Jupisin eilen lämpimikseni kauppojen aukioloajoista. Ilmeisesti minulta on mennyt ohi, missä vaiheessa pikkukaupat ovat saaneet lisävapauksia, vai onko kyse jälleen vain kesäkuukausista tai muusta perverssistä. Havaintojeni mukaan Hämeenkadun Pikkolo mainostaa olevansa auki aina puoleenyöhön saakka ja Liisankadun Siwakin ilta yhteentoista.

Erityisen huvittavaa tuo on minusta siksi, että Siwan viereinen R-kioski menee kiinni kello yhdeksän. Ennen vanhaan oli olemassa muitakin kioskeja kuin ärriä. Sympaattisia pikkukioskeja, joiden puutiski tuoksui ja jotka myivät irtokarkkeja kappalehinnoin. Ne olivat auki kymmeneen, ruokakaupat vastaavasti suljettiin jo kahdeksalta.

Jos edes aukiolo ei ole R-kioskien vahva puoli, minä en millään pysty ymmärtämään, miksi ihmiset käyvät niissä. Hinnat ovat kalliit ja lupaukset nopeasta ja mukavasta asioinnista liioiteltuja [nyt varovasti, ettei tule syytöksiä]. Liki poikkeuksetta ärrällä käydessäni jonoa jumittaa joku urpo, joka ei ymmärrä, kuinka matkakortti toimii. Tai vastaavasti myyjäharjoittelija ei osaa käyttää latauslaitetta. Ja aikaa kuluu.

Toinen vaihtoehto on, että edessä oleva asiakas valitsee ässäarpansa kansiosta niin monimutkaisella algoritmilla, että joutuu turvautumaan laskimeen. Ja nuo kännyköiden laskimet kun ovat hieman mitä ovat. Neliöjuurikin puuttuu.

Voisivat minun puolestani pitää vaikka kahta kassaa, urpo-kassa edellä mainituille henkilöille ja turbo-kassa meille, joilla on aina hirveä kiire. Onneksi en käy ärrällä kuin lataamassa kautta ja lunastamassa joulukalenterivoittoni.

***

Sinä lennät, sää ja sun pipas

Jotain tuon suuntaista Särkänniemi sanoo mainoksissaan. Minulla on tamperelaispuistosta nuorekkaampi ja coolimpi mielikuva kuin Linnanmäestä, mikä lienee molempien puistojen pyrkimyskin [Linnanmäki taisi kertoa jossain vanhassa Faktassa tähtäävänsä unohdettujen keski-ikäisten viihdyttämiseen].

Ilmeinen pointtini on, että tuo mainoslause ei ole kovin nuorekas tai cool. Oltakoon mitä mieltä tahansa Antti Tuiskun mien söpöydestä, mutta määääästä en löydä etsimälläkään mitään positiivista. Minun nähdäkseni ainoaa mukavan kuuloista murretta puhutaan lännessä, ja siitäkin on mennyt maku viime aikoinan kuunneltuani liikaa Heli Laaksosen Jänes pussis -äänikirjan pseudokieltä.

Samaa linjaa harrastetaan muuten varsin eksessiivisesti Aamulehden Moro-liitteessäkin. Pelkääkkössäää kaahareita? udeltiin ohikulkijoilta katugallupissa. Jotenkin kovin tehtyä. Valo-liite sen sijaan on mukavaa luettavaa. En ole vieläkään toipunut Nyt-liitteen viime uudistuksesta.

Olen lukenut viime aikoina jonkin verran Aamulehteä ja huomannut sen virkistäväksi vaihteluksi. Jotenkin heidän linjansa tuntuu avoimemman oikeistolaiselta kuin Helsingin Sanomilla [tai sitten se johtuu vain siitä, että kahvihuoneen toinen vaihtoehto on surkuhupaisa Uutispäivä Demari]. Sinänsä kiinnostavaa, että Tampereella sentään vasemmistoliitto on kokoomuksen ja demareiden jälkeen kolmanneksi suurin puolue.

***

Ajattelin vielä soveltaa hieman itselleni kovin vierasta filosofiaa if you can't beat 'em, join 'em ja kirjoitella minäkin Kalliosta niin kuin kaikki hyvät ja suositut blogit tekevät.

Ei, oikeasti olen vain säälittävä feikki, sillä tämä tapahtui Hakaniemessä. Pari viikkoa sitten paistoi vielä aurinko ja spurgu oli sammunut bussipysäkille pahimpaan paahteeseen, kasvot puoliksi pysäkin pleksin alle. Tullessani paikalle kaksi ikäistäni ihmistä katseli maassa makaavaa empien, mitä tehdä. Pysäkillä olleet vanhemmat henkilöt seisoivat varovaisesti kauempana.

Haiseeko se viinalta? vanhempi rouva uteli ja helpottui silminnähden myöntävän vastauksen saatuaan. Ei olisi mikään hörhö sentään.

Toinen aiemmin paikalla olleista soitti miehestä poliisille. Kuulemma jo toista kertaa. Poliiseja ei kummemmin jaksanut kiinnostaa. Kyselivät hienotunteisesti, että vaikuttaako se tavanomaiselta Kallion asukilta [tiedättehän, sellainen 90-lukuinen parta ja...]. Joojoo, mutta se tarttis tulla hakemaan pois tästä auringonpaisteesta, kaveri kivahti.

Lopulta me vaivautuneet samarialaiset onnistuimme organisoimaan itsemme siinä määrin yhteistyöhön, että saimme miehen nostetuksi istumaan penkille. Tällä pysäkillä sentään oli sellainen. Yleensähän ne on näiltä seuduilta poistettu, jotteivät spurgut niillä makaisi.

Jahkailimme ja pähkäilimme, pitäisikö mies yrittää taluttaa puiden varjoon pitkäkseen, mutta hän oli niin kovin vetelä, ettei siitä oikein mitään tullut.

Bussi sen sijaan tuli. Ja me kaikki kiipesimme kyytiin. Pysäkki tyhjeni, ja mies jäi istumaan penkille, samaan auringonpaahteeseen [poliisit olivat kyllä luvanneet tulla]. Ja mietin, että jos elämä olisi South Parkia, hän putoaisi päälleen kaksi sekuntia bussin lähdön jälkeen.

***

Kaikkien meidän nykymaailman välinpitämättömien vätysten muistoksi juontui mieleeni, mitä kirjoitin jokunen vuosi sitten.

Ripustin kuulokkeet
korviini
eikä kukaan tullut enää häiritsemään.

Kiinnitin mikrofonin
napinläpeen
ja sain rauhassa ajatella ääneen.

Soittimen ja puhelimen jätin kotiin.

Vantaan Energia Oy on myynyt langattoman Wivanet-laajakaistaliiketoiminnan Elisa Oyj:lle. Kaupan mukana kaikki Vantaan Energian Wivanet-asiakkaat siirtyvät 1.7.2005 Elisan asiakkaiksi. Liiketoimintakaupan myötä Elisa vahvistaa laajakaistaliiketoimintaansa pääkaupunkiseudulla ja Vantaan Energia keskittää toimintaansa selkeämmin energialiiketoimintaan.

Via


Hassua. Viime syksynä Elisalla vieraillessanihan kysäisin isännältä, jonka mukaan kuluttajat saavat odottaa langatonta laajakaistaansa vielä vuosikaupalla, että entäs se Vantaan systeemi. Hänen mukaansa se ei toiminut kunnolla eikä ollut varsinaisesti vakavasti otettava vaihtoehto [vastaus oli hieman epämääräinen, sillä englanti on vaikea kieli]. Vaan mitäpä näistä ikinä tiedä.

Äsken minua huvitti sekin, että Computer Arts -lehti julistaa olevansa The World's Best-selling Creative Magazine. Hienoa, että luovuudellekin on löydetty yleispätevä mittari.

Karun sellin kävijäryöppy leviää pikaliipparin peräaallon tavoin joka suuntaan. Tännekin on hyökynyt rutoikseen nettikansaa. Minä en tiedä, onko pikaliippareita olemassa, mutta ollessani kuusivuotias, kaverini puhui jatkuvasti sellaisista. Hän liikutti kättään veden pinnalla laajassa kaaressa, kämmen avoinna. Antoi sen sitten pomppia mennessään leipäkiven lailla, kevyesti kuin vesimittari, joita harhaoppiset juntit kutsuvat erheellisesti vesikirpuiksi.

Hieman vain noloa, kun väki rynnii sisään juuri kun paikat ovat sotkussa. En jaksanut nysvätä toissakertaisen viestini alkua kuntoon, mutten voinut jättää sitä poiskaan, sillä halusin mainita Jewelcasen, joka on nähdäkseni osa tärkeää ilmiötä. Ihmiset tykkäävät hypistellä jotain, vaikka levynkansia paremman puutteessa [sigh] eikä iTMS:n kansikuva vielä riitä tuomaan samaa fiilistä. Samaa ongelmaa ratkoo Delicious Library, jonka Apple hiljan palkitsi parhaan käyttökokemuksen Design Awardilla. Siinä luodaan virtuaalinen DVD-hylly, joka tuo käyttäjälleen aidompaa omistamisen iloa kuin kasa satunnaisesti nimettyjä leffatiedostoja kovalevynnurkassa.

Hieman samasta on kyse myös CenterStagessa, josta Mikrobittikin kirjoitti keväällä. Tarkkasilmäisimmät meistä huomasivat, että Mikrobitin artikkeli oli lähes sanatarkasti lainattu harrastelijauutispalvelu Macsanomissa kuukautta aiemmin julkaistusta uutisesta [mukaan oli toki lisätty hämäyksen vuoksi muutama asiavirhe]. Lähdeviitteitä ammattilaisilla ole ilmeisesti tapana käyttää. Latistavat tunnelman.

***

Jostain ravintolasta ja nettinaurulokeista noussut kohu on peittänyt alleen toisen mielenkiintoisen ilmiön. On tunnettu tosiasia, että tupakoitsijoiden reviiri kapenee kapenemistaan. Ensin kiellettiin asunnossa polttaminen ja ajettiin parvekkeelle. Sitten kiellettiin parvekkeella polttaminen ja ajattiin baariin [muttei toivottavasti enää kotiin]. Parin vuoden kuluttua Suomessakaan ei ole sallittua polttaa ravintoloissa [voisi sanoa varsin varmasti, vaikka saivathan toisaalta kauppojen aukiolotkin sössittyä nykyiseen umpikujaan].

Onneksi on sentään yksi paikka, jossa tupakoitsijoihin suhtaudutaan aina yhtä vapaamielisen sallivasti. Evankelisluterilistinen seurakunta on vuosikaudet ellei -kymmenet ollut tunnettu tupakoinnin edistäjä. Mikäpä paheenpesä baari olisikaan rippileiriin verrattuna. Monen tiedetään ryhtyneen leirillä aivan uuden henge[nahdistukse]llisen yhteisön jäseneksi [eikös sinun pitänyt vihata kategorisesti tuollaisia sulku-sanaleikkejä], ja usein on tapana jopa pyytää vanhemmilta lupa lain kieltämään toimintaan. Samaan tapaan kuin myymälävarkauksiin ja ylinopeuksiin on totuttu tekemään, siis.

Vaan onko tämä yllätys yhteisössä, jossa ollaan valmiit menemään niin pitkälle nuorison miellyttämisessä, että nelivitonen ohjaaja kutsuu itseään Burtsiksi.

Kirjoittaja ei viihtynyt rippileirillään ja se oli ihan oma moka

[olisit käynyt vessassa, niin ei olisi tarvinnut pingottaa koko viikkoa].

***

Toisten tykittäessä tyrmäävää tahtia tunnen oman suoneni ehtyneen. Minä poistun koneen luota reiluksi viikoksi huomenna, joten olkaapa ihmisiksi. Sain jo aiheeseen liittyen huolestuneen tekstarin lykättyäni erästä tapaamista reissuni yli:

Muhun iski paniikki! Onko matkasi varmasti turvallinen? Tuletko varmasti takaisin? Vai pitäisikö nähdä tänään viimeisen kerran?

Mitä tuohon voi vastata? Aina sitä on silti hyvä kysyä ajoittain.

Iltalehtikin tarttuu eilen kuohuttaneeseen Lehtovaara-jupakkaan:

Valituskirjoitus on julkaistu Hietasen nettiblogissa, erityisessä netissä ylläpidettävässä foorumissa, tammikuussa 2004.

[ylemmyyydenkatseinen naureskelu minun]


Toimittajalta on jäänyt ilmeisesti lukematta tämä mainio johdatus aiheeseen.

Jälleen kerran aivan turha odottaa linkkejä jutussa mainituille sivuille. Liittyykö tähänkin tosiaan jotain lakiteknisiä epämääräisyyksiä vai mistä moinen?

[muokkaus minuuttia myöhemmin] Ei kun, hups, olihan siellä linkkejä. En vain heti huomannut, kun satuin olemaan sivun alalaidassa. Kehuja Iltalehdelle.

[toinen muokkaus muutamaa minuuttia myöhemmin] Niin, unohtui sanoa, että pointtini oli, että tämänkaltainen laaja näkyvyys tekee blogeja taas hieman tunnetummaksi kansan parissa ja lienee mannaa kaikille kansalaisjournalismista kiksejä saaville.

Helsingin Sanomain mukaan
[€] esimerkiksi mainitun ravintolan omistaja Antero Molander ei oikein tiedä, mistä on kyse:

Tiedättekö, mitä blogit ovat?
En todellakaan tiedä. Mitä ne ovat?

Ne ovat yksi internetin nopeimmin kasvava viestinnän muoto, eräänlaisia sähköisiä päiväkirjoja.
No, jokainen voi tehdä sellaisia omaan kirjaansa.


Tietenkin Kuuluttajalla on myös kantansa aiheeseen.

Minä vietin alkuaamuni ajattomuuden olotilassa. Mentyäni liian myöhään nukkumaan ja saatuani huonosti unta heräsin uuteen aamun ymmärtämättä kellosta yhtään mitään. Tunsin itseni käynnistymässä olleeksi tietokoneeksi, joka ei ollut vielä initialisoinut aikapalveluita, vai mitä siinä alussa lukee. Kaikkialla vilkkui värejä ja pieniä objekteja, kuin levynkansia, joita olin eilen hampaat irvessä askarrellut paikoilleen ja katsonut, kuinka mainio Jewelcase niitä kieputtaa. Hypin valveilta hereille ja takaisin kuin aallolta toiselle ja viimein järkiini havahduttuani kiitin unenpöpperössäni johdatusta siitä, että kello oli vasta kahtakymmentä vaille seitsemän. Olin pelännyt käyvän jo kahdeksaa.

jewel case

Toisin kuin joinain muina maanantaina ehdin kivuttomasti bussilleni. Minun tapoihini ei kuulu opetella ulkoa, milloin bussini lähtee. Minä elän ad-hoc ja kädestä vaikka kuuhun ja katson ajat aina uudestaan reittioppaasta. Tiedän ihmisiä, jotka keräilevät niitä paperinpaloille painettuja aikatauluja kuljettajan kopin ovesta. Kantavat sitten mukanaan sen sijaan, että käyttäisivät puhelintaan. Irvokasta. [Olen tehnyt osallistuvaa havainnointia puhelintottumuksistani ja huomannut käyttäväni puhelinta useammin reittioppaan selaamiseen kuin laitteen toissijaiseen käyttötarkoitukseen, blogi-ideoiden muistiinkirjaamiseen. Siinä teille ilmaista infoa, Nokialta yhtenään tänne eksyjät.]

Minusta tuntuu, että ne samat ihmiset tekevät ostoslistoja mennessään kauppaan.

Ja minä olen kesän kunniaksi lipsunut samaan uomaan. Minä olen oppinut, että bussini lähtee kahtakymmentäkolmea yli seitsemän. Tänään opin lisäksi, että vain juhannukseen asti.

Sai olla viimeinen kerta, kun opettelen ulkoa muuttuvaa informaatiota. Tulee oppia oppimaan. Tulee tietää, mistä tieto löytyy. Aika hyvin olen onnistunut pitämään mieleni tyhjänä. En esimerkiksi muista ikääni, sillä sen saa kätevästi selville laskemalla yhteen kuluvan vuoden sekä syntymävuotensa vastaluvun. Näin riittää, että muistaa, koska on syntynyt. Ja sen voi prujata ajokortista. Kuluvan vuoden nyt saa aina googlattua.

– Entäs sitten, kun netti ei toimi etkä pääsee googlaamaan? kysyvät teknofoobiset vastaanhangoittelijat tietenkin.

Aivan kuin siinä vaiheessa ei olisi hieman suurempiakin ongelmia kuin miettiä jotain niinkin epäoleellista kuin ikäänsä. Siinä vaiheessa julistetaan hätätila. Siinä vaiheessa selviytyjävaistot heräävät. Siinä vaiheessa etsitään käsiin kirves ja taskulamppu ja linnoittaudutaan lähimpään elintarvikemyymälään.

***

Kaukana moinen ei ollut, kun yritin viikonloppuna turvata selustaani ja selvittää, kuinka blogger-viestit exportataan johonkin järkevään muotoon. Ei se mikään salaisuus ole: minä tahdon siirtyä Wordpressiin. En juuri hermostu ihmisiin, osaan hillitä itseni pelottavan hyvin, mutta takkuava teknologia saa minut järjettömän raivon valtaan. Pysykää kaukana, kun hommat eivät toimi.

Sittenkin olin aika tyytyväinen itseeni viime viikolla töissä keksittyäni käyttää IP over FireWire -tekniikkaa tuodakseni nettiyhteyden koneelle, jonka verkkokortti on rikki ja joka ei näin pääse nettiin ethernetin kautta. Verkkokortti on fiksusti integroitu emolevylle ja emolevyn vaihtaminen on kalliimpaa kuin koneelle voisi Reality Distortion Fieldin alaisenakaan kuvitella arvoa.

Vaan nyt, kiitos erinomaisuuteni, naapurikone jakaa nettiyhteytensä edelleen FireWiren avulla eteenpäin ja tämä kone pääsee verkkoon kuin tuosta vain.

***

Minäkin vietin juhannusta. Vaihteeksi kaverin takapihalla grillaten. Perinteiseen juhannuksen viettoon liittyy erinäisiä vihaamiani piirteitä, jotka onnistuin tällä tapaa toimien välttämään. Hyttysiä lukuun ottamatta.

Enkä käynyt edes meressä. Olen vanhemmiten oppinut ymmärtämään, ettei minulla ole mitään velvoitetta mennä suotta kylmään veteen. Sitä paitsi pyrin välttämään humalassa uimista. Parempiakin tapoja kuolla.

***

Minulla ei ole kummempaa kantaa kaikkien blogien hihkuttamaan ravintolakohuun. En ole kuunaan kuullut koko paikasta enkä olisi sinne luultavasti oma-aloitteisesti eksynyt. Jos minä nyt menisin ravintolaan, valitsisin luultavasti Zinnkelleriin. En ole käynyt siellä kuin viimeksi joskus lapsena. Mutta voisin kyllä suunnitella heille hieman ajanmukaisemmat nettisivut, jos maksaisivat 80 000 euroa. Sillä palkkaisi melkein JCP:nkin.

Aiheen kirvoittamien eettis-filosofisten pohdintojen innoittamana kerron minäkin viimein löytäneeni mitä mainioimmat blogaajan eettiset ohjeet:

If ain't real – fake it
If it ain't yours – take it
If it don't exist – you make it
And if it ain't broke – break it!


Nuo ovat MTV:n Humiseva harju -modernisoinnin lyriikoita [ja kaikki pätevät rivien välistä lukijat tietävät vallan mainiosti, miksi nuo tuohon taas lainasin]. Surkein ja epäuskottavin ikinä näkemäni elokuva, mutta ääniraita on hieno. Sääli vain, että kappaleet ovat kovin silvottuja – olisi pelastanut hieman, jos olisivat edes soittaneet ne kokonaan.

Elokuvassa on merkittävässä osassa Sisters of Mercy -yhtyeen voimakas teos More. Innostuin nyt yhtäkkiä hankkimaan käsiini myös This Corrosion -kappaleen ja jokin kumma pakotti minua toistamaan sitä koko päivän ikikestoluupilla. Sentään kätevää, kun voi kytkeä oman koneensa verkkoon musiikkiserveriksi ja sitten kuunnella iTunesilta musiikkiaan, millä koneella sitten sattuukin päivän mittaan operoimaan.

***

Lopuksi medianhallinnallisia tiedotteita.

Kehotin viimeksi kaikkia lukijoitani tekemään tilauksen Blogilista.fi-palveluun. Tämän jälkeen minulta katosi yhdeksen tilaajaa. Pintaliito taisi tarjota mainostoimistopalveluita...

Minun kuvani on erään aikakauslehden yhdessä jutussa. Juttu ei kylläkään kerro suoranaisesti minusta eikä kuvaankaan ole mahtunut aivan koko naama, mutta se, joka tunnistaa nenänpääni ja oikean silmän ripset, voi olla hiljaa itseensä tyytyväinen.

Minun pitäisi lisätä noin kymmenen blogin linkit sivupalkkiini, mutta en tee sitä vielä nyt. Mieluummin kirjoitan edes lauseen jokaisesta samalla kertaa, jooko.

Ei Kuhlakaankaan malta olla näemmä hiljaa: !Absolute Truth on palannut, toivottavasti ihan oikeasti. Hän oli nokkela, mutta ajoin niin kovin ilkeä. Ja hänkin mainitseen mediaa Tanja Karpelan tavoin käsissään pyörittelevän Sun äitis. Samoin kuin Blogisanomat hiljattain. Minä vain en kelpaa, vaikka julkaisen lehdistötiedotteen ja kaikkea. Kommenteissa itkevät, että älkää aina linkatko siihen väsyneeseen PA:han, vaikkei tänne ole viitattu kuin kahdesti.

Ja minä olen imarreltu.

[mutta mitä pitäisi tehdä, kun kaiken maailman pilailijat luokittelevat bloginsa ihan höpsöihin kategorioihin]

Nyt kannattaa lukea toimintansa aloittanut blogilista.fi:n top-listaa [beta]. Ja osallistua talkoisiin, joissa nostetaan PA listauksen etusivulle. Nyt ollaan harmillisesti pari sijaa rajan alapuolella.

Unohtakaa siis RSS ja tehkää tilaus. [linkki vaatii toimiakseen, että olet kirjautuneena palveluun sitä klikatessasi]

Nyt poistun juhannuksen viettoon ja olen hiljaa ainakin lopun päivää.

Julkaisuvapaa: heti
Julkaisija vapaa: tavalliseen tapaan

Pää auki -yhtymä (myöh. PA) siirtää toimintansa hyvin suurella todennäköisyydellä ulkomaille kesän ja syksyn taitteessa. Tämä tarkoittaa myös rekrytointiohjelman päättymistä; PA:n aiemmin julkaisema seuraavankaltainen ilmoitus vedetään tällä erää takaisin ja paikka jätetään täyttämättä:

PA on rajarikko pirtaa syvemmältä, oman kategoriansa [irrelevantti observointi ja pseudopostmoderni näsäviisastelu ynnä yhdyssananrakennus] ehdottomia huipputekijöitä kansallisella tasolla. – – Nyt haen dynaamiseen elämääni

sisällöntuojaa.

Jos olet perusihana ja pinkeä, suoraselkäinen ja sanavalmis, totuuden puolella ja todennäköisyyksiä vastaan sekä – – ja – – muttet kuitenkaan – – unohtamatta tietenkään – – saatat hyvinkin olla etsimäni henkilö.

PA haluaa kiittää kaikista asian tiimoilta saamistaan yhteydenotoista [tai edes niistä kolmesta säälivästä katseesta] ja korostaa, ettei kyse ole missään tapauksessa suomalaisen laadun heikkoudesta, vaan enemmänkin sisäisistä puutteista rekrytointiprosessin koordinoinnissa.

Toimipaikan vaihdoksen syyt eivät liity tuotannollisiin tai taloudellisiin seikkoihin – kyseessä ei ole sen enempää kiina- kuin viinailmiökään. Euroopan sydänmailla sijaitsevasta uudesta toimipisteestä pyritään saavuttamaan aiempaakin laajempi kokonaiskäsitys todellisuudesta sekä sen osatekijöistä ja palvelemaan näin asiakasrajapintaa entistä paremmin.

Emoyhtiö PA International Holding & Grabbing vaihtaa nimensä samassa yhteydessä paremmin toimettomuudenkuvaansa istuvaksi PA International Hoping & Braggingiksi.

Muutosprosessin seurauksena joudutaan kenties irtisanomaan yksi henkilö. On mahdollista, ettei JCP:n [Junior Content Provider] tehtäviä ole mahdollista suorittaa etäyhteyksien päästä. Uudellenorganisoinnin yhteydessä vapautuu myös PA:n entinen konttoritila. Kaikki JCP:n kämppiksiksi haluavat voivat ottaa yhteyttä tiedotteen ohessa mainittuun sähköpostiosoitteeseen.

Strategianmuutos saattaa myös avata uusia lyhytaikaisia uramahdollisuuksia halukkaille, mutta PA korostaa mahdollisten yösuhteiden pätkäluonnetta. Konserni on toisaalta tunnettu omavaraisuudestaan, joten on hyvin todennäköistä, että muutoksesta selvitään ilman ulkoista apuvoimaa.

Lisätiedot ja yhteydenotot: paa.auki@gmail.com

Blgeissa pyörii meemi, ja minä olen myynyt periaatteeni. Tehtävänä on kirjoittaa kuusisanainen novelli. Kiintiöön ei tahdo mahtua kuin loppu. Olen aina halunnut lopettaa novellini näin:

Postilaatikko sanoi töms.

Se oli täytetty.

via [vai?]

Minä olen työskennellyt jälleen erinäisiä viikkoja Windows-tietokoneiden parissa. Kirjailin huvikseni muistiin huomioitani sen käyttöliittymän ärsyttävyyksistä varalle niihin tilanteisiin, joissa ihmiset ihmettelevät, mikä siinä Macissa muka on niin hyvää. Ei välttämättä hyvää, muttei sentään näin huonoakaan. Lopetin kirjanpidon muutaman päivän jälkeen, kun aloin saada tarpeekseni.

Tämä teksti ei ole järin humoristinen. Sellisti kun ehti jo kirjoittaa hauskan version samasta aiheesta. Kuuluttajan uusin ei liity aiheeseen mitenkään, mutta on kovin oivaltava. Alan uskoa kategorisointiteoriani mukaan, ettei ole hyviä ideoita ja huonoja ideoita. Joko on idea tai sitten ei. Minusta Kuuluttajalla on.

Ja katsokaa vielä tämä Tommin linkkaama UI-demo. [tähän on varmaan uskottavaa linkata]

Aloitetaan sittenkin positiivisesti. Hyviä asioita Windowsin [XP Pro] käyttöliittymässä verrattuna Mac OS X:iin:

Ohjattavuus näppäimistöltä. On erityisen mainiota, että kaikissa dialogeissa voi valita haluamansa napin nuolinappuloilla ja vahvistaa enterillä sen sijaan, että olisi pakko hamuta hiirtä tai arvata oikein, mikä kirjain tarkoittaa mitäkin nappia – jos mikään.

Valikoiden muokattavuus. Monia valikoita [kuten Käynnistä-valikkoa] voi muokata suoraan hiiren oikean napin avulla klikkaamalla. Macillä tämä ei tyypillisesti ole mahdollista.


Jatketaan kiinnostavilla asioilla Windowsin käyttöliittymässä.

Jos IE:ssä klikkaa sivun päivitys -nappulaa, kuuluu pieni rasahtava ääniefekti. Myös näppäin F5 päivittää ikkunan, mutta sen painaminen ei aiheuta samaa efektiä. Jos sen sijaan ensin klikkaa päivitysnappia hiirellä ja sen jälkeen alkaa hakata F5:ttä, rasahdusääniä kuuluu jonkin aikaa myös F5-painallusten aiheuttamina. Muutaman sekunnin hakkaamisen jälkeen ääni kuitenkin lakkaa syntymästä. [eikö netti toimi vieläkään?]


Aika siirtyä ärsyttävyyksiin. Nämä ovat tökkimisiä, jotka ovat oikeasti häirinneet työntekoani [??], joten olen tietenkin kiinnostunut kuulemaan ratkaisut ongelmiin. Tarkoitukseni ei siis ole puhdas kuittailu tällä kertaa.

Macilla ikkuna suljetaan painamalla komentonäppäintä [omppunäppäin] ja W-kirjainta. Windowsilla vastaava yhdistelmä on alt + F4 [niillä, joiden sormet ylettävät...]. Jos Macilla haluaa sulkea kaikki yhden ohjelman ikkunat, tämä onnistuu painamalla optionäppäintä [alt] komentoa annettaessa [tai vastaavasti klikatessaan ikkunan suljentarastia]. Kuinka tämä tehdään Windowsilla? En tarkoita siis Windows-nappi + M -yhdistelmää, joka vaikuttaa kaikkiin ohjelmiin.

Macilla toisen ikkunan takana olevaa ikkunaa siirretään itse ikkunaa aktivoimatta painamalla raahaamisen aikana pohjaan komentonäppäin. Kuinka tämä tehdään Windowsilla?

Macilla näyttöön ilmestyy varoitus, kun kannettavan akun virta alkaa olla lopuillaan. Niin myös Windowsilla. Macilla varoitus lähtee pois, kun koneeseen kytkee virtajohdon. Windowsilla ei. [en kehtaa lähteä sanomaankaan mitään Windows-koneiden unenpöpperöisyydestä verrattuna äkkivirkkuihin Macceihin...]

Macilla on universaali näppäinkomento Save as -komennolle: komento + vaihto + S. Windowsilla ilmeisesti ei [ainakaan Wordissa?].

Mac aakkostaa v:n ennen w:tä niin kuin suomessa on tapana. Windows ei tee eroa kirjainten välille. [muokkaus: eiku, hups, eihän näiden välille pidäkään tehdä eroa...]

Windowsilla tulee jatkuvasti vastaan ikkunoita, joita ei löydä tehtäväpalkista. Ainoa keino [?] löytää ne on tarttua näppäimistöön ja käyttää alt + sarkain -yhdistelmää [vaihtoehtoisesti voi tietenkin heitellä hiirellä kaikki muut ikkunat yksi kerrallaan pois tieltä].

Macilla ikkunoiden selailuun käytetty komento + < [ja >] -yhdistelmä vaihtaa ikkunaa heti näppäinyhdistelmää painettaessa. Windowsin alt + sarkain vasta, kun näppäimet hellitetään. Näin se ei sovellu ikkunoiden selailuun kuin niiden nimen avulla, ei lainkaan ulkonäön.

Windowsilla tulee usein tilanteita, joissa jotain ikkunaa ei voi siirtää pois tieltä. Jos esimerkiksi verkkoasetuksiin on juuri näpyttänyt kiinteän IP-osoitteen, mutta ei halua vielä ottaa sitä käyttöön ja paina ok:ta, myöskään sen jonkinsorttisena isäntäikkunana toimivaa Verkkosovitin[tms.]-ikkunaa ei voi siirtää peittämästä työpöydän kuvakkeita.

Hieman edelliseen liittyen, Windows ei ilmeisesti osaa säilyttää kiinteän IP:n tietoja, vaan ne joutuu naputtamaan uudestaan, jos joutuu välissä käyttämään DHCP:tä [kyllä, jotkut meistä joutuvat tekemään kummallisia asioita joskus].

Ei sillä, että kukaan käyttäisi IE:tä, mutta turhauttaa, jos tekee vaikka yhden kirjaimen typon urlia kirjoittaessaan [voi hyvä äiti, kirjoitinko minä tosiaan tehdä typo?]. Tämän jälkeen IE kertoo, ettei moista sivua löydy ja tarjoaa typerää hakusivuaan ja tuhoaa samalla osoitteen niin, ettei virhettä voi korjata, vaan koko roskan saa kirjoittaa uudestaan. [tuon saisi varmasti helposti pois päältä jostain]

Macilla rullauspyörän focus siirtyy automaattisesti hiiren osoittimen mukana. Windows vaatii erillisen klikkauksen. [en löytänyt asetusta, vaikka yritin etsiä]

Windowsilla on hankalaa luoda uutta ikkunaa työpöydällä ollessaan. Mac OS:n Finder ja Windowsin Resurssienhallinta toimivat nykyään molemmat samaan tapaan nettiselaimen tyylisinä epäspatiaalisina selaimina [ennen Kymppiähän, Mac OS oli spatiaalinen], jossa samasta kohteesta voi olla yhtä aikaa auki useita näkymiä. Mac OS:llä myös uuden selausikkunan voi luoda samaan tapaan kuin muissa ohjelmissa: antamalla komennon Tiedosto: Uusi ikkuna. Windowsilla sitä vastoin täytyy uuden ikkunan luomista varten klikata auki jokin kohde kuin spatiaalisessa käyttöliittymässä.

Jos haluaisi kaksi ikkunaa Omasta tietokoneesta [vaikka kopioidakseen jotain], se ei kuitenkaan onnistu tuplaklikkaamalla kahteen otteeseen Oma tietokone -kuvaketta, sillä Windows ajattelee tässä kohtaa spatiaalisesti ja avaa vain yhden näkymän Omasta tietokoneesta. Vasta kun auenneessa ikkunassa on siirtynyt jonnnekin toisaalle, vaikka c:\-asemalle, tuplaklikkaus avaa uuden Oma tietokone -ikkunan.

Hieman tuohon liittyen minulla palaa hihat [niinq haitsu] Windows-ohjelmien tapaan tehdä Tiedosto: Uusi -komennolle alakohtia, joihin joutuu liikkumaan hankalien alavalikoiden kautta. Macilla moisia ei käytetä tuollaisissa tilanteissa. Esimerkiksi Safarissa Uusi ikkuna ja Uusi välilehti -komennot ovat molemmat itsenäisinä Tiedosto-valikossa.

Aina ajoittain Windows saattaa kysyä, haluanko poistaa turhat kohteet työpöydältäni. Kerrankin se teki näin, kun pöydällä oli yksi ainoa [kylläkin turha] kohde. Klikkasin läpi avautuneen velhon viisi eri ruutua. Lopputuloksena pöydälläni majaili kansio nimeltä Poistetut työpöydän kohteet tms. Hyöty ei ollut kummoinen...

Kaikkia kohteita ei voi poistaa työpöydältä. Joidenkin koneiden mukana saattaa asentua bluetooth-kuvake, jota ei saa raahatuksi roskakoriin ja jonka kontekstivalikko tarjoaa vaihtoehdoksi ainostaan ironisen Luo pikakuvake -vaihtoehdon. Jos tällainen tulee vastaan, kannattaa toimia seuraavasti: klikkaa työpöytää oikealla painikkeella ja valitse sopivalta välilehdeltä [kuka haluaa kuulla pari sanaa monirivisistä välilehdistä] työpöydän mukautus. Valitse täältä edellä mainittu turhien kuvakkeiden poisto ja huomaa velhon kumma sanamuoto. Se käskee poistaa valinnan niiden kuvakkeiden vierestä, joita ei haluta säilyttää tai jotain muuta kahdesti kieltävää. Näin pirullinen bt-kuvake saadaan viimein juonittua Poistetut työpöydän kohteet -kansioon, jonka voi heittää roskakoriin.

Oma lukunsa ovat myös huomioalueen kuvakkeet. Se näytön oikean alalaidan kaistale, jonne aukeaa kaksi puhekuplaa jo siitä riemusta, että koneeseen liittää usb-hiiren. Ensin Windows kertoo, että koneeseen on liitetty jotain. Parin sekunnin kuluttua, että kyseessä on hiiri. Kuvakkeita pääsee säämään Tehtäväpalkin asetuksista. Kohteet voi säätää yksitellen näkymään aina, vain kun niillä on jotain sanottavaa tai ei koskaan.

Kiinnostavaa vain on, että valinnan eivät säily. Jos Messenger-kuvakkeen käskee olla näkymättä ikinä ja tämän jälkeen käy sanomassa samat sanat Quicktime-kuvakkeelle, Messenger on jo sillä aikaa ehtinyt vaihtaa itsensä aina näkyväksi.

Ei mikään ihme, että tähän blogin tullaan toistuvasti hakusanoilla Messengerin poistaminen.

Turhauttava on myös huomioalueen vieressä nököttävä kielipalkki. Vaikka sen valitsisi erikseen pois päältä, FI-teksti on aina ennallaan käynnistämisen jäljiltä.

Vielä yksi hölmöys, jos kestätte. Minä en usein tiedä, mitä kirjoittaisin seuraavaksi, millä kirjaimella aloittaisin seuraavaan lauseeni. Niinpä pidän vaihto-näppäintä pohjassa useita sekunteja odotellessani inspiraatiota. Vaan auta armias, jos erehdyn tekemään tätä yli kahdeksan sekuntia Windows-koneella. Tässä vaiheessa kimppuun iskee apuri, joka arvelee minun haluavan apua kahden napin yhtäaikaisessa painamisessa. Minulle kun selvästikin näkyy tuottavan suunnattomia vaikeuksia aikaansaada suuraakkosia.

Ärsyttävän vihellyksen kera aukeaa dialogi, joka kysyy, haluanko aktivoida helpottimen. Vaihtoehdot ovat luokkaa OK ja Peruuta. Kiinnostavaa on, että valitsi kumman tahansa, helpotin käynnistyy, ja vaihtonäppäin on tuomittu olemaan pohjassa tästä eteenpäin. Jokainen tuotettu kirjain on iso. Jokainen painettu sarkain siirtää focusta väärään suuntaan. Tuossa vaiheessa yritän yleensä tallentaa työni ja käynnistää koneen uudelleen, sillä en ole keksinyt muuta keinoa apurin poistamiseen. Jos vaihtoa pitää pohjassa uudet kahdeksan sekuntia, kone kysyy saman kysymyksen, mutta vastasi mitä vain, ominaisuus ei jätä rauhaan.

Tässäpä näitä ensi hätään. Ei mennä Mac OS:n erityisominaisuuksiin, kuten exposéen tai ponnahtaen aukeaviin kansioihin tällä kertaa. Kiitos, kun kestitte.

Arkistot ovat aarrearkkuja, kuten Mediablogikin jaksaa paasata. Minä luin viikonloppuna viiden vuoden ajalta, mitä olen puuhannut näinä aikoina aiempina vuosina ja olin kovin liikuttunut. Juttuni tuntuivat jopa minun mittapuullani herttaisen naiiveilta. Toivat paikoin mieleen Lordin kaikkien järkytykseksi lopettaman Tylsyyden multihuipennuksen, jota itsekin tunnustan salaa vilkuilleeni.

Tietenkin minulla on tarinoissani omat suosikkini, mutta yhtä riemastuttavaa on löytää jotain, jonka ei lainkaan muistanut olleen olemassa. Tämäkin minun raavailta raksakesiltäni:

Vaatteita vaihtaessani mietin, että voisin kirjoittaa Suosikkiin: Mä oon koht yheksäntoista wee kundi ja mul on semmonen aristava kyhmy kainalon lähellä. Onx mulla syäpä, delaanx mä?

Tohtori vastaisi: Ei ole syöpä, se on hauis. Kuolet kyllä, älä huoli.
Minä kirjoitin taannoin taksakseni viisikymmentä senttiä sanalta. Hölmöintä on, että olisin valmis maksamaan sen, jos voisin sillä pelastaa jonkin kadonnen aarteeni takaisin itselleni [ei minulta puutu oikeastaan kuin yksi tärkeä, yhdestä tärkeästä. ymmärrä, minne on kadonnut, kun spotlightkaan ei löydä]. Minä rakastun kaikkiin tuottamiini teksteihin ja yllätyn aina jälkeenpäin, kuinka ne olivat parempia kuin olisin muistanut. Joku voisi pitää tätä pessimistisenä, mutta minä oletan alati lähtökohtaisesti olevani joka päivä joka tavalla parempi kuin koskaan ennen.

Useimmilla saroilla tuo on totta. Minä olen sisäistänyt yhteiskunnan normit niin hyvin, että kokisin epäonnistuneeni, ellei näin olisi. Minulle ei esimerkiksi tuota mitään vaikeuksia muistaa sanaan congregation, vaikka vielä lukiossa tuskailin yrittäessäni mahduttaa sitä päähäni ennen koetta. Integrointikuntoni sitä vastoin on nyt taatusi heikompi kuin parhaina päivinäni – koskaan se ei ole leipälajini ollut.

Mieleeni muistuu, kuinka isäni sanoi joskus niin hienosti. Hän oli matkalla tenttiin tai tentistä – vaihtelee... – pää pyörryksissä integrointisäätöä, mutta toisaalta kaikkivaltiaan huippuosaamismentaliteetin läpikyllästämä. Ja hän katsoi koulurakennusta edessään ja mietti, että helvetti, mähän voisin integroida vaikka ton koko talon yli.

Kuinka vain, toivon, että Lordilla on arkistot kunnossa.

***

Minä kävin Biltemassa ja koin alkukantaisen modausvietin tutkiessani satulavalikoimia. Pyöräni istuin on täysin riekaleina, mutta toimii toki. Katselin metalliväristä soittokelloa. Sävy sävyyn olleita metallivärisiä maastokahvoja. Metalliväristä käsijarrun kahvaa. Juomapullon telinettä. Juomapulloa. Polkimia. Ketjuja. Seisontatukea. Pinnanpidikkeitä. Jarruvaijereita. Kaikki sävy sävyyn.

Hillitsin itseni ja ostin vain välttämättömän: hakasin varustetun joustavan kaksi tonnia kestävän hinausköyden, puutarhakykkimiseen tarkoitetut polvisuojat sekä parin pyöräilykäsineitä. Kaikkea, mitä kasvava nuorukainen tarvitsee. Ei sillä, en aio hinata autoa, en kykkiä puutarhassa enkä käyttää käsineitä pyöräillessäni.

Kasvavista nuorukaisista [ei minulla ole mitään hätää, se on vain lihasta, beibe] tuli mieleeni hiljan lukemani seuranhakuilmoitus. 20-kymppinen XL-naisen alku kertoi etsivänsä jotakin. Huvitti vain ajatella, kuinka paljon pitää olla massaa, jotta kehtaa kutsua itseään XL-naisen aluksi.

XL-termi on tietenkin siunaus koko alalle. Kaikki riittävän tökerösti yli vedetty viehättää aina jotakuta.

En ole aikaisemmin käynyt Biltemassa, kun en ole osannut päättää, onko se [biiltema] vai [biilteema]. Skrubun Pni voisi varmaan kertoa.

Sittenkin ihmiset olivat juuri sen näköisiä kuin voisi olettaa sieltä löyvänsä. Enkä ollut yhtään yllättynyt, että liikkeen naapurissa sijaitsivat Tarjoustalo, Jysk ja Lidl. Minä tosin pidän Lidlistä. Sellainen on työpaikkani lähistöllä, ja olen jo pari viikkoa kantanut lounasta sieltä. Sitä paitsi firmahan on hei avautunut. Toissakertaisessa Presso-lehdessä oli Suomen toimitusjohtajan ensimmäinen haastattelu ikinä. Kuvaa ei sentään näytetty.

Häneltä kysyttiin, onko mahdollista elää terveellisesti syömällä ainoastaan Lidlin tuotteita. Hän totesi kysymyksen olevan sikäli naurettava, että kieltäytyi vastaamasta siihen.

Olenpa nyt testannut pari päivää minäkin, ja hengissä ollaan.

***

Tuoreimmassa Markkinointi&Mainonta-lehdessä ruodittiin (H)äh-palstalla Kampin kampanjointia. Kampille on kuulemma keksitty ihan omakin imago ja slogan, mutta niitä ei viitsitä kertoa vielä tässä vaiheessa, sillä keskus ei ole vielä valmis. Jutussa mainittiin myös, että alkuperäisten sloganien haltijat ovat olleet poikkeuksetta tyytyväisiä siihen, että heidän mainoslauseitaan on menty lainaamaan. Toimittaja kyseli, olisiko Kamppi Connecting People ollut sovelias mainoslause. Haastateltu peehooäsläinen totesi, että toki, mutta sitä ei haluttu mennä rippaamaan haasteiden pelossa, siksi pysyttiin pienempien firmojen sloganeissa.

Kuten vaikka jo mainittu Just Do Kamppi?

Kertoi myös heidän pohtineen pitkään, onko Elämä kallis, Kamppi halpa sovelias, vai herättääkö se väärän mielikuvan [Kamppi kun ei ole millään muotoa halpa]. Päättivät kuitenkin ripata, sillä se on voimakkain slogani tällä hetkellä.

Helsingin bussiliikenne kertoo metromainoksissaan, että bussissa on hauska deittailla. Bussi on myös metron paras ystävä. Toisaalta bussilla on kuljettaja. Mitäköhän näillä yritetään sanoa. Kukaan metromatkustaja ei varmasti lisää bussinkäyttöä näiden iditoottimaisuuksien perusteella. Jos tarkoituksena on tehdä Helsingin bussiliikenne -nimi tutuksi, keskityisivät siihen.

Minä tosin veikkaan, että ihmiset puhuvat hookooällästä vielä kymmenenkin vuoden kuluttua. Jossain luki jossain vaiheessa Helb. Tuo voisi jäädä mieliin, jos haluttaisiin, mutta ilmeisesti ei haluta.

Sinänsä on tietenkin kiinnostavaa, että busseja hoitaa nykyään eri yhtiö kuin ratikoita ja metroa. Voisi kuvitella tämän lisäävän joko positiivisesti kilpailua joillekin reiteille tai negatiivisesti koordinoidun suunnitelun puuttuessa turhaa hölmöilyä. Minä en tiedä, kuinka homma toimii. Veikkaan, että mikään ei muutu: minä syytän vastakin muita myöhästymisistäni.

***

Tällä kertaa en sentään aio myöhästyä. Naputan valmiiksi eilen kesken jäänyttä tekstiä hyvissä ajoin. Joskus mietin, pitäisikö väsätä ajastusskripti meiliohjelmaan. Sen sijaan, että lähettäisi viestinsä säälittävästi kahdelta yöllä kuin mikäkin nörtti, voisi laittaa sen matkaan vaikka aamukuudelta ja vaikuttaa kovinkin skarpilta.

***

Eikä Kallio-blogi näyttänyt yhtään relevantimmalta, vaikka sitä esiteltiin oikein telkkarissa. Sori nyt.

Virallinen huomautus: PA:n työnantaja ei liity Kallioblogiin millään tavalla. PA nyt sattuu leikkimään katkeraa muuten vain.

PA seuraa viimeisimpiä trendejä. Tämä teksti on kirjoitettu selkokielellä. Siitä puhutaan nykyään paljon. Helsingin Sanomatkin kirjoitti aiheesta tänään. Artikkeli on maksullinen. Se tarkoittaa, että siitä pitää maksaa rahaa. Tätä kutsutaan markkinataloudeksi. Joidenkuiden mielestä se on hyvä asia. Jotkut taas ovat sitä vastaan. Heistä kaikki pitäisi saada ilmaiseksi.

Selkokielessä käytetään lyhyitä lauseita. Niissä ei ole paljoa sanoja. Myös rakenteet ovat yksinkertaisia. Sivulauseet ovat harvassa. Lauseenvastikkeita ei käytetä juuri lainkaan. Moni ihminen ei tiedä, mikä lauseenvastike on. Siksi niitä ei kannata suotta käyttää.

Myös vertauskuvallisuutta vältetään. Joku saattaisi muuten ymmärtää asian väärin. Väärässä ei ole hyvä olla. Erityisen tuomittavia ovat sanaleikit. Niissä saatetaan esimerkiksi tarkoittaa samalla sanalla kahta eri asiaa. Esimerkiksi sana kuusi voi tarkoittaa kahta asiaa. Siihen perustuukin moni sanaleikki!

Sanaleikkien avulla voidaan luoda vitsejä. Vitsiksi kutsutaan sellaista juttua, joka hämmentää mielen ja saa aivot hetkeksi sekaisin. Tästä hämmennyksestä toivutaan naurulla. Hämmennys ei ole hyvä asia. Siksi sitä pitää välttää.

On tärkeää, että kaikista blogeista on saatavilla selkokieliset versiot. Kaikkien pitää pystyä ymmärtämään, mitä blogeissa kirjoitetaan. Kyse on tasa-arvosta. Tasa-arvo on hyvä asia. Blogit ovat nettipäiväkirjoja. Niitä kirjoittavat itserakkaat ihmiset. He pitävät itseään yleensä nokkelina ja muita maailmaa parempina.

Selkokielessä edetään heikoimman ehdoilla. Se on hieman kuin peruskoulu. Peruskoulu on hyvä asia. Se on kansallinen ylpeyden aihe, hieman niin kuin urheilijasankarit! Monissa muissa maissa ollaan kateellisia peruskoulusta.

Selkokielisyys liittyy saavutettavuuteen. Se on laaja käsite. PA ei osaa selittää sitä. Assistentti vihjasi näin. Vihjaaminen ei ole hyvä asia. On parempi sanoa suoraan.

Sanotaan, että saavutettava www-sivu on kaikkien etu. Siitä on hyötyä myös muille kuin erityisryhmille. Sokeat on yksi erityisryhmä. Toinen erityisryhmä on Macintosh-käyttäjät. Maailmassa on paljon enemmän värisokeita kuin Macintosh-käyttäjiä. Silti Macintosh-käyttäjät valittavat aina, jos sivut eivät toimi heidän koneellaan. Macintosh-käyttäjät ovat hankalia ihmisiä.

Jotkut väittävät, että selkokieli kuulostaa lässytykseltä. Heidän mielestään edes pikkulapsille ei olisi syytä lässyttää. Hekin ovat hankalia ihmisiä. Selkokieli on saavutettavuutta. Ja saavutettavuus on hyvä asia. On kaikkien hyväksi sanoa asiat yksinkertaisesti. Jos et vielä ymmärrä tätä, toivottavasti sopeudut ajan myötä.

Tämä ei ole vieläkään aikomani aihe, mutta syntyipä hassu instaläppä tuossa äskettäin. Vailla sen kummempaa järkeä Dockini ei tahtonut tulla esiin, vaikka kuinka koetin hiirellä hakata näytön reunaa. Turhauttavaa moinen, ellei jopa kiusallista.

Kyllä kai Dockin piti olla jokamiehen oikeus, jupisin JCP:lle Pfizeriä siteeraten.
Niin, en siis puhu Dickistä, jatkoin kuin selitteeksi.

Avasin asetusikkunan asiaa auttaakseni. Ja jopas siitä riittikin riemua.

dockin asetukset

Dockin koko, hihkuin. Ei kai sen pitänyt merkitä. Klikkasin silmät kiiluen Suurennus-ruutua. Sijainninkin sai valita. Tuossa vaiheessa jo ajatus Pienennysefektistäkin vaikutti hauskalta. Kätkeja näytä Dock automaattisesti. Tsihihii. Näytä kaikki! Mikähän konteksti lie vilkkunut Applen insinöörien mielissä tuota suunniteltaessa.

[lisäys] Yleisön pyynnöstä vielä selittelyä kaipaamaton versio. Klikatkaa, niin se suurenee [tsihihihi].

dicki




No, jos nyt sen verran selittelyä vielä, että Suck-In on Dockin piilotettu terminaalin tai apuohjelmien avulla avattava pienennysefekti, joka sopi vaihtoehdoista parhaiten ääntämisen puolesta.

Sponsoroitu Linksysin toimesta. Liekö naapurin eläkeläisen nettipseudonyymi. Täällä parvekkeellani kuuluu tuon niminen verkko, eikä kysy edes salasanaa.

Kaikille epätietoisille. Ei se ADSL-boksini ollutkaan rikki. ISP vain ilmeisesti tuplasi taas nopeuden tai jotain ja yhteys oli pari päivää poikki.

***

Mietin, miksi en enää kävele. Minä liikun vain juosten ja bussilla. Kävellen kun en ehtisi kyytiin. Viime aikoina olen turvautunut yhä useammin myös polkupyörään yrittäessäni pinnistää ajoissa pysäkille.

Tänäänkin, vanhasta muistista. Olisin voinut kävellä Helsingin keskustan läpi. Nauttia auringosta. Nuuhkia Pohjoisrannan meri-ilmaa ja pidättää hengitystä Kauppatorin kalatiskeillä. Niin vain juoksin bussiin, kun kerran satuin tietämään, että se lähtee minuutin kuluttua. Milloin ajattelin ymmärtää, että nyt on kesä.

Eilinen blogimiitti jäi väliin minultakin. Olin urheilemassa. Pelasin ultimatea ja futista suorassa auringonpaahteessa ja kummastelin, kuinka lapsena jaksoin tehdä samaa koko päivän. Joka päivä.

Paitsi ettei siihen aikaan ultimatesta puhuttu.

Hiljaa mielessäni myhäilin huomatessani olevani taitavampi käsittelemään palloa kuin monet lapsena jengeissä pelanneet. Ei meillä koskaan. Äiti kieltäytyi juhlallisesti kuljettamasta minua ikinä mihinkään. Se oli periaatepäätös ja hän kertoi siitä aina ylpeänä kaikille kaikkialla.

Ja ottelun jälkeissaunassa läpätin kaikkea moneen kertaan sanomaani. Mitä nyt juttu vapaiden kanojen munista, joista saattaa löytää kananpoikia, oli uusi. Eikä sekään minun keksimäni.

Tiedätteko sen tunteen, kun kuunteluttaa vaikka lempibiisiään jollekulle toiselle ja seisoo itse vieressä. Kun on jotenkin niin äärettömän vaivautunut olo. Oma sielu ja minuus sittenkin jollain tapaa lautasella. Levylautasella, jos nokkeliksi ruvetaan.

Hieman samalta tuntuu siinä vaiheessa, kun oma deodoranttipurkki kiertää ringissä kaikkien nuuhkittavana. Minä kun olin demonnut täälläkin aiemmin mainitsemaani käytettävyysongelmien riivaamaa raikastinpakkausta ja joku hölmö halusi haistaa sitä. Ja kohta kaikki muutkin.

Annoin sitten olla. En kehdannut kertoa, mitä tapaan tehdä deodorantillani – paikalla oli sentään naisiakin.

Herkkää psyykeäni defensioidakseni korostin kuitenkin, että minulla ei ollut mitään tunnesiteitä kyseiseen tuoksuun. Että nappasin vain jonkin tuotteen, kun omaani ei enää ollut saatavilla.

Ja herkkää psyykeäni edelleen suojatakseni en vieläkään kertonut, mistä tuoksusta oli kyse.

***

Eilen arvostelemani Mr. & Mrs. Smithin lisäksi kävin hiljattain katsomassa The Yes Menin, josta saatan kirjoittaa vielä joskus jotain, jos suinkin saan puristettua mitään kyllin pseudoälykästä. Molempien alussa näytettiin sama kavalkadi, jonka viimeisenä pätkänä on raivostuttava Valio-jäätelöiden mainos.

Siniselle taustalle ilmestyvät yksi kerrallaan stillit heidän tämän kesän jäätelöuutuuksistaan riipivän musiikin raapiessa taustalla hermoja. Erittäin halvan näköistä. Saa suorastaan epäilemään, että kyseessä on jonkin sorttinen juksaus. Luulevatko he todella tekevänsä itsestään jotenkin hellyyttävää ja kotikutoista krääsäisellä halpismainoksellaan. Että tyylikkäällä fiilispätkällä kaikki vain ajattelisivat, että niin. Noin katosi sielu Nestlen myötä.

Loppusilauksena korni Voita loma SUOMESSA -kilpailu. Ei se varmaan oikeasti lukenut suuraakkosin, mutta jotenkin tuntuisi sopivan tuohon hiphei-meininkiin.

Ingmannin samalla mainoskatkolla esittämässä Kingis-pätkässä olin nähdäkseni jonkinlaista yritystä. Pidin teinitytön lainista, jossa manasi, kuinka mutsi ja faija tyhjentää puffan, pikkubroidi jumittaa pallomeressä ja meitsi vaan mättää jotain viinikumei. Toisen tytön korkealentoiseksi tarkoitettu kommentti ei sitä vastoin oikein toimi. Tai sitten vain olen ylikriittinen, kun satun jostain syystä vihaamaan Kingis-brändia kohtuuttoman voimakkaasti.

Valio-jäätelöt ovat vaihtaneet sloganinsakin [oliko sellaista aiemmin? Valio-jäätelöä, kiitos?]. Aina hyvää seuraa. sanovat. Kuulostaapa muuten lohduttoman kömpelöltä.

Onko ideana sanaleikki? Että aina seuraa hyvää. Siis, että seuraa on verbi. Kuinka vain, jättäisivät vaikka tuon lisäinformaatiota tuomattoman mutta rakennetta hämärtävän aina-sanan pois. Hyvää seuraa. Aukeaa sanaleikkikin paremmin.

Myös Sony taisi mainostaa jotain. Heilläkin on uusi slogan. Vasta hetki sittenhän sanoivat vielä, että You Make It a Sony.

Like. No. Other; minä olen sinun viihde-elektroniikkavalmistajasi, älä pidä muista valmistajista.

***


Oli minulla asiaakin, mutta jätetään huomiseen. Minä vetäydyn tästä lueskelemaan. Ei ole hirveästi tekemistä, kun kaikki kaverini lähtivät Provinssi-rockiin. Eivät enää edes kysyneet minulta. En ole koskaan ollut festareilla, enkä tiedä, haluaisinko. Jotenkin minä haluaisin digata artistia täysillä, en vain puolivillaisesti palloilla ympäriinsä.

Pitäisi tutustua 70-luvulta peräisin olevaan Suureen venekirjaan [kirjastot ovat täynnä ruotsinkielistä kirjallisuutta enkä jaksa nyt teeskennellä]. Jos vaikka kokeilisi vaihteeksi mullistavaa Learning by Reading -metodia ainaisen säheltämisen sijaan. Olin aikoinaan hyvä siinä.

Sain myös viimein käsiini Sengen Fifth Disciplinen. Sitten huomasin, että se onkin jokin ihmeen Field Book. No, sama kai se mitä lukee. Eivät kai kirjailijat koskaan kirjoita kuin yhden kirjan. Elleivät sitten petä itseään toisessa.

Minä kävin eilen elokuvissa katsomassa Mr. & Mrs. Smithiä, kun kerran halvalla pääsin. Jotenkin kummasti minä tulen aina ravanneeksi elokuvissa kesäisin kovasti talvea tiuhemmin, vaikka Suomessa perinteisesti kesä on niin hiljaista aikaa, että uutuudetkin lykätään syksyyn.

Leffassa tosiaan soi loppupuolella Steinmanin Making Love (out of Nothing at All) munattoman aussibändi Airsupplyn esittämänä. Ja sille naureskeltiin, kuinkas muuten. Minua vain jotenkin huvitti, että vaikka elokuvan rakkaustarina oli yhtä äärimmilleen venytetty kuin Angelina Jolien alahuuli, kappale ei jää tunnelmaltaan yhtään vähäisemmäksi. Nyt sen näkee selvästi, kuinka voimakkaita veisuja nuo ovat.

Tämä nimenomainen sattuu sopimaan elokuvan juoneen paremmin kuin ensiksi ymmärtäisikään. Ja pohjimmiltaan tällä tietenkin viestitään, että raukkaus ei tunne kuin maksimeita; ei ole olemassa eri suuruisia äärettömiä. Suureellisin keinoin tuodaan tavisparisuhteen arjen ongelmat esille ja naureskellaan, että sattuuhan sitä muillekin.

And I’m never gonna tell you everything
I’ve got to tell you,
But I know I’ve got to give it a try.

– –

But I don’t know how to leave you,
And I’ll never let you fall;
And I don’t know how you do it,
Making love out of nothing at all


Heikot mielet eivät kestä voimakkuuksia ja suojaavat itseään naureskelemalla ylenkatsovasti.

No, jopa äidyttiin julistukselliseksi. Brad Pittin roolihahmo oli pehmeä nykymies siinä kuin moinen soveltuu palkkatappajan pirtaan. Angelinan esittämä naishahmo jollain tapaa pelottavan überi. Sellainen, joka ei enää ole tasavahvana miehen rinnalla, vaan jotenkin suurempi ja hallitsemattomissa. Pitt onnistui mainiosti välittämään hahmonsa inhimillisyyden ja itseironian. Jolien henkilöstä en sen sijaan saanut kiinni missään vaiheessa.

Mistä se johtuu, ettei tunnu missään, kun mies ampuu naista singolla, mutta edelleen tuntuu jotenkin pahalta katsoa, kun mies hakkaa naista nyrkein. Olkoonkin, että kyseessä olisivat hengestään tappelevat palkkamurhaajat. Tai aviopari.

Anteeksi kaksi viimeistä sanaani. Perheväkivalta on oikeasti paha juttu [kuten toinen maailmansota ja mitäs muuta hiljattain mahdoinkaan paheksua].

Kai se olen vain minä, joka en osaa ymmärtää action-elokuvia. Ei minua häiritse se, että ihmiset näyttävät elokuvissa upeilta tai laukovat päteviä one-linereitä [koska näytän itsekin upealta ja lauon päteviä one-linereitä, vai?], mutta epärealistisia taistelukohtauksia ei tältä osin rationaalis-luonnontieteellinen mieleni kestä. Minä en saa niistä mitään muuta kuin aimo annoksen turhautumista.

Sen sijaan yritän etsiä merkityksiä sieltä, minne niitä ei ole tarkoitettu. Ajattelen elokuvan parisuhteen äärimmilleen kärjistettyä dynamiikkaa. Tilannetta, jossa syödään tai tullaan syödyksi ja ymmärrän jälleen kerran sen, minkä tahdon aina unohtaa maailman saavuttamattomuutta miettiessäni [Marjutkin voisi matkallaan joskus laskeutua heuristiikoistaan arkielämän tasolle ja miettiä vaihteeksi vaikka viehkojen neitojen saavutettavuusongelmia].

Sen, että kun yksi miettii, huoliiko toinen häntä, niin toinen mietii aivan samaa omalla tahollaan. Ei ole olemassa seiniä, joita vasten hakata tennispalloa. Ja hyvä niin.

Elokuvan paras kohtaus ei sittenkään ole puuduttavan lopun keskellä olevan Making Loven taustoittaman autohurjastelu, vaan illalliskohtaus vaiheessa, jossa molemmat aavistavat tilanteet ja toimivat vainoharhaisen varovasti. Vaikka elokuvaa olisi muuten voinut lyhentää ainakin vartilla, tämän kohtauksen keston olisi puolestani saanut tuplata.

***

Erottuakseni massasta kerron vielä, että Angelina Jolie [kuka näitä nimiä oikein suunnittelee ihmisille. kannattaisi Nokiankin palkata sama kaveri miettimään mallinimiä...] esitti kotoa karkaavaa teinityttöä Meat Loafin 90-luvun alun Bat out of Hell II -levyn kappaleen Rock 'n' Roll Dreams Come through [sic] musiikkivideolla. Sitten hän tapaa rokkijumalan, joka näyttää hänelle, että huonomminkin voisi olla. Ja lopussa kaikki on hyvin, maan läpi nousee jumalaisia jukebokseja ja tyttö palaa huolestuneiden vanhempiensa luokse.

angelina

Niin, ja kappaleen nimen ideana on tietenkin, että vaikka haaveet eivät kävisikään ikinä toteen, ne tulevat läpi, ovat aina saavutettavissa ja antamassa voimaa, kun tarvitaan.

The beat is yours forever
The beat is always true
And when you really, really need it the most
That’s when rock and roll dreams come through...for you...

[joojoo, lopetan ihan kohta tämän jatkuvan lyriikoiden kvouttaamisen]


***

Mikko Metsämäki kirjoittaa Markkinointi&Mainonta-lehden kolumnissaan Marikan ja Iken merkityksestä.

Nyt joku elämästä vieraantunut snobi tietysti huomauttaa, että kyllä Vanity Fairin artikkeli, jossa Mark Felt paljasti olevansa Watergate-skandaalin syvä kurkku, oli yhteiskunnallisesti merkittävämpi ja herätti paljon enemmän ajatuksia.

Hän kertoo populaarikulttuurin olevan älykästä, sillä Simpsoneissakin niin fiksuja juttuja ja intertekstuaalisia viittauksia joka suuntaan. Niin kuin onkin. Ja Simpsonit ovatkin älykkäitä. Mutta Seiska ei. Saa tosiaan olla aikamoinen elämästä vieraantunut snobi, jos uskoo omia sanojaan kirjoittaessaan seuraavaa:
Sitä paitsi suuri osa Seiskan lukijoista seuraa lehteä etäännytettynä metatason tarinana. Lehti sisältää niin monitasoista ironiaa, parodiaa ja satiiria, että sen tulkitseminen vaatii vahvaa koodistontajua.
Kuinkahan suuri osa tosiaan. Asian voisi tietenkin selvittää kätevästi laittamalla Seiskan kotisivulle päivän kysymykseksi Seuraatko 7 päivää -lehteä etäännytettynä metatason tarinana. Veikkaan, että vaihtoehdot EOS ja EVVK olisivat lopulta aika tasavahvoja.

Vt kirjoitteli minusta ja monista muista kovin kauniisti minusta ja monista muista.


Pää auki on löytänyt täysin oman, viattoman tyylinsä - toimivat sanaleikit, jatkuvasti ajan hermolla olevat kommentit maailmasta sekä katsaukset mainos- ja yritysmaailman kiemuroihin ovat valloittaneet monen parikymppisen, fiksusta poikaystävästä unelmoivan likkalapsen sydämen - niin myös Jäädykepiirikunnan toimituksen.

Kuulittekos, tytöt, teidän kuuluisi haaveilla minusta. Ei niin kuin toisin päin.

Vankistaakseni mainettani ajasta hermoilijana kävin tänään vierailulla Suomen Applella. Heidän uudet toimitilansa sijaitsevat Arabianrannassa tyyliin sopivassa lasiterästalossa. Toimiston ulko-oven puitteet ovat mustat. Keskellä on vaaleaa maitolasia, jossa Applen logon muotoinen läpinäkyvä osa. Täydellistä.

Juuri tuollaisen toimiston oven minäkin haluaisin.

Suomen Appleen on palkattu hiljattain kolmaskin kaveri. Kaukana ovat ajat, jolloin Matti Nirkko pyöritti hommaa yksikseen. Minä en jaksanut kirjoittaa muistiin kenenkään nimeä, anteeksi. Kesä ja loma minullakin sentään.

He puhuivat hyvin salaisia asioita, enkä ala niitä vuotaa. Lohileivät olivat ensiluokkaisia, videotykin kuvan ylälaita viivasuora. Onko se oikeasti niin vaikeaa toteuttaa, etten ole eläissäni ennen nähnyt moista? Kalvot olivat tyylikkäitä, Keynotella on vaikea epäonnistua. Kuva oli kohdistettu täydellisesti keskelle valkokangasta, se oli juuri niin leveä, ettei pikseliäkään lipsahtanut sivusta ohi, muttei toisaalta valkoista pilkistänyt reunasta.

Yhden luvun kai saan kertoa. Se kun ei lukenut salaisella kalvolla. iPodien myynti on kasvanut 1900%. En vain muista, missä ajassa. Kenties vuodessa tai neljänneksellä.

Kuten viime vuoden lopulla väitin, Suomessa vuoden iPod taitaa sittenkin olla iPod. Nykyään sitä myydään jo Mustassa Pörssissä, ONOFFissa ja Prismassa.

– Entä mikä on teidän näkemyksenne tästä Applen siirtymisestä Inteliin – josta me emme sano tämän enempää, utelivat.

Joo, siis, whateva, kunhan eivät liimaa niitä hirveitä Intel Inside -tarrojaan ohjauslevyni vierustaa rumentamaan, vastasin triviaalisti. Joy of Tech tarjoaa aiheesta syvällisemmän näkemyksen.

Hyvä vaikutelma minulle jäi heidän jengistään. Kovin bisnesorientoitunutta ja sellaista dynaamisen oloista porukkaa, mutteivät tuntuneet kusipäiltä niin kuin voisi herkästi kuvitella. Vähän tosin kai pitää aina ollakin, jos aikoo Jobsin alaisena toimia. Teknistäkin taustaa heillä oli ja tuntuivat tietävän, mistä puhuivat. Sen vähän kun saivat sanoa.

Minä käytin tilaisuutta hyväkseni ja annoin suoraa kuluttajapalautetta, surullisen tarinani ilmaisesta tulostimesta. Kun ostin PowerBookini viime kesänä Apple Storesta, myyjä kehotti ottamaan mukaan ilmaisen tulostimen. Maksaisin sata euroa ja saisin sen takaisin parin kuukauden kulutta.

Kone saapui tulostimineen, mitään menettelyohjeita ei annettu. Löysin sentään itse netistä Impress for Less -kampanjan kaavakkeen, printtasin ja täytin. Siihen piti repiä irti sarjanumerot tuotteiden pakkauksista ja muuta kätevää. Valokopio ostokuitista ja sitä rataa. Kirjoitin kaavakkeeseen IBAN-muotoisen tilinumeroni ja lähetin kirjeen Irlantiin.

Parin kuukauden kuluttua sain kirjeen, jossa kerrottiin, että minulle ei makseta rahojani, sillä rahat jätetään maksamatta minulle. Mukana oli puhelinnumero, josta ei vastattu.

Erinäisten puhelinsoittojen ja kymmenen sähköpostiviestin jälkeen minulle luvattiin lopulta hyvittää tulostimeni hinta.

Jälleen kului pari kuukautta. Lopulta sain kirjeen, jossa oli sadan dollarin shekki. Olin sentään maksanut laskuni euroissa. Shekin lunastaminen maksoi sekin muutaman kympin, joten lopulta sain maksaa ilmaisesta tulostimestani likemmäs viisikymppiä, sekä rutkasti aikaa ja vaivaa. Sillä hinnalla sen olisi kantanut kotiin jo kaupastakin [ja olisi voinut valita paremman näköisen mallin]. Applen hinnat kun ovat aina Applen hintoja.

Surullinen tarinani ei kauheasti herättänyt sympatioita. Totesivat, että Apple Store on jälleenmyjä siinä kuin Stockakin eikä kyseessä ole heidän ongelmansa.

Ei ole niin. Ei minulla ole vaihtoehtoja. [vaihdan Mäcciin ehdoitta.]

Kehottivat vielä mainostamaan, että tässä videoalan demotilaisuudessa on vielä tilaa. Hyvä show kuulemma tulossa, ja olisi noloa ulkomaalaisia esiintyjiä ajatellen, jos salissa olisi kovin tyhjää.

***

Kun nyt tälle linjalle lähdettiin, mainitaan vielä, että PA:n subjektiivisessa mielikuva-vertailussa Nokia on kasvattanut tulostaan huomattavasti viime vuodesta. Minä suorastaan pidän joidenkin heidän laitteidensa ulkonäöstä. Numeroista en osaa sanoa mitään, sillä en osaa ulkoa yhdenkään heidän myymänsä puhelimen mallinumeroa. Minä olen sillä tapaa kummallinen, että muistan helpommin sanoja kuin numerosarjoja. Minä esimerkiksi muistan identifioin ystäväni helpommin heidän nimensä kuin puhelinnumeronsa perusteella. Tiedän, että tämä on hieman poikkeuksellista: tuttavani esimerkiksi puhuvat jatkuvasti kursseista nimien sijasta niiden numerotunnisteilla.

Toisaalta Nokialla alkaa olla malleja jo niin runsaasti, että arvaamalla luulisi jo osuvan aika todennäköisesti.

Olin aikoinaan vuosia sitten vierailulla Nokialla ja meille näytettiin uunituoretta tuotematriisia. Siinä oli noin viisitoista riviä eri käyttäjätyyppejä ja kymmenen saraketta enkä äkkiseltään keksi, mitä noihin oli jaoteltu. Tuossa vaiheessa malleja oli listattu vasta kymmenykseen soluista, mutta lupasivat, että parissa vuodessa olisi tarkoitus täyttää koko taulukko. Tällä meiningillä ilmeisesti on edetty, taas hiljattain julistettiin lehdissäkin Nokian julkaisseen viisikö se mahtoi olla uutta mallia.

Muistan, kuinka Steve Jobs loi aikoinaan Applelle palattuaan neliosaisen tuotematriisin. Siinä oli sarakkeet kuluttaja ja pro sekä rivit kiinteä ja kannettava. Myöhemmin mukaan on toki tullut Mac miniä ja eMaccia, mutta meininki on sittenkin hieman toinen.

Sittenkin tämän tuotteen segmentointi on minusta kovin hauska. 770 Internet Tablet [iskevä nimi] on kovan luokan nörttilaite, josta löytyy kaikki mahdollinen – paitsi puhelin. Me nörtit kun emme tunnetusti tykkää puhua puhelimessa.

770

Joskus mietin, moniko sujuvasti segmenteistä puhuvat mahtaa muistaa peruskoulun geometriasta sitäkään vähää, että osaisi kertoa, mikä segmentti on. Ja mitä sitten.

Valtaosan pohdinnoistani voisi kuitata sanomalla ja mitä sitten, mutta uskon edelleen se olevan juttuni.

Hirvittävää tämä kodin netittömyys. Kaikki aika menee sen kiroamiseen eikä saa mitään tehdyksi. JCP sentään tempaisi eilen ja siivosi keittiön vapaapäivänsä kunniaksi. Jotenkin logistikkamme on pettänyt viime viikkoina eikä tavara ole meinannut millään kiertää. Maitokin jäänyt jääkaappiin niin, että sitä on joutunut heittämään roskiin.

Viemäriin sitä ei ole voinut kaataa, sillä se ei ole tullut enää ulos tölkistä.

Minä tietenkin kirjoitin tämän jutun jo kotona, enkä suinkaan tuhlaa moraalittomasti työaikaani omiin juttuihini. Tämä vain tiedoksi kaikille tulevaisuuden potentiaalisille rekryäjille.

Ja maitoepisodi oli tietenkin vain niin kuin huumoria. Tiedoksi kaikille potentiaalisille naisille.

Vaikka mikäpä minun on täällä ollessa. Tässä työpaikassa on muutama mainitsemisen arvoinen erityispiirre, joita ei kaikkialta löydä. Missä muualla esimerkiksi taukohuoneen mikroaaltouunin yhteydessä olisi lappua:

Käytä kato liesikupu ku mikro samplaa

t. Juha Mieto

Alle joku on sitten kirjoittanut terävästi, että höh, ei Juha Mieto puhu tolleen.

En tiedä myöskään, monenko työpaikan vessan oven sisäpuolella lukee:

Sulje ovi lähteissäsi (mielellään toki myös istunnon ajaksi)

Luultavasti aika monen. Triviaali läppä, ei sillä.

Minä en tunnetusti vastaa meemeihin kovin mielelläni, sillä haluan pitää yllä illuusiota moisten banaliteettien yläpuolella leijuvasta tärkeilijästä.

Sittenkin, koska Marin kutsun otsikko oli Tanssiinkutsu, minun on kai pakko suostua. Äiti [ei sun] opetti näet lapsena diskoon lähteissäni, ettei naisille saa antaa pakkeja. Elleivät nämä ole häiritsevän humalassa.

Hänen äitinsä kun oli opettanut hänelle, ettei miehille tule antaa pakkeja. Elleivät he ole häiritsevän humalassa. Voidaan olettaa, että nykyneidoille ei opeteta enää noin.

Tai sitten minä olen kroonisesti häiritsevän humalassa.

Viidestä osoitteesta [ne kolme muuta osoitetta], kahteen meemiin [sori, karkkikyynel, meemisi on liian pitkä kaltaiselleni, täytyy joutua] ynnä yksi kutsu Sun äidilles. Varmuuden vuoksi, Elma, minä en ole äitini sen enempää kuin Norman Bates oli syyllinen. Väärinkäsitysten uhri, raukkapieni. Minä luin perjantaina jostain elo- tai valokuvalehdestä, että Psykon suihkukohtauksessa käytettiin suklaakastiketta, sillä se oli viskositeetiltaan tekoverta autenttisemman näköistä.


Tehtävänä oli mainita kuusi kappaletta, joita kuuntelee juuri nyt ja tällä hetkellä kovin useasti. Jotkut luetunymmärtämishäiriöiset ovat vastaavasti tulkinneet kysymyksen tarkoittaneen yleispätevää henkilökohtaista top6-listaa. Otetaan vapaus tulkita asia tällä kertaa niin kuin hyvältä tuntuu ja poiketa tarpeen vaatiessa kuuden kappaleen rajoituksesta. Tämän on sittenkin viimekädessä minun blogini.

Minä mainitsin hiljattain kuunneelleni viime ajat eksessiivisesti Nenaa. Jotenkin hänestä näkee niin viehkosti, kuinka aika on muuttunut viime vuosikymmeninä. 80-luvun versio 99:stä ilmapallosta on kornin hilpeä ja dramaattinen. 2002-vuonna julkaistu uusversio [jollaiseksi se on yllättävän onnistunut] on sitä vastoin tyylikäs ja vähäeleinen. Kappaleen sanoma ei tietenkään ole vanhennut päivääkään. Liipasinherkkiä peeloja riittää aina vain [oho, ottaako PA kantaa asioihin. seuraavaksi se varmaan kertoo vastustavansa orjuutta.].

Huomattavin ero on sittenkin, että nykyään hän sheivaa huolella kainalonsa. 80-luvulla niin väliksi.

Listaanpa siis yhdeksi kappaleeksi 99 Luftballons -kappaleen live-version jälkilämmittelylevyltä Nena feat. Nena. Saksalaisilla on maineensa joukkopsykoosi-intoilijoina, mutta en ole koskaan kuullut yhtään live-taltiointia, jossa yleisö laulaisi tuollaisella vimmalla mukana. Vielä noinkin nopeaa kappaletta.

Kielimuurin murtamiseksi lainataan sanoitukseksi englanninkielisen version 99 Red Balloons ainoa likimain onnistunut säkeistö:

99 Decision Street
99 ministers meet
To worry, worry, super-scurry
Call the troops out in a hurry
This is what we've waited for
This is it boys, this is war
The president is on the line
As 99 red balloons go by.

Minä olen tosiaan niin säälittävä, että olen kuunnellut viime ajat eksessiivisesti tähden tuoretta paluusinkkua Liebe ist. Erityisesti keskustelua on herättänyt tapa, jolla hän sanoo nicht-sanan [nih] eikä [niht] niin kuin pitäisi. Mikä olisi säälittävämpää kuin saksalainen kielipuristi?

Kaikessa yksinkertaisuudessaan kappaleen sanoitus on vilpittömän osuva:

Liebe will nicht,
Liebe kämpft nicht,
Liebe wird nicht,
Liebe ist.
Vapaasti kääntäen:

Ei se tahdo,
ei se huido,
ei se aio,
se vain on.

Kolmanneksi listattakoon sen kummemmitta perusteluitta kappale nimeltään Dafür ist das Leben zu kurz.

Neljäntenä mainitsen tällä sisäisesti hierarkiattomalla listallani suuren maailman Matti Nykäsen ja Anneli Jäätteenmäen, Michael Jacksonin.

Saatiin sitten hieman huumoria tähänkin kirjoitukseen. Joku ständupperi väitti kerran, että jos juttu alkaa tökkiä kesken kaiken, kannattaa todeta yhtäkkisen ennalta varoittamatta Michael Jackson ja yleisö nauraa taatusti. Paavilla on kuulemma vastaava efekti.

Jos tarkemmin analysoitte, Kysyn vaanin huumori perustui juuri tähän havaintoon.

Jollain tasolla minusta on mukavaa, ettei häntä tuomittu. Toisaalta, todettiinhan Anneli Jäätteemäkikin syyttömäksi.

Sääli myös, että Jacksonin tuomion julistamisessa kesti näin kauan. Muuten hän olisi ehtinyt asettua ehdolle keskustan naisjaoston vaaleissa. Olisi saanut Jäättiskin hieman vastusta.

Minä olen kuunnellut kappaletta They Don't Care about Us, joka oli aikoinaan suosikkini hänen lauluistaan. Nykyään nostaisin Smooth Criminalin korkeammalle. Varmaan myös Don't Stop 'till You Get Enoughin.

Musiikkivideon rare alternativeversio tapahtuu vankilassa. Hykertelin mielessäni, että kohta tuo pääsee hevirotaatioon, mutta eipä tässä tainnut niin käydäkään.

jailhousepop

Michael Jacksonin rare-videot ovat kyllä kaikkiaan kiinnostavia. Valtavirtavideoiden tapaan niissä esiintyy lapsia, mutta osasta puuttuu tyystin musiikki [tällaista siitä tulee, kun lukee pohjiksi vanhoja Kysyn vaaneja].

Oli totuus mikä vain, sanoituksessa on tunnetta:

beat me, hate me, you can never break me
will me, thrill me, you can never kill me
chew me, sue me, everybody do me
kick me, kike me, don't you black or white me

all i wanna say is that
they don't really care about us
Toinen ajankohtainen kappale, jonka lyriikoita minun on tehnyt mieli lainata useasti. Nyt saan oivan tekosyyn. Satuin näkemään eilen televisiosta [kun ei kerran nettikään toimi] Bonnie Tylerin uuden levyn mainoksen. Se on hieman surullista, täti ei ole tehnyt yhtään mainittavaa kappaletta 90-luvun lopun Making Love (out of Nothing at All) -coverin jälkeen. Mutta tuopa olikin tyystin mieletön laulu.

Se oli alkuperäisesittäjänsä Airsupplyn versiona listakakkosena samaan aikaan 80-luvun alkupuoliskolla, kun Total Eclipse of the Heart oli ykkönen. Molemmathan ovat ovat samaisen gurun Jim Steinmannin sävellyksiä. Se oli lukemani mukaan ensimmäinen kerta, kun saman kirjoittajan kappaleet valtasivat [Britannian?] sinkkulistan kaksi kärkisijaa. Ja luultavasti ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun kaksi yli kuusiminuuttista poppikappaletta sijaitsee listakärjessä.

Kappaleen alkuperäinen versio kuullaan tiettävästi Mr. & Mrs. Smith -elokuvan jonkin kohtauksen taustalla. Teitä on varoitettu.

The beating of my heart is a drum and it’s lost
And it’s looking for a rhythm like you
You can take the darkness from the deep of the night
And turn it to a beacon burning endlessly bright
I gotta follow it ‘cause everything I know
Well, it’s nothing ‘till I give it to you

Vielä viimeiseksi ilman sen kummempia selittelyjä samaisen herran kirjoittama Original Sin (the Natives Are So Restless Tonight) Pandora's Box -yhtyeen levyltä Original Sin. Samaisella levyllä julkaistiin alunperin myös Celine Dionin sittemmin 90-luvulla hitiksi nostama It's All Coming Back to Me Now.

All I wanted was a piece of the night
I never got an equal share
When the stars are out of sight
And the moon is down
The natives are so restless tonight


Tai niin kuin tätäkin joskus kääntelin, kun ei vielä tuhlannut aikaani turhuuksiin:

En pyydä paljon, mutta tarvitsen sen
öisen rauhan ainaisen,
joka mielen raukaisee,
silmät aukaisee,
kaiken saattaa uuteen valoon.

Yhtäkkiä huomasin kummasti ymmärtäväni natseja. Minä vain en tarvitse tuekseni kieroutunutta maailmankuvaa tunteakseni itseni übermenschiksi. Minulle riittää pitkä takki [vastatuulenpuuska on plussaa].

Kylläpä tuntuu coolilta istua aidolla afterwork-meiningillä Hakaniemen Rytmissä, yhdessä Helsingin harvoista avoimen wlanin kahviloista. Tilanne voisi muuttua uskottavammaksi vain, jos Skitso-Janne yhtäkkiä ilmestyisi vastapäiseen pöytään.

Tulin tänne evakkoon, kun kotona lakkasi netti toimimasta. Vika on luultavasti adsl-reitittimessä. Se naksuu. Joka toisen naksahduksen jälkeen yhteys katkeaa, joka toisen jälkeen palaa. Hermon katkeaminen ja pinnan palaminen korreloivat tämän kanssa, mutten ole vielä selvittänyt aukottomasti, kuinka.

Hesarin Sunnuntai-sivuilla irvailtiin jollain tasolla kehumalleni Esko Seppäsen globalisaatiokirjoitukselle. Että helisteli taidokkaasti sanoilla, muttei esittänyt yhtään konkreettista vaihtoehtoa. Tuo sai tietenkin minutkin näyttämään idiootilta. Mainitaan nyt, etten minä alunperinkään olettanut, että Seppäsellä olisi konkreettisia ratkaisuja esittää. Minä arvostin tekstiä ikään kuin hienona blogientrynä. Minullakaan mitään ratkaisuja millekään, olenpahan vain yksi viisasteleva sokrates, joka tietää vain, ettei.

Joku Jane-bändin neitonen on puolestaan tullut palkatuksi juontajaksi uuteen lasten musiikkilistaohjelmaan. Huvittavaa tässä uutisessa oli tietenkin, kuinka janelainen mainitsi pitävänsä kaikenlaisesta taiteesta: laulamisesta, tanssista ja juontamisesta. Jutun lopuksi kerrottiin vielä, että tyttö on käynyt ilmaisutaidepainotteisen lukion. Tekijänaisia, siis, eivät ne sinne telkkariin mitään epäpäteviä heitukoita palkkaa.

Luin jostain lehtileikkeestä suklaahoidosta. Ihmisen ihon peittäminen kauttaaltaan suklaaseen perinteisten savien ja muiden mömmöjen sijaan on ilmeisesti erityisen tarkoituksenmukaista. Jutun kuvatekstissä kerrottiin henkilön olevan kirjaimellisesti suklaassa.

Me kaikkia uusilmauksia tuntemattomat brontosaurukset luonnollisesti kummastelemme tässä vaiheessa, kuinka muuten voi olla suklaassa. Mitä se tarkoittaa noin vertauskuvallisesti.

Päätettäköön, että tästä lähin samaa kuin englannissa jonkun ollessa in deep shit. Sanottakoon tästä lähtien ttu mä oon suklaassa aina silloin kun voisi mennä paremminkin.

Keksin hiljattain jälleen uuden ilmauksen. Vaiheilin nimittäin, menisinkö Rytmin sijasta Soihtuun, Protu-piirien pyörittämään nuorisokahvilaan, mutta tämä sattui paremmin matkan varrelle.

Eli: tilanteessa, jossa mummot kieltätyvät antamasta rahaa rippikoulun asemesta Prometheus-leirin suorittaneelle lapsenlapselleen, voitaisiin puhua protusorrosta. [kyllä minä tiedän, että Protu tulee sanoista Prometheus-leirin tuki ja juttuni on näin ollen ontuva, mutta protu-sanaa nyt käytetään muutenkin vähän miten sattuu.]

Tuotakaan sanaa ei google tuntenut. Keksin jokunen viikko sitten mullistavan blogi-idean. Kyseessä olisi eräänlainen patenttitoimisto. Aina uuden nokkelan sanan keksiessään ja osoittaessaan, ettei google löydä siitä ainoatakaan ilmentymää, keksijä voisi ehdottaa sanaansa lisättäväksi listalle kaikkien nähtäväksi. Varsinaisesti kyse ei tietenkään ole blogi-ideasta. Wiki kävisi tarkoitukseen paremmin, mutta blogit ovat medisexympiä kuin wikit.


***

Paineita kertyy, ellei niitä pura. Voisin pikkuhiljaa siirtyä päivän aiheeseen. Minä olin tosiaan purjehtimassa Espoosta Suursaareen viime viikonloppuna. Kyseessä on Suomen suurin avomeripurjehduskilpailu, joten ei sinänsä tyystin mitätön juttu. Sitä paitsi suojelijana oli itse Tanja Karpela, joka tosin vielä perjantaina oli sairauslomallaan [ihmiset ihmettelevät, miksi nykyään kirjoitetaan sairausloma. mutta niin nyt vain kuuluu tehdä (näen räikeän demokratiavajeen). se mainitaan mm. blogauksen eettisissä ohjeissa. samoin kuin valehtelukielto.] eikä siten läsnä avaijaisissa.

Minä olen ylpeä saadessani olla keulagasti. Startissa se seisoo keulassa tähystämässä ja katsoo, ettei lähtölinjaa vahingossa ylitetä ennen aikojaan. Jos ylitetään, se on keulagastin vika, jos lähtö onnistuu, kiitellään kipparin strategista silmää. Tällä kertaa olimme niin pahasti myöhässä, ettei ollut mitään riskiä varastamisesta.

Kryssin eli vastatuulisouuden ajan keulagasti istuuu punttaamassa laidalla etummaisena ja ottaa vastaan valtaosan reippaan tuulen aiheuttaman aallokon nostamista pärskeistä. Jos se tekee tämän isältään perimissään ylisuurissa vaatteissa, se on läpimärkä kalsareita myöden alle viidentoista minuutin.

Yleensä ottaen ihminen ei juuri palele, kunhan peittää päänsä huolella.

Tällä kertaa menomatka oli kryssiä, itätuuli kun oli. Kaikki ala-asteen maantietonsa huolella lukeneet tietävät, ettei Suomessa tavallisesti tuule idästä. Psykologisesti moinen oli toki miellyttävää. Ennemmin kiipeää ensin vuorelle ja laskettelee sitten sieltä alas kuin laskee ensin montun pohjalle ja kapuaa sitten takaisin ylös. Joskin purjehduksessa on aina olemassa mahdollisuus, että tuuli kääntyy ja koko matka on yhtä kiipeämistä.

Tällä kertaa sää oli sikälikin ideaali, että tuuli oli tuoretta eikä merellä ollut pahemmin aaltoja. Meri ei roiskinut juurikaan, vaikka tuulta riitti antamaan hyvän vauhdin.

Suursaarin on turhauttavan lähellä Suomen rajaa, en ole asiaa ennen ymmärtänytkään. Korkeakin se on, muodoiltaan kuin mitäkin harjumaisemaa. Enpä ole ennen käynyt Venäjälläkään.

Avotuuliosuudella keulagasti jännittää, nouseeko spinaakkeri ja kummalta puolelta. Se vaihtaa skuutteja puolelta toiselle sen mukaan, kuinka tuuli pyörii tai edes lämpimikseen. Se virittää spinnupuomin muutamaan kertaan varmuuden vuoksi, mutta ottaa sitten alas. Ei kannata enää.

Tällä kertaa sentään sujui suoraviivaisemmin. Spinnu saatiin ylös ja vauhti oli melkoinen, päälle yhdeksän solmua on hyvin tuollaiselle pienelle veneelle. Näimme vierestä, kuinka yksi joukkue sai mastonsa nurin. Saatuaan ensin poimittua mereen pudonneen jäsenensä kannalle. MOB ei ole pilkkauksen paikka.

Spinaakkerin, pakkaaminen on tärkeä tehtävä. Jos siinä mokaa, purje ei nouse oikein. Mitään voitettavaa ei toisaalta ole, sillä oletusarvoisesti kaiken tulee sujua virheettömästi. Tämä tehtävä kuuluu luonnollisesti keulagastille.

En minä mokannut, kaikki sujui niin kuin pitikin joka kerta. Hieman vain hirvitti ajatus, että minulla on mielikuva, että spinnun pakkaamiseen liittyi jotain, mitä pitäisi tietää. Joskus minun käskettiin pakata purje ja tein sen kummempia kysymättä, parasta toivoen. Ja kaikki sujui ongelmitta.

Nyt olen pakannut sen niin useasti, etten enää voi kysyä. Silloinhan paljastaisin, että olen tähän astikin puuhaillut vain tuntumalla, vähintään sammuttanut väärin. Minä olen kirottu elämäni loppuun saakka, ellen löydä jostain spinaakkerinpakkausohjetta. Ehkä minä vielä joskus palan.

Mutta sitä odotellessa, älkää pyytäkö minua pakkaamaan laskuvarjojanne.

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä tuuli yltyi lähes kymmeneen metriin sekunnissa. Minua aina turhauttaa, miksi purjeveneissä puhutaan veneen nopeudesta solmuissa [= merimailia / tunti = 1852 m / 3600 s] ja tuulen nopeudesta metreissä sekunnissa. Noita on jotenkin vaikea verrata intuitiivisesti. Aallot nousivat ja alkoivat roiskia. Vettä sanoi ja vilutti. Teekään ei ollut kaukana.

Mieleen palasi ala-asteen toisella luokalla riimittelemäni runonpätkä. Tehtävänä oli piirtää kuva jollekin kortin tapaiselle ja kirjoittaa aiheeseen liittyvä lyhyt teksti. En muista, oliko sitä varsinaisesti speksattu runoksi.

Purjeet paukkaa,
tuuli laukkaa,
vinssin ääni kuuluu yöstä;
purjehdus käy hyvin työstä.

Minusta tuo on aika oiva kahdeksanvuotiaan kirjoittamaksi. Tekniikka on hallussa upeasti, kaikki riimit ovat muoto-opillisesti täydellisiä. Kuva maalataan voimakkaasti, olkoonkin, että tuuli laukkaa, on toki hieman kulunut ilmaus ja kolmannen säkeen ääni-sanan voisi kenties korvata jollain hieman ilmaisuvoimaisemmalla vaihtoehdolla. Loppukappaleen yhtäkaikki nokkela kuittailu kaikille asiat liian tosissaan ottaville nivoo runon upeast yhteen ja nostaa sen laajempaa viitekehykseen, käsittelemään koko maailmaa.

Opettaja ei tietenkään sanonut mitään. Moitti vain, mitä noi hirtettyjen ukkelien kuvat tossa veneen kyljessä on. Hän ei ymmärtänyt, että olin piirtänyt kyljen auki [onko se nyt sitten pitkittäis-, poikittais- vai halkileikkaus, en hallitse näitä juttuja] ja keulassa näkyi kuivumassa olevia purjehdusasuja. Minulla oli aikoinaan viisivuotiaana tapana piirtää ihmisistä myös luut näkyviin. Minulle on sittenkin aina ollut tärkeää, että asiat toimivat myös oikeasti.

Sillä vimmalla sentään maaliin. Neljän jälkeen maaliin saavuttamme ymmärsin nukkuneeni viisi tuntia perjantain lähdön jälkeen. Sade jatkui kuin piruillakseen. Vene piti vielä siirtää omaan satamaan ja motivaatio alkoi olla vähissä.

Vaan mitäpä sitä ei tekisi voittaakseen. Olimme lopulta luokkamme ensimmäisiä reilulla marginaalilla. Saa nähdä, onko Karpela läsnä palkintojenjaossa. Saisi nähdä.

Kirjoitan ihan pikaisesti, sillä aion olla jatkossa hiljaa. Huomenna lähden valloittamaan Suursaarta [katsos kehveli, itse Tanja!].

Tänään sain AD-integraation toimimaan jonkin verran, kotihakemistojen mounttausta pitää vielä ihmetellä. Ja odotin koko päivän, kuinka kaksi typerää PC-laitetta päivitti itsiinsä SP-kakkosta. Minä en ymmärrä, miten se voi olla noin hidasta, mutta hyvä vain.

Mitvit höpisi
ilmaisista lounaista [oiva otsikko!]. Esko Seppänen kirjoitti Hesarissa [€] osuvasti globalisaatiosta [ja Esko Seppänen on säälittävä änkyräjäänne]. Minun kantani ovat sekaisin. [Ja tämä on tosiaan se päivä, jolloin HS avasi keskustelumahdollisuuden sivuillaan, on sitä jo jokunen vuosi odotettukin].

Tämä pätkä arpoutui soimaan iPodistani kesken kauppareissun. Osui ja upotti. Toki E. Saarinen laukoo naiiveja ja triviaaleja totuuksia, mutta tänä on naiivi ja triviaali blogi.

Kaiken maailman petterijärviset itkemässä blogien tylsyyden vuoksi. Kolumneissaan, jotka ovat liian puisevia luettaviksi loppuun.

Ostin pullon Koffin Kaura-olutta. Saatan ostaa toistekin.

Minä unohdin jälleen tietokoneeni laturin työpaikalle. Ja mietin, että on ehkä ihan tervettä rajoittaa koneen käyttönsä akun kestämään kolmeen tuntiin tältä illalta. Päätäkin särkee niin kovin. Ja saattaapa jäädä allekin, kun olin ulkoilemassa ja vasta kotiin saavuin.

Mietin tässä jokin aika sitten JCP:n innostamana [hyvä, ettei sentään LSD:n] blogaamisen merkitystä arkiminän kannalta. Alkaako ihminen omaksua myös luonnossa sen roolin, jonka itselleen blogissa luo? Luultavasti tämä olisi hyvä asia, sillä harva meistä varsin omakohtaisesti kirjoittavista pyrkii luomaan itsestään ainakaan todellisuutta huonompaa kuvaa. Mikäpä sen somempaa kuin olla oikeastikin edes hieman enemmän sellainen kuin on aina halunnut.

Toinen näkökulma on ajatella, että blogi tukahduttaa kaikki vähätkin mahdollisuudet tehdä ikinä mitään oikeasti. Oletetaan, että tavallisesti jaksaisi, kykenisi ja uskaltaisi toteuttaa yhden sadasta ideastaan. Blogaamalla kynnys vähenee. Saattaa olla, että kirjoittaa vaikkapa kahdestakymmenestä jutuistaan kuin olisi ne tehnyt. Tai edes, että moinen olisi mahdollista. Eikä näin lopulta tule tehneeksi sitä ainuttakaan.

Tuli vielä mieleen kaksi pöhköä lapsuusmuistoa. Ala-asteen neljännellä luokalla me saimme äidinkielestä läksyksi tehtävän kolme, jossa oli määrä kirjoittaa Petrin ostoslista siten, että listalla oli viisi yhdyssanaa.

Valtteri oli tehtävänsä tehnyt ja sai lukea vastauksensa muulle luokalle. – – kevytmaito, jäätelö, hän luki listaansa. – Jäätelö ei ole yhdyssana, opettaja huomautti. Hän selitti, että vaikka jää sinällään on sana, telö ei sitä ole eikä kyseessä näin ole yhdyssana, vaikka niin saattaisi äkkiä luulla. Kaverini selitti, ettei hän ollut väittänytkään sanaa yhdyssanaksi. Opettaja, että tehtävässähän käskettiin listata nimenomaan yhdyssanoja.

Opettaja ei koskaan saanut tietää, että kaverini kuudes sana ja viides yhdyssana oli vehnäjauhot. Tehtävässä kun oli käsketty kirjoittaa lista, johon kuuluvista sanoista viisi on yhdyssanoja.

Idioottimainen tehtävä, ei sillä. En kirjoittanut mitään. Ajattelin, että kyllä minä nyt aina viisi yhdyssanaa improvisoin, jos huono tuuri sattuu.

Kirjan nimi oli Hyvä suomi ja se oli typerä. WSOY:n kustantama, kuten kaikki huonot kirjat. Läpi peruskoulun, ensimmäisestä luokasta lähtien, minulla oli vakaumus, jonka mukaan WSOY:n kirjat ovat huonoja, Otavan hyviä. Lukuun ottamatta ensimmäistä aapista Aapeleineen, se oli kelpo WSOY:läisyydestään huolimatta.

Ei tämä toiseenkaan muistikuvaan liittyvä tehtävä kauhean järkevä ollut. Meidän piti leikata aamulla sanomalehdestä mielestämme hyvä uutinen, taisi olla viidennellä luokalla. En meinannut keksiä mitään, mutta koska jääkiekko oli kova juttu, leikkasin uutisen TPS:n voitosta toisessa finaaliottelussa. Olinhan sentään tyytyväinen, että olivat hakanneet pahaiset Jokerit [en asunut Helsingissä tuolloin].

Sittenkään en ollut kovin tyytyväinen leikkeeseeni ja jotenkin tunsin oloni epävarmaksi ja hölmöksi sen kanssa. Kuin vanhoissa housuissa, kun ei ole aivan varma, ovatko ne jo liian lyhyet. Tai kulahtaneet.[ovat ne.] Niin, että kun äidinkielentunnilla paljastui, ettei juuri kukaan ollut muistanut koko tehtävää, minäkin jätin leikkeeni laukkuun.

Noniin, tuli mieleen vielä kolmas tyhmä tehtävä. Olin tarhassa ja kuusivuotias. Meidän käskettiin mainita jokin liikennemerkki. Minä, joka olin juuri ymmärtänyt henkilöbrändien merkityksen, pyrin miettimään jotain mahdollisimman hyvin sen hetkistä vimmaa ja asennettani kuvaavaa. Kuumeisesti pohdiskellessani tunsin kuitenkin, kuinka touhu meni väkinäiseksi ja vuoroni lähestyi vääjäämättä. Laskettelukeskuksen varoitusliikennemerkki, sanoin lopulta.

Vuoro kiersi eteenpäin, lopulta kaverini Joni sai vastata. Moottoritie, hän sanoi. Ja minun teki mieleni huudahtaa. Siinä se oli! Sitä minä olin hakenut! Niin kaunis ja pelkistetty. Kaikki. Puhdasta, raakaa, voimaa. Ei tekopirteää krumeluuria kuin minun väkisinsäädetyssä laskettelukeskuksessani.

Vieläkö saa muuttaa? kysyin, mutta enää ei saanut.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds