähtänyt, kun en ollut löytää huonetta 404.

Tämä on vaikea tilanne. PR-osastoni ei ole antanut minulle lupaa kertoa viikonlopun tapahtumista, joten painiskelen pienoisen aihepulan kourissa.

[Mutta eihän sinulla ole mitään hätää: sinähän voit kertoa siitä AD-jutusta!]

Niin voisin kertoa, että Macit toimivat kokemuksieni mukaan Windows-koneita paremmin Microsoftin Active Directoryn asiakkaina kolmesta syystä:

1. Macccejä ei tarvitse käynnistää uudestaan AD:hen liittymisen jälkeen.
2. Macit osaavat käyttää nopeaa käyttäjänvaihtoa myös AD:n kanssa
3. Maccien nimen vaihtamiseen ei liity mystistä hyppimistä työryhmän ja AD-toimialueen välillä.

Niin, voisinhan minä, mutta en usko, että lukijoitani kiinnostaa tuollainen. Minun lukijani kun odottavat jonkin irvokkaan väärinkäsityksen vuoksi jotakin hauskaa. Oikeastaan minun pitäisi vähentää noita Mäkki-höperöjuttujani, sillä hommien toimivuudessa ei ole mitään hauskaa. Jo Charles M. Schultz sanoi, että huumori liittyy epäonnistumisiin, ja kukapa voisi väittää, etteivät Tenavat olisi ratkiriemukkaita jo nimeään myöden.

Kaustinen, tsihihi.

[No, mutta sittenhän sinä voit kertoa sen jutun Microsoftista ja omenapuusta!]

Totta, se on tosiaan aika hauska. Lahjahevosien suuhun ei kuulu kurkkia, mutta tämä on minusta jo suorastaan ironista ja vankistaa kuvaa, joka minulla on Microsoftista. Ei voi näet väittää, ettei heillä olisi ohjelmissaan usein taustalla kaunis tarkoitus [ai tehdä rahaa, öhö öhö] – valitettavasti ne vain eivät toimi niin kuin kuuluisi.

Minä sain Microsoftilta keväällä lahjaksi epämääräisistä syistä muovisen minikasvihuoneen.

Mukana seurasi vihreää ihmegeeliä ja kolme omenansiementä. Ihmegeelin piti mahdollistaa omenapuiden kasvaminen uusavuttoman tumpulankin hoteissa; kasteluakaan ei tarvittu. Siemenet neuvottiin upottamaan geeliin, laittamaan laitos viikoksi pimeään itämään ja asettamaan lopulta ikkunalaudalle kasvamaan.

Ne mitään itäneet. Pidin niitä pimeässä määrätyn ajan, sitten pari viikkoa yliaikaa. Ei vaikutusta. Nostin valoon aurinkoiseen. Ei vaikutusta.



Lopulta minulla on vastaava olo kuin aina Microsoftin tuotteita käytettyäni: vaikka seuraan pilkulleen ohjeita, mitään ei tapahdu. Enkä lopultakaan tiedä, onko vika tuotteessa, vai siinä, etten vain osaa.

Joku anonyymi kertonee jälleen.

***

[Hehheh, tuo oli aika hyvä – mitä minä sanoin. Olisiko hyvä jatkaa tällä hersyvällä linjalla ja heittää vähän kiintiö-Sellisti-läppää?]

Voi, eikö olekin tuskaisaa, kun istutaan vaikka sukupäivällisillä ja joku – äiti vaikka – on äänessä ja kertoo jotain juttua kuin pedaten ja sitten yhtäkkiä sanoo, että kerropa sinä nyt se, se hauska juttu.

Tuntuu jotenkin niin tökeröltä ja halvalta moinen. Ja pakkohan se on kertoa, sillä muuten hän kertoo sen itse. Sinun juttusi ja passiivisi. Ja luultavasti vielä huonosti.

Joten pakko kai se on itse kertoa, kuinka jälleen tein pyhiinvaellusmatkaa Liisankadun Pikkoloon ja muistelin muinaisen Kysyn vaanin fanipostini vastineeksi aikoinaan kirjoittamia sanoja.

Eli jos joskus siellä [Liisankadun Pikkolossa - PA] näet otsa rypyssä vessapaperihyllyjä tuijottavan henkilön, se olen sitten minä. Kiitos, ei nimikirjoituksia.


Voisiko samoilla keinoin jäljittää Sellistin, mietin. Ja miksipäs ei voisi: kaikkihan me tuijotamme vessapaperihyllyjä otsa rypyssä, siis myös Sellisti.

Taistelin katseeni irti Pikkolon satumaisen upeasta myyjättärestä, jonka toden totta olisi kuulunut päästä omaan televisio-ohjelmaa lausumaan latteuksia tai olemaan edes hiljaa ja näytillä mitättömän kassatyön sijaan ja hiivin Pikkolon talous-, hiekka- ja konttoripaperiosastojen läpi kohti vessapaperihyllyä.

Ja katso siellä seisoi mies otsapoimut kurtussa wc-paperirullapakkauksen tuoteselostetta tavaten. Selluloosa, hän jupisi. Minä en voi sietää selluloosaa.

Mies oli pettymystä herättävän tavallisen näköinen. Tämä sai minut epäileväiseksi: olihan sittenkin mahdollista – joskin kovin epätodennäköistä – että hän oli joku muu kuin Sellisti – blogaajat kun kuitenkin ovat yleensä jollain tapaa huomiota herättävän näköisiä.

Tarkemmin asiaa pohdittuani ymmärsin, etten tunne ulkonäöltä muita blogaajia kuin Skitso-Jannen ja itseni. Ja itsenikin vain tuon sivupalkin kuvan kautta. Ja siinä on sentään otettu erinäisiä taiteellisia vapauksia.

Sellisti, hei, aloitin samaan tapaan kuin keskustelun tuntemattomille naisille tuntemattomissa paikoissa.
Se-sel-sellisti, mi-mistä si-nä ttt-tiesit, et-ttt-äätätäiti, mies änkytti.

Kuten ennakkoon arvelin, olin erehtynyt. Kyseessä oli näemmä Psellisti.

***

[Olipa sivistynyt vitsi. Sinä et suotta perjantaina lukenut sivistyssanakirjaa Windowsin päivitysohjelmaa, jotka vaati vuorovaikutusta n. minuutin välein, odotellessasi.]

Saattaa olla, että äskeistä nokkeluutta ei ymmärrä kukaan muu kuin Blogistanin virallinen älykkö, Rauno R.

En nyt aivan ymmärrä, kun Rauno muistaakseni kirjoitti hiljattain suosikkiblogeistaan ja jätti jostain syystä minut tyystin mainitsematta, mutta nyt tuota tekstiä ei näy missään. Olin ajatellut, että no go -blogien listalle olisi voinut lisätä julkaisut Pää kiinni ja Pragmaattista sofismia.

Huvittavaa ja luultavasti vain niin fiksua, että minä en ymmärrä, on Raunon blogin nimen typo. Oikeastihan se on solipsismia, ei solipismia. Paradoksaalista tämä on siksi, että solipsismia ei kai määritelmällisesti voi olla oikeasti, ainoastaan näyttää siltä.

***

[Tuo juttu ei oikein johtanut minnekään, huomasit kai itsekin. Nyt äkkiä jokin pikkujuttu kehiin ja sitten vain lopetat. Saavat luvan pärjätä tällä huomiseen asti. On sinullakin vielä huomiset työsi tehtävänä.]

Jos ei Raunon suosikkilistaa löytynytkään, Kobaïanpa löytyi. Olen aina ajatellut, että Kobaïan paras oivallus oli laittaa kaksi pistettä iin päälle. Eikä tämä ole vähättely. Minä esimerkiksi en ole ikinä keksinyt itse moista. Jos haluatte tietää, mitä minä ajattelen blogeista, kannattaa lukaista Juliuksen juttu. Se sisältää monta oikeaa mielipidettä.

Vai että Underground-blogeja: jätkät ja minä ja äiti. Mikäs siinä, underground on coolia ja

[Ei, et sinä saa vietyä tuota lausetta välttäväänkään loppuun. Nyt unohda äkkiä koko juttu. Kirjoita suosiolla kolme keskitettyä tähteä ja lisää loppuun jotain instanttia, nokkelaa, helppoa ja salakavalasti establismentille piruilevaa.]

***

Eurooppalaisen sairaanhoitokortin lisäksi tilasin varmuuden vuoksi rikosrekisteriotteeni. Paperi maksoi kymmenen euroa, eikä siinä edes lukenut mitään. Kyllä taas harmitti, että jätin nuoruuteni elämättä.

Eilisiä uutisia. Satanen kertoo seuraavaa:

MM-kisaviikko oli erittäin sateinen.


Ellei kyseessä olisi ilmaislehti, ihmettelisin, mistä olen taas mennyt maksamaan.

Samassa numerossa oli artikkelin tapainen kotibuumin uusimmasta villityksestä, stailauksesta. Asunnot laitetaan pikkusievästi kivan näköisiksi ennen myymistä trendikkäillä kalusteilla, ja parhaimmillaan myyntihinta nousee jopa kymmenillä tuhansilla euroilla.

Esimerkiksi Ruotsiin on jo syntynyt tämäntyyppisiä yrityksiä. – – palvelua, josta käytetään vielä englanninkielistä nimeä homestaging.

Kun meillä siis puhutaan jo edistyksellisesti suomeksi stailauksesta.

***

Huvittavaa, kuinka hätiköidysti ihmiset hutkivat nykyään. Ei siinä mitään, että Skitso-Janne, mutta kun Helsingin Sanomat ja tukku muita lehtiä innostuivat uskomaan Taloussanomien aamuisen väärinkäsityksen Anssi Vanjoen puheista. Nokian iTunes-puhelimesta tuli nopeasti uutinen ulkomaita myöten, vaikka Vanjoki ei Taloussanomienkaan mukaan missään vaiheessa maininnut mitään esimerkiksi iTunes Music Storesta, ja kaikkien luulisi tietävän, että se ei toimi ulkopuolisilla yhtiöillä ilman Applen hyväksyntää. Real on yrittänyt ja saanut näpeilleen.

Huvitti myös, kuinka Talouselämässä hiljattain vähäteltiin Motorolan Razr-puhelinten menekkiä vertaamalla myyntimääriä Nokian taannoisen 3310-mallin myytyihin kappalemääriin. Olisivatkohan kyseessä sittenkin hieman eri hintaluokan laitteet.

Meitä itseriittoisia besserwissereitä huvittavat kummalliset asiat.

Vastaavastihan Kreikan lentoturman yhteydessä kerrottu tarina dramaattisesti serkulleen tekstanneesta miehestä osoittautui huijaukseksi. Ei kukaan mitään viestiä ollut lähettänyt. Joku vain keksi hyvän jutu, joka olisi voinut sattua.

Tämä sai minut miettimään jälleen kerran ihan vilpittömästi, onko ihmisellä jokin lakisääteinen velvollisuus puhua totta. Ymmärrän kyllä, ettei onnettomuutta tutkivalle virkavallalle ole syytä syöttää blogimatskua, mutta jos media on niin epäpätevää, että nielee jutun, eikö se ole heidän ongelmansa.

Ymmärrän, että sopimukset pidetään eikä valan alla valehdella. Ymmärrän myös, että yhteiskuntamme perustuu luottamukselle. Ymmärrän senkin, että lentokentällä ei ole syytä mutista epämääräisesti pommista joka välissä, ei huoahtaa liian helpottuneen näköisesti läpäistyään metallinpaljastimen – eikä kertoa passintarkistajalle, että Kaikki menee suunnitelmieni mukaan.

Mutta onko jossain sanottu, että totta tulisi noin pääsääntöisesti muhua aina muulloinkin. Katsoin Raamatustakin. Siellä sanottiin, ettei lähimmäisestä saa sanoa väärää todistusta, mutta itsestä ei puhuttu mitään. Kaiken maailman peelokkeet syyttämässä meitä anonyymiblogaajia alkaisiksi nilviäisiksi. Minä elän sentään Raamatun periaatteiden [tai ainakin yhden niistä] mukaisesti.

Ihan oikeasti, minusta tämä lainkohta olisi hyödyllisempää käydä läpi peruskoulussa kuin harjoitella liiketoimintasuunnitelman laadintaa SWOT-analyyseineen. Kukas se ministeri taas olikaan.

Niin, kyllä minä puhuin totta viimeksi [pesukone oli tosin käynnissä kirjoitushetkellä, vaikka muuta väitin]. Kyllä tätä tilannetta kauhistuisi hävityskin. En minä mikään boheemi ole, mutta minulla on viime aikoina ollut niukalti trivialiteeteille allokoitavia resursseja. JCP lupasi tiskata huomenna. Tästä tämä lähtee.

***

Bussissa jälleen istuessani silmäilin Sony HD-XJVN-5 -kiintolevysoittimen mainosta. Sen kerrottiin olevan tyylikäs ja hienostunut. Eikä tuollaisia asioita kerrota.

Näytön kerrottiin kääntyvän automaattisesti sen mukaan, missä asennossa laitetta pidetään. Tuo on kyllä aika vänkää, ja samaahan sovelletaan menestyksellä digikameroissa. Mainoksen kuvista päätellen Sonyn soittimessa ei niinkään.

Mietin vain, mitä Sektorin kommenttipalstan urpot itkisivät, jos Apple toisi moisen toiminnon iPodiin. He valittaisivat, että niin niin, mutta toi ei toimi avaruudessa.

Ei kannata muuten ostaa Sony HD-XJVN-5:ttä. Huhujen mukaan seuraavassa Sony HD-XJVN-7:ssä on peräti viisi nappia enemmän.

***

Lienenkö maailman ainoa ihminen, jota jotenkin selittämättömästi ärsyttää aina kirjoittaessani edellä olevan kaltaisen moniosaisen nimen ja liittäessäni sen perään sijapäätteen kaksoipisteen erottamana. Tekisi yhdysmerkin tapaan sanavälin avulla indikoida että pääte liittyy koko monisanaiseen termiin. Aivan kuin tuo juttu ei olisi täysin looginen. Ongelma on, että kieli-ihmiset harvoin ovat.

Kirjoitan vielä joskus meidän matematiikkaakin [niukalti] ymmärtävien kieli-intoilijoiden ikuisesta epäkohdasta: miksi kaksi kertaa enemmän kuin tarkoittaa kaksinkertaista eikä kolminkertaista, niin kuin pitäisi.

***

Ihan oikeesti, jätkät, täältä ette löydä Antti Tuiskun alastonkuvia. Sovittiin Anan kaa, etten laita niitä jakoon.

Vihje: Saat enemmän hakutuloksia, mikäli poistat lainausmerkit, google neuvoo.

Voisi neuvoa myös, että laittamalla hakusanaksi free goat porn saat vieläkin enemmän hakutuloksia. Jos siis määrästä ollaan jostain syystä kiinnostuneita. Ehkä minä haen netistä vääriä asioita, mutta minä saa hyvin harvoin liikaa vastauksia.

***

Lisäys JCP näytti minulle innostavan tiedonsyöttövälineen. Tactapad jättää hiiret ja paineen tunnistavat kynä unholaan ja vie meidät lähemmäksi Minority Reportin utopioita.

Eikä minulla ole siihen varaa. Täytyy pitää hieman taukoa ja huolehtia kasaantuvista reaalimaailman askareista. Olen tällainen bloginsa ulkopuolella alisuoriutuja, jollaisista joku kirjoitti viimeksi linkkaamani Sedis-jutun kommenteissa. Viimeviikkojen työpaikkanyhrääminen ja iltojen joka suuntaan sinkoilu ovat uuvuttaneet siinä määrin, että kirjat ovat palauttamatta ja kortti häviksissä, laskut maksamatta ja solo-tunnarit häviksissä, pyörä hakematta kotiin ja avain häviksissä [mutta se on kyllä JCP:n vika].

Tiskit tiskaamatta ja harja häviksissä, lattia lakaisematta ja rikkalapio häviksissä; kännykkä lataamatta, parta ajamatta, hiukset leikkaamatta, finni puristamatta, pihatie hiekoittamatta – tiedättehän.

Höh, huijasin, oikeasti lattia on lakaisematta siksi, että sitä ei näy. Lattia tyhjentämättä, sillä pyykit pesemättä, pyykit pesemättä, sillä pesuaine loppu. En ole koskaan ollut järin hyvä Windowsin Solitairessa.

Sitä paitsi joskushan se antaa ihan mahdottoman jaon. Ei mitään jakoa.

Kulahtaneeseen valkoiseen pikeepaitaan saa muuten ihan uutta eloa pesemällä sen samassa koneellisessa sinisen kylpytakin kanssa.

***

Odotellessa voidaan pohtia Nyt-liitteen haastattelemaa Koti-ikävä -elokuvan tähtinäyttelijä Julius Lavosta, joka olisi kuin kuka tahansa seitsentoistatalvinen, ellei hänellä olisi yhtä massasta erottavaa pikkujuttua puolellaan: hän käyttää perverssillä tavalla yhdessä sanoja just ja aina.

Just aina kysytään, et oliks rankkaa tehä sitä elokuvaa.


Just aina sanotaan, etä sä oot semmonen, kun sä käyt Kallion lukiota.


Just aina kysytään, millaiset ottaa kyytiin.


Mitähän Just sopivasti mahtaa tästä sanoa [etkö ihan oikeasti osannut keksiä tähän mitään nokkelampaa].

Kaikki kolme PA-fania lienevät innoissaan, sillä aina kun se puhuu tauosta, se tarkoittaa, että lähiaikoina on luvassa vähintään kolme tekstiä per päivä.

Tänään minusta tuntui jälleen kuin tökkisin hulavannetta kepillä yhtä aikaa joka suunnalta pitääkseni sen pystyssä ja vauhdissa näennäisen kepeästi. Minä en tiedä, millainen kuva touhuistani välittyi, tuntuiko kaikki vain tempoilevalta haahuilulta, sinne tänne singahtelulta. Sittenkin tarkoituksenikin oli luottaa jonkinlaiseen improvisaatioon. Ajattelin, että kunhan tietyt asiat tulevat läpikäydyiksi, järjestyksellä ei ole mitään väliä, vaan aiheeseen voidaan hypätä, jos se yhtäkkiä sattuu nousemaan esiin.

Eivätkä minua häiritse kuin ulkopuoliset tarkkailijat, jotka käyvät silloin tällöin. Jotka eivät ehkä ymmärrä, että minulla on tilanne hallinnassa. Ihmettelevät vain kenties katkerina, että kaikenlaisia ne tännekin menevät ottamaan ja minä sentään vaikka mitä.

Trust my instincts – I don't know what I'm doing, kuten tapaan sanoa aina haihatellessani, että minäkin jonain päivänä olisin impulsiivinen tunne-eläjä kaiken tämän järjettömän varmistelun sijaan.

***

Ja lukiessani vanhoja juttuja, huomasin, että kaikissa hyvissä oli jokin tunne mukana. Usein muualta lainattu, toisilta ihmisiltä napattu, sillä harvoinhan minulle nykyään tapahtuu mitään, minkä antaisin kuohuttaa. Hienointa minusta on, kuinka päällepäin ei välttämättä näy, että olen nyysinyt vaikka hauskaksi tarkoittamani tekstin pohjavireeksi jonkun kiukkua ja turhautumista. Kunhan nyt jotain, en ole turhan kronkeli.

No, tunteilu sikseen [kirjoitin vahingossa tunteilu seksiin – mikä absurdi ajatus]

***

Kohtasin yllätyksekseni neidon, joka väitti tietävänsä minut, vaikka minä en muista häntä koskaan nähneenikään. Minä tapaan sentään yleensä huomata kaiken ja kaikki – ja hän oli vieläpä upea. Minua huvittaa ajatus, että hän oli luultavasti luokassaan – minut tietävä, jota en tiedä – upeimman näköinen, vaikka jokuhan aina on. Yhdeksän plus, sanoisin. Olen näin vanhemmiten alkanut ajatella, että ysiplussa on sittenkin ihan hyvä arvosana.

Kuten varmaan arvasitte, minä olin surkea Lust for Bust -pelissä [kiinnostavasti sivun otsikko on kuitenkin Lust of Bust. kuka sitten lopulta halusikaan.]. Minä kun tapaan väittää katsovani rintoja vasta siinä vaiheessa, kun näyttää ilmeiseltä, ettei toinen halua silmiäänkään tarjota. Joskus näkee myös sellaisia naisia, jotka vaikuttavat loukkaantuneelta, kun kukaan ei suostukaan tuijottamaan heidän rintojaan, vaan kohtelevat heitä kuin ketä ja niitä kuin mitä tahansa. Että kehtaavatkin.

Minähän vilkuilen pääasiassa poskipäitä, minkä voi suorittaa diskreetisti takaviistosta. Aloittelijan tulee silti muistaa olla varuillaan, naiset kun näkevät jonkusenkymmentä astetta taakseenkin.

***

Minä onnistuin jälleen möhlimään kirjaston kanssa. Paikallinen laitoksemme aukeaa vasta kymmeneltä, joten en ehdi palauttaa kirjojani aamulla. Illalla olen näemmä jatkuvasti matkalla jonnekin, eikä ovessakaan näy mitään palautusluukkuun viittavaa. Kirjastokorttini pakkasin tietenkin jemmaan ennen jotain kesän reissuani, jotten suotta hukkaisi: en siis pysty netitsekään uusimaan lainoja, kun en muista ulkoa viisimiljoonamerkkistä käyttäjätunnustani.

Olisihan sen voinut kirjoittaa muistiin ihan itse, niin. Kaikissa järkevissä palveluissa unohtuneen tunnuksen voi tilata sähköpostiin.

Hienoa, että sain kirjemuistutuksen molemmista kirjaston toimipisteistä, joista minulla on myöhässä olevia lainoja. Aion toki palauttaa ne yhteen ja ainoaan, mutta mikäs tässä on kahdesta muistutuskirjeestä maksaessa.

Kirjoitan vielä myöhemmin älykkään ja argumentoidun viestin kirjastojen muistutusjärjestelmästä erityisesti kulttuurilaitosten kasvatuksellisen tehtävän näkökulmasta, vedet sisäänsä jättävästä pesukoneesta ja maailmankaikkeuden käytettävyydestä, mutta nyt en taivu tuohon, siksi mutkalla on selkäni tästä parvekkeella makoilusta.

Taidan päättää lohdutteleviin sanoihin. Älä suotta pelkää, Ville. Riski, että he kaappaavat sinut on lopulta häviävän pieni.



Nyt vain odottelemaan into piukkana Sediksen musertavaa tuomiota. Minä olin muuten yllättävän samaa mieltä tuon Minä ja Blogit -sarjan ensimmäisen osan kanssa.

Ilkka Kanerva, markkinatalousmies ja noin, ilahduttaa jälleen Hesarin lukijaa:

Mutta onhan se minusta ihan selvää, ettei säätilasta johtuvia taloudellisia vaikutuksia voi kaataa yksin kisajärjestäjien niskoille.


Päteeköhän sama jäätelökioskibisnekseen. Talouselämän Pekka Seppänen, tuo reaalimaailman Kysyn vaan, kirjoitti tuostakin aiheesta varsin oivasti [et muuten, Soopa, arvaa, kuinka kateellinen olen sinulle].

Onko isänmaallisempaa ostaa suomalaisten lehmien maidosta Suomessa tehtyä monikansallisen Nestlén valiojäätelöä vai Liettuassa liettualaisten lehmien maidosta tehtyä suomalaisperheyhtiö Ingmanin jäätelöä?

Samaisessa lehdessä mainittiin samaa siitä Nokian uudesta tulevasta pääjohtajasta kertoneessa jutussa [se, jonka nimeä kukaan ei enää muista, vaikka uskottavuuden nimissä sen pyrki heti mieleensä painamaan] kuin mitä itse aiemmin höpisin.

Vaikka Nokia on markkinajohtaja, harva Nokian tuotteiden käyttäjä kohkaa puhelimensa hienoudesta samalla tavalla kuin Apple-friikit kohkaavat Maceista, iPod-musiikkisoittimista tai siitä, miten cool Steve Jobs on.


[miten niin vaikka? onhan Microsoftkin markkinajohtaja. Ja Skitso-Janne.] Tulee mieleen tämä Joy of Techin vanha kuva.

***

Oli pakko purkaa nämä varastotavarat pois alta, sillä tämän jälkeen kukaan ei enää jaksaisi lukea niitä: Sun äitis on aloittanut bloginsa! [blogilista.fin Hot-listan ylivoimainen ykkönen, jopa jokaikistä neuleblogia ylempänä]

Ensimmäinen viesti vaikuttaa ensimmäisten viestien sarjassa ihan perusookoolta, vaikka tulee muistaa, että tässä on kyse hieman eri tilanteesta. Keskimääräistä blogaajaa kukaan ei ole kaivannut etukäteen [eikä jälkeenkäänpäin, surullista]. Sun äidilles sitä vastoin on mielettömän mediamyllytyksen seurauksena olemassa valmis tilaus.

Nähtäväksi jää, käykö hänelle niin kuin sille suomalaiselle keihäänheittäjälle, jonka nimeä kukaan ei enää – perkele sentään – halua muistaa, vai pystyykö hän vastaamaan suuriin odotuksiin.

Olo on kuin hetkellä, jona salainen ihastus vastaakin katseeseen. Mitäs nyt tehdään?

Onneksi minulle ei ole koskaan käynyt noin.

***

Sikäli tämä on tietenkin merkittävää ja uusia salaliittoteorioita synnyttävää, että tänään tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun kirjoitin ensimmäisen blogitekstini. En julkaissut sitä vielä silloin, vaan kierrätin siitä osia sittemmin lopulta lokakuussa julkaisemaani varsinaiseen avausjuttuun. Nyt ideapulan kynnyksellä, kelvatkoon jo kerran hyllytetty materiaali.

Alkuperäisessä blogiviestissäni kiersin vertauskuvallisesti Töölönlahtea.

Saavuin juuri kävelyltä Töölönlahden laskevaa aurinkoa katsomasta [kaikki uskottavat bloggaajat kävelevät Töölönlahdella. Paitsi Anneli Jäätteenmäki, joka juoksee, muttei kyllä bloggaakaan – tai ole uskottava]. Ja päätin lopettaa blogin aloittamisen lykkäämisen syksyyn. Parasta kai aloittaa, kun aika on kypsä. Lopettaa sitten, kun alkaa olla jo aika kypsä.

Kaiteeseen nojatessani ja Hesperiaa veden yli katsoessani muistin, että olin unohtanut kirjoittaa alkukesästä, että baittivat minua, mokomat. Heti kun olen vaihtanut valkoisen iBookini vaaleanharmaaseen PowerBookiin seuraavat marmoreineen ja graniitteineen perässä. Miten vain, mutta Finlandia-talo pysyköön valkoisena.

Ah aikoja, kirjoitin blogaamisen kahdella geellä ja kaikkea. Jatkoin annoksella pikkunokkeluuksia.

Huomasin sentään, että kiitä, riitä, niitä ja siitä rimmaavat puhtaasti. Jäljemmillä peräti kaksi merkitystä. Päivemmällä GDV [aka JCP – PA 05] pohti, että ehtoollisseremoniaan voitaisiin lisätä juomalauluksi Juo pois, juo pois, juo pois, juo pois, juo Herran tähteet pois.

Onhan näitä ylöskirjaamattomia nokkeluuksia jälleen pää pullollaan. Hesari kertoili Mikadon huoranpaljoudesta sekä palveluiden hinnoista. Satasella ei ilmeisesti pitkälle pökitä.

Tässä välissä piruilin epäonnistuneesti Seura-lehden kadunvarsimainoskampanjalle ja muistelin, kuinka luin lapsena Apuja ja dekkareita luullen, että aikuisetkin tekisivät niin.

Loppuun hieman Apple-aiheilua:

Business Forumin yläkerran ikkunaan on ilmestynyt suuren maailman tyylinen tanssiva iPod-juliste. Ovat viimein heivanneet mäkeen sen viisi vuotta vanhan Fujitsun läppärimainoksen. Uskomatonta, että vaikka laitteella on hallussaan yli puolet kannettavien soittimien markkinoista, Suomessa nuoretkin ihmiset kysyvät, mikä toi on. Applen markkinointi on jätetty meidän tyylitietoisten edelläkävijöiden varaan. Meidän, jotka tykkäämme ostaa sponsoritarroja.

Eikä yksi laite tee minusta ikinä yhtään sen coolimpaa kuin olen. Minä olen pahainen nörtti ja outisti, joka meni ostamaan jonkin ihmeen geekkilaitteen kaksi vuotta etukäteen. Trendikkäitä ovat ne, jotka hankkivat sen kuukautta ennen kuin kaikki muut.

Ei sillä, että iPod olisi ollut trendikäs Suomessa vielä vuosi sitten. Minä olin nähdäkseni hyvin oikeassa veikatessani loppuvuodesta, että Suomessa Nöjesguidenin kyselemä tämän vuoden iPod on iPod.

Yhden teorian mukaan jokainen ihminen on oikeassa kerran elämässään. Tai ainakin minä sanon noin aina erehtyessäni. En ole muistaakseni kirjoittanut tuota aiemmin, mutta luultavasti erehdyn taas.

Eikä enää ole Business Forumiakaan. Ilmeisesti se Fujitsun läppärimainos olisi kannattanut pitää vielä pari vuotta.


***

Loppuun vielä suuri kohupaljastus. Piilokameramiehen ottamien kuvien perusteella näyttää ilmeiseltä, että PA:n hiljattain julkaisemat ja hienoisen kulttisuosiostatuksen saavuttaneet Apple-kellokuvat olivat väärennettyjä. Vaikuttaa luultavalta, että kello on oikeasti tehty jo kauan sitten ja nyt otetut kuvat vain tekaistiin näyttämään siltä, että kokoaminen olisi tapahtunut tässä tai edes nyt.

Avaintodisteina seuraavat valokuvat, jotka osoittavat ehjää frisbeetä esittävän kuvan olevan muokattu rei'itetyn lätyn kuvasta, jonka reikä on peitetty amatöörimäisesti kloonaustyökalulla. Määritelmällisesti epäeettisen kloonauksen lisäksi PA on käyttänyt Ruotsin lippua ilmeisen ilkeämielisesti paikassa, johon se ei kuulu [sinä se olit, joka kysyit, tiedänkö minne voin tunkea Ruotsin lippuni].









Kaikkia omenanmielisiä kiinnostanee havaita, että Omenamehu.orgin Puristamo-palvelu kerää Apple-aiheisten uutisten, blogien, huhujen ja keskustelujen syötteet ja esittää ne keskitetysti yhdessä paikassa.

Kaikkia muita kiinnostaa sitten jokin muu. Kuten se, kuka vastaa MM-kisojen päättäjäispettymyksestä. Ei minkäänlaista spektaakkelia. Vähintään Jussi Lammen olisi ollut syytä lentää aikakoneellaan Japaniin, mutta ei mitään.

Alkuperäinen ajatus oli kirjoittaa angstiinvetoava häröpostaus heti kotiin koluttuani, mutta onnekseni en millään jaksanut. Pääni oli täynnä – vanhoja ajatuksia.

Ajatellaan suoraa, ajatellaan tasoa ja ajatellaan avaruutta.

Ajatellaan sitten paikkaa, nopeutta ja kiihtyvyyttä.

On vaikea sanoa, mitä avaruuden jälkeen olisi. Samaan tapaan kuin kiihtyvyyden jälkeen ei ole kuin kiihtyvyyden kiihtyvyyttä tai talouskasvun kasvun hidastumista – ei mitään järkevästi miellettävää. Onko tuossa jokin analogia, minä en tunne fyysikoita.

Kävimme suurta keskustelua. Kerroin sierainteoriastani. Liki poikkeuksetta jokaisen ihmisen etusormi mahtuu tämän sieraimeen, liki poikkeuksetta se myös täyttää tämän varsin tiiviisti. Jos sierain sattuu olemaan suurempi, niin on yleensä vastaavasti sormikin.

Mietin, korreloivatko ihmisen kompleksisuus ja älykkyys samalla tavalla. Onko jokaiselle annettu juuri sen verran kapasiteettia, että tämä sen oikein likoon laittamalla kykenee lopulta ymmärtämään itsensä? Ja kuinka tuo voisi koskaan mihinkään päätyä, kun kapasiteetin lisääntyminen kuitenkin oletettavasti vain tuo näkyviin lisää ongelmia.

Oletettavasti asia ei ole noin, arvelin lopulta, vaan kaikki eivät ole syntyjään kyllin älykkäitä ymmärtämään kaikkea. He ovat niitä seesteisiä ihmisiä, jotka parhaimmassa tapauksessa ovat joskus elämässään onnellisia.

Ja mietin, mikä minussa on vikana, kun näennäisesti kovin kaveriani vastaavassa elämäntilanteessani en osaa vaipua surkuttelemaan itseäni. Elän mystisessä harhaluulossa, että tämähän sujuu varsin mainiosti. Kaverini sanoi, ettei mikään ole surkeampaa kuin olla tilanteessa, jossa ei ole mitään hävittävää. Ja tokaisin, että pahinta on, kun ei ole mitään voitettavaa. Kohta mietin, että eikö sitä tilaa juuri onnellisuudeksi kutsuta, kun ei enää halua mitään muuta.

Kun seisoo virtuaalimaailmassa eikä keksi, mitä haluaisi ja lopulta päätyy ryöstämään sen Mäkkärin.

Onko tyytyminen hyytymistä [noin, oletko nyt hyytyväinen?]. Minä, joka halusin olla vähään tyytyväinen – jos siihenkään.

Ongelmani on, etten enää osaa ottaa ongelmaa mistään.

Helppohan sun on, sä ootkin lähössä meneen, kuittaili.

Upotkaa,
hajotkaa,
jääkää taa.

Niin, sekö minua lohduttaa, mietin taas kuin kerran enkä osannut päättää, onko tuo pohjimmiltaan sitkuttelua vai nytkyttelyä. "You can't run away forever – but there's nothing wrong with getting a good head start". En edelleenkään osaa päättää. Ja se tuntuu estävän minua alkamasta.

Ja lopulta poikkesimme Rosegardenissa, jossa en ole ennen käynyt. Vaikuttava paikka, jotenkin mystisen lämminhenkinen. Voisiko olla, että ihmiset olisivat iloisia baarissa? Minusta tuntui aivan siltä. Lattialla ei soitettu räppipaskaa, toisia ei tönitty. Kaikki oli juuri niin kuin piti.

Lähdimme pois, kun kaveria alkoi vituttaa.

Tämä on nähdäkseni hauskin Tele Finland -juttu tällä viikolla [viime viikollahan se oli tämä]. Firma vie Saunalahden markkinaoikeuteen tämän harjoittaman ilkeämielisen mainonnan vuoksi.

Digitodayn haastattelussa Tele Finlandin markkinointijohtaja Saku Keskitalo perustelee yhtiön hakemusta Saunalahden virheellisillä väitteillä ja markkinointitavalla. Keskitalon mukaan Saunalahti on muun muassa käyttänyt mainoksissaan perusteettomasti Ruotsin lipun värejä TeliaSoneran ja Tele Finlandin yhteydessä.

Muun muassa, niin. Yleensä tällaisessa tilanteessa on tapana ladata ensimmäiseksi käyttöön parhaimmat juttunsa [miksi sitten aloitit tämän blogitekstin moisella puolivillaisuudella?]. Jos paras syy lähteä käräjöimään on tosiaan mainoksessa käytetty lippu, voin jo kuvitella Saunalahden vapisevan bunkkereissaan. Ja kuinka niin perusteettomasti?

Hupaisasti Tele Finlandin kauppiaat soittivat tuttavalleni ja alkoivat laulaa mystistä soopaansa Saunalahden verkon sortumisesta Sonerasta luopumisen myötä. Tuttavani, joka pakkaa työkseen sim-kortteja Saunalahdella, kertoi sitten soittajalle oman näkemyksensä aiheesta. Jäi liittymä vaihtamatta.

Olen huomannut, että hirveän hyvä keino päästä eroon lehtimyyjistä ja liittymäntyrkyttäjistä on kertoa olevansa kohtsillään lähdössä vuodeksi pois maasta.

Kuinka vain, minulla on kohta jo ikävä zerofortyä.

***

Selasin City-lehteä ja kummastelin, miksi ravintolafriikkijutussa kutsuttiin ruokaa mässyksi. Minun lähistölläni mässy tarkoittaa karkkia ja mättö on ruokaa. Mättää-verbillähän on ilahduttavan monta merkitystä. Se tarkoittaa paitsi syömistä, myös lyömistä – mättää turpaan – sekä luultavasti perinteisimmin jonkinlaista tavaran liikuttelua: ruokaa mätetään lautaselle ja heinää hevosille.

Myös City-lehti tutisee tuskissaan kansalaisjournalismin hyö'yn edessä. Ensimmäisenä varotoimena he varmistivat, ettei kukaan vain pääse ajankohtaiseen sisältöön käsiksi netin kautta, vaan uusin numero on saatavilla nykyään ainoastaan paperilla. Tuoreimmassa numerossa viittailtiin blogeihin tuon tuostakin. Äärimmäisen uskottavaa slangailua skagaamisineen bungaamisineen harrastaneet friikit mainitsivat, että Lehtovaara on oikeesti tosi jees mesta, vaikka jengi ny itkeekin netissä jotain.

Myös Pintiksen sandaaliohjeet olivat päässeet mukaan oikein kuvien kera. Tuosta se heidän valtava kävijämääränsä siis johtui. Hiljaa mielessäni kirosin, että Pää auki -mainosnappulaani isännöinyt ilmaispalvelin oli kuollut ja olemassaoloni Pintaliidon etusivulla samalla lakannut. Niin jäivät minulta kymmenykset saamatta. Surku sentään.

***

Ainoaksi keinoksi jäi siis laittaa itse paremmaksi ja luoda kaikkia kiinnostavat tuunailuohjeet. Jos nyt rehellisesti mietitään tuota sandaalijuttua, niin eihän se kovin kaksinen ole. Kellä esimerkiksi koskaan olisi kotona ylimääräisiä mäyräkoiran kuoria. Ei minulla ainakaan; tarvitsen kaikki valtaisaan mäyrälinnaani, jota rakennan vanhan kunnon maitotölkki-igluni yhteyteen.

Katselin ympäri huonettani ja löysin viimein soveliaan muokkauskohteen.

Tyylikäs Apple-frisbeeni, joka näyttää hyvältä, muttei toimi juuri lainkaan. Ironisesti jotkut väittävät samaa Applen tuotteista, mutta maailmassa nyt on aina jonkin verran joitakuita, jotka eivät ymmärrä asioita. Niin kuin jälleen ajankohtainen Douglas Adams sanoi monta prosenttiyksikköä sitten:

The Macintosh may only have 10% of the market, but it is clearly the top 10%.

Luulisi vähän jokaiselle kertyneen nurkkiin hyödyttömiä Apple-lättyjä, joka putoavat kuin [äh, ei naurata].

Seuraavaksi tarvitaan kellokoneisto punaisella sekuntiviisarilla. Mieluiten sellainen malli, jonka viisarit liikkuvat jatkuvasti, sillä ei ole mitään järkevää syytä olettaa ajan olevan kvantittunutta. Ainakaan sekuntin mittaisiksi jaksoiksi.

Kun Bebekin täti kysyy, haluatko mukaan pahvinkappaleen, joka estää hentoja viisareita taipumasta kuljetuksen aikana, älä vastaa ylimielisellä katseella ja sano, että en tod, kiitti vaan, on meitsi, kato, ennenkin niinku viisareita kuljetellut.

Aika hyvin ne saa sentään oikaistua, kun varovasti taivuttelee.

Seuraava vaihe on vaikein kaikista. Jos koet epävarmuutta kädentaidoistasi, pyydä vaikka Sun äitis apuun.


Hups, väärä kuva.

Muistuupa mieleeni, kuinka minut oli taannoin lapsena laitettu johonkin paikallisen seurakunnan lastenkerhoon. Yksi tyttö kertoi minulle kerran lounaalla salaisuuden. Älä kerro kellekään, mutta maapallo on avaruudessa, hän uskoutui. No, nyt kerroin sitten viimein. Kieltämättä tuo oli hieman arveluttava teoria tuossa ympäristössä, Raamatussakaan taideta puhua mitään avaruudesta.

Kerran meille näytettiin dia-kuvia. Esitystä oli ehtinyt mennä muutaman kuvan verran, kun yhtäkkiä esiin lävähti likainen kuva satamasta. Kuvia esittänyt täti meni aivan paniikkiin ja alkoi paasata, että satamat ovat pahoja paikkoja, sillä niissä syttyy niin usein tulipaloja.

Oikeastaan oli kuulemma hyvä, että kuva tuli esiin, sillä oli tärkeää oppia vihaamaan satamia jo pienestä pitäen, hän sanoi. Kaiken maailman psykoja menevät palkkaamaan, mietin nelivuotiaan aivoillani.

Mutta nyt kun tarkemmin ajattelen, niin tuohan on aika hieno tehokeino, ruveta nyt heittämään kesken tärkeän asiansa jotain aivan irrelevanttia, ellei peräti absurdia. Taidanpa prujata konseptin ja jatkossa sisällyttää jokaiseen Keynote-esitykseeni kuvan sotkuisesta satamasta.




Noniin, tässä viimein oikea kuva. Seuraava vaihe on nävertää liitokiekon keskelle kellokoneiston akselin mentävä aukko. Keskikohta on helppo paikallistaa, sillä frisbeessä on siinä pieni kohoumanypykkä.

Enää tarvitsee pujottaa koneisto paikoilleen ja nauttia lopputuloksesta. Tarpeettomiksi jääneet pahvisandaalinsa voi vaikka lahjoittaa naapurille postiluukun kautta.



***

[lisäys 22.10] Joku oli saapunut tänne etsimällä voittamiseen liittyviä aforismeja. Mietin joskus, että

Harjoitus tekee mestarin – ja tuhat turhautunutta häviäjää


En sitten tiedä, kuinka ymmärrettävä tuo on tässä muodossa vai pitäisikö selittää enemmän. Aforismeja ja tiiviitä ajatuksia kaipaavaan kannattaa ihan oikeasti lukea Arinaa. Minäkin aloitin juuri alusta, mitä harvoin teen minkään blogin kanssa.

– – Pilkut kuolivat sukupuuttoon. Pilkunnussijat siirtyivät pienempiin ympyröihin...

Minun on hyvin vaikea kirjoitaa hyvää postausta.

[olen kirjoittanut kaikkina näinä väliaikoina, mutta ne ovat olleet vielä huonompia kuin vaikka kakkoskierroksen heitto]

Ei siksi, että kansallinen identiteettini olisi kovin kolhiintunut Suomen jäätyä ilman mitaleja keihäänheitossa. Minusta neljäs sija on juuri sopiva suomalaiseen kansaluonteeseen. Juuri rajoille, juuri sen verran, että vitutus – jos sallitte – on maksimaalinen. Näin sitä pitää ja täytyy. Kuin ysiplussa lukiossa. Yhtä hyvin olisi voinut ottaa kasipuolen, pilalla mikä pilalla.

Vaikeaa on siksi, että eksyin vieraiden ihmisten juhliin tutussa porukassa. Mikäpä olisikaan tuhoisampaa kuin juoda toisten juomia omassa seurassa. Yleensä tunnen oloni hieman noloksi moisessa tilanteessa. Juoda nyt muiden juomia, sehän on liki pahinta toisen vaimoon sekoamisen jälkeen.

Mutta kun nämä peräti yllyttivät. Meidän jengillämme kun on kuulemma niin perin kuiva maine. Ja tässä olen jälleen hyvissä ajoin ennen puolta yötä. Ennen keskimääräistä tekstiäni. Ja olen jo ehtinyt lukea Sellistin ja Vt:n jutut. Siltä varalta, että olet ensikertalainen nyyppä, Sellisti, viittaa sivupalkissa sijaitsevaan Karu selli -blogiiin ja Vt Jäädykepiirikuntaan. Jos olet tähän asti jaksanut tämän kanssa, kiljut riemusta näitä lukiessasi. Harva sitä paitsi enää muistaa, mistä nimimerkki Vt juontuu.

Minä kirjoitin jälleen maine-sanan meine, mutta uskon siitä olevan minulle hyötyä jatkossa. Jos Kiina-ilmiö syö kotimaanosani alleen, niin pitäköön funkinsa.

***

Mieleeni muistuu, kuinka ensi kerran eksyin aikoinaan [hävettävän lyhyt aika sitten – tosin tulee muistaa, että hankin elämäni ensimmäisen kännykän vasta tällä vuosituhannella ja ensimmäisen iBookin vuotta myöhemmin] lukemaan blogeja, odotin jotenkin automaattisesti, että niistä olisi luettavissa nokkelaa, humorististakin sisältöä.

Tämä johtui luonnollisesti siitä, että aloitin blogien koluuni Visa Kopun tunnetusta huumoripläjäyksestä. Visan sivuilta eksyin ensimmäikseksi sittemmin lopettaneeseen ja kulttimaineen saavuttaneeseen Kysyn vaaniin, joka vitsinlauonnassaan ylsi liki visamaiselle tasolle.

Tämän seurauksena oletin luonnollisesti, että kaikki blogaajat ovat nokkelia viisastelijoita ja hauskoja sananvääntelijöitä, jotka osaavat löytää kiinnostavia ilmiöitä ja lyödä ne leikiksi. Löysin Pinserin listan ja aloin lukea kaikkia blogeja tällä lähtöolettamalla. Hymisin, kun Janne kertoi Applen julkaisseen uuden iMac G5:n, vaikken nähnyt jutussa mitään hauskaa, älykästä tai nokkelaa. Luin kaiken maailman idioottiblogaajia kuin kyseessä olisi jokin ainutkertainen ja hieno, mutta kuukausien jälkeen ymmärsin sentään pettyä rankasti.

Sori Esa ja Matti, mutta ei tästä tyypistä ole mihinkään. Ei kaikkien jutuissa ole väistämättä mitään pointtia, ei mitään oivallusta, ei mitään asiaa. Jos vaikka jokainen on upea, kunnes toisin todistaa, huono blogi kelpaa minulle todistusaineistoksi varsin hyvin.

Sittenkään en tiedä, onko järin sofistikoitunutta lähteä väittämään toisia sofisteiksi nähdäkseni varsin epähienostil. Väittelyä kaivattiin; ole hyvä ja luo minulle hyvä fiilis ja usko itseen – mieluiten tuosta noin. Minusta nuo kommentit edustavat vain lähtökohtaisen negatiivista ivanaurua, jonka pyrkimyksenäkään ei ole rakentaa mitään, vain kiistää oman erinomaisuuden osoitukseksi.

[eikö tuo muka ole rakentamista, nyt vähän loogisuutta kehiin, jooko]

Eikä minun pyrkimykseni ole mikään muu kuin Abiturientissa mainittu: olla arvostettu sen vuoksi, etten halua ottaa vastaan arvostusta, jonka ihmiset minulle haluaisivat syytää.

Ei sillä, että haluaisivat, mutta joskus vielä torjun sen. Sain sentään Gandhin johtaja-testissä.

***

Ei tässä auta kuin odottaa MM-kisojen päätösseremonioita. Jos vaikka saisi jotein [sick] jutunjuurta [harvaa kun kuitenkaan kiinnostaa komentoriviltä käynnistämäni vnc-yhteys Ouluuun]. Tavallaan hyvä, että missasin avajaiset, ei tarvitse yrittääkään kilpailla samassa sarjassa mitvitiä vastaan.

Ei minulla ole muuta sanottavaa kuin että, kas kun Apocalyptica ei suojannut soittimiaan sellofaanilla.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds