Näin minä lipsun taas. Mainitsen, että otsikkoni osin prujannut [otan tämän kunnioituksena] Minya [, joka yksittäisiin viesteihin ei näemmä voi tehdä suoria linkkejä?] vaikutti kovin kivalta tai mukavalta tai bloginsa ulkoasun tapaan aurinkoiselta ihmiseltä. En osaa sanoa tarkemmin, sillä eläydyin enimmäkseen kuvaamaani pää kiinni -rooliin.

Venäläinen hupsua englantia puhuva sympaattinen ja elämälle vieras assistenttimme sitten viimein palautti tuskalla vääntämämme raportin. Naureskellen. Viattoman ilkikurisesti kuin pikkupoika. Ei siinä auttanut ANOVA-katseeni. Sen verran sentään antoi armoa, että saamme tehdä sen halutessamme pääosin uusiksi. En tiedä, tarkoittaako tämä, että alkuperäinen on peräti hylätty. Kyllä sitä väännettiin ihan tosissaan, eikä minulla ole pahaa sanottavaa ryhmästäkään.

Luitteko te ihan varmasti kunnolla senkin yhden linkkaamani monikymmensivuisen mielenkiintoisen kuin minkä tausmateriaalin vai oletteko te vain hieman tyhmiä? hän tiedusteli vilpittömästi.

Jos minulla olisi ollut jalassani laskettelumonot, olisin saattanut haluta potkia nilkoille.

Se, että kurkkuni on jälleen kipeä ja otsani kuuma, on perin huolestuttavaa. Näin ei saisi käydä.

Tosiaan, Blogisanomien [, jotka eivät sitten kiusallaankaan taaskaan linkittäneet tänne] kuten kaikkien muidenkin kannattaa havaita, mitä Kultaiselle megafonilletoiselle viralliselle alternative-palkinnolle – kuuluu.

[No niin] Minuutin verran ehti yllä oleva kappale olla julki ja heti päivittivät. Niin sitä pitää.[/No niin]

***

Pari unohtunutta kommenttia, jotka eivät enää palaisi mieleen.

Eikö Win XP:n Wordissa muka tosiaan ole redo-komentoa vai mitä vittiä? Ei sen paremmin sitä oikealle osoittavaa vänkyränuolta yläpalkista, toimivaa näppäinkomentoa tai mainintaa edit-valikossa.

Tapasin vapunajan kunniaksi yhden teekkarin, joka ei tiennyt, mitä puhekielessäkin yleisesti käytetyt akronyymit LOL ja OMG tarkoittavat. Edelleen: mitä niille siellä oikein opetetaan?

[huomaatteko, etten enää jaksa miettiä otsikoita, vaan lainaan vain satunnaisia sanoja itse tekstistä]

On se hyvä, etten suotta lukenut äskeiseen kokeeseen. Saksankokeet ovat koulussamme jostain syystä poikkeuksetta huvittavan helppoja. Tämäkin olevinaan sentään jonkin verran edistynyt kurssi. Ranskassa sitä vastoin laittoivat aikoinaan jo toisella kurssilla kirjoittamaan ainetta kokeen päätteeksi.

Pyrin olemaan hiljaa kaikki nämä päivät tästä eteenpäin. Minun nähdäkseni kokeiden sijoittelu torstaille, perjantaille ja maanantaille lähestyy kiivasta tahtia huonoa huumoria, jos lauantai sattuu olemaan vappuaatto. Välipäivien ratoksi huonosti teemaan istuva pöytälaatikkoaarre.

Minä mitään muuta
kuin vain
haaveideni loinen.

Elän niissä
ja saan niiltä voimaa.

Mutten ikinä tee
mitään niiden hyväksi.



Heikki Sorsaa mukaillen, tärkeint ei oo voitto, vaan hyvä shitti.

Uskokaa tai älkää, jätkät, mutta minulle ei luovutettu Kuukkelia. Sellistikään ei moista saanut, joten Koleiden gängimme jäi tyystin ilman palkintoa. Uhkailujeni mukaisesti joudun nyt pitämään tuota laadukkuuttani indikoivaa linnunkuvaa palkissa koko vuoden. Patent pending -leima vaihtuu patent deniediin.

Menomatkalla keksin hulppean läpän: Fredan Pikkolo.

Ei ollut kaiketi kaikkein kukkein päivä tänään. Otin punaisen tarran rintaani, joten naamaani ette näe. Hankalan roolini hämäämänä en oikein tiennyt, kuinka suhtautua ihmisiin; tulisiko esiintyä oikealla nimellä ja suojata blogaajaidentiteettiä vai päinvastoin. Tyydyin lähinnä ihmettelemään.

Kerran kuusi- tai seitsenvuotiaana Rauman Citymarketin parkkipaikalla. Olimme juuri saaneet jäätelöt kioskista. Luultavasti olin ottanut tiikerin, sillä isä oli opettanut sen olevan hyvää. Jos palloja oli kaksi, toinen oli lakritsi. Se maistui melkein salmiakilta. Äiti kertoi käyvänsä pikaisesti kaupassa, kehotti meitä istuutumaan parkkipaikan viereisen puistikon tai pyörätienpartaan penkille. Mitä minä siinä teen? tiedustelin kriittisesti. Ihmettele maailman menoa, hän opasti.

En ole sittemminkään lopettanut.

Sanon silti, että Skitso ja Marjut näyttivät jotenkin sirommilta luonnossa kuin olisin uskonut. Kuinka tuollaisista voisikaan ajatella mitään negatiivista.

Olisi minulla ollut mukana varmuuden vuoksi väsäämäni Visa Koivu -nimilappuni, mutta jätin käyttämättä.

Mietin tyytyväisenä, että oli sentään hyvä, että jätin läppärin narikkaan. Olisi ollut noloa olla kolmas 12-tuumaisen PowerBookin esittelijä. Muita malleja ei näkynyt.

Perustyylikästä väkeä muutenkin, väittäisin. Tällaiseksi nörttitapahtumaksi eritoten.

Sun äitis punapilkkuinen mekko tuskin jäi keltään huomaamatta.

[Unohtui mainita] Pää auki esiteltiin ehdokkaaksi sanoilla huumoriblogien Jörn Donner. Ilmeisesti noiden määreiden pyrkimys oli hienovarainen kvittoilu, mutta minä olin silti otettu. Jörkka on [ainakin ollut] fiksu mies.

Vai onko Jörkassa sittenkin hauskaa vain se, että hän luulee olevansa kovinkin älykäs ja vakavasti otettava. Ja muut vain katsovat vierestä, että surkuhupaisa hölmö. [/unohtui mainita]

Minulla ei ole inspiraatiota sanoa mitään nokkavaa palkinnonsaajista. Mitvit voitti oikeutetusti, mutta väärän kategorian. Muuten suosikkini jätettiin rannalle, ja ehdokasasettelultaan piinaavan mielenkiintoisessa Uuden blogin sarjassa tempaistiin voittajaksi lehdistön oma poika Kallio-blogi. Salaa sentään tyytyväinen, ettei se yksi blogi saanut yhtään palkintoa. Koska olen hienotunteinen herrasmies ja munaton nössö, jätän nimen mainitsematta.

Karpelan näpäyttäminen Rautainen lintuhäkki -palkinnolla oli sentään oiva veto ja piristää meitä katkeria luusereitakin. Samoin kuin tämä Lotus gardenin näkemys.

Hahaa, Firefox ei näemmä noudata järjestelmätasolla säädettyjä välipalvelinasetuksia, vaan sisältää omansa. Siksi en siis sillä viimeksi päässyt sisään. Nyt saamanne täytyy jälleen kursiivitekstiä.

Tietenkin voisi kirjoittaa myös nyt saa manne pitää ansioiden mukaan, mitä se sitten mahtaisikaan olla. Tai miettiä, onko suoriutumiskeskeinen yhteiskunta niin kiva juttu. Mika Myllylä riutukoon suolla, kun tekee sen kerran vapaaehtoisesti.

***

Kaikki muistanevat Mitvitinkin puhuman GB:n viimevuotiset 7 syntiä -Magnumit. Minä ainakin muistin Saksassa käydessäni. Jäätelöhinnastoa silmäillessäni silmiini osui teksti 5 Sinne. Sen verran hämäännyin, että aloin pohtia, onko moinen nyt laitaa vai myöhäistä. Ymmärtäähän sen, että seitsemän sorttimentin hallinta saattaa olla logistinen haaste, mutta hieman kömpelöä on noin vain alkaa puhua yhtäkkiä viidestä synnistä. Sehän on hieman kuin viisi kääpiötä.

Tai yksi hiirennappi.

Vasta tänään Suomessa jossain Magnum-mainokseen törmättyäni muistin, että der Sinn ei suinkaan tarkoita syntiä vaan aistia. 5 aistia tuntuukin heti kovasti järkevämmältä. Liike-/tasapainoaistia kun ei perinteisesti tavata suotta laskea mukaan.

Sainpa tänään tietää yhden tuttuni tulleen valituksi erääseen paikkaan, johon luultavasti kaikki alamme opiskelijat ovat hakeneet. Ihan fiksu tyyppi se on, mutta kovin tylsä.

Ole tässä nyt sitten solidaarinen, kun maailmassa on vain kilpailijoita.

Sikäli olen kuin kaikki toiset, että mietin kovasti, mitä minustakin mahdetaan ajatella. Katselen ihmisiä ja pohdin huolestuneena, että minuakin saatetaan luulla juuri tuollaiseksi. Pinseri viittasi tänne termillä blogimaailman slow food. Se on totta. En osaa tiivistää olennaisintani kahteen ratkaisevaan sekuntiin.

Sain hiljattain kuulla kaveriltani jonkun juorunneen minusta, että se on ihan ufo tyyppi. Ja varmaan homokin vielä. Jos olisin teini, olisin kai ylpeä tuosta. [Viimeksi tänään laskin ikääni, en koskaan jaksa muistaa sitä ulkoa.]

Kaverini ei sitten suostunut kertomaan, kuka noin oli sanonut. Yritin udella edes sukupuolta, mutta sen ilmoittaminen olisi hänen mukaansa paljastanut liikaa. Ja oikeassapa hän olikin: puolet maailman väestöstä välittömästi poissa laskuista. Harvoin sitä saakaan yhdellä kysymyksellä eliminoiduksi moista määrää.

Pelasin aikoinaan jossain tukiopetuksessa Arvaa kukaa enkä koskaan ollut muistaa, kummat piti kääntää alas: ne, jotka täyttivät ehdon vai ne, jotka eivät. Opettaja suhtautui tietenkin ivallisesti ja piti tyhmänä.

***

Osallistuin tänään sellaiseen pilottikokeeseen. Valitettavasti kyseessä ei ollutkaan lentosimulaattori, kuten olin kuvitellut, vaan tehtävänäni oli tunnistaa enemmän ja vähemmän sumennettujen ihmiskasvojen esittämiä perusemootioita. Tiedättehän, iloinen, vihainen, surullinen jne.

Siitä vain puuttui tyystin vaihtoehto lumoava.

***

Hankin arveluttavia reittejäni pitkin käsiini tänään julkaistun Äpy-lehden, jota Metrokin näkyvästi puffasi kannessaan. Siinä on tänä vuonna mukana piknik-alusta, mikä on toki Ulliksen sillistä ajatellen varsin käyttökelpoinen idea. Jutut ovatkin sitten hieman mitä sattuu.

Lukiossamme oli aikoinaan keittäjätäti, joka leipoi joka aamu herkullisia munkkeja ja myi niitä sitten kello kahden pullavälkällä kahden markan kappalehintaan. Lukion ensimmäisen luokan ajan söin munkkirinkilöitä käytännössä joka päivä kitalaki verillä, siksi täydellisiä olivat. Seuraavana vuonna täti jäi eläkkeelle eikä mikään munkki ole sen jälkeen ollut yhtä hyvää – saati hintansa väärtiä.

Ähkittyäni pääni täyteen purevia ja päivänpolttavia huumoriblogeja en enää millään saata innostua maksamaan kahdeksaa euroa julkaisusta, joka päivittyy kerran kahdessa vuodessa ja sisältää uusia juttuja, kuten: Tupakointikiellon jälkeen baareissa aiotaan kieltää viinanjuonti tai espoolainen vähemmistöryhmä: länsimetroseksuaali. Enkä välttämättä jaksaisi lukea enää yhtään Martti Ahtisaari -juttuakaan.

Oikeasti minua vain risoo, ettei pääkirjoitustakaan ole saatu tuotetuksi ilman virheitä ja heti sivulla kaksi silmille hyppää kaksoispassiivikämmähdys. Kyllä tällainen tyylikkyyshakuinen julkaisu pitäisi tehdä loppuun asti huolella, jos kerran hätäisesti rävellettävät blogitkin siihen pystyvät.

Kyllä minä ymmärrän, että Äpykin rävelletään tosiasiassa kokoon hätäisesti.

Ja tuntuuhan se sentään hyvältä kädessä, paremmalta kuin useimman huumoriblogit. Ja kannet kiiltävät kivasti. Ja on siellä muutama kehuttavakin juttu. Ja säälikää nyt teekkarimyyjäpolojakin. Ei ole heilläkään aina helppoa.

Sitä paitsi logonsa on varsin edustava [tämän tyyppinen ilman heidän-sanaa tapahtuva sanailu on meidän kaikkien possessiivisuffiksiorientoituneiden fossiilisen viimeinen ristiretki katalaa maailmaa vastaan]. Pidän tuosta.

apy-logo


Siirryn viimein päivittämään sivupalkkiani ajantasaiseksi. Vaikka ajaisin tasaiseksi, en poista sinua, Skrubu [se tosiaan meni ja veti kokonaisen Äpyn kerralla, tätä siitä sitten seuraa].

Niin, ja PS-vastaava käski lähettää terveisiä Ainailonalle.

PPS-vastaava huomattaa, että PA on linkatuimpien blogien listalla kaikkien aikojen huipputuloksessaan, sijalla 12. Mieletöntä, jätkät.

***

Täten seuraavat tänne kiinteästi viittaavat blogit on lisätty kunnioitettavalle palkkipaikalle, satunnaisessa järjestyksessä:

[Taustatietoa. Löysin toimivan välityspalvelimen, jonka avulla pääsen Bloggeriin ja Blogspotiin ilman koulun kautta kikkailua. Jostain syystä tämä onnistuu vain Safarilla, jolla Bloggerin editori ei toimi aivan täysipainoisesti. Tämän vuoksi tästä viestistä puuttuvat kursiivit, lainaukset ja keskitykset sekä valtaosa linkeistä [puuttuivat, kunnes lisäsin ne myöhemmin]. Firefoxilla editori toimisi, mutta Bloggeri ei lataudu. Kovin monella ongelmia kohdanneista tuntuu olevan DNA, mutta kuten Pinserin kommenttikeskustelussa tuli esille, vika on kauempana.]

looppi

Tutut kertovat pedofiilista Hänellä oli satoja uhreja, kirkuu Iltiksen kansi. Kumma, etteivät tutut aiemmin kertoneet, jos kerran tiesivät.

Päivän lainaus löytyy Metrosta:

Markku Piri on valittu 2005 Vuoden Markuksi [sic]. Valinta julkistettiin maanantaina Suomalaisen Markku-liiton [sic] perinteisessä Markunpäivänjuhlassa [sic] Noormarkun Söörmarkussa.


Triviaali jatkokysymys kuuluu, missä vuoden Petterit julkistetaan.

Tai mitä pitää tehdä ansaitakseen vuoden Lallin arvonimen.

Lohdutuspalkinnon saa tv-sivuilla sijaitseva elokuvan nimi Poretta eli keisarin uudet pisteet (Suomi 1941). Kuulostaa aivan jonkin nimigeneraattorin luomukselta. En normaalisti jaksa koskaan lukea tv-ohjelmasivuja lehdistä, mutta ilmeisesti olisi syytä.

Sitäkin heräsin pohtimaan, miksi kummassa joku Cronberg [Mitvit, sano jotain], josta en ole koskaan mitään kuullutkaan, on yhtäkkiä vihreiden puheenjohtajanvaalin ennakkosuosikki. Soininvaara, Sinnemäki ja Krohn sentään vanhoja tuttuja. Tuntuisi aika arveluttavalta valita puheenjohtaja poliittisella päätöksellä sen sijaan, että mietittäisiin, kenestä kansa tykkää ennakkoon.

Minä tietenkin soisin, että vihreissä olisi enemmän Soininvaaran kaltaisia fiksuja ihmisiä.

Mietin taas, että tosielämässä ei oikeasti tarvita kovin paljoa. Älykkään vaikutelman saa aikaiseksi, kun ymmärtää puhua oikeassa kohtaa prosenttiyksiköistä.

Minä olen niin vainoharhainen, että tahtoisin aina puhua asteyksiköistä keskutellessani säätilan vaihteluista viime päivinä.

Minulla tosiaan kesti liki vuosi löytää ratkaisu ongelmaan, kuinka ehkäistä pikakahvinmurujen joutuminen sokeripussiin. Tapasin annostella kahvin ja sokerin samalla lusikalla, jolloin etenkin toista kuppia valmistettaessa lusikka oli kostea ja sokerin ja kahvin muruset tarttuivat siihen ja putoilivat sitten joka paikkaan. Nykyään olen ymmärtänyt säästää lusikan sekoittamiseen ja suorittaa annostelun niin kuin se on järkevintä: suoraan pakkauksesta sirottelemalla.

Kesälomani suhteen kaikki näyttää oivalta: eivätpä huolineet joukkoonsa. Saamani haastattelukutsu kesken Berliinin-matkani tuntui kovin virvoittavalta. Ajatus, että täällä ripauksen toisena ja kaukana kaikesta, hetki irti ja kaikki hoituisi.

Sääli, että jatko tapahtui Helsingissä.

Kesätyömarkkinoilla ei itku auta. Eikä litkukaan kuin korkeintaan reaktiivisesti. Tehtävä olisi vaatinut spesiaalia erityisosaamista, jota minulla ei ole, joten suotta suremaan. Minä kun en osaa puhua. Ainakaan suomea.

Toivottavasti palkkasivat sen samassa aulassa kykkineen Antti Tuiskun näköisen kaverin. En tiedä, miksi, mutta se tuntuisi juuri oikealta tähän tilanteeseen.

Tämä menee kovin kummaksi, kun kouluun tullaan blogaamaan. Kotona voisi sitten varmaan vastaavasti opiskella.

Tuo jälkimmäinen lause oli sellainen paradoksi. Oikeasti paradoksi on lause, joka ei voi olla totta eikä tarua, joten ei tuo mikään paradoksi ole. Valtaosa paradokseiksi väitetyistä lauseista ei ole oikeasti paradokseja, paradoksaalista kyllä.

Varmistaakseni maininnan Blogisanomissa kerron minäkin käyneeni elokuvissa. Joululahjalippujani täytyi lähteä tuhlaamaan, vaikkei hirveää intoa ollut. Samalla kertaa oli kätevää käydä auki olevassa kaupassa hankkimassa leipää aamuksi.

Vaan kuinka ollakaan, reppu jäi lähtiessä kotiin. En sano kiireellä lähtiessä, sillä en tunne muunlaisia lähtöjä. Tapaan lähteä aina niin hötäkällä, etten koskaan saata poiketa roskapussia matkalla bussipysäkille. Tätä se reittiopas tekee.

Tarkempi analyysi paljastaa, että valtaosan jaloin tapahtuvasta liikkumisestani suoritan juosten. Muun ajan sitten istun bussissa. Ideoin JCP:n kanssa bussimatkan ajan, kuinka maailma muuttuisi, jos ihmiset kävelyn sijaan juoksisivat jatkuvasti. Emme päässeet kovin kauas. Ymmärsimme triviaalisti, että kävelykenkätehtailijoille koittaisivat ankeat ajat. Ja että lentokoneessa on hankalahko juosta, jos pitäisi samalla työntää edessään tarjoilukärryä.

Mietimme myös juoksemisen ja kävelyn määritelmiä. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun joku peelo sanoo juoksemisen olevan sitä, että molemmat jalat ovat jatkuvasti ilmassa. Vastaavasti kävely on sitä, kun molemmat jalat ovat maassa koko ajan. Tuolle jälkimmäiselle on toki olemassa nimikin. Sitä kutsutaan moonwalkiksi.

Niin, kaupassa ostamassa leipää ilman laukkua. Olisi käynyt kylmästi talvisodassa. Arvioin leipäpaketteja sen mukaan, mikä sopisi huomaamattomimmin taskuuni. Enhän minä nyt sentään ala mikään muovikassi kädessä kaupungilla kulkea. Eikös vain joku vartija tullut selittämään, että kokeile vasta kotona.

Steissin Pick&Mix, kantapaikkamme kauan sitten, oli myynyt loppuun edukkaat Twixinsä. Ikkunassa luki Kierrätä kanssamme, ota tyhjät muovilaatikkomme mukaan. Mietin ketjukirjeitä ja pyramidihuijauksia sekä täsmällisten yhdyssanojen virkkeelle tuomaa arvokkuuden kaikua. Kierrätystä on kai se, että rojun saa tuupattua eteenpäin. Kaatopaikkakin voisi mainostaa: auta meitä kierrättämään, tuo roinasi meille.

Olin kovin pettynyt, kun Maailmojen sota -elokuvan traileri olikin ihan oikeasti elokuvan mainos. Minä olin vielä puolivälissä aivan varma, että kyseessä on suureellinen Jaffa-spotti.

Kauhuleffojen tehtävä on herättää tunteita. Täytyy myöntää, että Ring 2 onnistui tavoitteessaan. Tunsin voimakasta raivoa ärsyttävää kakaraa kohtaan. Minä vihaan tuollaisia söpöjä pulloposkisia pörröpäitä.

Verrattuna kelvolliseen ykkösosaan tämä oli aika säälittävää huttua. Asiaan paremmin perehtynyt JCP kertoi, että alkuperäisen leffan jälkeen monet eivät olleet lainkaan uskaltaneet nukkua huoneessa, jossa on televisio. Senkö vuoksi ja kenen painostamana uuden leffan viesti oli, että vain nukkuessamme olemme turvassa. Mikä muu kauhuelokuva toivottaa hyvää yötä?

Taustalla eräässä kohdassa pyörineessä piirretyssä sanottiin jossain vaiheessa Whereas cats – on the other hand – hate water, ja tunsin olevani melkoinenkin havainnoija. Tuo niin kuin liittyy aiheeseen, kuten kaikki elokuvan nähneet tietävät.

Kenties jotain kertoo sekin, etten suinkaan nähnyt Ringin innoittamia unia maanantain vastaisena yönä. Minun unissani seikkailtiin Diilin vanavedessä Moskovassa. Ostoskeskuksessa, jonka sisään oli rakennettu vuoristorata parhaaseen Planet FunFun -tyyliin.

Vieläkin harmittaa, etten aikoinaan ajanut sillä vuoristoradalla. Kaveriani muka huimasi korkealla ja minulla mystinen solidaarisuudenpuuska.

[Hän kiepautti juuri hiuksensa nutturalle. Taitavasti. Missä ne tuon oppivat? Viidennen luokan rättikässyssä?]

***

Teitä merkitsemättömiä tänne linkkaajia alkaa olla kohta kymmenkunta. Koettakaa kestää vielä sen aikaa, että bloggeri alkaa taas toimia kotonani.

***

Ai niin, tämä vielä. Apple hei, minä haluan voida etsiä iTunesissa kappaleita lyriikoiden mukaan siinä kuin Spotlightilla tiedostoja niiden sisällön perusteella. Kun päässä soi kahden sekunnin katkelma kappaleesta eikä halua erikseen joutua miettimään, mistä olikaan kyse.

[Tapahtunut tähän asti: PA on hakannut päätään päivitysnappiin Bloggerin etusivun seutuvilla ja kironnut, ettei pääse kotoaan myöskään lukemaan yhtäkään blogspot-julkaisua. Känniblogaus on ollut työn alla jo monta päivää, ja humalatila alkaa hiipua.

Viimein hän keksi kysyä oikean kysymyksen: Mitä Visa Kopu tekisi tällaisessa tilanteessa (ellei olisi häämatkalla)? Uskottavan nörtin elkein PA otti ja avasi SSH-tunneloidun x-window-session koulunsa kautta ja kuin ihmeen kaupalla Blogger toimi jälleen.

Ainoa ongelma on, että tähän selainikkunaan ei voi kopioida tekstiä muista ohjelmista. Ja on täysin varmaa, että ääkköset hajoavat matkalla, jos tekstin julkaisee ensin netissä ja kopioi sieltä.]

[Hajosivathan ne.]



Mistä aina tietää vois;
jotkut meistä ja jotkut eivät.
Jotain meiltä vietiin pois,
syötiin kalat ja myytiin leivät.


Hyvin harva meistä tietää, minkä laulun säveleen tuo on runnottu. Ja ne, jotka tietävät, ovat oikeassa: se on hieno biisi.

Olin jälleen sitseillä ja viihdyin. Keskellä naisten viehkeäin mielelläni astuisin. Joku Isosisko kysyi, miksei koskaan lauleta viehkeistä miehistä. Koska viehkeät miehet eivät ole kiinnostuneita naisista, saatoin sanoa. Sen verran olin jo vaikuttunut, että pidin sutkaustani kovinkin nokkelana. Siihen jäi huumorini tältä illalta, loppu oli pyristelyä – joskin ajoittain varsin onnistunutta sellaista.

Ja mietin jälleen läpinäkyviä olkaimia. Ne ovat kovin näkyviä. Yritys on tärkeintä, tavattiin uskoa ennen vanhaan. Sekö niiden tarkoitus on? Ne erottuvat kyllä ja kauas, mutta ne riittävät viestimään, että ymmärrän yläosani olevan avoin ja olkaimeton, siksi nämä.

Vaikka enhän minä mikään – tietenkään – näistäkään ole sanomaan.

Ennen digikameroiden yleistymistä ihmisillä oli tapana valokuvata ainoastaan juhlissa. Joku ulkopuolinen tarkkailija voisi saada varsin vääristyneen kuvan ihmisten elämästä pelkästään näiden albumeja selaamalla. Hieman samaan tapaan kuin elokuvia ja sarjoja observoimalla voisi arvoida Applen markkinaosuuden huitelevan 98:aa prosenttia. Mietin, missä määrin sama pätee blogeihin. Tästäkin voisi kuvitella, että ihmiset tapaavat jatkuvasti ravata sitseillä ja yrityksissä ja toisten blogeissa eivätkä opiskele ollenkaan.

Oli sillä jokin punchline olevinaan.

Joku sanoi vihaavansa digikameroita. Kysyttyäni, miksi hän oli upottanut omani wc-pönttöön. Hänen mukaansa maailma olisi paljon parempi paikka, jos jokaisen digikameran tilalla olisi sähkökitara. En osannut väittää vastaankaan.

Hieman tähän liittyen voisin mainita, että käväisin päivemmällä Kuva 2005 -messuilla. Törröilläni seisoin ständillä, oma käyntikortti ja kaikki. Taisin vahingossa kaupata yhden Powerbookinkin. Naiset tapaavat olla myytyjä, kun kaivan esiin 12-tuumaiseni.

Eikä JCP:llä näemmä mitään hätää: hän on hankkinut aamiaiseksi jauheliharoiskeläpän. Kuinkahan hän reagoisi, jos ihan läpällä söisin sen.

***

Jotta mukaan saataisin jotain huvittavaakin, tutustukaa dna:n Paras mobiilipalvelu 2005 -ehdokkaisiin [äkkiäpä ovat tämän vuoden lopettamassa, Kuukkelikisassakin mennään vasta 2004:ssä]

1. Tietoa lähestyvistä sadealueista suoraan kännykkääsi
2. Päivän Viivi & Wagner ilonasi
3. Oulun alueen paikantava taksipalvelu
4. Numerotiedot aina saatavillasi
5. Tv-ohjelmat kännykässäsi
6. Kumman kaa oisit? Treffi palvelu kännykässäsi
7. Kalorit kuriin
8. Ääniä, kuvia ja pelejä mobiiliviihdekeskuksesta

Lunta silmäripsissäni katsoin lunta silmäripsissäni, sillä muutakaan ei näkynyt.

Sori, tämä nyt on tällainen fiilistelyviesti. Täytyy kirjoittaa äkkiä ennen kuin sulaa pois – siis silmistä.

[Katso, Kaura, oasan minäkin näpyttää sokkona]


Sinä se sitten jaksat käydä kaikkialla.

-Anonyymi eilisissä kommenteissa

Älkää kysykö, miksi olin juuri Microsoftin lehdistötilaisuudessa [sillä vastaus kuuluu ilmaisen omenapiirakan vuoksi]. Mac Office 2004:n SP 2 tulee ensi kesänä. Kuulitte sen täältä ensin.

Kyselin sitten viisaitani, kun eivät oikeat toimittajat jaksaneet. Mukana on etupäässä kalenterin jakamiseen liittyviä ominaisuuksia, joista useimmat ovat olleet jokusen vuoden saatavilla ilmaiseen iCal-ohjelmaan. Eipä sillä, että kukaan noita käyttäisi. Minä haluaisin, että tapahtumat siirtyisivät kalenteriini itsestään, mutta juuri kukaan ei julkaise tilattavia kalentereita, vaikka se on kovin suoraviivaista.

Hirveä vaiva kaivaa ajat ja paikat sähköpostiviesteistä ja kotisivuilta ja peistailla kalenteriohjelmaan. En ymmärrä, kuinka joku jaksaa kirjoittaa tapahtumat kalenteriinsa käsin, kun se näinkin on noinkin vaivalloista.

Microsoft muuten pitää käyttäjävihamielisestä linjastaan kiinni. Harvoinpa olen yhtä hankalasti täyttänyt tietojani vierailijanimilappua varten. Näppäimistö oli ihmeellinen ergo-laite, joka tuntuu tottumattomasta lähinnä oudolta. Pyydetyt kentät olivat Nimi, Yritys, Henkilö ja Rekisteri [tms.], joista Henkilö-kenttään tuli syöttään isännän nimi ja Rekisteri-[tms.]kenttä jättää tyhjäksi.

Hienoa nähdä, että brändiajattelu viedään loppuun asti.

Esitys oli sitä vastoin pätevä ja asioista kertoneet ruotsalaismiehet asiantuntevia, vaikka krooninen demoefekti pääosaan nousikin. Vielä seuraavaankaan Mac-messengeriin ei olla saamassa tukea videokeskustelulle. Meissä macisteissä kun ei ole paljoa, mitä katsella.

Anteeksi, Milla B, että näin nörttijuttuun taas ajauduin.


Joka kymmenes lapsi kasvaa paaviperheessä


Luin ilmeisesti otsikon väärin, kun sen alla oli oikein kuva uudesta paavista. Samasta Metro-lehdestä keksin yhden tosi hyvän jutun, mutten enää löydä sitä.

Lehden Uusi ura -sivulla kerrotaan parista suomalaisesta, jotka opiskelevat maineikkaassa Stanfordin yliopistossa, jossa otsikon mukaan kaikki on siistiä. Mikä villitys lehdillä on yhtäkkiä kertoa eliittikouluissa opiskelevasta huippujengistä? Vastahan City teki vastaavan artikkelin [ei, minäkään en ole vippijäsen. kenties media=blogi kertoo meille, miksi jotkut julkaisut (vrt. city ja nyt) laskuttavat uudesta aineistosta ja tarjoavat arkistot ilmaiseksi, kun taas toisilla (vrt. hs) tuoreet ovat ilmaisia, mutta arkisto maksaa. kirjoitan tästä lisää joskus yhdistettynä musiikkiteollisuuden viitekehykseen ja puitenäkymiin.] Ja mitä tarkoittaa, että jutun perässä lukee Antti Autio/STT? Tekeekö Suomen Tietotoimisto paitsi uutisia, myös valmiita artikkeleita tyyliin hanki tästä sisältöä spesiaalisivullesi.

Voisiko sieltä ostaa myös laadukasta blogischaittia.

Useinhan Metrossa ja Satasessa on likimain sanasta samaan sana juttu, mutta jommassa kummassa se on taitettu uutisen sijaan jonkin spesiaalin muotoon.

Yhtä kaikki, näyttää hyvin luultavalta, että äidin pikku poika saattaisi vallan lähteä muille maille. Kovin innoissaan on hän, paitsi tietenkin äiti.

Empiiristen havaintojeni mukaan on olemassa myös isin tyttöjä. Näen siinä jotain söpöä, ehkä minullakin on vielä joskus sellainen. En tuhlaa sentään siinä määrin materiaalia, että kertoisin legendaarista mammapoikajuttuani, mutta annan sen verran periksi, että jossain kontekstissa ja joidenkuiden käyttäminä järkyttävän ärsyttävät termit isi ja iskä saattavat vaikuttaa erehdyttävän siedettäviltä.

Teen aivan liikaa myönnytyksiä. Olen riivattu.

Minullakin, joka täällä niin kovin viattomaksi tiedetään, on paheeni [tulin muuten juuri tilaisuudesta, jossa joku sanoi, että lehteen taittamani minua esittäneen kuvan päälle olisi ollut soveliasta lisätä pyhimyshenkinen sädekehä, olisi kuulemma sopinut tyyliin]: käyn ajoittain kuuntelemassa Esa Saarisen luentoja kaikkien muiden keski-ikäisten naisten kanssa. Tänään päättyi hänen jokakeväinen ilmainen luentosarjansa, joka pidetään TKK:lla. Hänellähän on professuuri siellä, mitä jotkut pitävät huvittavana.

Siinä määrin tyylipuhdas humanisti hän on, ettei itse murehdi tekniikasta. Hänellä on erikseen apuri, joka huolehtii videoiden pyörityksestä ja valojen himmennyksestä. Ja aina saa pelätä kaverin puolesta. En tiedä, ovatko TKK:n b-salin av-laitteet käytettävyydeltään tyystin ala-arvoiset, vai eikö henkilö vain osaa, mutta videon näyttäminen muun kuin tanskankielisin tekstein ja valot sammutettuina tuntuu olevan lähes ylipääsemätön urakka.

Tänään ei mennyt yhtään paremmin, vaan DVD-soitin jumahti kesken videon. Öö, no, emme nyt pääse tässä aivan korkeimpaan unelmaan, professori kommentoi tilannetta omassa sanastossaan. Ja huomaatte, kuinka vaikeaa on ainoastaan rationaalisesti kuvitella, sitä tunne-elämystä, joka seuraavan kahden minuutin aikana olisi oletettavasti seurannut.

Loppuillan hän selosti, kuinka reaalimaailmassa nyt on tuollaisia DVD-soitininterventioita, jotka tulevat ja tuhoavat hienot ideat ja vaikeuttavat rakkauden pyrkimystä [se kun oli luennon aiheena], mutta pitää varautua ennakolta kaikkeen eikä olla turhan riippuvainen mistään. Ja mietin, että kaikki menee taas hieman liian hyvin. Että hän voisi improvisoida yhtä hyvin mistä tahansa ja liittää sen löyhästi teemaan. Ja me hölmöt kirjoittaisimme kaikki tärkeät sanat vakavissamme ylös ja tutkisimme niitä sydämissämme.

Yläasteella kerran fysiikanmaikka [toinen, josta olen ennen kertonut, tai kolmas] halusi osoittaa meille, miksi on raskaampaa tehdä vatsalihasliikkeitä alaspäin viettävällä kuin suoralla alustalla. Hän tarttui liituun ja suttasi taulullisen todistusta.

Ja tuossa näette, että on kevyempää tehdä vatsalihasliikkeitä, jos alusta on vino, hän tokaisi mottineliötä piirtäessään.

Tota, sen piti vissiin olla toisinpäin, joku rohkeni vastustaa.

Voihan pannahinen [kukaan tavallinen ihminen ei sano noin, mutta fyssanmaikat ovat harvoin kaikilta osin täysin normaaleja], hän totesi ja aloitti uudestaan. Kohta hän oli päässyt haluttuun lopputulokseen ja totesi tyytyväisenä, että kas niin. Emme me vieläkään ymmärtäneet, mutta mietin, että tuollaista suvereniteettia maailmassa tarvitaan.

Vastaavalla tavalla Saarinen kertoo kerrasta toiseen samat jutut ja näyttää samat videot eri kehyskertomuksella esiteltyinä. Joskus mietin, maksaako hän teostomaksuja filmeistään. Hänen tuntikorvauksillaan olisi kai syytä.

Tänään hän kertoi, kuinka kerran nuorena kävi keskiyönä Korsossa jonkun naisen luona. Sillä kyllähän sitä jokaisella huippujätkällä, pitää naisia olla, röh röh. Ei siinä mitään, ja niinhän se, mutta miksi hän katsoi häiritsevästi juuri minua tuon sanoessaan.

Hirveä stressi, kun pitäisi elokuviinkin ehtiä. Joululahjalippuni menevät vanhoiksi viikon päästä. Miksi kukaan sitoisi pääomaa lahjakortteihin.

Kertokaa vielä, mihin voisi kytkeä sanaparin kanssalaiset, medföljare, niin pääsemme tästä pikapuoliin nukkumaankin.

Paitsi että aktiivimuodon käyttäminen on kielletty. Tulee kirjoittaa etäännyttävässä passiivissa.

Enkä minä mene nukkumaan, vaan katsomaan Hitler-dokumenttia telkkarista, jota hiljan kiistin omistavani. Anteeksi.

Huomatkaa vielä, että Tommi kirjoitti varsin kelvon lauseen tänään: Kelvoksi nimitetty voi vaihtaa suksimerkkiään ja aloittaa uuden harrastuksen.

Terveisiä Kampin K-Marketista! Kaikki Liisankadun Pikkolon oldschool-diggarit tietävät, että ennen kaupallistumista ja Pikkolo-nimeä liike tunnettiin Liisankadun K-Lähikauppana. Uudistuksen myötä vanha henkilökunta siirrettiin samoihin aikoihin avattuun Kampin K-Markettiin. Siellä voi siis hyvässä lykyssä aistia annoksen alkuperäistä sielukkuutta.

Pakasteperuna-allas oli yhtä kaikki hankala löytää.

Tästähän kehkeytyi varsinainen Pirkka-blogi.

Vietin tänään vajaan puolituntisen kuivin suin työhaastattelussa. Jotenkin nahkeasti tunsin suoriutuvani. Kenties kaikki johtui siitä, ettei päähaastattelija huomannut kysyä ensimmäisenä kaikkien Näin menestyt työhaastattelussa (ja saat lukijoita blogillesi) -oppaiden mainitsemaa lämmittelykysymystä: Oliko helppo löytää perille?

No, luultavasti ei ainakaan merkittävän vaikea, jos haastateltava on ajoissa paikalla. Yhdessä oppaassa kehotettiin välttämään näsäviisautta vastauksissa. En minä sentään siihen syyllistynyt, mutta tylsä olin. En saanut herätettyä kuin pari vaimeaa naurahdusta kyselijöissä.

Ja nekin mainitessani palkkatoiveeni.

Kerro itsestäs, tota, jotain. Speksatkaa nyt hieman, mitä haluatte kuulla. Voin kertoa, että vihaan, kun joku sanoo pysty tehdä, mutta annan sen anteeksi, jos henkilö on muuten täydellinen. Mutta en usko, että olette välttämättä kovin kiinnostuneita. Muutenhan olisitte jo lukeneet sen blogistani.

En ollut kauheasti mielikuvaharjoitellut ennakkoon. Sen verran olin päättänyt, etten sanoisi hyväksi puolekseni, että olen nopea oppimaan. Se kuulostaa niin kovin typerältä.

Ja vastatessani, miksi olisin niin kovin erinomainen ja ainoa oikea vaihtoehto tarjottuun tehtävään selitin, että koska olen kovin utelias ja seuraan hieman kaikkea, minulla on näin mitä luultavimmin kattava pohja, jolle rakentaa ja tota. Hmm.. voisiko tämän tiivistää, että olen nopea oppimaan uusia asioita? päähaastattelija kysyi. Nyökkäsin alistuneena. Jaaha, hän totesi ja piirsi ruksin kaavakkeeseensa.

Ja lopulta, minun jo käteltyä jäähyväisiksi, rekryhenkilö huomasi erehdyksenä. Tota, oli varmaan ihan helppoa löytää perille, hän yritti teeskennellen, että hetki oli yhä aivan luonteva kysymyksen esittämiseen. Joo, eipä siinä, kummempia, myöntelin kieltämällä huoneesta poistuessani.

Jälkeenpäin reflektoidessani ymmärsin, että olin ollut jotenkin jäässä koko päivän. Sittenkin ymmärsin onnitella itseäni siitä, että olin jo kaksi päivää putkeen lounastanut ihanaisten mukaansa kutsumana. Tämän voisi ottaa tavakseen.

Silmäisin häntä puolinaisen ohrapuurolautaseni yli, hän oli jo tyhjentänyt omansa, minulla vielä salaattikin aloittamatta. Sori, mä taidan olla hiljaa hetken aikaa, indikaattorit ovat armotta mua vastaan, hymähdin. Teen sen aina, kun syön kahden jonkun kanssa. Salaa tyytyväisenä kuin potkaistuaan pallon yli maalin. Tässä maailmassa, jossa puhumasta päässeet ovat mykkiä.

Näin sitä poltetaan materiaalia. Jos ette huomanneet, pudotin tuohon puolihuolimattomasti yhden kaikkein aikain parhaista vertauksistani. Miettikää nyt, jätkät, mikä olisi äijempi tilanne kuin pyöritellä päätään yli menneen laukauksen jälkeen. Kirota muka pettyneenä [samaan aikaan kuin takaraivon kommentaattori riemuitsee, että röh, nyt pelaa mies].

Ei se mitään, hän sanoi. En minä mitään, ettei sillä.

Sain tänään oppia, että lapsille lässyttämällä puhuminen on jollain tapaa luonnollinen ilmiö ja auttaa lapsen kielellisessä kehityksessä. Verrattaessa tilanteita, joissa puhutaan vauvalle tai aikuiselle ihmiselle havaitaan, että pikkulapsille puhuttaessa vokaalikolmion kulmapisteet /u/, /i/ ja /a/ sijaitsevat formanttitaajuuksiltaan kauempana toisistaan. Tämän uskotaan auttavan pikkulasten kielen oppimista.

Kiinnostaisi tietää, missä määrin lässytyksenhallinta on tahdonvaraista. Ymmärtääkseni mun äitin ei aikoinaan suostunut lässyttämään lapsilleen. Siksikö en koskaan oppinut puhumaan?

Vauvoillehan puhutaan myös täysin mystisellä sanastolla, käytettään termejä, kuten: pipi, poppa ja ähhä. Minä en tiedä, kuinka yleisessä käytössä viimeinen sana on, mutta äitini käyttää sitä rään synonyyminä. Luultavasti ähäkuttikin on vain evoluution läpi käynyt muoto räkäisestä hylkeenpoikasesta, ähhäkuutista.

Taitaa olla hyvä hetki lopetella. Toisaalla lupaamani arvostelu lykkääntyköön hamaan tulevaisuuteen.

***

B-Milla kirjoittaa b-muista. Tämä ei voi olla sattumaa, mutta minun lienee syytä linkata, kun olen tullut jo paristi mainituksi. Tervisiä myös Kottolaan, vaikken aivan ymmärräkään.

Eikä edes kirjoitakaan bemuista, vaan bemiksistä. Tämä on hyvin epäilyttävää.

Päivän egobuustivinkki:

Kannattaa soittaa Suomen Saksan suurlähetystöön.


Päivän tilastotieto:

Avioliitto vähentää miesten riskiä sairastua masennukseen ja vastaavasti kasvattaa naisten riskiä. Valtion tulisi kansallisen mielenterveyden nimissä suosia homoliittoja ja tyystin kieltää lesboliitot.


Päivän lainaukset:

Torstai on toivoa täynnä ja Abiturientti. Kaverini sanoi kerran kovin oivasti, että Steinbeckin teokset inspiroivat yhtä aikaa kaipuuta elämänjanoon ja moraalisuuteen. Ei sillä, että minä olisin aiemmin ainoatakaan hänen kirjoistaan lukenut. Abiturientti sitä vastoin kuuluu lukea aina tähän aikaan vuotta.

Voi kuinka inhoankaan kaiken maailman kronikoita, joihin ihmiset kirjoittavat typeriä sisäpiirijuttujaan [se johtuu vain siitä, ettei kukaan ole koskaan huolinut sinua piireihinsä]. JCP:lle kirjoitetaan yleensä itserakas homopaskiainen, mutta se ei ole totta.

Ei se mikään homo ole.

Silläkin uhalla minä kaadan tähän annoksen sekalaista dönerin täytettä.


Tegelin lentokentällä on mahdotonta erehtyä matkatavarahihnasta. Kutakin terminaalia kohti kun on vain yksi.

Hotellimme käytävän valaistus toimi automaattisesti, jokainen valaisin yksitellen. Sensoreita oli kahden metrin välein. Olo kuin Wolfensteinin käytävillä.

Vanha olympiastadion on kunnostettu hienoksi ja futismatsin katsomoon saa viedä oluensa.

– Onksul huomenna muka jotain.
– Ei kai mulla mitään. Ihan normipäivä.

Baarin kassakone oli hetken aikaa epäkunnossa. Suomessa tuossa vaiheessa lopetettaisiin myynti. Saksassa jaettiin olutta ilmaiseksi.

Ja kaiken alfauros-keskustelun keskellä huomasin miettiväni, oliko Romeo alfa.

Saksalaisten vessojen ovet aukeavat sisälle päin.

Jokaisessa saksalaisessa wc-kopissa on koukku päällystakille. Meidänkin koulussamme oli ennen vanhaan, mutta ne jostain syystä irrotettiin ennen yhtä talvea.

Jokaisessa saksalaisessa wc-kopissa on harja. Se on hyvä, sillä sille on käyttöä jatkuvasti.

Saksalaisten vessojen peilit ovat löyhästi kiinni seinässä.

Minä tuskailin oman paikkani löytämisen hankaluutta ryhmässämme. Mietin, monentenako minut olisi äänestetty ulos. Mietin, että se nainen taisi olla sittenkin homonaama.

Mietin yläastefiaskoni kulminaatiota, rippileiriä: kuinka silloin tössin kaiken, kuinka silloin en ollut, mitä olisin halunnut.

Kyllä minä tällä kertaa paremmin pärjäsin.

Natsi-juttuja on kuullut niin paljon, että Stasi-museon tarinat koskettivat kovemmin. Natsit sentään tappoivat, Stasin tarkoitus oli tuhota yksilöt henkisesti.

Ja ne samat ihmiset asuvat yhä samoissa taloissaan samassa kaupunginosassa, joka vielä 80-luvulla oli eristetty muusta itä-Berliinistä.

Siitä huolimatta myöskään Sachenhausenin keskitysleirissä ei juuri naurattanut.

Tota, mä oon Saksassa, ollaan justiin menossa kattoon keskitysleiriä, joku vastasi puhelimeensa. Jos hän olisi ollut vaikka Pariisissa, hän olisi luultavasti sanonut: tota mä on Ranskassa ja justiin syömässä patonkia.

Olisi siellä ollut erotiikkamuseokin.

Ei mulla mitään. Normipäivä.

Saksalaisesta oluesta ei tule krapula. Johtuu kuulemma bakteerikannasta.

Hackfleisch tarkoittaa jauhelihaa. Ei nuijittua pihviä. Nuija.

Luottokortti ei kelpaa missään. Pankkiautomaatteja ei ole missään. Liian isot rahat eivät kelpaa missään. Liian pienet rahat eivät kelpaa missään.

Jos haluaa maksaa erikseen, kannattaa sanoa getrennt. Eivät silti välttämättä suostu.

Ole sinä gamma hiljaa.

Raitiovaunuja on vain idässä, ja ne ajavat lujaa.

Euron tai puolentoista döner kebap on oleellinen osa saksalaista ruokaperinnettä.

Olisi junttia matkustaa Saksaan ja syödä Mäkkärissä. Me söimme sentään aitoja Whoppereita Burger Kingissä.

Jotkut ilakoivat osatessaan tilata hampurilaisen saksaksi. Kovat jätkät hanskaavat tilauksen saksaksi jopa Subwayssä.

Fernsehturmissa on tyylikkäitä olutlaseja ja nopea Koneen hissi. Minulla on yksi samanlainen kotona, mutten kerro, kumpi.

Ei seitsemän ja puoli euroa ole paha hinta, jos miettii, mitä Sedu kehtaa omista paikoistaan pyytää.

Exen tarkoittaa lasin tyhjäksi juomista.

KaDeWe on kuulemma manner-Euroopan suurin tavaratalo. Erityisesti sen elintarvikeosastoa on kehuttu. Enkä minä kaivannut kuin yhtä asiaa. Entschuldigen Sie, bitte, mutta onko teillä Campari Mixxiä?

Ei ollut.

Oikeasti minä olen tietenkin vain tyytyväinen, ettei tuotetta löytynyt ja sain uuden surkuhupaisan anekdootin.

Keskimäärin kolmet iPod-kuulokkeet päivässä. Saksalaiset ovat tunnetusti epätrendikkäitä.

Ja kaiken alfauros-keskustelun keskellä huomasin miettiväni, olinko sittenkin analfabeetti.

Täällä Berliinissä on yks sellanen juttu, nimittäin multikulti.

Olimme kuulemma viimeinen ryhmä, joka sai vierailla Suomen suurlähetystössä.

Lähetystö on yhteispohjoismaalainen. Mietin, oliko sattumaa, että miesten vessassa oli vaipanvaihtopöytä.

In the land of burgers Whopper is the king.

Ihan normipäivä.

Kaksi pyöräilykypärää koko reissulla.

Matkalipuntarkistaja kaikkina kolmena ensimmäisenä päivänä. Kellään ei ole koskaan univormua.

Hallo, bist du eine alleinstehende Person?

Eikä hän mikään homonaama ollut. Hiton ihq.

Helsinki-Vantaalla kyselin HKL:n bussiin kavutessani tyylikkäästi saksaksi, kannattaako minun Päärautatieasemalle asti ajaa, jos hotelliini päästä aion. Sitten leimasin matkakorttini.

[kaikki ion-päätteiset sanat ovat oikeasti die-sukuisia]

Tämä on niitä tekstejä, jotka kirjoitetaan auringon jo noustua ensimmäistä bussia odotettaessa. Kun aletaan vähitellen ymmärtää, että taksi olisi kenties voinut mahtua määrittelyalueeseen. Kun heräävä kaupunki saa kauneudellaan haukkomaan henkeään. Ellei olisi niin turkasen kylmä.

Minua pyydettiin päivittämään, kysyttiin, koska olen palannut. Perjantai-iltana, kiitos kysymästä. Pää täynnä hyviä lauseita, mutten jaksa aloittaa. Oloni on raukean tyytyväinen, vaikka vappu painaa päälle. Tekisi mieli lojua auringossa ja siteerata Laura Latvalaa:

Kesannoksi jääneen pellon
kaltainen
olen. Makaan avosilmin,
kuunnellen.

– –

tietäen: en ole kuollut
läheskään,
että pelto ajallansa
kynnetään.


Juttuni ei ollut järin jähmeää. Ainakin hän hymyili. Pomoni palkittiin helvetin hyvästä suorituksesta ja kutsui minut mukaan patsastelemaan. Mukavaa saada jotain krediittiä tammikuussa tuhlatusta ajasta. Minusta on aina hienoa nähdä sellaisia ihmisiä, jollaiseksi minäkin olen aikeissa vähä vähältä ruveta.

Tunsin alkuun olevani vieraiden ihmisten juhlissa. Lopulta viihdyin paremmin kuin aikoihin. Epämukavuusalueelle hyppäämistä ja uusia aluevaltauksia. Hyvää tuuria plaseerauksessa ja oikein ajoitettuja pään nyökkäyksiä. Epäonnistuneita nokkeluuksia ja hämäräksi jääneitä viittauksia Liisankadun Pikkoloon.

GUSU-Sami oli parempi livenä kuin telkkarissa, vaikka niinhän me kaikki.

Tanssijan hakeminen vaatii itseluottamusta. Tai kylliksi viinaa. En näin jälkeenpäin osaa sanoa, mutta näemmä sen verran sentään anoa, että lähti mukaan. It's a Sinnin – biisin, jossa ei tunnetusti ole koukkua – voi nähdäkseni vetää vallan mainiosti boogiena. Ihan kelvosti se sujui, vaikkei niskalenkki oikein ottanut onnistuakseen. En kokeillut toiste.

Pikapikaa pari sanaa,
kynälläni vedän vanaa.
Kiitos seurastasi, siis.
Moikkaisitko, joskus, pliis.


Minä en kirjoittanut tuota istumapaikkalapun taakse. Minä en kirjoittanut tuota minnekään. Tosielämässä minulla on sentään itsekritiikkiä. Minä en ylipäänsä vaihtanut nimilappuja. Ei sellainen ollut tapana täällä.

Lähti väärään aikaan. Yllättäen. Kuitenkin kundiaan kutemaan. Minä olin ulkona jäähyllä ja moikkasin sentään. Tuleeko vastaan jossain tai joskus. Mitä sekä sitten.

***

Minä en tiedä, mitä järkeä uudessa taglinessa on. Keksin sen viikko sitten unenpöpperössä matkalla lentokentälle ja tokihan tuollaisia hetkiä tulee kunnioittaa.

Ja te tänne linkittäjät, joita en ole vielä palkeerannut, malttakaa tovi.

Ach so!

Minä olen yhä hengissä ja tzpotan paikallisella qwertz-näppiksellä viihtyisässä berliiniläisessä nettikahvilassa. Täällä on kaksitoista Mac miniä aistikkasti aseteltuina eikä turhaa nihkeilyä koneen käytön kanssa – admin-tunnareilla ineen [myös gprs-yhteys omalta koneelta toimi heittämällä, mutta megatavu maksaaa 7 euroa]. Käytöstä maksetaan ilmeisesti oman arvioidun ajan perusteella, ei täällä mitään laskureita ainakaan näy missään. Tuhkakupinkin saa näemmä halutessaan näppiksen viereen. Tai kolapullon.

Joku rukka ryhmästämme kysyi, päivittyykö blogini reissulla [oletteko koskaan tulleet pohtineeksi, kuinka usein ihminen tarvitsee y-kirjainta. viimeisenä niittinä, että sieltä mistä pitäisi tulla hakasulku, tulikin aalto-. onneksi näppäinjärjestyksen saa muuttaa suomalaiseksi]. En ollut muistanutkaan, että olin mennyt lähettämään ryhmällemme jonkin sähköpostin, jonka allekirjoituksessa tyrkytin omaa erinomaisuuttani.

Ei ole päivittynyt, niin. Minä olen hirveän huono kirjoittamaan matkapäiväkirjaa. Kaikille muille näkyy tulevan reissussa välitön tarve kirjoittaan kalenterin kulmaan, missä on milloinkin käyty. Minulle, joka tykkään tarttua olemattomiin yksityiskohtiin, tapaa kehittyä niin suuri infoähky aina matkalla ollessani, etten kykene prosessoimaan kaikkea.

[nyt joku juntti yrittää tunkea korppua Minin kelkattomaan dvd-asemaan.]

Kirjataan tässä vaiheessa muistiin kehittämäni uudissana, umgreifen, joka tarkoittaa baarista toiseen vaihtamista. Joku kun keksi alkaa kutsua baareilua hyökkäämiseksi ja hyökätä on saksaksi angreifen. Liikennävälineeseen nouseminen sitä vastoin on ansteigen ja välineestä toiseen vaihtaminen umsteigen.

Olen oppinut myös kaksi uutta suomalaista sanaa: tössi ja puo. Ensimmäinen tarkoittaa mokaa tai kämmiä ja esiintyy myös verbinä, vrt. ryssiä. Toinen taas viittaa takapuoleen. [PR-osasto ehdotti jo, että tämän kaltaiset viestit kannattaisi suosiolla jättää sisarjulkaisulle nimeltä Puo auki.]

Nelivuotias puhumaan oppinut tyttö suoritti reaalimaailman käytettävyysarviointia ääneenajattelumetodilla äskeisellä bussimatkalla. Nielsenin heurestiikkojen hengessä havainnoin käyttäjäryhmän termistöä. K-Pikkolo, Siwa, Otto. Mikä ihme toi tollanen Otto oikein on, tyttö äimisteli äidiltään. Älä nyt höpötä koko ajan, tämä neuvoi suositeltavaa toimintastrategiaa.

Ilmeinen kysymys kuuluu, tapahtuiko tämä todella Liiisankadulla, vai onko käyttöskenaario lavastettu [ja mitä väliä sillä on, jos raportti on hyvä].

Bussissa mainostettiin ET-lehteä. Käännä elämässä uusi lehti sanoivat. Mainio idea. Tähän asti olen kääntänyt vain Jalluja, kun en enää kehtaa samalla tapaa ostaa pornoa kuin vielä lapsena. Sekä Den Spiegeliä suomeksi, jos opettaja on sattunut käskemään.

ET-lehti on suunnattu ikäryhmälle, jolle ei ole olemassa soveliasta termiä. Vanhus-sana on pannassa, ja kieltäydyn käyttämästä termejä ikäihminen, seniori ja harmaa pantteri, sillä koen ne alentaviksi. Kiertoilmaukset tarkoittavat, että ikääntymisessä on jotain hävettävää. Jokainen senioreista puhuva tunnustaa itsensä avoimesti ikärasistiksi.

Joku saapui tähän blogiin etsimällä tietoja porukat-sanan etymologiasta. Minä en tiedä. En järemmin käytä tuota sanaa. Ei sillä, että sanoisin vanhuksetkaan, kuten vanhempieni ikäluokalla oli tapana. Minä arvatenkin puhun vain mun äidistä [oikeasti, hieman liikaa, jäänyt tämä blogirooli päälle].

Sen sijaan ET-lehden nimen etymologian ymmärsin äskeisellä bussimatkalla miettimällä, mikä olisi vastaavan pikkulapsille suunnatun lehden nimi. Se olisi ÄLÄ.

ÄLÄ höpötä koko ajan.
ÄLÄ mene sinne.
ÄLÄ tule tänne.
ÄLÄ valita.
ÄLÄ välitä.
ÄLÄ hdä.
ÄLÄ hypi/töni/nypi/napsi/hotki/jankkaa/prenkkaa/ja/niin/edelleen



Vastaavalla tavalla kolmannen erän pelaajille suunnatun lehden teemoja ovat:

ET toteuttanut haaveitasi.
ET koskaan saanut häntä.
ET luonut uraa.
ET oppinut tuntemaan lapsiasi.
ET kestänyt puolisoasi.
ET hallinnut hermojasi.
ET osannut pysyä erossa viinasta.



Jos joku haluaa keksiä oivaltavia lauseita noihin listoihin, niitä sopii esittää kommenteissa. Minulla ei nyt ole resursseja tämän kummempaan.

Tuli mieleeni Hesaria silmiessä, että keskusta oli se puolue, joka kuuluu EU-parlamentin liberaaliosastoon ja jonka nuoret meppiehdokkaat ylittivät vaalien alla kilvan vakuutella, ettei siinä ole mitää irvokkaan huvittavaa. Ja nyt tämä puolue miettii, kuinka heidän äänestäjänsä asennoituvat eronneeseen mieheen.

Minun silmissäni Vanhanen on parantanut imagoaan viime aikoina, vaimostaan en kehtaa sanoa mitään. Mutta minua nyt onnistuu huijaamaan helposti esiintymällä pari kertaa television viihdeohjelmissa. Pitäisi varmaan Räikösen mediakonsultiksi palkatun Anna Soraisenkin kiiren vilkkaa järjestää Kimi asiantuntijaksi Diiliin.

Kimi voisi Suomen Beckhamina antaa ohjeita, kuinka päätyä kaikkien maan naisten ihailemaksi ja miesten vaivihkaa kadehtimaksi edelläkävijäksi, jonka jokaista tyylinmuutosta seurataan ja jäljitellään silmä kovana.

Toivottavasti ehdin illalla kirjoittaa vaihteeksi jotain kelvollista. Huomenna lähden viikoksi reissuun enkä oikein ole selvillä yhteyksistä. Viime vuonna gprs:ni ei toiminut ulkomailla lainkaan enkä nytkään tiedä, kuinka hinnoittelu toimii. Surullista tässä on se, etteivät tiedä myymälässäkään eikä netissä kerrota [sieltä ne liikkeessäkin vain katsovat].

Jonkin sortin känniblogaus, sillä ei tässä mitään järkeä ole.

Saavuin juuri kotiin tekemästä tehtävää, jota väänsimme yhtä soittoa kahdesta alkaen [olin tosin puuhastellut sitä omine nokkineni jo kahdestatoista lähtien, sen verran, etten lounasta ehtinyt syödä]. Valmista tuli, siitäpä saitte.

Siinä vaiheessa katsoo himoiten juoma-automaattia. Kaivaa lompakostaan kaksieuroisen ja valmistautuu pudottamaan sen koneeseen. Huomaa, että kyseessä onkin euroinen ja kaivaa lompakon uudelleen esiin.

Huomaa, ettei lompakossa ole kuin 25 senttiä. 40 tarvittaisiin.

Soittaa automaatin numeroon. Se maksaa kaksikymmentä senttiä enemmän, muttei tunnu missään.

Painaa kaikki nappulat lävitse. Soldout vilkkuu näyttöruudussa. Painaa rahanpalautusnappulaa. Ei heru. Tällä automaatilla ei onnistu rahanpesu edes 14%:n välityspalkkiolla.

Päättää hilpaista himaansa. Ripustaa kuulokkeet korvilleen. Kaivaa podin taskustaan. Ruudulla loistaa akkusymboli. Näppäinlukko on unohtunut auki ja laite soitellut itsensä kuiviin päivän aikana.

Astuu ulos hämärään. Siellä sataa vettä.

Bussikuski sentään tervehtii.

Huomenna kahdeksaan.

[Ja siinä vaiheessa, kun Bloggeri bugittaa eikä suostu julkaisemaan toisen vuodatusta.]

Kai minäkin joskus saan ihan lyhyesti vain. Luin äsken Ilta-Sanomia.

– – Rooman ilmatila suljetaan [paavin hautajais]seremonioiden ajaksi. Kaupunkiin on komennettu 6000 ylimääräistä poliisia ja Vatikaanin keskeisiä kohteita suojaavat tarkka-ampujat.

Jottei kukaan vahingossakaan salamurhaisi paavia? Eikös sitä varten ole se läpinäkyvä kuutiohäkkyrä.


– – Ruotsalainen Marita Larsson hieraisi silmiään kahdesti saatuaan käteensä Tukholman keskustassa joutsenista nappaamansa valokuvat. Yhdessä kuvassa näkyi selvästi jotain, joka on aivan kuin ihmisen käsi.

Minäkin luulin kerran kuvanneeni mustan aukon, mutta lopulta kuvasta paljastui ihmisen käsi, joka peitti objektiivin.


– – Pyhimykseksi julistamiseen tarvitaan kaksi ihmetekoa, joiden aitouden Vatikaani tutkii tarkasti.
...

Aivoni tuntuivat pitkin päivää soittavan Leevejä [tosin lehdellä, ettei sillä].

Ja jokainen huokaus
oli kutsu käydä sinuun kiinni

[no huh, mitä sinä menet tuollaista kirjoittamaan. ajattele nyt imagoasikin.]

Tällä kertaa en kirjoita enempää kuin bussimatkan aikana ehdin [jopa tämä takapenkki tärisee, eivät tahdo sormet pysyä kurissa].

Silmäsin jossain välissä Tekniikan maailmaa, ja joku oli jälleen keksinyt otsikoida juttunsa nokkelasti kaikille teille. Yhtä lailla kuin englanniksi riimittelevien olisi syytä viimein uskoa, että fire-desire on nettitestitulosta tylsempi riimi, kaikkien otsikkosuunnittelijoiden tulisi ymmärtää sanomattakin, että teitä varten, kaikille teille ja tietämysosaaminen on keksitty ja käytetty kauan sitten.

Tämä on sentään tiettävästi uusi. Teille tietämättömille voisi otsikoida n00beille suunnatun opastuksen.

Hakemukseni näemmä kantavat hedelmää. En minä töitä ole saanut, mutta sentään apurahan. Tiedä, minne kaikkialle olen horkassani mennyt viestejä syytämään. Kohtaan saan varmaan Ruotsista kirjeen minulle myönnetystä eläkkeestä.

Paitsi että sain sen jo.

[jopas bussit liikkuvat lujaa nykyään]

[JCP:n saatua varttinsa valokeilassa on minun, hakasulkeutuneen kommentaattorin, aika osoittaa, kuinka urautuneen kaavamainen kirjoittaja PA on. Havainnoikaapa tätäkin tavanomaista peruspostausta. Pikkunäppärällä muka-absurdilla arkielämän sattumuksella on kätevä aloittaa viesti kuin viesti.]

Tein tänään panos/tuotto-suhteeltaan erinomaisen sijoituksen ja hankin uudet nyörit kevätkenkiini. [Panos/tuotto kuulostaa leikisti piruilevalta ja nyöri-sana on valittu vain siksi, ettei sanottaisi nauha] Vanhat olivat tuskaisen rispaantuneet ja tahtoivat mennä aina sotkuun solmuja avatessa.

Pujottaessani nauhoja kenkiini bussipysäkillä mietin, että olen oppinut jotain. Viimeksi pujotin ajatuksella kengännauhoja kuusivuotiaana ja olisi halunnut tehdä sen sillä lailla loogisesti siksakkia. Äiti sanoi, että tyylikkäämpään lopputulokseen päädyttäisiin pujottamalla toinen nauha suoraan kengän etuosasta takimmaiseen reikään ja tekemällä varsinainen pujottelu vain toisella nauhalla. Minä en tuolloin ymmärtänyt, mitä äiti selitti.

[Pakollinen lapsuus- ja äitiviittaus. Mukana vielä väite älyttömän menneisyyden sattuman muistamisesta.]

Nykyisten kevätkenkieni vanhat nauhat oli pujotettu siksak-menetelmällä, mutta päätin kokeilla haastavampaa tapaa silläkin uhalla, että bussi oli jo saapunut näköpiiriin. Tunsin, kuinka kaikki muut bussinodottajat katselivat ihaillen: on siinä kova kaveri, bussi on tulossa ja tämä vain aivan tyynesti alkaa asentaa uutta nauhaa kenkäänsä. Ja – huh huh – vielä tuolla vaikealla ja tyylikkäällä tavalla.

[Jälleen kerran mitä, eivätkö kaikki olekaan kiinnostuneita minusta -juttu]

Lopulta ehdin vallan mainiosti. Itsekin yllätyin, kuinka etevästi osasinkaan pujottaa nauhani. Heittämällä oikein.

[Jälleen kerran olen hyvä epäoleellisessa ja kerran vuosisadassa suoritettavassa tehtävässä -juttu]

Bussissa selailin Metroa-lehteä [Jälleen kerran.] Jukka Relanderin kolumni Keskottuminen oli täyttä asiaa ja sisälsi muutaman mieleen jäävän lauseen.


Ajaisin polkupyörällä ja kokisin itseni yksilöksi alasti suihkussa.


Yliopiston autonomiasta on jäljellä enää parin keskusmuistin verran kuolleita kirjaimia.


[Kun ei osata oikeasti ymmärtää, mitä toinen sanoo, tyydytään lainaamaan pari lausetta. Kun ei uskalleta kertoa, mitä itse tunnetaan, jätetään arvailujen varaan, onko lauseet poimittu piruillen vai oikeasti arvostaen.]

Samaa juttua, mitä Sun äitis hiljan kirjoitti Liisankadun Pikkolosta Surullisten elämien kommenteissa.

[Pakollinen Liisankadun Pikkolo -viittaus. Sanotaan hiljan, sillä kukaan ei oikeasti sano niin.]

Saunalahti otti rohkean askeleen ja alkoi kaupata vuokrapuhelimia käytännössä kytkykaupan tavoin. Tänään kerrottiin Metrossakin Leena Luhtasen kannattavan kytkykaupan sallimista parivuotisena kokeiluna [kuten ajoneuvojen käyttömaksu aikoinaan], jotta Suomen takkuava 3G-kehitys saataisiin viimein edes alkuun. Minähän jaksoin syksyllä meuhkata täälläkin näistä asioista, joten olen toki mielissäni. Sittenkin Hesarin pääkirjoituksen lause Kun operaattori maksaa osan kännykästä – – on hieman huvittava. Eivät operaattorit suoranaisesti ole maksamassa mitään.

Oleellisin hyöty käyttäjän kannalta lienee, että puhelin ja palvelut voidaan konfiguroida valmiiksi, kun kaikki tulee yhdestä paikasta. Hieman kuin Applen harrastama käyttöjärjestelmien ja tietokoneiden kytkykauppa.

[Ollaan sitä nyt sitten oltu niin kauhean fiksua ja alaa seuraavaa. Ei luultavasti vaadi paljoa, jos Leena Luhtanenkin pystyy samaan. Ja täytyyhän se Apple mainita joka tekstissä. Ja mihin jäi triviaali typo kykykauppa?]

Otsikolla Suomalainen hallitsee nettipokerin kerrottiin, että Suomalaiset ovat maailman parhaita nettipokerin pelaajia. Kyllä sitä taas kelpaa olla maastaan ylpeä.

[Pakollinen nationalisminvastustusjuttu]

Paavi puhutti vielä tänäänkin. Paitsi Metro-lehti, myös Ylen Pressiklubin Lehti-wannabe Maamme käsitteli aihetta. Ymmärsivät sentään paikkansa mediakentässä ja tyytyivät linkkaamaan Lehden ansiokkaaseen paavisarjaan. Samaan kuin täälläkin hiljattain.

[Ollaanpa sitä taas oltu kovin erinomaista. Kas kun ei vielä hiljan.]

Minä katselin paavin kuvaa Metrossa. Siinä makasi kuollut mies valokuvassa. Jokseenkin sairasta. [Mukaempaattinen vaikka vastustinkin paavin mielipiteitä, jättäkää raukka rauhaa -näkemys] Kun minä joskus kuolen, älkää enää katsoko. Älkää ottako valokuvia.


Kirjoittakaa muistokirjoitukseeni:

Oli elämänjanoinen. Luuli olevansa raskaana.


[Pikkunäppärällä muka-absurdilla herkistelyllä on helppo lopettaa teksti kuin teksti]

Tuotteessa on tärkeää, että siitä pääsee iloitsemaan mahdollisimman nopeasti ostamisen jälkeen. Hankalat pakkaukset [ja rintaliivin soljet – olen kuullut (ei täällä viattomissa blogeissa sellaisia. minä en hyväksy seksiä ennen avioeroa.)] ovat tuskaisia tunnelman tappajia, kun uutta objektia haluaisi hypistellä heti omaan rauhaansa päästyään.

Teknisen laitteen ollessa kyseessä erityisen tärkeää on, että uutuudessa on jotain, josta voi iloita heti. Ei riitä, että laite on yleisesti ottaen laadukkaampi tai kymmenen prosenttia edellistä nopeampi. Jotain konkreettista tarvitaan. Se voi olla vaikka automaattisesti toimivat taustavalaistut näppäimet. Kukapa powerbookisti ei olisi aarteensa kotiin saatuaan sulkeutunut ensimmäiseksi vaatehuoneen pimeyteen fiilistelemään.

Tai se voi olla PowerBookin sarana, jossa on aivan eri tatsi kuin muovisessa iBookissa [paitsi minulla, onnettomalla, jolla se natisee ja paukkuu]. Kukapa powerbookisti ei olisi heilutellut näyttöään edes ja takaisin, hiljempaa ja kovempaa vain siksi, että se tuntuu hyvältä [ihan totta, kaikki tekevät niin, eikä siinä ole mitään hävettävää].

Myös Mac minissä iloitsemaan pääsee heti. Käyttäjä huomaa välittömästi, että koneen mukana ei tule näyttöä ja voi riemuita, ettei suotta maksanut jostain, jota ei välttämättä olisi tarvinnut ja ennen kaikkea päässyt itse valitsemaan. Riemumieli jatkuu, kun huomataan, ettei laatikossa ole myöskään näppäimistöä ja hiirtä. Taas uusi ja Macissa ennennäkemätön ominaisuus, jota juhlia.

Sama juttu iPod shufflessa. Käyttäjää riemastuttaa, että toisin kuin rupisista kilpailijoista, laitteesta puuttuu näyttö. Koska näyttö on kuitenkin ihan turha puolen tai yhden gigatavun laitteessa, ei tullut suotta maksaneeksi moisesta komponentista, ja laitteestakin saatiin pienempi.

Vaan kuka lohduttaisi uusimpaan PowerBookin päivittänyttä? Uutena ominaisuutena ovat kahdella sormella tapahtuva vieritys, jonka sai sittenkin myös vanhempiin malleihin. Bluetooth 2, jolla ei tee vielä mitään. Ja sensori, joka osaa irrottaa lukupään kovalevystä huomatessaan koneen olevan putoamassa.

Onko onnettoman käyttäjämme todella pakko pudottaa kone, jotta hän saa riemun uudesta lelustaan? Olo on kuin henkivakuutuksen ottaneella; hirveä hinku hypätä parvekkeelta.

Teimme PA:n laboratoriossa pikakokeen. Pudottelimme viittä uutta PowerBookia 0,5:n, 1,0:n, 1,5:n, 2,0:n ja 2,5:n metrin korkeuksista ja tarkkailimme kiintolevyn pysäyttimen toimintaa.

Hyvin toimi.

Koneet tosin vääntyivät pudottelun seurauksena aika pahasti. Ilmeisesti alumiini ei todellisuudessa ole niin lujaa kuin ensituntumalta vaikuttaisi.

Puoli metriä ei tehnyt vielä mitään. Metristä pudotetussa koneessa havaittiin pieniä, kakkosluokan vaurioita.



Puolestatoista metristä pudotettu kone sai näyttönsä takapintaan mystisen kolhun.




Kahdesta metristä pudotettu kone sai lieviä vaurioita saranaansa [tämä kone pudotettiin muista poiketen kansi aukinaisena].



Kahdesta ja puolesta metristä pudotettu kone vääntyi varsin häiritsevästi näytön vierestä.




Ylipäänsä voidaan todeta jatkuvat valitukset nykytekniikan kestämättömyydestä perättömiksi. Jos tämänkertaisia tuloksia verrataan PA labin vuonna 93 suorittamaan edelliseen tutkimukseen, havaitaan jo silmämääräisesti, että tuolloin pudotettu PowerBook vaurioitui vastaavasta kahden ja puolen metrin pudotuksesta huomattavasti vakavammin.






Kaikkien powerbookisten riemuksi JCP on viimein saanut valmiiksi pitkään aikaa työn alla olleen sarjakuvan uutuusominaisuuden hyötykäytöstä. Pahoittelut kaikille nörteille: tämä sarjis ideoitiin ennen kuin tiedettiin, että liikesensoria voitaisiin käyttää myös pelien ohjaamiseen.

Onnittelut sinulle, joka huomasit, että väitetty kahdesta metristä pudonnut kone oli oikeasti titaaninen, vanhemman mallinen laite! Vääntyneiden PowerBookien kuvia on tuskaisen vaikea löytää mistään.

Klikkaamalla aukeaa versio, jonka teksteistä saa selvää [Joy of Tech on oiva geekkisarjakuva, ketkä eivät tienneet]. JCP, may the stage be yours:

[esikatselukuvan kaistakapasiteetti on näemmä loppunut kesken (mitäs olette niin lukuisat), mutta tuota kuvaa klikkaamalla avautuu edelleen varsinainen sarjakuva]


joy_of_mac

Olen elänyt kolme viime päivää hyvin tehokkaasti. Nukkunut pahasti pommiin jokaikisenä ja ollut bussissa jo kymmenen minuutin kuluttua heräämisestäni [se on hyvin, sillä silitin paidan joka kerta]. Ei ole tullut tuhlattua aikaa aamukahvin märehdintään. Ennätyksen tein lauantaina, kun en ollut ehtiä yhdeksi sopimaani tapaamiseen. Sanovat kevään tulon helpottavan heräämistä. Vuorokausirytmini on neljä tuntia hukassa.

Kuinka johtuikin mieleeni päivän tuoksinassa, että ulkomaankauppaministeri ja nykyinen akkanainen Paula Lehtomäki taisi aikoinaan Vanhasen hallituksen nimityksen jälkeen Uutisvuodossa vieraillessaan sanoa, ettei sormus ole este vaan hidaste.

[oi aikoja, jolloin Uutisvuotoakin jaksoi vielä katsoa]

En ole seurannut nyt jälkeenpäin, mahtoiko tuolloin olla jo kuinka sitoututunut. Enkä koskaan lukenut, juttua, joten en tiedä, millä mielellä poseerasi aikoinaan ensimmäisen Mies-lehden kansikuvatyttönä.

Kirjoitin tähän kaksi vaihtoehtoista jatkoa, mutta en saa nyt kumpaakaan haluamaani kuntoon. Näin siinä käy, kun yrittää ihan vain pika pikaa.

Vaihteeksi hieman kevyempiin aiheisiin. Alkoivat ahdistaa nuo työpöydälle kertyneet teeveekuvakaappaukset, joten laitetaanpa nähtäville.

Jotkut iBookin joskus omistaneet tai nähneet saattavat pitää tätä 24:n otosta surkuhupaisana [via JCP]. Fontti on sentään vanha kunnon Garamond nykyisen tylsän Myriadin asemesta.

winbook


Seuraava kuva lienee jostain uutislähetyksestä.

otsassa

Kuvatekstinä olkoon kyrpä otsassa.

Mallikoulurakennuksen ala-aulan seinällä on inspiroiva taideteos.

peppu

Voisi tilata samalta taiteilijalta maalauksen myös Peppublogaajien pääkonttoriin.

Olen kehunut Diiliä suomalaisessa mittakaavassa poikkeuksellisen taiten toteutuksi sarjaksi. Sittenkin äskeisen jakson askelmerkit hieman huvittivat.

askele askeleelta

Vasemman laidan merkkien päällä ei vielä seiso kukaan. Aprikoin JCP:n kanssa, vieläkö joku mahtaa saapua sinnekin.

askelmerkit

Ja katsopa vain. Nuo merkit oli tarkoitettu itse Jaria varten. Jaggea varten tehtyjä merkintöjä emme havainneet. SE ilmeisesti menee, minne huvittaa.

Tämä Kauppalehden raivostuttava mainos herättää kysymyksiä.

kalsareita

Kuten sen, miksi äijillä on kalsarit jalassa, kun seuraavassa kuvassa lekotellaan shortseissa riippumatossa.

shorsit


Minä pyrin käyttämään ensi viikon tärkeisiin asioihin, joten päivitän toivottavasti hieman harvemmin. Voitte odotellessanne tivata tekstejä päivitystahtinsa likimain tappaneelta Mitvitiltä

Minä tulin juuri tekemästä ryhmätyötä ja kohta jatkan seuraavaa. Jos nyt eilen jauhoin itsestäni, höpistään tällä kertaa tasapuolisuuden nimissä ryhmistä. [tässä tekstissä ei ole yhtään vitsiä. humoristista sisältöä haikailevia kehotetaan tutustumaan Lehden paaviaiheiseen kirjoitussarjaan, joka alkaa tästä uutisesta.]

Äskeinen tuokiomme oli lähestulkoon tehokas. Yleensä kaikkinainen tiimeissä puuhaaminen on lopulta hirveää ajanhaaskuuta ja kaikkia raivostuttavaa kompromisseistä kinaamista [hehee, kompromissikisat][tuota ei voi laskea vitsiksi]. Ideaalisesti voisi miettiä, olenko ikinä ollut mukana ryhmässä, jonka lopputulos olisi ollut enemmän kuin osiensa summa.

Käytännön kysymys on, olenko ikinä ollut mukana ryhmässä, jonka lopputulos olisi ollut parempi kuin mihin olisin yltänyt yksinäni.

Ensimmäiseen vastaisin tuskin. Jälkimmäiseen sentään kyllä, mutta harvoin päästään edes tuohon. Yksi ongelma lienee peruskoulusta periytyvä luottamuksen puute. Koska ryhmiä ei saanut ikinä muodostaa omien kavereidensa kanssa, vaan ne arvottiin tai määrättiin, mukaan arpoutui aina suuri määrä väkeä, josta ei ollut lopputuloksen kannalta kuin haittaa. Lopulta tilanne päätyi siihen, että tunnollinen ja kunnianhimoinen sankarimme kasasi koko jutun omaan niskaansa, sillä se oli ainoa keino taata hänen haluamansa laatu. Mielellään ei palauttaisi omalla nimellään huonompaa kuin mihin tietää pystyvänsä.

Lopputuloksena sankari turhautui joutuessaan tekemään kaikkien muiden työt. Muut turhautuivat yhden omiessa kaiken itselleen ja näin väheksyessä toisten panosta.

Kenties kyseessä oli sankarin ongelma. Sankari ei ymmärtänyt, että ryhmän saama lopputulos ei tarkoita ryhmän osien summaa [saati jotain vielä suurempaa]. Se tarkoittaa ryhmän osien keskiarvoa. Ja jos sankari kerran on niin luvattoman erinomainen, ei edessä ole kuin kaksi vaihtoehtoa: turhautuminen tai tuhraaminen.

Tyypillinen työnjako kolmen hengen ryhmätyössä supikoirasta saattoi olla, että yksi piirsi kuvan elukasta. Toinen tussasi otsikon. Sankari luki aineiston, tiivisti oleellisen ja kirjoitti sen pohjalta referaatin. Homma toimi edes kohtuullisesti silloin, kun kaikilla oli sentään erikoisosaamisalueensa. Ongelmia tuli silloin, kun kukaan ei osannut edes piirtää.

Jostain syystä minulle tuntuu lankeavan sankarin viittaa yhä edelleen jatkuvasti, vaikka väestön tulisi olla peruskoulua homogeenisempaa. En halua vaikuttaa tyhmältä ryhmätyötilanteessa, vaan pyrin skarppaamaan [hieman kuin Mannerheimilla minulla on vain kaksi vaihdetta: sankari tai nolla]. Lopputuloksena saavutan kuin varkain jonkinlaisen luottamuksen. Muut luulevat, että ymmärrän asiasta jotain ja olettavat minun tietävän, kuinka olemme toimimassa ja minne menossa. Eikä siinä vaiheessa ole muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa eteenpäin. Jälleen on viitta kantajansa valinnut.

[Ulkoa kuuluu linnunlaulua. On siis kevät.]

Kaikkein ongelmallisinta on tekstin kirjoittaminen porukalla. Minusta on toivotonta edes kuvitella saavansa mitään aikaan istumalla kolmen tai neljän hengen joukolla yhden koneen takana ja sanella yhdelle raukalle, mitä tämän tulee kirjoittaa. Minä voin mieluusti ideoida yhteisvoimin, mutta kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa. Minä piilotan keskeneräistä tekstiä sisältävän ikkunan heti kun joku lähestyykin näyttöruutuani.

Kirjoittamisen hajauttamisessa on yhä edelleen sama ongelma kuin peruskoulussa: ihmiset eivät vieläkään osaa kirjoittaa. Tuntu typerältä ensin nähdä vaivaa miettimällä, kuka kirjoittaisi mitäkin. Sitten lukea toisten tekstit ja huomata, että kätevin keino saada niistä siedettäviä on kirjoittaa koko roska itse uudestaan. Tämä on aika vaikeaa toteuttaa vaikuttamatta pikkumaiselta besserwisseriltä.

Tavataan sanoa, että huono englanti on maailman yleisin kieli. Samaan tapaan tuntuu, että huonosti kirjoitetun tekstin määrä ja samalla osuus kasvaa valtavaa tahtia. Voisi toki väittää, että niinhän siinä käy, kun kaiken maailman amatöörit päästetään blogien kautta suoltamaan silkkoa piuhat pullolleen. Todellisuudessa vaikkapa laatublogaajien käyttämä kieli on parempaa kuin monien oikeisiin julkaisuihin kirjoittavien toimittajien. Jopa Hesarista bongaa kaksoipassiiveita jatkuvasti, mutta tämä ei tietenkään ole oleellista.

Joku paikallinen kylähullu korjaili aikoinaan pilkkuvirheitä mummoni hoitaman kirjaston kirjoihin.

Minun haaveissani välkkyy ajatus täydellisestä tiimistä, mutta vielä en ole päässyt sellaisen syntyä todistamaan. Odotellessa kelpaa katsoa kohta alkavaa Diiliä ja uppoutua rauhoittavaan tosi-tv-illuusion maailmaan.

[Kaikkea sitä menee julkaisemaan täydellisen otsikon innoittamana... Mainitaan sekin, että jos joku erehtyy luulemaan kirjoittajaa ylimieliseksi paskaksi, hän on ymmärtänyt täysin väärin.]

Minulla ei ole kauheasti sanottavaa, joten ajattelin puhua itsestäni. Oikeasti kuulin äsken pari mehevää juttua, mutten saata kertoa niitä, kun olivat ikään kuin luottamuksellisia.

Joskus mietin huolestuneena, kuinka pärjäänkään oikeassa maailmassa. Jos vaikka saisin töitä joskus ja kuulisin tärkeitä – eli rahaan liittyviä – asioita. Kuinka osaisinkaan olla hiljaa.

Tietenkin, jos satut olemaan hehkeä ja utelias chicksi, laita meiliä. Kyllä isä ymmärtää [isällä on kyllä arveluttavia pienellä präntättyjä pykäliä vanhemmuussopimuksessaan]...

Lähdin peilaamaan itseäni miettimällä peruskeissiä vessanpöntön puhdistamisesta. Ei sillä, että olisin tehnyt sitä viiteen kuukauteen, mutta tuli tuossa eräänä päivänä mieleen, että voisihan sitä.

Minulle kerrottaisiin, että pöntön pesemiseen kuluu yleensä viisitoista minuuttia. Että yritäpä saada siinä ajassa valmista. Sitten pomoni poistuisi ja löisi oven kiinni. Minä aloittaisin avaamalla pakkini, jossa säilyttäisin wc-harjojani sekä vintage-kokoelmaani aitoa WC-Ankkaa. Nykyään sitä ei tunnetusti saa mistään.

Pakkini avaaminen kuitenkin aiheuttaisi mystisen ketjureaktion, jonka seurauksena vessanpönttö halkeaisi tuhannen päreiksi. Käytettyäni minuutin vartistani olisin vaiheessa, jossa olisin onnistuneesti tuhonnut koko tilanteen. Kutsutaan tätä lähtökuopaksi.

Väitetään ihmisen olevan luovimmillaan pyrkiessään minimoimaan urakkansa. Minä olen vielä luovemmillani yrittäessäni keksiä, miksi jättäisin homman tekemättä. Kaikkein luovimmillani olen sittenkin – en suinkaan blogatessani – vaan pyrkiessäni epätoivon vimmalla paikkaamaan tekemäni mokan.

Ihmeellisellä älynväläyksellä keksisin, kuinka sirpaileina lojuvan pöntön saisi korjatuksi uuden veroiseksi ja kymmenen minuuttia myöhemmin, 11 minuutin kohdalla, voisin viimein aloittaa pesemisoperaation. Suoriutuisin siitä liki ensikertalaiselle kelvollisessa neljässä minuutissa ja olisin valmis parahultaisesti pomoni saapuessa tarkistamaan tulostani.

Enkä voisi kertoa suururakastani, sillä kyseessä oli vain oma tumpulointini. Kaiken venymiseni jälkeen lopputulokseni olisi kelvollisen keskinkertainen.

Hieman vastaavasti kuin 400 metrin juoksukilpailussa. Paukku kuuluisi ja alkaisin kaivaa lähtökuoppaani. Kaivettuani kymmenmetrisen kuopan ja kiivettyäni kuin ihmeen kaupalla ylös sen pohjalta ja vielä pikapikaa täytettyäni sen saattaisin viimein aloittaa juoksennan. Saisin muut kiinni ja tulisin maaliin keskivaiheilla.

Tämänkin tekstin taustalla oli ajatus perjantaina keksimästäni sanasta average, joka olisi yhdistänyt aven ja ragen. Jonkinlainen näennäisestä keskinkertaisuudesta johtuvan ihailun toteutumattomuuden aiheuttama raivo. Valitettavasti muistin väärin, tarkoittamani awe kirjoitetaan kaksoisveellä.

Normaalilla se tarkoittaa lyhennystä Ave Mariasta. Arvatkaa harmittaako. Taas olisi hyvä kuoppa kaivettuna, vailla täyttötarkoitusta.

No, sopii sentään päivän teemaan. Jaksamisia katolisille. Yritän muistella, miltä minusta tuntui, kun kuulin Steve Jobsin syövästä.

Muistan, kuinka luin yläasteella uskonnon kokeeseen ja paavikin kuului koealueeseen [voiko olla uskonnon koetta ilman paavia?]. Kuka on nykyinen paavi?, kokeessa kysyttiin. Oikea vastaus oli PJPII.

Minä kirjoitin sen lisäksi, että hänen oikea nimensä on Karol Wojtyla [kirjoitin tuonkin ensin tavallisella V:llä] ja että hän on puolalainen ja paavinistuimen 265 hallitsija. Kun turhautti, että olin mennyt nuokin hyödyttömät informaationjämät oppimaan ulkoa.

Opettaja antoi sittenkin täydet pisteen tehtävästä. Minä olisin piruuttani antanut hieman miinusta moiselle viisastelijalle.

Kannattaa katsoa PA:n arkistopostaus. Se on tosi hyvä.

Suhtaudun hieman ihmetellen täälläkin kommentoineeseen Meemimammaan. Meemilaakson nimi on kovin kekseliäs, mutta viesteistä ei osaa varmuudella sanoa, ovatko ne jonkun koliksen huonoa huumoria vai ihan vakavissaan tuotettuja [tuon linkitetyn kotisivun advanced-osio on paikoin suorastaan hauska]. Miten vain, tällä kertaa aiheena näkyvät olevan horoskoopit [oliko se joku blogi jotain... ei, mitä mahdan hourailla].

Muistan elävästi, kuinka yhdensänvuotiaana luin ensimmäistä kertaa horoskooppini mummon Apu-lehdestä. Se oli täydellinen luonneanalyysini. Kuvaili valloittavaa persoonaani, hyväili habitukseni jokaista poimua. Lopuksi vielä kerrottiin toivoa herättävästi, että eräs lähipiirini tytöistä olisi kovin kiinnostunut minusta ja pikapuoliin julkistava tämän uutisen.

Minä tietenkin toivoin sen olevan Hän vol. 15.

Parin päivän päästä paljastui, että kyseessä oli kaverini kolmivuotias pikkusisko. Kuinka vain, olin kovin innoissani horoskooppien avaamasta uudesta maailmasta. Hankin käsiini kaikki mahdolliset horoskoopit. Tyhjensin kesämökkimme Apu-lehtiarkistot ja luin läpi jokaikisen.

Yksikään niistä ei sopinut. Ei sinne päinkään. Ei vaikka luin väärien tähtimerkkien kuvauksia, ei vaikka tein pieniä myönnytyksiä. Ei vaikka hankin vuoden vanhan lehden ja yritin elää seuraavaan kuukauden ennalta todeksi.

Siitä lähtien olen pyrkinyt lopettamaan huipulta.

Minä muuten vihaan kaikkia horoskooppini liittyviä stereotypioita [ei millään pahalla, äiti].

Aina torstaisin pyydän JCP:tä piirtämään minulle horoskooppiaiheisen kuvan, mutta hän ei suostu. Idea on kovin yksinkertainen. Pelimies tai joukkaava korvalappustereotyyppi on varustettu stetoskooppia muistuttavalla instrumentilla. Metallisen lätkän sijaan laitteessa onkin kaksi valtaisaa kuppia. Niillä sitten kelpaa koitella niitä horoja.

Kuuntelin sivukorvalla, kuinka jonkin kurssin assitentti selitti oppilaalle, että nykyään jotkut on sitä mieltä, ettei kuuluis käyttää frame-settejä, vaan pitäis tehdä kaikki taulukoilla vaan.

Huh, kaiken maailman porukkaa sitä mennään meillekin palkkaamaan.

Minä menin angstipäissäni avautumaan koulumme suhteesta kielenhuoltoon. Anteeksi, ei ollut tarpeen loukata. Meillä asiaan suhtaudutaan vakavasti ja virheisiin puututaan hyvin nopeasti. Kauaa ei tuokaan kirjoitusmuoto ehtinyt olla esillä vessan seinällä ennen kuin joku kävi korjaamassa.


tappi

Skitso kertoi lopettavansa. Minä voisin ilmoittaa jatkavani. Yritin parhaani mukaan keksiä Sellistiin liittyvää aprillipilaa [tiedättehän, pukeutukaa NTR:ksi ja tulkaa Liisankadun Siwan nurkalle], mutten keksinyt mitään. Tällaisella ilahduttivat lounaanjonottajia.


halpa stobe

Hyi hitto, mitä kuraa. Antoivat sentään mukaan hieman suolapalaa. Menihän se, mutta toista ei tehnyt mieli.

Tänään se sitten sattui ensimmäistä kertaa. Nainen kehui, että onpas sinulla siisti kännykkä [miten vain, aika sotkuisia kuvia se ottaa]. Mitäpä siihen saattaisi muutakaan sanoa kuin, että venttaas, beibe, kumä vilautan mun aiPodii.

[pidän podiani vasemmassa lahkeessa, kun kuitenkin halusitte tietää]

Nuo tukevasti varatut ovat sikäli ihanteellisia, ettei minun tarvitse suotta soimata itseäni [kuka sitä paitsi voisi koskaan ajatellakaan naista, joka juo Pepsi-Maxia?]. Voin keskittyä fiilistelyyn. Sikäli kuin Excelin kanssa nyhräämisessä on erityisemmin fiilistä.

Kiinnostavaa, muuten, että Excelissä voi korvata merkin myös tyhjällä, [Windows-]Wordissa on pakko syöttää vähintään välilyönti, kuten joskus kauan sitten kitisin. Se siitä yhdenmukaisuudesta eri Office-sovellusten välillä.

Havaintojeni perusteella naispuoliset ihmiset ovat yllättävän kiinnostuneita värikkäästä ja hallitun kaaottisesta [tuo kuvakaappaus on kyllä kovin kesy] iCalista. Tämän ilmiön hyödyntäminen reaalimaailmassa ei tosin välttämättä ole täysin triviaalia. Hei, mennäänks meille katteleen mun iCalia? ei välttämättä sittenkään ole kaikkein tehokkaimpia iskulaineja.

ical


Saksantunnilla tuli mieleen vanha lukiomuisto. Minä en ollut paikalla, mutta jonkun muun muisto. Mikko istui pulpettijonon [jostain syystä niitä kutsuttiin riveiksi] etummaisena, lähinnä ovea, joka oli auki. Määrä oli aloittaa kotiläksynä olleen tehtävän tarkistaminen.

Mikko, fängst du bitte an, opettaja kehotti.

Mikko istui sanaa suustaan saamatta, pälyili ympärilleen, aukoi suutaan ja huohotti. Lopulta hänen silmiinsä syttyi oivalluksen pilkahdus. Hän nousi ylös, kävi sulkemassa oven ja palasi paikalleen.

Kenties jätän jutun selityksen exclusive-palaseksi niille, jotka osaavat edistyneempää saksaa.

PA platinum -tilaajat saavat toki käännöksen tavalliseen tapaan. Sekä haastavimpien juttujen tulkintaohjeet [ideana oli viitata keikari-sanaan]. Vain viidellä eurolla päivässä.

Opettaja oli viimein korjannut otsikkoaineeni. Kehui, että sana oli herralla hallussa ja juttu jouheaa, mutta joutui silti antamaan Iin. Kuka on JCP, kuka on Visa Kopu ja ketkä ihmeen jätkät, hän tivasi. Pahimpana puutteena piti sittenkin goatse-läppää. Yritin selittää, että linkin kirjoittamisen lisäksi olin piirtänyt liitteeksi hahmotelman kuvasta. Hänestä sekään ei ollut erityisen hyvä juttu.

Minä kun ajattelin, että elinikäisen oppimisen hengessä olisi hyvä käydä hieman kertaamassa, mutta ei väkisin. Minä nyt toisaalta luulin myös, että kertaushajotus olisi yleisessä käytössä oleva sana, mutta ilmeisesti on sittenkin niin kuin aikoinaan kutsunnoissa kertoivat, että Intti on jees!.

Kirjoitan uuden viestin, kun edellisestä unohtui. Yleensä lisään unohtuneet asiat sellaisiin paikkoihin, joissa kappaleiden välissä ei ole koheesiota. Yleensä siis melkein mihin tahansa väliin.

Lähetin tänään myös tarjouspyyntöjä.

Tarjouspyynnöissä on se ero, jos vertaa vaikka työpaikkahakemuksiin, että niihin saa vastauksen heti. Hyvin ystävällisen vastauksen. Sellaisen, että tekisi mieli ostaa ihan kaikilta tarjokkailta.

Vaan ei sentään. Vain yksi voi voittaa. Huomenna pääsen toteuttamaan ikiaikaisen haaveeni. Kirjoittamaan lohduttavan hylkäysviestin.


Me saimme paljon hyviä tarjouksia ja teidänkin tarjouksenne me saimme. Olemme tehneet valintamme, joka ei tälläkään kertaa osunut teihin. Hauskaa kevättä.


***

Jos lisäys ei liity asiaan millään tavalla, saatan erottaa sen kolmella tyylikkäällä asteriskilla [tiesitte kai että myös obeliski on tuollainen välisymboli eikä kyseessä ole edes sattuma]. Vt on palannut järkiinsä. Rakastan heitä kuin äitiäsi, lukee vanhalle mallille palanneen linkkilistan yllä. Kyllähän se Visa Kopu herkästi sotkee nuorten miestein päät, mutta ei se kauaa kestä.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds