Kesäloma, tuo kesällä pidettävä loma, on osaltani ohi. Aloitin tänään työnteon huippuosaajana. Kiitos maailman äideille suojatyöpaikoista.

Koska ketään ei kiinnosta lukea, kuinka Macci liitetään Active Directoryyn [tai koska et itsekään tiedä vielä], siirryn mukavampiin aiheisiin. Seuraa muutama ilmainen vinkki kaupoille, jotka ovat kiinnostuneita parantamaan market-elämystäni.

Kannattaa laittaa keskelle liikettä sellainen paikka, jossa sijaitsee söpö myyjätär, jolta voi kysyä, missä mantelimassa sijaitsee. Sitä ei välttämättä osaa ensimmäisenä etsiä leikkelealtaaltasta [näyttäähän se hieman maksamakkaralta]. Kaupoissa ei ikinä ole ketään, jolta kysyä ja jos sellaisen sattuu löytämään jotain hyllyä täyttämästä, hän loukkaantuu, kun hänen työtään noin häiritään. Eikä sittenkään tiedä, missä tavarat sijaitsevat.

Yksi keino on toki kysyä täysien kärryjen kanssa liikkuvilta perheenäideiltä. He yleensä tietävät.

Vielä parempi olisi tietenkin käyttää apuna tekniikkaa. Kaupat tietävät itse kyllä järkyttävällä tarkkuudella, missä mitäkin sijaitsee, mutta tätä informaatiota ei viitsitä suotta kertoa asiakkaille. Ei tarvittaisi kuin pieni pääte, jossa olisi googlemainen hakuluukku. Tulokset voitaisiin esittää myymälän pohjapiirroksen avulla. Pakkohan tällaisia on jossain olla käytössä.

Fiksummassa mallissa haluamansa tuotteet voisi listata jo kotona ja Reittioppaan tapainen palvelu piirtäisi optimaalisen polun, jottei kaupassa kuluisi turhaa aikaa käytävillä vaelteluun.

Anteeksi kaikki tehokkuutta vihaavat. Minä vain fiilistelen ennemmin jossain muualla kuin ruokakaupassa. [Ei sillä, kyllä suvaitsen ruokakauppadiggareita ynnä muita friikkejä].

Oman ongelmansa aiheuttavat kategoriarajan ylittävät tuotteet. Leipäpakasteet leipäosastolla, luki eräänkin kaupan pakastealtaalla. Hyvä että luki sentään.

Ongelmia alkaa muodostua siinä vaiheessa, kun kategorioitsija alkaa ajatella liian luovasti. Sinappisilliä ei ensimmäisenä keksisi etsiä sinappihyllystä eikä suklaarusinoita rusinaosastolta. Onneksi rusinaosastot ovat tyypillisesti varsin suppeita, joten löytäminen ei ole aivan toivotonta. Voileivät -keksiosastolla -kyltti oli kyllä jo taatusti jonkin kesäharjoittelijan väsäämä.

Virtuaalimaailmassa tällaisia ongelmia ei tietenkään ole, vaan asiat voi ongelmitta luokitella yhtä aikaa useaan ryhmään. Tämänkin tekstin voisi määritellä sekä väsyneeksi läpäksi että itsetarkoitukselliseksi viisasteluksi. Sekä tietenkin postmoderniksi itseironiaksi.

Kehottaisin myös antamaan hieman lisää valtuuksia kassahenkilöille. Jos ihan oikeasti käytetään kymmenen minuuttia sen selvittelyyn, onko aletarran hinta oikea, kun se ei kerran piippaa lainkaan ja kyse on viidestäkymmenestä sentistä, eikö voitaisi sopia, että lyödään se halvempi hinta koneeseen ja annetaan olla.

– Haluutsä kuitin?
– Voi, kernaasti – sähköpostiini. Tai nettipankkiin.

Vielä pari sanaa jonokurista. Suomessa käytössä olevassa FIFS [First In, First Shout]-mallissa vapautuvalle kassalle on lupa ja syytäkin juosta jonon hänniltä ja korkeintaan pienen torailun jälkeen tunkea ensimmäisenä kassalle. Sama malli on käytössä menestyksellä mm. Saksassa.

Yhdysvalloissa – jossa asuu tunnetusti vain tyhmiä ihmisiä – sitä vastoin taannoin käydessäni kukaan ei kertaakaan rynnännyt ohitseni avautuvalle kassalle kysymättä ensin, haluanko kenties vaihtaa toiseen jonoon. Vastaavaa saattaa tapahtua Ruotsissa aika ajoin.

Hölmöä moinen. Ja tehotonta.

[poistin alkukappaleen, kun en enää toisella lukemalla ymmärtänyt, mitä yritin sillä sanoa]

Tässäpä jälleen kaikille Linkoa seuraamattomille. En ollutkaan nauranut vesissä silmin millekään Antti Tuisku -läpälle sitten kevään 2004 [ah, aikoja].

Kaikki Aku Ankka -tarinat päättyvät tunnetusti siihen, että siskonpojat makaavat mahallaan maassa ja takovat lattiaa nyrkein naurunhekotustaan tehostaakseen. Minä luulin aina, että kyse on vain kapitalistien hapatuksesta ja juutalaisten salaliitosta, kunnes itse koin vastaavan tunteen. Minä olen todella lukenut hauskaa tekstiä keskellä yötä ja kokenut pakottavaa tarvetta hakata kirjoituspöytääni nyrkillä.

En sentään omallani, mutta kuitenkin.

Kaikkialla vellova keskustelu Kampin kauppakeskuksen uudesta kamppiksesta [jonka sanan voisi puolestani polttaa samalla roviolla kuin paitulin ja vaikka pompannapin] vaatii minuakin osallistumaan. Kaikessa hiljaisuudessa keskukselle on menty keksimään logo: punainen ympyrä, joka tuo mieleen Pikkolo-myymälöiden pilottiversion oranssin logon [, jollaista voi ihailla mm. Lauttasaaressa]. Sekä Blaupunktin logon punaiseksi modatun version. Ynnä Japanin lipun.

Liisankadun Pikkolohan ei kuulu tuohon myymälöiden ensiaaltoon, joten logo on tavallisen tylsä K-kirjain ja fontti samaa palkkikamaa kuin Citymarketilla.

Valitettavasti Kampin logoa ei tunnu löytyvän mistään päin Internetiä, joten on tyytyminen jokunen viikko sitten näppäämääni surkeaan kännykkäkuvaan. Se on siinä keskellä.

kampin logo

Punainen ympyrä on sinänsä ihan jees. On toisaalta suorastaan vaikeaa epäonnistua punaisen ympyrän toteuttamisessa. Pahimmassa tapauksessa ihmiset kutsuvat ympyrää palloksi, mutta sekin on kai vain luonnollista [maapallo, kaikenlaista]. Mutta kenen idea oli valita logotyypiksi mahdollisimman Comic Sans -vaikutteinen kirjasin? Ja kuka hölmö hyväksyi idean.

Ajattelin jossain vaiheessa, että logosta olisi pitänyt järjestaa yleisöäänestys, mutta tiedetäänhän se, mitä tapahtuu, kun kansa päästetään päättämään asioista. Tyrmistyttävää, että asiantuntijaraatikin sortuu moiseen.

Ei minua tietenkään liiemmin innosta mainoskampanjakaan. Ovat sotkeneet vanhoihin mainoslauseisiin oman nimensä mukaan. Kamppi, sitä kissa ostaisi tai Ei taida tyttö tietää, että seinän takana olisi Kamppia tarjolla [sori, ei kuvia näistäkään, oletin, että netistä olisi löytynyt].

Jälkimmäinen on minulle kyllä aivan uusi kiertoilmaus. Voin jo sieluni silmin nähdä, kuinka Milla B. kertoo, että Riku ahtoi Kamppinsa minun Kampin monttuuni.

Äh, eipä tarvitse epäillä, että ainakaan minä kirjoittaisin tuota blogia.

Muistelen kaiholla aikoja, jolloin kauppakeskuksille keksittiin ihan uusia mainoslauseita. Niin kuin vaikka tämä legenda, joka osoittaa poikkeuksellista kontekstin ymmärrystä. Minä en tunnetusti enää mitään muuta ajattelekaan kuin konteksteja.

ajajatar

Sen suuntaista nokkeluutta, jonka voisi olettaa raivostuttavan ihmisiä. Elleivät olisi niin sanasokeita, etteivät edes huomaa lauseen vitsiä. Tai Forumin Joko me ollaan Forumissa -mainokset. Tai Itiksen epäkeskot fillarinrenkaat.

Tai Ison omenan pieni kaupunki -mainokset. Ei, unohtakaa ne. Jos mahdollista.

Ainakaan toistaiseksi vastaani ei ole myöskään tullut mukaelmaa yhdestä kaikkien aikojen hienoimmasta mainoslauseesta. Enkä välttämättä haluaisi sellaista nähdäkään.

think

Mainoksista huolimatta minä olen kovin innoissani jonossa täällä uuden keskuksen ovella. Suuriin avajaisiin ei ole enää kuin jokunen päivä. Missasin aikoinaan Itäkeskuksen avajaiset enkä halua päästää virhettä toistumaan. Ilmeisesti ovat hyvin aikataulussa, sillä väelle pitää keksiä tekemistä väkisin.

Nytkin Kekkosenkadun kulmassa Kellopeli Lifestyle Clinicin [tuo on jotain niin hurmaavaa] vastapäinen jalkakäytävän pätkä on suljettu parinkymmenen metrin matkalta puomein ja lippunauhoin. Sen lisäksi paikalla on neljä neonliivistä ihmistä vahtimassa, ettei kukaan vain kävele väärällä puolen katua. Melkein ylettäisivät ottamaan toisiaan kädestä kiinni, jos haluaisivat, mutta kukapa meistä nyt sellaista.

[anteeksi, Mitvit, sorruin jälleen triviaaliin otsikkoon]


Suomen ykkösnarsistin uusi levy

jossain luki. Paitsi että luin väärin; oikeasti he tituleerasivat Vilkkumaata ykkösnaisartistiksi.


Helsingin Sanomat kirjoitteli [€] tänään laajasti julkisista langattomista nettiyhteyksistä ja etenkin niiden puutteesta Helsingissä. Siinä missä Wired-lehti vielä vuonna 2000 saapui erikseen ihmettelemään suomalaista edistynyttä viestintäkulttuuria tekstareineen kaikkineen, nykyään ollaan enää heikkoa itä-eurooppalaista keskitasoa.

Kenties osin Nokian imussa täällä keskityttiin kännyköihin 3g-lupauksineen ja muu maailma ajoi ohi. Esimerkiksi Tallinnan mainitaan olevan wlan-kahvilatiheydessään maailman huippua. Wlanin kerrotaan olevan 3g:tä parempi ratkaisu, sillä tukiaseman saa sadalla eurolla, eikä sellaisen asentaminen vaadi miljardien eurojen toimilupaa. Sinänsä hirvittävän hauskaa verrata yksittäisen tukiaseman ja saksalaisen toimiluvan hintoja, Suomessahan luvat eivät mitään maksaneet.

Jutussa kerrotaan, kuinka avoimet nettiyhteydet luovat omanlaistaan kulttuuria. Esimerkkinä mainitaan San Francisco, joissa kiinteä wlan-maksu on tavallistenkin ihmisten ulottuvissa ja käyttöaste sen mukainen. Mieleen juontuu, kuinka meillä julkisissa tiloissa maksullisia wlan-verkkoja myyvät DNA ja Sonera ovat molemmat todenneet, ettei tavallisilla ihmisillä ole kiinnostusta moiselle palvelulle – ja tämä näkyy hinnoittelussa.

Kerrankin olin Ison omenan kirjastossa ja huomasin ilokseni, että tilasta löytyi langaton verkko. Tämäpä fiksua, riemastuin. Yhteys kun on joka tapauksessa hankittu, wlanin toteuttaminen ei maksa kirjastollekaan tuota mainittua sataa euroa enempää ja mahdolllisuudet käyttää tilaa työntekoon ja opiskeluun paranevat dramaattisesti. Tietenkin kyseessä oli DNA:n maksullinen palvelu ja se siitä.

Varmaan olen tämän kirjoittanutkin, mutta mainitsenpa uudestaan, kuinka Elisan edustaja viime syksynä sanoi, että 3g:stä on turha odottaa järkevän hintaista vielä pitkään aikaan eikä laajoissa wlan-verkoissa ole mitään järkeä [no, tuskin ainakaan heidän kannaltaan, kun eivät moisia myy]. Vantaan verkkoa vähätteli erityisesti, Lahden ja Oulun projekteista ei tuolloin vielä ollut uutisoitukaan.

No, kuinka me sitten pääsemme nettiin, ihmettelin.
Kyllä te vielä pääsette sellaiseen duuniin, että työnantaja maksaa, hän arveli.

Sitä odotellessa blogaillaan himasta.

[eipä Tero Lehtokaan tilanteeseen kauhean tyytyväiseltä vaikuta, vaikka hänen työnantajansa saattaa netin käytön maksaakin. ]

***

Minusta tuntuu taas, että olin kuin vahingossa aivan rajattoman trendikäs. Kun Sunnuntai-sivujen kahdessa jutussa kirjoitetaan Berliinin-matkailusta. Ensin kesämökkiartikkelissa, sitten tekstissä, jossa kerrotaan suomalaiskoululuokan Saksan-matkasta.

Tai Pohjoismaiden uusi suurlähetystö ja Suomen Berliinin-suurlähettiläs René Nyberg, jota matkalaiset poikkeuksellisesti pääsevät tapaamaan.

Ilmeisesti he sanovat sitten noin kaikille ryhmille. Meillekin kerrottiin, että lähetystöön ei yleensä vieraita lasketa. Heillä kun on niin kiire.

Keskustelin äsken JCP:n kanssa ihmiskunnan tulevaisuudesta pelkistetyn vastakkainasettelun keinoin. Jos oletetaan, että vastaisuudessa on olemassa mahdollisuus täydellisen virtuaalitodellisuuselämyksen luomiseen – luultavasti suoraan aivoja ronkkimalla ilman hankalia laseja ja parhaista paikoista puristavia haalareita – kumpi käyttöskenaario muodostuisi yleisemmäksi: haluaisivatko ihmiset tappaa kaiken, mitä virtuaalimaailmassa liikkuuu vai vastaavasti naida sitä.

Minunkin aiemmin tekemässäni testissä sosiopaatiksi paljastunut JCP arveli olevansa kiinnostuneempi tappamismahdollisuudesta [hän kertoi, että minä pääsisin peräti top 3:een, mikä on aina saavutus].

Ankarimmat kriitikot jaksavat muistuttaa, ettei tässä ole mitään uutta ja Matrix on hei tehty jo. Ei siis jatketa moisia ilmeisyyksiä.

Sittenkään en voi olla säälimättä tulevaisuuden väliinputoajia. Niitä, jotka virtuaalimaailmaan kytkeydyttyään ja kaikki mahdollisuudet saatuaan eivät sittenkään keksisi mitään. Niitä samoja ihmisiä, jotka eivät koskaan osaa tilata mitään baarissa eivätkä tiedä, minkä kappaleen haluaisivat hakea saatuaan ensimmäistä kertaa p2p-ohjelman käsiinsä.

Vaivautuneena jättäisivät sentään dessulla uhaten maksamatta virtuaalisessa Mäkkärissä ja katselisivat hämillään ympärilleen, toivoen, ettei kukaan huomaa, etteivät he tee mitään raflaavampaa. Samaan tapaan kuin baarissa yrittävät näyttää siltä kuin viihtyisivät, kuin tuntisivat samassa pöydässä istuvat ventovieraat ihmiset.

Jos saa kaiken minkä haluaa, pelin henkeen kuuluu, että jotain on haluttava. Yksilöllisyydellä on kaksi puolta.

Ei, tulevaisuus ei ole kovin kiinnostavaa. Lukekaa mieluummin, mitä Sellisti kirjoittaa ihmiskunnan historiasta.



Hups, tulipa yllättäen mieleeni jotain, jonka luulin jo tyystin unohtaneeni. Joskus kuusivuotiaani, jolloin en osannut vielä kirjoittaa [minä olin tosiaan sen verran jälkeenjäänyt, että opin vasta koulussa] mietin, että haluaisin kirjoittaa sellaisesta tyypistä, joka tekisi kaikkea hullua. Kaikkea sellaista, mitä ei yleensä tehtäisi, kaikkea älytöntä. En muista muuta realisointia kuin sen, että hahmo halusi hypätä kerrostalon katolta. Jonkinlaista duudsonimeininkiä, siis.

Luovuin kuitenkin ajatuksesta, sillä ymmärsin nopeasti, että maailmassa on loputtomasti idioottimaisuuksia, joita ei tehdä – lukuisia, ellei rajattomasti jokaista ei-idioottimaisuutta kohti – eikä olisi kuin turhauttavaa tehdä epätäydellistä tarinaa ottamalla mukaan vain osa kaikista mahdollisuuksista.

Tuo sama vaivaa minua tietenkin edelleen. En haluaisi koskaan tehdä mitään ottamatta siihen mukaan kaikkea mahdollista.

***

Koska JCP on lukijatutkimuksiemme mukaan ylivertaisesti tämän blogin suosituin hahmo, kerrotaan vielä toinen juttu hänestä. Kysyin, kuinka hän kääntäisi suomeksi sen, mitä simpanssit tekevät, sen, mikä on englanniksi grooming.

Öö, parittelu, hän ehdotti.

Kyseessä on tietenkin operaatio, jossa eläimet käyvät toistensa turkkeja lävitse ja perkaavat sieltä luteita ja roskia. Hiljattain kuulemani suomalaiset käännökset toiminnalle vain ovat minusta jotenkin hauskoja. Joku kutsui tuota sukimiseksi, joku toinen ruokkoamiseksi.

[kyllä, minä tiedän, että sukimi-seksi on uusin japanilainen villitys. ei, minä en haluakaan tietää, mitä on ruokkoami-seksi.]

Blokki vaivaa edelleen, joten julkaisen pari fiiliskuvaa viime kesältä.


boob


boobseja




Boobseja ja liivejä, kaikki kätevästi saman katon alta.

[muokkaus: hostasin alemman kuvan uusiksi, jos vaikka liikennöintikapasiteetti riittäisi taas hetken. ah, jälleen sadatella maalin yli menneitä laukauksiaan.]

Satuin olemaan matkalla niin, että näin Keilaniemen pääkonttorit Ruoholahdesta käsin. Kummastelin, miksi moinen paraativalaistus. Kaikkien rakennusten ikkunat hohtivat loistoaan kuin juhlistaakseen Suomen ylivertaista kilpailukykyä tai muuta ylevää.

Kohdalle saavuttuani ymmärsin, etteivät valot niin kirkkaana palaneetkaan – nouseva aurinko se oli julkisivut valaissut. Joskus mietin, erottavatko kaikki kriitikot loistelamppuja aamuauringosta.

Minä olin jälleen kuuntelemassa Sunrise Avenueta. Aina niin päheää päästä sisään narikan hinnalla listalla olevan nimen turvin. Saa tuntea itsensä tärkeäksi, vaikkei yksikään bändiläinen tiedä minua nimeltä.

Vielä päheämpää on toki tulla pätemään moisella trivialiteetillä blogiinsa. Sitäkin päheämpää keriä kaikki itseironian kaapuun ja luikerrella nukkumaan.

Muuten ilta koostui varsin perussetistä, tiedättehän:

Dokataan.
Rokataan.
Pokataan.
Mokataan.

Pitkään kaavaan kuuluisivat vielä vaiheet

Kokataan

ja

trokataan,

mutta jätimme tällä kertaa väliin.

Kuten myös junttiversion exlusiven:

hokataan.

Lopulta sentään blogataan.

Vapun alla poljin lainatulla mustalla uudella Jopolla opiskelijahaalareissani, mustassa pikkutakissa ja keltaisessa kravatissa ja mietin, että olen joko varsin pellen näköinen tai sitten hiton cool.

Mieleeni juontui, kuinka jälleen olin väärässä lapsena. Olin noin kymmenen, ja maastopyöräboomi oli hillitön. Myös minulla oli tarvetta polkupyörälle. Kouluun sai jo polkea ja kaikki kaveritkin ja pitihän sitä miehellä polkupyörä olla.

Aina yhtä rationaalinen äitini järkeili, että alakerran mummelin pojan vanha keltainen Jopo oli käyttämätön ja turha ja luultavasti ostettavissa noin viidelläkymmenellä markalla. Yritti kaupata ajatustaan minulle. Vaikka meidän perheessämme ei ollut tapana asettua viisasta äitiä vastaan, tällä kertaa pidin pintani.

Eikö ole jo riittävästi, että koko koulu nauraa minulle, kun uskaltauduin kerran paikalle pikkuveljen kummien perheeltä minulle edullisesti hankitulla tyttöjen pyörällä? Tähän päälle keltainen Jopo ja kaikki vähäkin on mennyttä, selitin.

Äiti uskoi, ja minulle hankittiin aivan uusi kotimainen seitsenvaihteinen [Shimanon seitsenvaihteinen kappatoteutus oli tuon kauden uutuuus, mikä näkyi hinnassa] hypridipyörä. Jalkajarrulla, sillä äiti ei – kuten mainittua – itsekään osannut koskaan käyttää käsijarrua.

[En taaskaan kerro polkupyöränavaintarinaani.]

Näinä aikoina, jolloin kaikki vintage on siinäkin määrin hienoa, että Helkaman kannattaa tuoda markkinoille uusittu Jopo, mietin, kuinka cool olisinkaan keltaisen alkuperäiseni kanssa. Huokaisen pitkään ja päästään chewbaccamaisen urahduksen.

Tänään oli taas kesä, vaikkei aivan niin kuin eilen, ja minä haljoin kaupunkia shortseissa ja sandaaleissa kuin mikäkin. Suomenlinnassa oli kovin tuulista ja jalkoja särkee pallon potkiminen. Eikä laukkuakaan ole mukava kantaa, kun palaneet hartiat heikot. Sandaalit hiertävät, pitäisi muistaa. Hymynikin johtuu vain auringon kipristämistä kasvoista. Sittenkään jaksa yhtyä näihin surkuttelijoihin.

Minä olen kokenut viime ajat vastaavia tuntemuksia kuin Turun-kirjeenvaihtajamme. Hirvittävä blokki päällä. Ei mitään intoa minkään sanomiseen, silkkaa väkinäistä puurtamista. Tänne olen sentään jotain tuottanut hampaat irvessä ja näkeehän sen.

Oikeasti kaikki aikani on kulunut proosapostaukseni suunnitteluun. Työnimi BPT ja maailmankaikkeuden laajeneminen.

Sittenkin jotenkin lohdullista, että HKL:n ja STA:n myötä syntyneen bussiyhtiön nimeksi valittiin Helsingin bussiliikenne eikä esimerkiksi Helberum. Kotisivu [otsikoltaan tuttavallisesti pelkkä home] on tylsä kuin linja-auto ja logonkin on joku rukka joutunut väkisin vääntämään.


helb


Joku voisi sanoa, että rahaa ei ole ainakaan tuhlattu epäoleellisuuksiin.

***

Lueskelin pitkästä aikaa käyttöohjetta. Riemastuttavaa puuhaa ja hyvää täytettä ideaköyhälle blogitekstille:

Serveri antaa automaattisesti ensimmäiselle näyttölaitteelle tunnistenumeron 16 ja seuraavalle 17 jne. Se järjestys jossa painetaan laitteiden avulla näppäintä tulee olemaan sama jossa Remote Control kaukosäädin yksikkö ohjaa laitteita (eli käyttää sanoja nimiä siinä järjestyksessä).

[sic x n]

Sitä vastoin jos serveriä ei käytetä, laite saa tunnistenumerokseen vastaavasti [?] kahdeksaisen.

Mikäli useampi mittari on saanut vahingossa saaman tunniste numeron on nämä initialisoitava uudelleen jotta vältyttäisiin häiriöiltä Nexus tietoverkossa. Tämä tehdään siten että käynnistysvaiheen aikana painetaan kyseisen laitteen YLÖS ja ALAS näppäintä samanaikaisesti juuri silloin kun näytössä näkyy versio ja tunniste numero.

Hauskaa sekin, että kertovat vuoroin näytöllä lukevan PrESKEY, vuoroin PrSSkey, vaikka kuvissa seisoo PrSKEY. Saapa nähdä, mitä ohjeen kolmas sivu tuo tullessaan. Lupasivat selittää tuonnempana käyttämänsä lyhenteet AWA, BTW ja CTS: jäljempänä tässä manuaalissa on nämä edellä luetellut toiminnot kuvattu tarkemmin. Lohdullista, onpahan jotain, mitä odottaa.

Proosapostausta kun en suosittele odottamaan vielä toviin.

***

Tämän kurjuuden keskellä minä täytin nettitestin, via [kai nyt lapsetkin tietävät, mistä nettitestit tulevat]. Minun kerrotaan olevan tylsä, mikä on osuvaa, sillä en mitään muuta niin pelkää tylsältä vaikuttamista. Ja kuin kohtalooni alistuen menin sitten julkaisemaan tämänkin tekstin.

Vaan ettepä sentään osaa vihata minua, hih-haa! [käännös minun.][kun opettaja kerran pyysi.]

Viittaaja

Istuit epäilämättä lapsena etupulpetissa kättäsi ilmassa viuhtoen, opettajasi sitä vastoin yritti epätoivoisesti välttää sinulta kysymistä – olithan ainoa hiton lapsi, joka ylipäänsä viitsi vastata. Persoonallisuutesi pääpiirteet ovat selvästi järkiperäisyytesi ja ulospäinsuuntautuneisuutesi. Olet siis kuin puhuva taskulaskin sekä tyypillisesti hellä ja vähemmän ylimielinen kuin useimmat muut ihmiset. Mikä sitten on vikasi? Olet tylsä, ja silloin kuin et satu olemaan, olet yksinkertaisesti ärsyttävä ultra-loogisine vastauksinesi ja jatkuvine tarpeinesi puhua toisille. Joten jatka viittaamista, poju. En oo kysymäzä. Olet liian looginen, puhut liikaa ja nöyryytesi ja hellyyteesi saavat minut vihaamaan sinua entistä enemmän, sillä ne likimain saavat minut tuntemaan, ettei minun kuuluisi vihata sinua. Mutta vihaan. Syvästi.

Viimeinen tentti takana tältä erää. Sain keväältä kasaan aimoläjän opintoviikkoja kaiken muun touhuiluni ohella. Se on hienoa, sillä syksyltä en saanut juuri mitään. Tämä on opettavaista, kunnon tulokseen vaaditaan tietty liikevaihto.

Semminkin, kun yksi syksyinen neljän opintoviikon kurssi [se tarkoittaa meidän koulussamme varsin laajaa kurssia] – yksi niitä harvoja, joilla todella opin jotain hyödyllistä ja jonka eteen näin oikeasti vaivaakin – jäi merkitsemättä rekisteriini, sillä yksi harjoituskierrokseni oli jäänyt epähuomiossa hyväksymättä henkilökunnalta. Nyt on tuokin hoidossa.

Samalla viimeinen kerta, kun kirjoitan mitään käsin pitkään aikaan. Ilta-Sanomissa itkettiin jokunen aika sitten nykynuorision kaameaa käsialaa. Minua huolestuttaa enemmän, että tätäkin lukee moni ihminen, joka ei osaa käyttää kirjoittamiseen kaikkia yhdeksää sormeaan ja näin silkkaa epäpätevyyttään haaskaa työnantajan ja osakkeenomistajien kallista aikaa. Väitin kerran Skitso-Jannen kommenttipalstalla kummastellessani termiä kymmensormijärjestelmä käyttäväni vasenta peukaloani caps-lockin operoimiseen ja joku hölmö otti sen tosissaan. Kannattaa pysyä poissa sieltä.

Kuinkahan moni meistä käyttää capslockia vain laittaessaan sen pois päältä – kun siihen on vahingossa tullut osuneeksi. Ilmeisesti sen saisi disabloitua jostain kokonaan, mutten ole viitsinyt selvittää; helpistäkään osaa etsiä, kun en tiedä, mitä se on suomeksi.

Sen sijaan tiedän, mitä disabloida ja helppi ovat suomeksi, mutta näin tässä taas kävi.

Kunnes järkevämmät tiedonsyöttömenetelmän yleistyvät minusta olisi aivan paikallaan lisätä kymmensormijärjestelmä tai riittävän wpm-lukeman saavuttaminen muilla keinoin [ei saa syrjiä kielitaitoisia] peruskoulun oppimäärään. Olisi huomattavasti hyödyllisempää kuin liiketoimintasuunnitelman laadintakyky.

Onneksi minä en ole koskaan opetellut ulkoa Pohjanmaan jokia. Minä osaan vain saksan painottomat etutavut: be-, emp-, ent-, er-, ge-, ver-, zer-. Tuosta tiedosta on sentään hyötyä.

Kokeen yhdessä tehtävässä pyydettiin kertomaan Planum Temporalesta. Minulla ei ollut mitään havaintoa, mistä on kyse, joten päättelin jotain loogista ja kirjoitin perään alea jacta est. Väsyneenä aamuunenpöpperössä sitä luulee olevansa kovinkin sukkela.

Kaverini ehdotus lähteä uimastadikalle oli juuri oikea. Siellä on upeita naisia, jos joku ei vaikka tiennyt. Moinen tilanne saa aikaan turhautumista kokeneemmassakin tuhraajassa.

Oletteko koskaan miettineet, mikä on perusmuodossa se verbi, jota käytetään taipuneena muodoissa minä halajan, sinä halajat, hän halajaa jne.? Halajata? Mikä se on imperfektissä? Halajasin? Halajaitsin? Jälleen turha katsoa sanakirjasta; siellä kerrotaan vain se, minkä tiesi ennestään.

Voih, taasko se PA halajaa imperfektissä. Et kai ole jälleen nähnyt unia.

Veronpalautuksen saajat ovat kaiketi leimallisesti joko tyhmiä tai laiskoja, mutta kyllä tuo minua ilahduttaa silti.

Olen saattanut ihmetellä ennenkin, miksi verotuksesta ei puhuta mitään peruskoulussa. Se kun sentään koskettaa meistä kaikkia [toisin kuin vaikkapa seksivalistus]. En muista tähän hätään, kuka ministeri mahtoi taannoin ehdottaa, että peruskouluun tulisi saada lisää yrittäjyyskasvatusta ja jokaisen valmistuvan tulisi osata tehdä liiketoimintasuunnitelma swot-analyyseineen.

Kiinnostavan kuvan peruskoulun nykytilasta sain Hencan linkin kautta. Luovaa hulluutta, informaatiota, intelligenssiä ja ideoita. Mikäs ihme se on, etteivät lapset enää ymmärrä edes jakolaskua viivan avulla.

Väliotsikko Runsauden sarvesta mahlaa sai minut hetkeksi luulemaan, että luen Milla B:n [onko hänkin lopettanut] kuvauksia viime yöstä. Sarvesta miestä, tiedättehän.

***

Tähtien sodasta tarinoidessani unohdin mainita muutaman ilmeisen outouden, joten palataanpa asiaan [spoilausriski leijuu ilmassa taasen].

Miksi Wookiet, joiden liaanit tulevat taivaista, huutavat mennessään aivan kuin Tarzan? Huutavatko kaikki liaaninkäyttäjät oikeasti Tarzan-huutoa, mutta koska Tarzan sattuu olemaan tunnetuin liaanisti, huuto on jäänyt elämään liaaninkäyttäjänhuudon asemesta Tarzan-huutona?

On mieletöntä kaupallista visionäärisyyttä keksiä, että Padmé säilyy elokuvasta toiseen yhtä hehkeänä, vaikka kaikki muut hahmot vanhenevat, Anakinkin kasvaa pojasta mieheksi. Varmasti tälle oli jokin looginen selitys, mutta meni minulta ohitse.

Ihmetytti myös se, miksi Obi-Wanin kuollessa neloselokuvassa [sori että spoilasin] hänen ruumiinsa cross-feidaa olemattomiin, mutta aiemmissa elokuvissa jedien kalmot eivät tavallisista poikkea. Kaappifanituttuni lupasi, että episodi III toisi tähän selityksen, mutta taisin sittenkin nukkua sen kohdan yli.

Hieman myös hämäsi se, että kun alkuperäisissä leffoissa annettiin ymmärtää valosapelin erinomaisuuden perustuvan Voimaan ja kykyyn nähdä asioita ennalta, nyt yhtäkkiä tyhmä robottikin voi tarttua valomiekkaan ja laittaa Obin ahtaalle. Ja jos robotti lyö yhtä aikaa kahdella miekalla Obia kohti ja tämä blokkaa iskut omallaan, miksei robotti tässä vaiheessa pidä toista miekkaa paikallaan ja tapa Obia toisella?

Ylipäänsä suututtavat kaikkinaiset superkyvyt, joita voidaan käyttää joskus, mutta ei taas toisinaan. Mitä dramaattista on jatkuvassa kuilujen partaalla kekkuloinnissa, jos jedit kerran pystyvät koska tahansa hyppäämään turvaan.

Paitsi tietenkin silloin, kun Anakin seisoo lautalla ja Obi-Wan rannassa. Silloin Anakinilla ei ole mitää mahdollisuuksia hypätä niin kauas, ettei Obi-Wan saa sohaistua häntä ilmasta. Miksei Anakin voinut tässä vaiheessa paiskata Obia Voimalla kumoon ja hypätä sen jälkeen?

Siinä ne sitten olivatkin. Muilta osin elokuva oli täysin looginen.

Minun ei kuuluisi kirjoittaa tänään, kun lauseeni tökkivät. JCP kävi kaupassa juuri ennen yhdeksää [kesä ja kaupat auki!] ja pyysin tuomaan Grandiosan. Ajattelin, että olisi oiva kompromissi pitsan mielitekoni ja parina viime päivänä ryöpsähtäneen rahankäyttöni väliltä.

Hän toi sitten Carte d'Or -jäätelöä. Oli kuullut väärin.

Hieman samaan tapaan kuin ennen erästä purjehdusreissua kauppaan lähtenyttä oli opastettu ostamaan evääksi pari Campingia.

Hän toi sitten pari pulloa Gambinaa. Oli kuullut väärin.


***

Tiedän, etten itse ole kovin edustava otos koulumme opiskelijapopulaatiosta – niin teiniltä kuin se kuulostaakin. [kaikki teinit sanovat tunnetusti jatkuvasti mä en, tiätsä, oo ihan edustava otos meidän koulun opiskelijapopulaatiosta]. Ja on meidänkin koulussamme paljon pielessä.

Sittenkin oli jotenkin avartavaa, jotenkin surullista, jutella kauppistuttuni kanssa. Sitä kilpailun, keinottelun, kateuden ja pahantahtoisen kyräilyn määrää. Opportunismia ja onnenkantamoisia. Yhtäkkiä arvostin lintukotoamme kuin Suomea Yhdysvalloista kotiin paluun jälkeen.

Uskon, että kyltereiltä vaaditaan erityisen vahvaa päätä, jotteivät retkahda kusipäiksi matkallaan.

Tämä kaikki jälleen hyvin ennakkoluuloista yleistämistä yhden tapauksen perusteella. Minähän uskon paradoksaalisesti, että kaikki yleistäminen on ihan tyhmää.

[Miksi sitten kirjoitin yllä olevan? Ääntämisen puolesta. Sitä paitsi Blogsomin äänestäjien mukaan julkaisussani on keskimääräisesti vihamielisyyttä. Täytyy toteteuttaa ennustus. Kiinnostavasti myös aivan kummia blogeja pidetään humoristisina, vastaavasti monen oikeasti hauskan pisteet ovat oudon alhaiset. Miksikö kirjoitin tämän? Äh, eivät kysymykset lopu vastaamalla.]


***

Radiokanavia surffaillessani törmäsin kuuntelemaan Selkouutisia. Kertoivat euroviisuista kolmen sanan virkkein. Hitaasti, sana kerrallaan artikuloiden. Kaikkia painotuksia ja lauseen luontevaa rytmiä välttäen. Asiat triviaalisti vääntäen ja kalevalaisittain kahteen kertaan mainiten.

Euroviisut on suosittu kilpailu. Monet ihmiset seuraavat euroviisuja. Euroviisuja ei usein oteta tosissaan. Niihin suhtaudutaan huumorilla. Silti niitä seurataan paljon.

Minä en tiedä, keille tuo on suunnattu, mutta ei tuollaista kestä kuunnella raivostumatta. Ymmärtäminenkin kärsii, kun puhe katkotaan luonnottomasti. Mystiseksi jäi myös yllä olevan merkitys: kisoja siis seurataan huumorista huolimatta. Päteekö sama joihinkin blogeihin? Pitkin hampain kärvistellen ihmiset tuskailevat Jäädykepiirikuntaa. Kyllähän niin älykkäälle pojalle antaa anteeksi, että vitsiä vääntääkin.

***

Kun nyt unohdin, mitä olin varsinaisesti aikeissa kirjoittaa, lainaan tähän loppuun muutaman hiljan kuulemani jutun Spedestä. Hän asui jossain vaiheessa Lauttasaaressa ja tapasi ajaa moottoripaatillaan jonkin Helsingin edustan saaren ravintolaan hengailemaan. Kerran hän sitten oli lähdössä kotia kohti ja repi vimmoissaan perämoottoriaan käyntiin. Ei meinannut lähteä.

Väkeä kerääntyi laiturille naureskelemaan ja antamaan ohjeita. Spede kävi kuumempana kuin koneensa. Joku nokkela keksi huutaa, että perämoottori olisi parempi ankkurina kuin voimanlähteenä.

Samaa mieltä, Speden kerrotaan tuumanneen. Hän avasi kiinnikkeet ja potkaisi motin mereen. Poistui sitten paikalta mitään sanomatta.

Parempi tarina tapahui golf-kentällä. Speden kierros ei mennyt aivan tuubiin ja yksi erityinen reikä sujui suorastaan umpisurkeasti. Vesiesteen lähistölle saavuttuaan Spede nappasi baginsa ja kiskaisi sen lammikkoon. Lähti sitten mitään sanomatta kävelemään autoaan kohti.

Palasi hetken kuluttua. Kahlasi vesiesteeseen, etsi bagin taskusta autonavaimet, käveli takaisin parkkipaikalle ja ajoi pois.


Ärsyttävätkö Helsingin keskustan katutyöt?

Kyllä, minä luin tuon väärin. Eivät he ärsytä.

Pianomiehen mysteeri askarruttaa

Kyllä, minä luin tuon väärin. Ihmetyttää, kuinka sitä aina onnistaa.

Intouduin ostamaan polkupyörääni uudet jarrupalat. Etupyörään. Äitini ei aikoinaan suostunut ostamaan minulle jalkajarrutonta pyörää, koska ei itsekään osaa sellaisella ajaa. Ei, turha valittaa, hyvin on kestänyt, yli kymmenen vuotta.

Joko nyt kertoisin sen legendaarisen avaimenhukkausjutun. En taida, säästellään.

Minusta on jokseenkin huvittavaa – ja jälleen todiste maailmankaikeuden älykästä suunnittelua vastaan – että joku varasti pyörästäni lukon viime kesänä. Lukko oli kiinni omassa telineessään [se ei siis lukinnut pyörää], joka vietiin myös. En ymmärrä, mitä suljetulla lukolla tekee ilman avainta, kenties voro tarvitsi sitä treenatakseen, millaisilla pihdeillä sen saa poikki.

Kävelin parkkipaikalle autonavaimet käsissäni ja painoin nappia. Yhden valot vilkkuivat kuin häntää heiluttava koira [ei häntä ole tämännäköinen, sanovat kriitikot]. Mietin, että tilanne on kuin jossain hölmössä lännenelokuvassa. Hevoset ovat juottokaukalolla ja cowboy vislaa tunnustaajuuden, jonka polle huomaa: hirnahtaa ja hulmauttaa harjaa.

Jos tekisin automainoksen, käyttäisin siinä tuotakin.

***

Kerrotaan nyt yleisön pyynnöttä vielä yksi nörttijuttu. Eilisessä tilaisuudessa oli kolme kannettavaa – kaksi Windows-laitetta ja ValtaKirjani – sekä yksi videotykki. Yhdellä Windows-kannettavalla oli kaikki 1452 näytettäväää valokuvaa. Jos koneen kytki kiinni tykkiin, kuva vääristyi mystisesti: siihen tuli ylimääräistiä vaakasuoria rantuja.

Toisessa Windows-kannettavassa oli polttava dvd-asema. Kuvat oli tarkoitus siirtää lopulta tälle koneelle ja polttaa levyille. Tältä koneelta kuva saatiin tykille ongelmitta.

Windows-porukat ottivat ristiinkytketyn kaapelin, heittivät sen koneidensa väliin ja alkoivat luoda verkkoa.

Tunnin verran puuhasteltuaan tarjosin, että minun Maccini saa aivan varmasti ja aivan heti yhteyden Windows-koneelle. Että minun Maccini onnistuu myös näyttämään kuvan tykiltä ilman häiriöitä. Että mitä jos nyt vain kopioisimme kuvat koneelleni, jotta yleisö saisi ne nähdä ja konffailtasiin teidän palomuurejanne sitten myöhemmin.

Ja toden totta: pc-kone näkyi laitteeltani ilman ongelmia. Yritin ottaa yhteyttä siihen, mutta koneen omistaja ei tiennyt käyttäjätunnustaan ja salasanaansa. Kato, ku mä instasin ton windoussin just uusiks ja siinä kävin jotai häröö sillee, et se kyll loggaa itestään ineen eikä koskaan kysy mitän enkä mä tiedä, mistä sen passun voi risettaa.

Kokeilimme toiseen suuntaan: minun koneeni näkyi myös hänelle. Hän laittoi kuvat kopioitumaan.

Kuvat oli numeroitu juoksevilla numeroila. Koska Windows [myös Mac OS valitettavasti] aakkostaa numerot siten, että paitsi 1 myös 10 ja 100 tulevat ennen kakkosta, emme voineet aloitta kuvien katsomista, ennen kuin koko urakka oli valmis. Eikä SMB ilmeisesti ole kovin hyvä lukuisien pienien tiedostojen käsittelyssä. Kopiointi oli tuskaisen hidasta.

Tässä vaiheessa Macci vastaavasti tökki. Mac OS X:ssä ei ole vakiona toimintoa, joka soveltuisi kätevästi 1500:n valokuvan kuvaesityksen tekemiseen. En halunnut kopioida kuvia iPhoton kuvakirjastoa tukkimaan, joten tein kuvaesityksen suoraan Finderista, se kun on viimein mahdollista Tigerissä.

Vaan katsopa kummaa, esityksen koko on rajattu noin sataan kuvaan. Sen jälkeen se alkoi luupata alusta, vaikka koko kansio oli valittu lähteeksi. Kovin tahmaisestikin toimi tai sitten koneeni oli yhä jumissa kopiointioperaatiosta.

Ehdittyäni näyttää neljänneksen kuvista Windows-ihmiset saivat viimein verkkonsa toimimaan ja kopioivat kuvat dvd-poltinkoneelle. Täytyy myöntää, että kopiointi kävi paljon sukkelammin kuin Macciä toisena osapuolena käytettäessä. Ja myös se, että Windowsin Resurssienhallinnan kuvienkatselutoiminnolle 1500 kuvaa ei ollut mikään ongelma.

Sitten koitti videoiden aika. Jälleen törmättiin kummalliseen Windows-ongelmaan, joka vaivaa myös jatkuvasti luennoilla ja yritysten presentaatioissa: video näkyy kyllä läppärin ruudulla, mutta tykin kuvassa mediasoitinohjelman ikkuna on musta. Soittimesta riippumatta. Dvd-poltinkoneenkäyttäjä koetti ilmeisesti WinAmpia, Windows Media Playeria ja Realia – sama juttu kaikilla.

Lupasin, että minun koneeni näyttää videon täysin varmasti myös tykille. Niinpä näyttikin. Kyllä minä jälleen näiden kokemuksien jälkeen annat Macille paremmat pisteet, olkoonkin, että naurettavan suurten kuvamäärien esittelyyn se ei kylmiltään taivu Windowsin tavoin.

Odottelen innolla et vaan osaa -miesten selityksiä, miksi verkon rakentaminen kahden Windowsin välille on noin luvattoman hankalaa, kun se epäyhteensopivalla Macillä käy tuosta vain ja miksi video ei ajoittain [nytkin ongelma vain joka toisessa pätkässä] näy tykillä, vaikka koneen ruudulla näkyy.

Poistuin baarista ja loin katseeni valoisalle taivaalle, jolle nousisi pikapuoliin aurinko. Kohta on kesä.

Päässäni alkoi soida Springsteenin Glory Days äskeisen intoilijan jäljiltä. Uskon, että enin osa Bruce-faneista on intoilijoita [ei sillä, etten diggaisi itsekin]. Mietin sitäkin, että Springsteen ja Willis ovat molemmat aivan Brucen näköisiä. Sehän on lyhenne sanoista brute force, ellette tienneet.

Ylioppilaskesänä – siihen aikaan kun maailma oli vielä avoin ja kaikki mahdollista – olimme tulleet baarista jo kauan sitten, sillä ymmärsimme, että ulkona olisi hienompaa. Istuimme laiturilla Töölönlahden päässä, Finlandia-talon kupeessa, ja imimme energiaa Camparin jämistäni.

Emme välittäneet viimeisistä yöbusseista. Huijasimme kolmannen meistä mukaamme väittäen olevamme matkalla Liisankadun taksitolpalle. Ei siinä yhtään autoa ollut.

Jatkoimme Tervasaareen ja nappasimme kuivumistelineeltä maton suojaamaan housujamme aamukasteiselta nurmelta. Yhden teorian mukaan väri ei tartu, ellei liiku. Minä en pysty istumaan liikkumatta. [Sitä paitsi kokeilin kerran: istuin koiranpaskaan ja kyllä tarttui.]

Siinä me istuimme ja katselimme auringonnousua. Ne olivat kovin kauniita sinä kesänä. Kiirettä ei ollut, ensimmäisiin busseihin vielä tunteja. Saatoimme eksperimentoida ylioppilaslahjoiksi saamiemme digikameroiden makro-ominaisuuksilla ja napsia lähikuvia ruohonkorsista.

ruohonkorsia

Muisto on kaukainen ja lohduton. Mikään ei estä, muttei enää koskaan. Nykyisen maailman lattiat ovat tahmeita, täynnä lasinsiruja ja teräviä kyynärpäitä.


You took the words right out of my mouth.
It must have been while you were dissing me.


Mistäköhän tuokin juontui mieleen. Ei minua kukaa varsinaisesti dissannut. Sen sijaan säikäytti. Kolme amiksen näköistä kundia tuli vastaan kadulla. Puoli metriä ennen kohdalleni saapumista yksi heistä hyppäsi kohti ja löi jalkansa maahan niin että tömähti. Aikeenaan ilmeisesti säikäyttää.

Ja jopa säikähdinkin, huh. En tietenkään näyttänyt mitään, vaan vilkaisin häntä alta kulmain pistävän coolisti.

Ja kuinka ollakaan, pari sataa metriä myöhemmin. Bemari tööttäsi liikennevaloissa, parinkymmenen metrin päästä. Samanlainen jannu ratin takana. Avasi ikkunan ja huusi minua kohti: jumalauta, saatanan kusipää.

Minulla oli hetken aikaa joltisenkin absurdi olo. Sitten ymmärsin, että he arvatenkin luulivat minua Lauriksi.

***

Olin katsomassa André Wickströmiä ja muita [näemmä Marinadi oli siellä myös]. Olihan hän aika pätevä. Varsinaisesti vain yksi juttu oli ripattavissa. Siis sellainen, joka perustui jutun hauskuuteen. Annetaan olla tällä kertaa. Muut perustuivat tekemisen intensiteettiin.

Minusta on kovin hauskaa, kuinka Wickström puhuu jotenkin samalla tavalla kuin Esa Saarinen.

Sittenkään en sanoisi, että hän on tehnyt ainoastaan hyvää suomalaiselle stand up -skenelle. Pelkään, että GUSUsta oli suorastaan haittaa. Esiintymässä ollut finalisti Pirjo Heikkilä oli hänkin livenä kovasti parempi kuin tv-ohjelmassa, jossa aiheutti ajoittain myötähäpeän tunteita. Minusta on kovin sääli lajin kannalta, että suuren yleisön saama kuva on niinkin ankea kuin GUSUn kautta välittynyt. Onko se parempi kuin ei mitään, en tiedä.

Tai sitten se oli vain Pirjon hurmastuttava ääni ja taidokas artikulaatio, jotka minut myivät tälllä kertaa. Kun nyt mietin kriittisemmin, olihan hänellä setissään muutama luvattoman huono juttu. Tenhoa vain on paljon helpompi luoda livenä esiintymällä kuin vaikka kirjoittamalla.

Siis jos osaa. Minä en.

Nykyään on katsokaas coolia parjata omia reaalimaailman sosialisointitaitojaan. Takana ovat ajat, jolloin vaikka Kysyn vaan yritti näyttää paradoksaalisesti niin coolilta, ettei ikimaailmassa olisi ehtinyt kirjoittaa sitä tahtia, jos olisi oikeasti ollut.

***

Sitten eilisen olen miettinyt Hesarin toimittajia, jotka osaan mainita nimeltä. Niitä lie enimmäkseen Sunnuntaisivustolla, Nytissä ja Kuukausiliitteessä. Varsinaisen lehden puolelta en noteraa kuin Raivion ja Luoman.

Saksan-reportteri Luoma on ollut suosikkini huhtikuusta 2003 lähtien. Tuolloin julkaistiin hänen kirjoittamansa sivun artikkeli Mercedes-Benz E 55 AMG -autosta. Minä en ymmärrä autoista mitään, eikä tuossa tekstissä juuri autoja käsiteltykään, vaan tunnetta. Ja Hippokratesta.

Kolme luonnekuvaa ja 476 hevosvoimaa [HS 26.4.03]

Vanha Hippokrates muistuu mieleen, kun painan kostealla tiellä E 55 AMG:n luistoneston päältä pois. Itäsaksalaista asvalttia on edessä kohtalainen suora. Tie johtaa velttona loivien kumpareiden taakse, kuin ilman vastuuta siitä, viekö minnekään.

– –

Hippokrateen muistan ammatillisista syistä. Siksikö, että hän neuvoi hoitamaan hulluja huilumusiikilla? Mainio ohje, muttei nyt oleellista. Länsimaisen lääketieteen isä on autossa läsnä, koska Hippokrates opetti tiedon kasvavan yrityksestä ja erehdyksestä.

– –

Olemme itse todenneet, että nopeudet aina rajoitettuun 250:n huippuun asti ovat hetken valintoja. – – Järki toteaa, että tietäähän tuon että märällä lipsuu. Hippokrates sanoo Monte Criston kreivin ja Apinain Tarzanin tavoin, että koeta silti.

– –

Olutjuristeriaa on pohtia kelejä. Ilman ihmistä viisaampaa suojelusta on murheen päivä tällä teholla kerran varma, oli sää mikä hyvänsä. – – Vielä enemmän. Elektroniikka varmistaa, että voimme heittäytyä autolla sopivankokoisiin vaaroihin – lainataksemme Muumilaakson Niiskun doktriinia.

– –

Kone urahtelee uhkaavasti jo kaasun henkäyksiin kaupunkikadulla. Tarjolla on vitsejä huumorintajuttomille.

– –

Kolme minuutta, joista kaksi on aivan nykyurbaania. Järkevyyteen yhdistyvä arkiminä yhdistyy hyvin pikku rehvastelijaan. Tuttavapiiriin on tarjolla sitten myös todellinen barbaari, jos ketä kiinnostaa.

– –

Antiikin kreikan kuva maailmasta oli surullisempi kuin meillä on rohkeutta. – – Koko inhimillinen sivistys olisi hippokrateen mielestä yritys välttää se, että tosipaikan tullen sittenkin saa, mitä on mennyt tilaamaan.


Ei minulla kauheasti ole lehtileikkeitä jemmassa, mutta tuon olen mennyt säästämään. Eikä se enää niin kummalta tuntunutkaan. Väkisin sain etsiä edes jossain määrin erikoisilta kuulostavia lainauksia.

***

Siistiä, metroista poistetaan kuljettajat. Iltiksessä on jo keskustelu menossa otsikolla Metro tarvitsee ihmiskuljettajan. Nasevin kommentti kuului:

Eihän hisseissäkään ole enää kuljettajia. Eikä [sic] hissionnettomuudet ole lisääntyneet.

Joskus aina mietin metro-sanaa. Se tuntuu vieraalta ja itsestäänselvän ulkomaalaiselta. Sitten lähtee pohtimaan, missä muualla moista sanaa käytetään. Tunnelbana. U-bahn. Underground. Subway.

Ei paljon missään siis. Ranskassa ja Kreikassa sentään.

***

Tämä oli minusta vielä ihan terävä kommentti.

Nokialle Applen kotisuuntaus on hyvä uutinen, mikäli se pitää yhtiön pois kännykkämarkkinoilta. Tyylikäs ja helppokäyttöinen känny-Ipod vetoaisi kaikkiin muihin kansoihin paitsi suomalaisiin, joille Symbian-pohjaiset mobiilitietokoneet lyödään käteen heti vaippaiän jälkeen.

Techicolour-yhtyeen keulahahmo Jimi Pääkallo paljastaa tänään Metro-lehdessä, mistä tässä on kyse. Kaikki ei ole niin helppoa kuin ulospäin näyttää.


pa-tyo

Kaikki eivät tiedä myöskään, millaisen määrän PA-työtä yhden blogientryn väsääminen vaatii. Ja millaisen logistisen työn takana tuonkin lehtileikkeen julkaiseminen on.

Maija Dahlgren olisi Metro-lehden hauskin kolumnisti, jos ei olisi tosissaan. Minä vain pelkään, että on. Nyt hän jaksaa monta viikkoa myöhässä muistaa, että Karpela meni tosiaan kumartamaan paaville.

Ei minua ole uskonnon merkeissä koskaan näin loukattu. –– Miksi juuri kulttuuriministerin täytyy sortua tällaiseen typeryyteen? Olen niin vihainen, että täytyy lähteä kaupungille kurppailemaan.


Onhan se hienoa, että jotkut sentään jaksavat ottaa asiat vakavasti. Jos ruvetaan vanhoihin asioihin puuttumaan, niin Dahlgren oli väärässä väittäessään taannoin, ettei Oopperan käsiohjelma muka maksanut markka-aikaan likimainkaan kolmeakymppiä. Minä tiedän maksaneeni omastani 30 mk vuonna 1999.

Lisää vanhoja juttuja. Viime [vai toissa-] viikolla taidettiin puhua Berliiniin rakennetusta juutalaismuistomerkistä. Se oli yllättäen melkein valmis jo vierailuni aikaan. Minun ymmärtääkseni sitä ei kylläkään ole kritisoitu niinkään nimien puutteesta – niin kuin meillä on väitetty – vaan siitä, että se vie järjettömän määrän pinta-alaa kaupungin hallinnollisesta ydinkeskustasta. Onhan se varsin massiivinen ja vaikuttava, mutta sitä pitäisi päästä katsomaan korkeammalta kuin kadun tasosta.

Vielä vanhempi juttu. Saunalahden mahdollisen myymisen kunniaksi täytyy muistella, mitä puhuivat 2004 alkuvuodesta, jolloin olin heillä vierailulla. Kertoivat positiostaan matkapuhelinoperaattoreiden Dellinä. Sellaisena, joka ei yritäkään keksiä mitään uutta, vaan tekee saman minkä toisetkin, mutta halvemmalla ja riittävän hyvin. [Ei ihan minun ideologiani.]

Minusta on sittenkin kovin hassua, että suurten operaattoreiden ruvettua jarruttelemaan Saunalahti onkin yllättäen ensimmäinen, joka edes yrittää kaupata 3G-laitteita kuluttajille.

Meitä pyydettiin myös ideoimaan mainoskampanjaa Saunalahden halpuusteeman ympärille. Jakauduimme pieniin ryhmiin, jotka keksivät varmaan kaikki toisistaan riippumatta saman ilmeisen idean. Olisi sellainen tyyppi, jolla on Sauniksen liittymä ja koska se olisi niin halpa, niin sillä olisi varaa ostaa kaikkea järjettömän kallista.

He kertoivat kyllä harkinneensa moista, mutta pitivät ideaa heikkona. Parempi olisi kuulemma pysyä reaalielämän rajoissa ja kuvata vaikka, että Saunalahden käyttäjällä on varaa ostaa nuudelin päälle tonnikalaakin. Moniko muistaa nuo mainokset? Moniko muistaa DNA:n, joka teki käytännössä juuri niin kuin mekin aikanaan juonimme. Toki poikkeuksellisen täydellisellä toteutuksella, ei sillä.

Sittenkin haluan korostaa, että elämä on -läpät eivät ole olleet hauskoja enää kahteen kuukauteen. Lopettakaa jo, ihmiset hyvät.

Oletteko muuten huomanneet, kuinka kieli lyhenee jatkuvasti. Ennen vanhaan nilkoille potkimisen himoa aiheuttivat idiootit, jotka hokivat elämä on laiffii. Nyt sama porukka sanoo enää elämä on. Kukahan keksii lanseerata pelkän elämän?

Saimme myös ehdottaa slogania Saunalahdelle. Paras luvattiin palkita ilmaisella liittymällä, mutta olimme ilmeisesti varsin surkeita, sillä palkinto jätettiin lopulta jakamatta. Palaa se vielä naapurinkin sauna, taisin ehdottaa paremman puutteessa.

***

Jukka Kajava on kuollut, mikä on tietenkin sääli juttu. Hän oli likimain ainoa Kanavalla-palstan kirjoittaja, jota jaksoin lukea. [Enpä ole tuotakaan tosin seurannut viime aikoina, kun se on pudotettu pois Hesarin nettiversiosta.] Vaikka tokihan hänen oikea työnsä oli kirjoittaa teatteriarvosteluja, muutaman muistankin. Ainakin Kullervosta kertoneen. Siinä rinnastettiin näytelmä 911-iskuihin muistaakseni hieman suureellisesti ja kaukaa hakien.

Sittenkin minusta hänenlaistensa ihmisten kuuluukin kuolla saappaat jalassa. Berliinissä.

Helsingin Sanomien henkilöbrändit hupenevat kovaa vauhtia. Ensin lähti Ylänen, nyt Kajava. Keitä siellä on enää jäljellä?

***

Huomatkaa vielä uusi nappula sivupalkissa. Käykääpä määrittelemässä Pää auki oikeisiin kategorioihin, niin saadaan edustava tilasto aikaan.


BlogSOM


Me emme kaikki kuuluu eliittijengiin, joten oli tyytyminen elokuvan katsomiseen tavallisena ensi-iltapäivänä. Onneksi sentään tunnen ihmisiä, joilla oli intomieltä jonotella lippuja. Kiitos teille.

Se olin minä, joka katseli pikakelauksella kakkosleffan loppua powerbookilta aulassa. Minua aina ärsyttää, kun ihmiset kutsuvat PowerBookia TehoKirjaksi. Vielä enemmä vihaan sitä, että porukat luulevat olevansa hauskoja ja nokkelia puhuessaan VoimaPisteestä. Power on hei teho.

Force on voima. Luulisi olevan selvää.

Jätin aikoinaan kakkoselokuvan katsomatta, kun ykkönen oli niin luvattoman huono, että saatoin nukahtaa. En ole aivan varma muusta kuin siitä, etten ole kuunaan kehnompaa elokuvaa teatterissa nähnyt.

Paitsi kenties Matrix kolmosen.

Katselin Episodi kakkosta aamulla JCP:n kanssa. Kohdassa, jossa Anakin ja Padmé ovat takan ääressä ja Ani koettaa lähennellä, mutta Padmé ei ole myöntyväinen, mietimme, että Anakinin olisi kuulunut sanoa: Alright then, I'm left no change but to take you by Force.

Olen melko varma, että tuo on vanhempi läppä kuin Mitvitin taannoinen Jussi Warez -juttu.

Jos ette vielä huomannut, tämä viesti kertoo Star Wars Episodi III:sta. Ei välttämättä kannata lukea tämän pidemmälle, ellei halua, että pilailen jotain.

Täytyy myöntää, että Yodan mukaviisaista latteuksista – kuten me postmodernit besserwisserit sanomme uskottavuutemme hengenpitimiksi – heräsi muutamia ajatuksia. Maininta siitä, että pitää olla valmis päästämään irti siitä, minkä pelkää menettävänsä.

Kuvaavaa tietenkin nähdä myös, kuinka kaikille ATM-jedeille käy. Pyyteettömät paimenpojat katsovat vierestä, kun kovat jätkät vievät naiset. Sikäli autenttinen elokuva.

Tietenkin mietin myös Hitlerin valtaannousua.

Sittenkin tuntui, että oli hieman väkinäistä laittaa pahuuteen siirtymisen viimekseksi motivaattoriksi [mikä on draiveri suomeksi?] tuo jalo tarkoitus toisen hengen pelastamisesta. Pelon ja vihan yhdistäminen ei ole uusi ajatus ja on sinällään uskottava, mutta jotenkin tuo tuntui helpolta keinolta.

Haluaisin mainita erityisesti lopputekstit. Vierivässä tekstimassassa on mystistä voimaa. Kolme palstaa nimiä valuu ohitse ja musiikki pauhaa. Niin sen pitää mennä.

Pahoittelut triviaalista otsikosta. Kello on liikaa sen hieromiseen.

– – Jos on kyse onnettomuustilanteesta, toimimme yhteistyössä pelastuslaitoksen kanssa. Poliisi luonnollisesti vastaa rikollisen toiminnan organisoimisesta [korostus minun], kertoo puolestaan laboratorionjohtaja Harri Toivonen.


Voiko tämän ymmärtää oikeinkin?

Tulin vain fiilistelemään sitä tosiasiaa, että seuraava ja viimeinen tenttini tässä kuussa on vasta viikon kuluttua. Tämänpäiväinenkin sujahti olosuhteisiin nähden yllättävän hyvin, saattaa mennä jopa läpi tällä kertaa. Alan pikkuhiljaa tehdä omaa juttuani tästä viime tipalla kokeeseen saapumisesta. Viimeisistä neljästä kokeesta olen kai tullut kolmeen vasta lähes tuntia alun jälkeen. Jonkinlainen vapauden illuusio siinäkin.

Surullista, että saan motivoitua itseni opiskelemaan vasta kokeen alettua. Jotkut syyttävät viimeiseen iltaan jättäjiä viivyttelijöiksi. [syntyperäistä viivyttelijää kai kutsutaan prokrasti-natiiviksi]

Viimeisenä iltana ollaan edellisessä tentissä, nuubit. Sen jälkeen tullaan kotiin ja mennään kymmenen aikaan vartin torkuille. Herätään vaatteet päällä kahdeltatoista ja käännetään kylkeä.

***

Toisessa yhteydessä kirjoittamani tekstinpätkä julkaistiin lähes sellaisenaan erään huomattavahkon lehden uutissivulla ilman minkäänlaista lähdeviitettä, saati lainausmerkkejä. Voi, kuinka olen taas ylpeä itsestäni. Voisin minäkin nostaa blogini tasoa ja alkaa oman jutun tuottamisen sijaan kopioida tänne vaikka Ilta-sanomia.

Mitähän tuollakin tarkoitin. Kenties halusin ottaa kantaa Mediablogissa [etsikää linkki alempaa] esitettyihin väitteisiin, joiden mukaan miehet vain kommentoivat blogeissaan siinä missä naiset luovat uutta.

Minä en osaa tehdä mitään eroa noiden välille. Ei omasta elämästään kirjoitteminenkaan ole uuden luomista. Uutta ei luo kuin joko sattuma tai älykäs suunnittelija, Hesarissa ei ole päästy vielä yksimielisyyteen, kumpi. Minun triviaali kantani on, että ei tämä maailma nyt aina niin kovin älykkäästi suunnitellulta vaikuta. Olin 03 syksyllä kuuntelemassa TKK:n kohuttua kreationismiuskovaista professoria, mutta hänen teesinsä ammuttiin alas niin nopeasti, etten oikein ehtinyt päästä selville, mitä hän yritti väittää.

Pidättäytydään tällä erää tämän pahemmasta viisastelusta ja mainitaan muutama urhoollisesti tänne viittaava blogaaja. Palkintona tuttuun tapaan himoittu Palkkipaikka.

Kaipaisin kipeästi kategorioita blogiini. Saatan kirjoittaa myöhemmin viime aikoina pohtimastani kategoria-ajattelusta. Siihen liittyy kiinnostava täydellisyyden käsite. Esimerkkinä täydellisyydesta vaikka Presidentti-kahvin mainos, jossa kahvikupin korva muodostaa sormuksen kuppia puristavan käden sormen ympärille [mahtaa polttaa!]. Tai Fazerin mainos Kaisaniemessä, Hotelli ArthuRin päädyssä. [minä en edelleenkään kummemmin pidä Pauligista tai Fazerista.]

Tämänkertainen juttu kuuluu kuitenkin Apple-kategoriaan. Luvassa siis huumoritonta nörttilöpinää. Pysykää kaukana.

Spotlight kirvoitti jo Timoltakin kommenttinsa, joten lienee aika julkaista, mitä kaipasin reilu vuosi sitten. CeBIT-messuilla Hannoverissa esiteltiin vuonna 2004 Nokian tuolloin tuoretta Lifeblog-sovellusta. Sen avulla saattoi siirtää valokuvansa ja arvatenkin jotain muuta tietoa kännykältä tietokoneelle ja selata niitä sitten aika-akselilla. Ohjelman käyttöliittymä oli järkyttävän krääsäisen näköinen eivätkä toiminnotkaan vaikuttaneet kummilta. Leikin tapani mukaan hankalaa asiakasta ja kitisin konsulentille mäkkituen puutetta.

Sittenkin minä kaipaisin yhtä pitkää aika-akselia. Haluaisin voida selata digitaalista elämääni taaksepäin päivä kerrallaan. Siten, että kalenterissa näkyisi, mitä kaikkea olen kunakin päivänä kirjoittanut. Mitä reittejä matkustanut. Millä sivuilla surffannut, mitä juttuja lukenut. Mitä musiikkia kunnellut. Kenen numeron lisännyt muistiooni [fiksummin toki seurata vaikka Bluetoothin avulla, keiden seurassa vietän aikaani]. Valokuvat, videot, tekstiviestit, sähköpostit, katsotut televisio-ohjelmat – kaikki automaattisesti yhdellä aikajanalla, kätevästi silmäiltävissä.

Spotlight on kätevä työkalu asioiden löytämiseen. Minäkin muistan usein ulkoa kirjoittamiani lauseita ja löydän nykyään hujauksessa satunnaista silppuani kiintolevyn kätköistä. Sen sijaan selaamiseen se ei toistaiseksi taivu kovin kehuttavasti. Kaikki kaipaamani tieto on olemassa, lymyää tietokoneeni nurkissa odottamassa, että joku tulisi ja esittäisi sen järkevästi [BluePhoneElite osaa jopa tallentaa tekstiviestit oikeille paikoilleen iCaliin]. Kenties Mac OS X 10.5 Lumileopardi tuo viimein ratkaisun [sikäli huvittavaa, että vielä tekstin kirjoittamisen aikaan ei ollut kerrottu, että seuraava versio olisi nimeltään Leopardi... - myöh. huom.]. Ehkä käyttökokemuskin muuttuu tuossa vaiheessa täydelliseksi.

No, tuskin sentään. JCP tuli juuri hehkuttamaan tätä mainosta täydelliseksi. Onhan siinä yritystä, mutta hieman väsyneitä nuo alkavat olla.

***

Ainiin, sain sen deodorantin toimimaan. Se on kuin pinorakenne, siinäkin on push sekä pop, joka oli vastaavasti epätoivoinen tikkariyritelmä 90-luvun lopussa. Pyörittämisen sijaan raikastepötkylää tulee painaa varsin lujasti pohjasta, jolloin se viimein nytkähtää liikkeelle. Tyypillisesti sitä pistää tällöin esiin pari senttiä liikaa yläpäästä.

Takaisin tunkeminen on vielä hankalampaa, sillä limaista töhnää ei mieluusti sormiinsa sotkisi. Kainaloon puolestaan sattuu, jos sitä vasten yrittää runnoa tolppaa takaisin aisoihinsa. Tähän mennessä parhaaksi keinoksi on osoittautunut käyttää apuvälineenä korkkia ja painaa pötkö sen avulla sisälle. Kierteet hoitavat lopun.

Normaalissa deodorantissa toki alunkin....

Taas minä sorruin. Mutta ei sitä sentään joka päivä tule istuneeksi kahdeksan opintoviikon edestä tenteissä. Se on aika paljon meidän koulussamme. Tai ainakin minusta. Jos joka päivä suorittaisi kahdeksan opintoviikkoa, se tekisi jonkusen tuhatta vuodessa. Saisi viimein blogata hyvällä omalla tunnolla ja valmistuisikin ajoissa.

Minä luin tänään Satasesta, että Tuomioja haluaisi kokeilla tanskan mallia työttömyyteen [alan lihavoida nimiä, niin näytän pätevältä].


Tanskassa on helppo sekä palkata että irtisanoa työntekijöitä. Nuorisotyöttömyyttä on torjuttu mm. alentamalla työttömyyspäivärahaa ja kannustamalla aktiiviseen työnhakuun.


Kummastelin hetken, tuohan kuulostaa melkein järkevältä. Lehden etusivulle asti selvittyäni sain lukea myös, että Vanhanen paljastui hevimieheksi ja ymmärsin, että tässä on kyseessä jälleen jokin suuremman luokan puhallus.

Koska blogissani on viimeaikoina vierailtu eriyisen kiihkeästi Finnish Parliamentista niin kuin isänmaallisesti singeeraavat käyntinsä [luultavasti vain Tanja Karpela googlasi nimeään], minunkin täytyy ilmeisesti ruveta poliittiseksi.

Sanonpa teille, että Eero Heinäluoma ärsyttää minua kovasti. Luin taas jostain lehdestä jonkin haastattelun, jossa hän jälleen korosti, ettei aio ottaa kantaa mihinkään, sillä on ennakkosuosikki. Voiko missään muussa puolueessa olla väkeä, joka toivoo puheenjohtajaltaan moista käytöstä. Kaiken maailman SAKin hivutusta [ihan vain sakinhuvituksen hengessä laitoin]. Ei ihme, että jopa Tuomioja rupeaa ehdottamaan liberaalimpia työmarkkinoita.

Ei, on se ihme, edelleen.

Mahtoiko se olla Apu-lehti. Siinä oli niin hauska mainos.

APU lukutaitoisille.
Ensimmäisenä tulee mieleen, että eipä tosiaan paljoa vaadita, jos lukutaito riittää. Vai onko tässä kyse samasta ilmiöstä kuin apukoulussa. Lehti on siis tarkoitettu sellaisille, joille lukeminenkin tuottaa vaikeuksia tai jotka lukevat vain auttavasti. Mediablogissa varmaan osattaisiin vastata.

Minä paraskin puhuja. Ei minussa ollut miestä lukemaan läpi edes Matti Vanhasen kolumnia. Oikeasti minusta ei ollut lukemaan edes kahta ensimmäistä lausetta. Olen kauhean kriittinen nykyään. Ongelmana on, että seuraamani kirjoittajat vain ovat niin kovin lahjakkaita. Katsokaa nyt vaikka tuota Sellistin tämänpäiväistä. Eikö ole aika etevä.

Sittenkin mietin, että Väkisintulo sentään teki viisaasti, kun säilytti Vt-nimikirjaimet tappaessaan Vajaatoimittajan. Kyllä Karu sellikin olisi kannattanut vain nimetä Karu velliksi.

JCP vinkkasi Sampo Pankin mainoksesta ja onhan se aika pöhlö. Siinä annetaan ymmärtää, että pikkulapselle ei kannattaisi ostaa lahjaksi vinyyliformaattista hevirokkilevyä. Sen sijaan tulisi tietenkin tallettaa varat rahastoon. Ellei juuri tuossa ole mainoksen idea ja se pyri olemaan salakavalasti postmodernin [noniin, on se sana viimein mainittu täälläkin, kauan se kestikin] ironinen, niin en ymmärrä. Paljonko lasta muka ilahduttaa tieto rahastossa killuvista varoista. Sen älppärin voisi sentään realisoida heti. Katsoa vaikka, paljonko sitä voi taivuttaa, ennen kuin se hajoaa.

Minä en ole koskaan kokeillut. Poksahtaako vinyylilevy vai taipuuko se kuten cd [tai kasetti]? Minun intuitioni sanoo, että Skrubun pni tietää vastauksen.

***

JCP puki eilen sanoiksi sen, mitä itsekin olen öisinä tunteina miettinyt: kuka kehittäisi sellaisen kynsileikkurin, jota ei tekisi mieli tunkea suuhun [get (over) it, PA – Sellisti], se kun on oikeastaan kovin groussia.

Kynsiä kannattaa leikata yöllä, kun on niin tööt, ettei pysty enää edes blogaamaan. Ei mene hyvää vireystilaa hukkaan. Vireystila on tärkeimpiä voimavarojamme, sitä älköön haaskattako. Minua aina ärsyttää tuo passiivin imperatiivi, se tuntuu ihan yksiköltä. Jotenkin korvaani kuulostaisi oikeammalta ältäkööt.

Mitä, älkää nyt viitsikö väittää, ettei imperatiivilla ole passiivimuotoa.

Minä mietin aina aamuisin Metroa lukiessani, mitä vastaisin, jos minulta tultaisiin kysymään kysymystä katugalluppia varten. Perjantaisin kysyvät aina, mitä aiot tehdä viikonloppuna. Sanoisin varmaan leikata kynsiäni, sillä tositilanteessa olisin niin paniikissa, etten keksisi mitään parempaakaan.


Ja vesi oli kylmää,

poika istui kylmissään.

Siellä oli aika tuulista. Ja tuuli aiheuttaa aaltoja. Ja aallot roiskivat. Ja märkänä on kylmä. Ja kun on kurjaa, niin paatti kulkee. Yli 11 solmua on aika hyvin tuollaiselle pienelle veneelle. Ilman spinnua, vieläpä.

Olin tänään Bemarin kyydissä ja pääsin yhteyteen feminiinin puoleni kanssa. Teki mieli kirkua kauhusta, mutten saanut ääntä ulos. Kuski koohotti menemään mitä kolmilitraisesta koneesta irtosi. Aika paljon. Etenkin kaupunkiympäristössä. Enkä ollut saada edes vyötä kiinni, sillä sylissäni oli suuri laukku.

Vaan olihan se aika hienoa sittenkin. Joskus ihmettelen, miksi evoluutio on koulinut ihmisen rakastamaan vauhtia. Mahtaako taipumus olla väistymässä suojatussa nykyelossa.

***

Omo kertoo mainoksissaan, että Lika on hyväksi. Siksikö heidän pesuaineensa eivät poista sitä vaatteista?

Viereisessä telineessä oli jokin särkylääkemainos. Häivytä säryt sulavasti tms. siinä sanottiin. Mietin, että Omo voisi tietenkin vaihtaa säryt sävyihin.

Epäonnistuneen pesuainesloganin keksiminen on kyllä aika vaikeaa sen jälkeen, kun Ariel räjäytti pankin omalla yllätyspuhtaallaan. Harvoin on weeteeäffää yhtä huolella artikuloitu kuin tuon mainoksen näkemisen jälkeen.

Minä en ymmärrä, miksi Tend käyttää mainoksissaan jotain mystistä tietokoneanimoitua kettua. Näyttäisivät vain aina ja ikuisesti ihanaa Kilopaketti-mainostaan, niin ei tarvitsisi minunkaan pesuainemerkkiäni pohtia.

Keksimäni huhun mukaanhan slogan-sana tulee villistä lännestä. Jos ei ollut kyllin nopea vetämään asettaan, oli oltava vastaavasti lahjakas luomaan nasevia sutkauksia. Ilmeisesti nykytaso johtuu juuri siitä, että nuo hitaasti vetävät ja kompetentit kuittailijat pääsivät nopsasti eroon hengistään. [Äh?]

Minä ostin uuden deodorantin. Vanhaani ei enää ilmeisesti myydä Suomessa. Ei edes Hakaniemen Elannossa, josta sitä on viimeisenä paikkana viime vuodet saanut.

Uusi oli muuten ihan jees, mutten osannut käyttää sitä. Deodoranteissa on tyypillisesti pakkauksen alapäässä sellainen rulla, jota pyörittämällä raikastepötkylä liikkuu ylös-alas [tsihihi, ylös-alas liikkuva pötkylä, get it PA? -Sellisti][sori, Kooma]. Tästä tuo rulla puuttuu, tilalla on vain teksti patent pending.

Toivon vilpittä, että tuota patenttia ei ikinä myönnettäisi.

Jostain mystisestä syystä pötkön yläpää on muotoiltu koveraksi, kun ne yleensä tapaavat olla aavistuksen kuperia, ikään kuin kainalon kuoppaan soveltuakseen. Tämä deodorantti on ilmeisesti suunniteltu käytettäväksi joko nenänpäässä tai leuassa.

***

Kun ei lukemista ollut sattunut matkaan, käytin bussimatkan tyhjennellen tekstarimuistiani turhista viesteistä. Eli säästin kaikki naisilta saamani ja poistin muut. Myös äidin viestit voi säästää, jos tallentaa hänet muistioonsa huomattattomasti nimellä varustetussa ruskeassa kirjekuoressa.

Toimillani pyrin tietenkin varmistamaan sen, etten näytä aivan säälittävältä, jos vaikka satun ahdistuksissani pyörtymään johonkin dramaattiseen paikkaan kesken öisen kävelyssioni ja joku päättelee kännykkäni avulla, mitä kirjoittaisi seuraavan päivän uutiseen.

Äitini vastaavasti siivoaa aina ennen pidemmälle reissulle lähtöään, etenkin ennen lentämistä. Että jos jotain vaikka sattuisi ja joku ulkopuolinen joutuisi käymään asunnossa, ei tarvitsisi hävetä.

Sittenkin kehotan kaikkia paitsi allekirjoittamaan tekstarinsa, myös kehittämään oman ja tunnistettavan kirjoitustyylinsä. Eräs tuttavani käyttää pahinta teinitapaa ja kirjoittaa jokaTOISENsananISOLLAjaJOKAtoisenPIENELLÄ. Se on tietenkin oikeasti järkyttävän raivostuttavaa, mutta minusta sittenkin likimain hurmastuttavaa.

Se tuo viesteihin sellaisen pakonomaisen säheltämisen ja hirveän yrityksen tunnun. Sellaisen, että painetaan ensin kaasu pohjaan ja käännellään sitten epätoivoisesti joka suuntaan niin, että pyörät sutivat jokaisella käännöksellä.
SORImäOONtosi
PAHOILLANImut
TUUNvähä
MYÖHÄSSÄkuEN
sittenkäänIHAN
ehtinyMUNdösään.
Minun tekstiviestieni tunnistettavuus rajoittuu pakonomaiseen tarpeeseeni sisällyttää jokaiseen lähettämääni viestiin puolipiste.

***

Näin keväällä lasketaan kaikki. Taisin saada väriä naamaani. Oikeasti taisin saada auringonpistoksen. Poskipääni hohkaavat punaisina. Poltan aina ensiksi ne.

Sittenkin minulla on aina kiero tunne, että olen saanut jotain aikaiseksi, kun kasvojani kuumottaa illalla.

Pitäisi kai uskoa Baz Luhrmannia tässä asiassa. Joskus pienenä otin lähtökohdikseni, etten usko aurinkorasvaan enkä hyttysmyrkkyyn, mutta saatoin olla väärässä ensimmäisessä.

Yleensä herään koeaamuin paniikissa puoli kuusi. Päässäni samannimisen lastenohjelman alkupätkä [puoli kuusi, se ässää sösäyttävä lapsen ääni sanoi]; ei se, jossa tanssittiin piiri pieni pyöriitä, vaan se uudempi. Se surrealistinen ja pelottava. Pasilan tv-torni, kuralammikoita ja se outo naama, mutkalla kuin Munchin Huudossa. Melkein yhtä kauhea kuin Pelle Hermanni.

Nykylastenohjelmien väkivallasta hystereesaavat ovat väärillä jäljillä. Ennen vanhaan oltiin paljon julmempia.

Vaan tällä kertaa en jaksanut nousta ylös vielä puoli kuusi. Torkahdin puoli kahdeksaan asti. Heräsin loputtoman kyllästyneenä ja surkeuteni tiedostaen: ei minun olisi syytä lähteä siihen tenttiin.

Olo ei missään vaiheessa parantunut, mutta lähdin sentään, vajaan tunnin myöhässä saapuakseni, sen verran, että sisään sai käydä.

Ja se oli helppo kuin mikä ja kyllä kannatti ja kaikkea. Kyse ei ollut tällä kertaa hämärtyneestä metakognitiosta, vaan ihan oikeasti helposta tentistä. Tehtävät ratkesivat pääpiirteissään järkeilemällä, eikä luontojen pyörryttävyyksiä tarvinnut ymmärtää. Rajat noussevat korkeiksi, mutta eivätköhän läpi päästä.

Siinä määrin riemuissani, että soin itselleni luvan tämän kirjoittamiseen. Yritän olla palaamatta ennen tiistai-iltaa.

Kielioppimanifestini on jälleen saanut julkisuutta [sinällään hauska sivu, kivoja blogeja]. Vaan kestäpä meistä olisi kilpailemaan Raavaan miehen ruoka-aineympyrän kanssa.

***

Satasen lööppi tiesi kertoa, että Kampin uusi terminaali on vilkkain koko Euroopassa. Se on minusta aika hieno saavutus.

Saa nähdä, mihin oikein päästäänkään, kun se kohtapuoliin avataan yleisöllekin.

[anteeksi]

Tänne oli tultu Antti Tuiskua etsien, ja täytyy myöntää, että Antti on ollut paljolti ajatuksissani viime aikoina [siksi et siis ole ajatellut seksiä]. Olen hieman huolestunut hänen luovuudestaan. Ensimmäisen levyn nimeksi keksittiin oivaltavasti ensimmäinen. Toiselle ei enää innovaatioenergiaa riittänyt, vaan se jätettiin tyystin nimettömäksi.

Hieman kuin legendaarinen White-albumi. Tiedä sitten, minkä värisenä Antin levy historinkirjoihin jää.

Antin uusi musiikkivideokin on niin kovin viaton, että sopii mainiosti blogin brändiin ja Vt:n määrittelemään kohderyhmään. Se nainenkin näyttää ihan Antin isosiskolta tai sen kaverilta. Sitä paitsi minustakin on coolia istua ikkunalaudoilla.

Jos en aivan väärin nähnyt, levyn bussinkylkimainoksen kirjasin on samainen Helvetica Neue, jota olen itse viimeisen puoli vuotta tunkenut joka paikkaan. Mulla on kattokaa ihan hirvee helvaticaneuekausi menossa.

Tigerin mukana tuli jokin uusi Helvetica, joka näytti kivalta sekin. On kovin sääli, että kivoja fontteja ei voi käyttää netissä, kun Windowsin kyljessä ei tule kuin Comic Sans, Times NR, Arial ja Verdana. Tämänkään sivun Optima ei näy.

Vielä hölmömpää on, ettei Wordin tyyleihin voi määritellä, mitä fonttia käytetään, jos ensimmäistä vaihtoehtoa ei kohdekoneelta löydy [niin kuin vaikka CSS:ssä voi].

Vieläkin hölmömpää on, että luultavasti voi, mutta minä en vain osaa.


***

Keksin sitten uuden taglinen. Tapahtuman A todennäköisyyttä tavataan merkitä P(A). Ja valtaosa maailman tapahtumista on sattumalta juuri aita.

Jossain elokuvassa sanottiin kerran The odds are against us, ja kääntäjä oli suomentanut sen Oddit ovat meitä vastaan. Tuosta on varmaan aika paljon aikaa, nykyäänhän voisi aivan luontevasti kuvitella sanovansa, että oddsit ovat pienet.

Näen sieluni silmin lukiopakkomiellettään kymmenen vuotta seuranneen stalkerin, joka onnistuneesti lavastetun vahinkotapaamisen näennäistä sattumanvaraisuutta korostaakseen tokaisee ensi reploikseen mitkä on, hei, oddsit.

Minä luulen aina, etten keksi riimejä englanniksi. Ja mietin vaikka seuraavia sanoja:

Steissi, feissi, pleissi, keissi

ja huomaan, että sieltä ne kaikki tulevat.

Hieman tähän liittyen muutama havainto päivän ulkomaailmasta. Tämä kuvankaappaus on Metro-lehdestä.

opi

Vai kieli poliisiksi.

Ei sillä, stand-up-komedia on hölmö sana, kun siihen saa tunkea noita viivoja niin maan piruiksensa. Olen itse oikonut jättämällä ensimmäisen pois. Kohta menen tosiaan katsomaan Andrétä livenä ensimmäistä kertaa. Siistiä. Krisse oli aika pettymys.

Seiska ei sentään petä. Bussien selkänojien rekrytarroissa sanotaan ilmeisesti seuraavaa [via JCP].

Olethan 17 vuotias ja omaat hyvän suomenkielen taidon.


[sic][sic][sic].


Viimeiset tekniikan ja kaupan alan sanakirjat


,mainos sanoi äskettäin. Hinta oli henkselöityi kuin loppuunmyynnin merkiksi. Viimeiset, mietin, ilmeisesti sanakirjoille ei enää vastaisuudessa ole tarvetta noilla aloilla. Kaikki kun tehdään alusta pitäen englanniksi.

Töölön matkatoimisto meni konkurssiin. Kertoivat eilen radiossa, että kateissa on useita miljoonia. Minkä piti olla katteissa, onkin kateissa, tokaisin, mutta tuo juttu toimi paljon parempi puhuttuna ja hetkessä. Ei kuulu tapoihini.

Puhelimessani on jossain syvällä valmiita tekstaripohjia. Huomaan tämän ajoittain tutkiessani epähuomiossa lähettämieni viestien listaa. [Automaattinen näppäinlukko kun ei mene päälle, jos puhelimen tunkee taskuun jossain muussa kuin perusnäkymässä. Ja puhelimen käyttöliittymä on niin hidas, että nappulaa saa pitää pohjassa toista sekuntia ennen kuin laite siirtyy tuohon tilaan.]

Rakastan sinua. Nähdään pian.

sanoo tyypillisimmän vahinkoviestin pohja. Luultavasti se on ensimmäisenä listassa. Jotenkin niin hellyyttävä viesti. Tuo on ilmeisesti tarkoitettu tilanteisiin, joissa tapaaminen venyy, eikä suinkaan olla palaamassa pian. Tilanteisiin, joissa JCP käyttäisi mallipohjaa numero 12, joka sanoo: Shut TFU, Biaatch.

Olen hyllyttänyt viime päivinä kokonaista kolme juttua. Ja sitten kelpuutan tällaista.

Tänään olen sentään ollut ihailtavan kunnollinen. Olen luonut suunnitelman ja seurannut sitä. Hoitanut asioita. Käynyt hakemassa varaston avaimen, joka olisi ollut saatavilla jo useamman kuukauden. Kirjoittanut osuuteni valmiiksi. Vienyt cd-levyn vahtimestarille, joka lupasi toimittaa sen eteenpäin. Jakanut lehtiä ihmisten riippukansioihin. Lupautunut kertomaan näkemyksiäni. Syönyt lounasta. Ostanut keikkalipun. Postittanut kirjeen. Törmännyt häneen portaisssa. Pyytänyt anteeksi ja luvannut katsoa eteeni. Lukenut tenttiin. Kirjoittanut puhkitylsän merkinnän [huomenna saattaa jäädä väliin sekin vähä].

Sitä vastoin en ole ajatellut seksiä.

Hups, nyt olen.

Vt tässä hei. Tulin tänne vähän lystäilemään ja melskaamaan, kun tuo JCP muutti vakituisesti asumaan Piirikunnan puolelle. Tiedättehän. Se hullu pitää bataateista ja oli helppo huijata lörppäämään PA:n Blogger-salasana. Se kyllä tykkää myös bambusta. Niin, sitä ei kyllä henno julkaista tämän nettipäiväkirjan viattomille lukijoille. Kas kun PA:n kohderyhmää ovat alle viisitoistavuotiaat tyttöset. Hihihii, mitä alle viisitoistavuotiaat tyttöset muka eivät tietäisi.

Havahduin aamulla syvästä unesta kummalliseen tunteeseen. Oliko joku kutsunut minua? Schizo-blog oli ihan yhtä kehno kuin ennenkin, mutta kuin varkain tietokoneen hiirtä pitelevä käteni ajautui alemmas. Ja alemmas. Liikuttelin sitä hiirtä ihan vain tässä ruudulla, tai siis painelin linkkejä. Tiedättehän.

Minun ensimmäinen tyttöystäväni... Tai siis tyttö, jonka olisin suonut olevan tyttöyst... Yk... Tunsin kerran yhden tytön. Se asui aika lähellä. En kuitenkaan koskaan kyennyt ottamaan yhteyttä tyttöön huonon itsetuntoni takia. Myöskin viranomaisten langettama lähestymiskielto – kyllä, tiedän sen olevan pelkkä paperinpala – sai minut tuntemaan itseni jotenkin huonommaksi kuin hän. Silti, vielä nykyäänkin koikkelehtiessani hänen ikkunansa alla, kun näen hänen katsovan Salattuja elämiä tofujäädykettä syöden, minun tekisi mieli särkeä ikkuna, tarttua häneen ja kertoa rakastavani häntä. Luultavasti tämä johtuu kuitenkin vain siitä, että kieltäydyin tunnustamasta häntä sisarekseni ja ajoin hänet ulos perheemme yhteisestä kodista.

Ja kuinka yleisö hurrasikaan... He rakastivat tätä temppua!

[Hmm... eikö tuo juntti tiedä, että Kysyn vaan teki murron [juttuihin ei voi linkata suoraan, etsikää otsikko Jiiiiii-haa!!!!1] jo kauan ennen kuin edes yllä lainattu Kilpirauhasen vajaatoiminta oli syntynytkään. no, nyt on salasana vaihdettu. – PA]

Toisten ryhmien töiden näkeminen oli avartavaa. Ilmeisesti me olimme ymmärtäneet koko tehtävän idean väärin. Minä luulin, että oli tarkoitus keksiä jotain uutta ja hienoa. Tarkoitus oli sittenkin tehdä kaikki mahdollisimman varman päälle ja perustella se ontuvasti.

Kamoon, palauteautomaatti, jossa on nappulat :) ja :( sekä spesifimmälle palautteelle postilaatikko, jonne saa pudottaa postikortteja, sillä kaikki kuitenkin kirjoittavat mieluummin käsineen kuin koneella.

Eikä meidän esityksemme mahtunut aikarajaan ja kusimme juosten joka suuntaan yrittäessämme selittää innovatiivista nerouttamme. Ja arvostelu oli sen mukainen. Ja oloni turhautunut kuin ala-asteen toisella luokalla tai Ville Siikalalla ensimmäisen yo-aineen palautuksen aikoihin.

Pahinta on, kun ei oikein voi syyttääkään mitään tai ketään.

Kaikki me haluamme korostaa opittavuutta ja miellyttävyyttä. Ja mietin, että niitä minäkin haluan elämältäni. Jos lähdetään arvottamaan elämän perusprinsiippejä Nielsenin viiden ominaisuuden perusteella, niin kyllä minä nuo valitsisin. Kaikki me pyrimme tyytyväisyyteen ja minä pääsen siihen oppimalla uutta.

En ole niin tehokkuusorientoitunut, en pelkää virheitä eikä muistettavuuskaan järin tärkeää ole. Äskeisenkin haluaisin unohtaa ja keskittyä seuraavaan tehtävään. Selkään vain sattuu aina kun putoaa riman päälle.

***

Tuon itkun vastapainoksi jotain iloisempaa. Eilen tyrmistyksissäni katsoin, kuinka poliisit ohittivat minut Kekkosenkadun jalkakäytävää. Hyvä sentään, etten aivan ehtinyt tavalliseen tapaan kammeta kumoon minut lähempää ohittanutta ennen kuin ymmärsin tekstin selässään.

Olen ajoittain aprikoinut, miksi niin moni tuntematon ihminen tervehtii minua. Syy on viimein selvinnyt, he luulevat minua Lauriksi.

Ai moi Lauri, tyyppi tervehti minua kesken lounaani. Suuni oli täynnä kreikkalaista jauhelihajoitain, joten ei auttanut kuin nyökätä.

No, hei, mites kesän proggikset. Kato, tulisiksä soittaa, ku mul ois niinku...

Tässä vaiheessa koin tarvetta ilmoittaa, etten minä ollut hän. Eihän tietenkään aivan heti uskonut, mutta piakkoin. Olisi pitänyt vedättää hieman kauemmaksi tai edes väittää täällä moista, mutta kun kaikki kerran halusivat lukea vain totuudenmukaisia blogeja, niin ei sitten. Sellaisia.


***

Vielä vähän keskinäismärehtimistä. Lisään sivupalkkiin linkit seuraaviin minuun ansioituneesti viitanneisiin julkaisuihin:


Lisäksi poistan seuraavat linkit:
  • Mainontablogi [lopettanut]
  • Parppein paginat [vaihtanut nimensä]
Taas on muutokset dokumentoitu, ettei päästä syyttämään salakähmäisyydestä. Syyttäkää ennen vaikka haamupäivityksestä. Blogilista voisi kirjoitusvirheen korjaustilanteita tms. varten tarjota mahdollisuuden painaa, että en minä ole oikeasti päivittänyt, vaikka siltä näyttää. Seuraksena tietenkin olisi, että kaiken maailman vitsiniekat alkaisivat vallan blogata stealth-modessa.

Pyydän vielä anteeksi aiempaa kielenkäyttöäni. Ei tietenkään ole mitään järkeä kääntää widgetiä härpäkkeeksi, kun se voi olla vitkutinkin. Tyhmä minä.

***

Olitte aivan oikeassa, ei tämä tuntunut vielä valmiilta. Liitän mukaan vielä JCP:n bongaaman hammastahnamainoksen. Eikö olekin vaikuttavaa, kuinka pätevänoloiset kuvaajat tuovat uskottavuutta melkein kolmioulotteisen animaatioiden tavoin [eihän nyt kolmiulotteinen animaatio voi valehdella, Mobilatkin menee sinne, missä kipu on. mutta se animaatio taisikin olla kaksiulotteinen. äh. ]


colgate

Kehotan teitä kiinnittämään huomionne akseleihin. Y-akselin arvot origosta lukien:

41
154
17
15
7
31

Ja x-akselin vastaavasti 8641, 97, 15417.

Mitattavista suureista ei ole tietoa, mutta jos ne tällaisilla asteikkovalinnoilla saadaan osumaan suoralle, tekijän kelpaa onnitella itseään pätevästä manipuloinnista.

Meillä teologipiireissä tavataan pitää tällaisia asioita hupaisina. Kuten sitä, että lapsena tosiaan muistin Colgate-merkin siitä, että se oli vähän niin kuin Golgata.

Eipä sillä, kehitin ala-asteella myös muistisäännön hankalalle termille origo. Se on vähän niin kuin orgia. [miettisit nyt hieman sitä viattomuusimagoasi – PR-vastaava]

JMR-tiimin toinen osanen [vailla millä nimellä häneen on tavattu viitata, jaksa enää muistaa] keksi päivän ensimmäisen jutun.

Lehdissä kerrottiin Mervin vaihtaneen lukot ja heittäneen kaikki Matin tavarat ulos. Luonteva kysymys on, miksi hän heitti tavarat ulos eikä vienyt niitä pullonpalautusautomaattiin.


***

Päivän Hesarissa oli muutama pikaista kommenttia kerjäävää seikka. Etusivulla Sonera julistaa kauniissa mainoksessaan, että Kuten pitkä aherrus, myös pitkä asiakkuus palkitaan. Sikäli ikävää, ettei mainokseen ole mahtunut tietoa siitä, miten. Tuskin pelkkä tieto, että on osallistunut Helsingin Sanomain etusivun rahoitukseen lämmittää kanta-asiakastakaan kovin kauaa.

ahkeruus

Myös Bush tarjoaa sisältöä pitkästä aikaa.

Maa, joka sitoo mukaan kaikki ihmiset, kukoistaa
, hänen kerrottiin analysoineen Venäjän-vierailullaan. Tuo tuntuu jälleen selittävän kaiken. Vapaus on marssilla ja lisää on tulossa, hän vielä lupaa epäilijöille.

[tässä blogissa ei pidetä aivottomasta Bush-kritiikistä – PR-vastaava]

Kovinkin oikeistolaisena aikoinaan profiloitunut Olli-Pekka Heinonen näyttää oppineen talon tavoille. Hän puolustaa mielipidepalstalla uusintojen määrää ja siinä sivussa nykyistä tv-maksukäytäntöä.

Tv-maksulla Yle tuottaa kaksi analogista televisiokanavaa, viisi digitaalista tv-kanavaa ja yhdeksän radiokanavaa.

Näiden lisäksi radio, internet ja mobiilipalvelut tarjoavat Yle-sisältöjä erilaisissa muodoissa. Päivää kohti tv-maksu tästä kaikesta on reilut 50 senttiä, siis hiukan yli 16 euroa kuukaudessa!


Kuin vahingossa hän jättää jälleen mainitsematta, että saman hinnan saa maksaa, vaikkei noita palveluja haluaisi käyttääkään [sanoo mies, joka juuri katsoi erän mm-jääkiekkoa televisiosta]. Toisaalta, en tiedä, kuinka maksupohjainen televisiokaan toimisi. Riskinä olisi, että tehtäisiin entistä enemmän mahdollisimman suureen massaan uppoavaa huttua ja kaikki järkevä sisältö muodostuisi kohtuuttoman kalliiksi. Eikä sillä, minä en osaa keksiä, mitä edes haluaisin nähdä televisiosta. Nyt kun Diilikin loppui.

Aina joskus hirvitellessäni blogaamiseen ja toisten blogien lukemiseen kuluvaa aikaa – varmasti pari tuntia päivässä – mietin, että jotkut käyttävät saman ajan television katsomiseen tai pelien pelaamiseen. Huonomminkin voisi olla.

Jotkut sitten lukevat kurssikirjoja nekin ajat, mutta ei nyt olla julmia itseä kohtaan.

Joku meuhkaa käyttäneensä haalareita Tampereella jo kyysikymmenluvulla. Onko arvon haalarikeskustelijoiden nyt noin vaikea ymmärtää, mistä on kyse. Ei ole kyse firmahaalareista. Niitä on tosiaan lainattu jo kauan sitten. On kyse kiltojen ja osakuntien omista opiskelijahaalareista ja siitä, milloin ne otettiin käyttöön. Tai ainakin minun nähdäkseni pitäisi olla.

Legendaarinen 3M tietää tästäkin enemmän.

Sunnuntai-sivujen lainaosiossa keskustelua herätti seuraava katkelma:

"Mutta nuoria ei käy kateeksi, ei varsinkaan nuoria naisia. Heidän odotetaan hankkivan opiskelupaikka ilman välivuosia, valmistuvan nopeasti, kiinnittyvän tarmokkaasti työelämään, mutta myös tekevän useampia lapsia kuin äitinsä keskimäärin. Ihanteellista olisi, jos naiset suoriutuisivat tästä urakasta ennen 30-vuotispäiväänsä, jonka jälkeen jatkaisivat uraansa seitsemänkymppisiksi."

SAK:n sosiaalipoliittinen sihteeri Kaija Kallinen,
Palkkatyöläinen 4/2005
Ei tietenkään sisältönsä [täällä ei olla sellaisista kovin kiinnostuneita] vaan muotonsa puolesta. Heidän oletetaan hankkivan opiskelupaikka. Eikö sen kuuluisi olla paikan, kysyy joku.

Ei kuuluisi.

Tähän liittyy eräs suomen kieliopin omituisimmista säännöistä, joka jäi aikoinaan lukion äidinkielen kakkoskurssiin kielioppikokeeseen varautuessa mieleen. Selasin vanhempieni vanhaa Sananiekkaa, sillä oman oppikirjamme kielioppiliite oli kokolailla onneton. Kummasti ennen vanhaan pärjättiin samalla sananiekalla kai koko oppikoulu, kun nykyään saa ostaa uusia kirjoja parin kurssin välein. [anteeksi, tämä on jo kolmas triviaalikitinä tässä viestissä – PR-vastaava]

Siellä kerrottiin, että tuon tyyppisessä lauseenvastiketapauksessa [Mari osaa varmaan kertoa halukkaille termit] tulee ensin miettiä, kuinka vastaava asia sanoittaisiin sivulauseen avulla. Oletetaan, että he hankkisivat opiskelupaikan. Pääsääntöisesti myös lauseenvastikerakenteessa noudatetaan vastaavan sivulausetapauksen taivutusta.

On kuitenkin olemassa poikkeus. Jos kuvitteellinen päälause on passiivimuotoinen, käytetäänkin sivulauseen objektin sijana genetiivin asemesta nominatiivia. Koska oletetaan on passiivissa, sanotaankin opiskelupaikka, ei -paikan.

Sananiekassa asiaa oli selvennetty seuraavin esimerkein:

Olen kuullut teidän ostaneen uuden auton.

Mutta!

Kerrotaan teidän ostaneen uusi auto.
Joku voisi olettaa, ettei kielikorva voi poimia moista outoutta, se kun se ei enää kuulu edes opetussuunnitelmaan. Kuuntelin kerran Eeva Polttilaa, joka luki uutisia TV:ssä. Jokin hänen lauseensa särähti korvassani. Pysähdyin ajattelemaan sitä – ja aivan oikein: hänen kuvitteellinen johtolauseensa oli passiivissa ja siitä huolimatta objekti oli genetiivissä. Ja tuollaisesta asiantuntemattomuudesta pitäisi sitten vielä jotain maksaakin...

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds