Minä mietin SKM:n ajatusta blogin kasvoista. Aivan noin paljoa en uskaltaisi luvata, mutta alan itse jo kuulla oman ääneni kaikuvan tässä sisällöllisessä onttoudessa. Yllättävän kauan siinä kesti.

Nyt kun mietin asiaa, huomaan, että minulla on jonkinlainen mielikuva kaikista palkissa linkkaamistani blogaajista – kaikkia Lehden toimittajia kenties lukuun ottamatta. En minä niitä jaksa kuvailla, mutta onpa kuitenkin, ja se on tärkeää.

Risto Asikaisesta tuli mieleeni eilinen Levyraati, jossa oli vieraana itse Indx:n Rene [taas tulee tälle sivulle hittejä...]. Poikaparka ei tainnut antaa yhdellekään kappaleella yli viittä pistettä.

Ymmärtäähän sen. Jos olisi ollut antamassa palan sieluaan sellaiselle musiikkihistorian merkkipaalulle kuin Jee, jee, jee, mikään ei varmaan enää tuntuisi miltään. Voin vain kuvitella, jos sitäkään.

En silti jaksa ymmärtää, miksi se suoraan 90-luvulta rahdatulta vaikuttanut euro-pop-kappale oli arvosteltavana. Olisiko se nyt ollut niin vaikeaa ottaa vaikka Arkia mukaan?

,,,

On hirveän lohdullista, kun koulupäivä kestää kymmenestä kuuteen, ja hommiakin alkaa tehdä jo puoli kahdeksalta. Ei ehdi missään vaiheessa potea huonoa omaatuntoa tekemättömistä töistä kuten viikonloppuisin. Voi, olisipa aina arki.

Tänään pidin mm. saksankielisen extemporepuheen iPodista. Olisi se voinut paremminkin mennä, hieman tatsi hukassa. Näytin sentään ihmisille, kuinka laitteen saa buuttaamaan Linuxiin. Sen ne varmasti juuri halusivatkin nähdä.

Tehtävänä oli ottaa jokin laite mukaan ja esitellä se sitten. Naureskelin viimeksi, että aika monella on varmaan tänään mukana kännykkä [jos tosiaan naureskelet tuollaisille jutuille, ei ole mikään ihme, että vitsisi ovat niin huonoja].

Toisin kuin te luulette, minä en suinkaan ollut unohtanut, että esine piti ottaa mukaan. Nappasin podin taskuun ihan varta vasten. Normaalisti en ole kantanut sitä mukana viime aikoina, sillä minulla ei ole ehjiä kuulokkeita, eikä JCP:kään enää lainaa omia vanhoja DiskManin mukana tulleita lelujaan, koska häneltäkin ovat nyttemmin kaikki muut hajonneet.

Hänellä sentään on takuukuitti, muttei vain jaksa hakea uusia. Minä ostin Sonyn hienot ulkomaailman blokkaavat kuulokkeet eBayn kauttaa Hong-Kongista, sillä niitä ei myydä valkoisina kuin Aasiassa. Riemua kesti kuukauden verran kunnes hajosivat. Takuu oli voimassa vain Japanissa, ja laskin, ettei kannattaisi lentää vain sen vuoksi.

Kerran ala-asteen toisella luokalla. Ei, vaan toisella kerralla. Tehtävänä oli ottaa jokin vanha objekti mukaan kouluun ja kertoa siitä sitten toisille.

Minä tietenkään ollut muistanut [muistaakseni opettaja oli yksi harvoja muistaneita]. Harmittelin asiaa isälle illalla, ja hän sanoi, että minun olisi pitänyt poimia välitunnilta kivi mukaan ja kertoa sitten pokkana sen olevan kivikaudelta.

Hän oli ilmeisesti aika tyytyväinen juttuunsa, sillä ei pitänyt minua tyhmänä, vaikken ollut sitä itse keksinytkään. Kuinkas sitä nyt voisikaan pieneltä lapselta mitään noin nerokasta olettaa.

,,,

Kiristyneen dynamiikan vuoksi tiivistämme tahtia ja alamme julkaista kahdestoistanneskatsauksia. Tammikuun 05 kävijäpylväs näyttää varsin hyvältä. Saapa nähdä, jaksanko enää helmikuussa hakata päivitysnappia yhtä ahkerasti. Päiviäkin on vähemmän.



Image Hosted by imagehosting.us


Kuten kaikki itsestään liikoja luulevat, myös minä pidän yöpöydälläni sponsoroituja postitlappuja ja kuulakynää [kiitos TeliaSonera ja Deloitte] siltä varalta, että keksin jotain kuolematonta. Ja mikäpä olisikaan mukavampaa kuin herättyään löytää tyynyltään lappu, jossa lukee:


Risto Asikainen nousi julkisuuteen etupäässä Erin-omaisuuutensa ansiosta.

Minulla oli sentään nukkumaan mennessä mielessäni jokin jutunideakin, mutten sitten viitsinyt kirjoittaa sitä muistiin... Toivottavasti palaisi.

Eikä minulla oikeasti mitään tyynyliina ollut. Vaihdoin lakanat, mutta yhtään tyynyliinaa ei ollut puhtaana. Ei kannata uskoa kaikkea, mitä lukee.

En ole saanut juuri mitään aikaiseksi, mutta jätin sentään bileet ja leffan väliin. Onhan sekin jotain. Olisin mennyt katsomaan Perikatoa, mutta Finnkino ei jostain syystä näytä sitä eikä minulla ole lippuja Kinopalatsiin.

Jotkut väittävät blogaamisenkin olevan vain virtuaalista peniksen pidennystä. Selväähän on, että ihmiset, joilla on aikaa kuormittaa verkkoa tyhjänpäiväisyyksillä, ovat oikeasssa elämässään melkomoisia luusereita. Miten vain, olen onnistunut aika hyvin. Koettakaapa vaikka etsiä Googlesta hakusanoilla längsta kuk...

Jaksoin viimein purkaa risteilyn valokuvat koneelleni. Samalla selvisi yhden satunnaisen videoklipin ääniraidalta [kuva oli silkkaa mustaa], että ruotsalaisnaiset olisivat halunneet jotain kamaa. Miehen olivat sanoneet naisten menneen jo hyttiin, mutte he palaisivat kyllä jos me tarjoaisimme eetä tai muuta.

Näemmä enää ei riitä, että kantaa sytkäriä taskussa, vaikka ei polta.

Viking-Line sentään suhtautuu asiaan vakavasti. He eivät halua, että kukaan vain keksii väittää kenenkään alkaneen polttaa heidän takiaan.

kuva tupakointikiellosta


Loppuun vielä linkkejä katsomisen arvoisiin videoihin. Ensinnä poikkeuksellisesti Hesarista poimittu linkki [miksei HS voi tehdä osoitteista linkkejä, vaan pakottaa käyttäjät kopioimaan ne itse osoiteriville. liittyykö tähän jokin vastuuseikka?]. Neuvosto-virolaisia tv-mainoksia 80-luvulta. Jotenkin avartavaa havaita, että joku mainostaa sitruunoita. Kaikki eivät toimi, kannattaa klikkailla alariveistä alkaen.

Täällä Steve Jobs esittelee NeXT:ä yli kymmenen vuotta sitten [sivu saattaa jumittaa]. Järjestelmällä pystyy tekemään kaiken, minkä nykyisellä Mac OS X:lläkin paitsi, että Mailissa ei enää ole yhtä kätevää keinoa lähetää äänileikkeitä eikä käyttöliittymä toimi enää noin responsiivisesti... Demossa on luultavasti alla n. 33-megahertsinen kone.

Ja onhan tämäkin aika hauska, joskin hieman liian pitkä.

Mokasinpa nyt sitten, kun lankesin spämmerin ansaan. En kyllin selvästi tuonut ilmi itseironista pilkahdustani. Mielessäni oli Tenavat-strippi, jossa Jaska Jokunen ottaa vastaan käytetyn valentinenpäivänkortin, sillä hän tietää, että se on parasta, mitä hän voi olettaa saavansa.

Samalla periaatteella mainitsin tuon saamani spämmin, mutten sitten jaksanut tehdä tausta-ajatustani ymmärrettäväksi. Pahoitteluni ja paheksuntani.

Nytpäs kävi hassusti. Tein nettitestin, jonka tuloksen ajattelin oikein julkaista. Kas tuossa:


mitvit
Olet Mitvit! Uskallat kertoa kaikille, mitä olet mistäkin mieltä.
http://www.lariq.net/blogit/mitvit/


Kuka kuuluisa [sic] huippublogaaja sinä olet?
testin tarjoaa Quizilla [ja suomennoksen minä]


Eikös vain olekin melkein ironista julkaista testitulos, jossa kertoo olevansa kuin joku, joka avoimesti vihaa aivottamia testien täyttelijöitä.

Minun päähäni pälkähti yhtäkkiä ajatus litraisesta lasisesta olutpullosta. Voiko vastenmielisempää ajatusta ollakaan. Pullea ja kolhiintunut, luotaantyöntävän ruskea. Kohta joku muistuttaa, että pienemmätkin olutpullot ovat ruskeita, mutta ne eivät ole sitä samalla tavalla. Myydäänköhän olutta enää nykyään litran pulloissa. En ole seurannut.

Lapsena tietenkin rationaalisena ihmisenä kummastelin, miksi meidän piti tyytyä litraisiin Kokispulloihin, kun aikuiset joivat oluensa yksityisistä pikkupulloista [vuonna -96 markkinoilla hetken ollut muovinen litran kokispullo oli muuten just sopiva, puolitoistalitrainen on minusta turhan suuri]. Ymmärrät sitten isompana, luvattiin. Tämä on yksi niitä harvoja asioita, joita ymmärrän.

Rationaalisesta lapsuudestani muistuu mieleen myös toinen juttu. Olin ehkä neljän, sillä luultavasti muistaisin itsekin, jos olisin viisi ollut. Kolmivuotiaana en kuitenkaan osannut vielä puhua.

Äiti, minä kysyin.
Syödäänkö ihmisiä?
Ei, [nimi], ei ihmisiä syödä, äiti kertoi.
Miksi ei, kummastelin.
No, ei tietenkään. Ja miksi pitäisi?
No, kun eikö maailmassa ole paljon ihmisiä, joilla ei ole ruokaa? [minä tosiaan puhuin kirjakieltä lapsena, pääsin siitä eroon vasta koulumaailman koulimana]
On, mutta ei ihmisiä silti syödä. Kuolleita pitää kunnioittaa.
Eikö tuo ole aika epätarkoituksenmukaista?

Kyllä lapset sentään ovat kultaisia.


Muistan kuin eilisen päivän sen onnentunteen, jonka koin oivaltaessani, että diskoteekki on yhdistelmä levyä ja tiskiä.

Eikun siinähän on vasta tuo disk-osa. Mikäs se teekki sitten olikaan.

Voivoi.

Luultavasti disko-sanan keksijä kävi läpi vastaavanlaisen ajatusprosessin. Hänellä vain lipsahti välilyönti väärään paikkaan.

Tuo tuli mieleeni JCP:n erehdyttyä pohtimaan ääneen, onko Sedu kenties diskoteekkari.

Tänään aloitin yhden kurssin, joka minun olisi kuulunut käydä jo [ja aloittaakin viime viikolla]. Yritin tenttiä sitä ennen joulua, muttei siitä mitään tullut. Menetelmäni oli yrittää oppia kaikki ulkoa ja saada tsägällä pari tehtävää oikein. Luennoitsija on suuri persoonallisuus, joka vihaa moista lähestymistapaa ja peräänkuuluttaa ymmärrystä. Niinpä lupasin itselleni, etten kehtaisi enää toiste yrittää tuolla metodilla, vaan istuisin kurssin kiltisti läpi uudestaan ja tällä kertaa todella tekisin tehtävät. Vaikkei tämäkään kurssi toivottavasti liity loppuelämääni millään lailla.

Sinänsä kaikille tekisi välillä hyvää ajatella hieman kenttiä. Jos kentässä on vain ja pysyy paikallaan, ei tee työtä. Jos siis pitää sadan kilon punnusta suoran käden päässä gravitaatiokentässä, ei tee työtä. Ei vaikka liikuttelisi kättänsä vaakatasossa, kenttäviivojen suuntaisesti [ilmanvastusta ei ole olemassa, jos ette tienneet].

Tämä on tietenkin hyvin analogista oikean maailman kanssa. On lähtökohtainen perusoletus, että jokainen tietää kaiken, oppii lisää ja päivittää osaamistaan. Tämä ei ole vielä työntekoa. Tämä on paikallaan pysymistä. Työntekoa on vasta, kun kiivetään vastavirtaan.

Tuohan kuulostaa melkein kantaa ottavalta. Täytyy palata tyhjänpäiväisyyksiin. Sami Sykkö on TV-juontaja ja Nyt-liitteen tyylisivun toimittaja. Hän kertoo Nöjesguidenissa haluavansa iPodin synttärilahjaksi.

Kuinka kukaan enää tänä vuonna kehtaa puhua iPodista Nöjarin tapaisessa lehdessä, kun se jo viime vuonna oli hieman siinä ja siinä.

Perusinsinööri Veijo Miettiselle tämä voidaan sentään antaa anteeksi. Hän on havahtunut huomaamaan, että oli oikeassa pari vuotta sitten kehottaessaan Nokiaa ottamaan oppia Applelta:

Tasan kaksi vuotta sitten vuosi sitten Veijo ehdotti, että Nokian pitäisi palkata johtokuntaansa Steve Jobs, tuo Applen ideavelho. Ei palkannut. Ottamatta isommin kantaa, kyllä Veijo edelleen uskoo että Steve Jobs keksii tulevaisuudessakin oivempia tuotteita hupielektroniikkaan kuin Nokian johtokunnan harmaahapset.


Minä sain hiljattain sähköpostia pr-vastaavaltani:

Karu selli on linkkilistallasi kohdassa "siitä huolimatta", mutta kyllä siellä sivulla on linkki Pää aukiin, että olisi ehkä syytä vaihtaa astetta ylemmäs + poistaa kilppari ja moroskooppi ja arpoa tilalle kuuluttaja [kirjoitin vahingossa kuluttaja] ja piirikunta.


Voi hitsi, Sellisti on tosiaan linkannut minuun ihan pysyvästi. Voi, kuinka olenkaan otettu, vaikka tiedänkin, että hän teki sen varmasti ihan piruuttaan. Halusi nähdä, kuinka hyppelisin.

Raskain sydämin [minulla on kolme] poistin mainitut blogit listaltani. Tulipa samassa mieleen, että unohdin käydä näyttämässä opiskelijakorttiani sille eiliselle laskuttajaneidolle. Pitäisiköhän perustaa sivupalkkiin erityinen Sukuhauta-osasto kaikkien vastaavien tapauksien varalle. Voisin sitten näyttää, että kuuluin hyvään jengiin.

En sittenkään lisää aivan vielä noita uusia tulokkaita palkkiini. Ei sinne nyt ihan noin vain hypitä.

Sain tuohon blogini überuskottavaan gmail-laatikkoonikin ensimmäisen viestini. Siinä mainostettiin Leffablogi-nimistä uutuutta, joka näyttää tarkistamisen arvoiselta. Minulla on sen verran huono yleissivistys näyttelijöiden, ohjaajien ynnä muiden suhteen, että saatan hyvinkin alkaa seurata. Jospa minulle vaikka selviäisi, miksi näyttelijöitä, ohjaajia ynnä muita olisi syytä tuntea.

Kerron vielä senkin, että riemastuin tänään saksantunnilla nähtyäni kuvitetun Duden-sanakirjan. Siinä saattoi olla pikkutarkka piirroskuva paperikoneesta tai lampaan ruoansulatuksesta ja jokaikinen objekti oli numeroitu ja nimetty viereisellä sivulla. Miksei meillä ole mitään näin upeaa?


Luinpa Hesaria vaihteeksi. Ensimmäisenä hyppäsi silmään otsikko:

Jari Litmasen ura jatkuu Hansa Rostockissa.

Eipä tuo sinänsä kauhean kiinnostavaa ole. Minä vain luin vahingossa, että Hanoi Rocksissa.

Viinin kiroista mielipidepalstalla varoitellut asiantuntija kirjoitti jotenkin tavattoman hienosti.

Alkoholiteollisuus on kehittänyt menetelmän, jolla viinistä voidaan valmistaa räiskyvänvärisiä hiilihapotettuja limuviinoja.

Ansiokkaasti tämä saadaan kuulostamaan kuin valtavalta ongelmalta. Onhan se tietenkin niin, että kitkerän ja pahanmakuisen punkun voisi vielä kauppoihin tuoda, mutta entäs kun breezeritkin tuotaisiin. Ne kun niin kovin makoisia ovat.

Myös veneilylle lisäverotusta vaativalla on kiinnostavia perusteluita.

Veneily, jos mikä, on suurta ylellisyyttä ja huvittelua, jota pystyy harrastamaan vain noin puolet vuodesta. Toisen puolen vuodesta arvokas omaisuus seisoo varastoituna rannalla, mikä aiheuttaa närkästystä joillekin kansalaisille.

Voi tätä närkästystä. Ymmärrän, että veneilijöitä harmittaa, kun eivät pääse vesille ympäri vuoden, mutten tiennyt, että paha olo tarttuu myös niihin, jotka eivät veneile. Minusta avoautoihin voitaisiin kohdistaa erityiset haittaverot. Ne vasta närkästyttävää huvia ovatkin ja seisovat säilössäkin vähintään viisi kuudennesta vuodesta.

Tämä V&W toi mieleeni, mitä äitini pohti jokin aika sitten. Jos lapset siivoavat huonettaan, jonka lattialla on sekaisessa kaaoksessa vaatteita, kätevin keino päästä niistä eroon on kantaa kaikki pyykkikoriin [joskin parempi idea on laittaa ne pyykkikorin kannen päälle, korissa olevat vaatteet kun odottelevat hamaa tulevaisuutta kuin talviteloitetut veneet].

Nyt sama ilmiö on kuulemma nähtävillä myös keittiössä. Sen sijaan, että jääpalamuotit täytettäisiin vedellä ja laitettaisiin pakastimeen, on paljon helpompaa tunkea ne astiainpesukoneeseen...

Peter Elk pohtii SAK:n mainoskampanjaa ja väsää omaa tekstiään kilpailuun, jonka palkintona on matka pois Suomesta. Minäkin osallistuisin meemiin innolla, jos vain osaisin ja ehtisin.

Helppo päättelytehtävä: arvatkaa, missä opiskelijakorttini on.

Aivan oikein, laukussani, matkan jäljiltä, kuin bussikortti viimeksi. Yleensä opiskelijaravintolahenkilökuntamme ei jaksa nipottaa noista asioista, mutta vuodenvaihteen jälkeen on ollut tyystin toinen meno. Eivät tahdo millään antaa opiskelija-alennusta ilman, että kortin vaivalloisesti kaivaa näkyviin.

No, mitä sitten selittämään, että korttini on toisaalla, sillä otin sen pois lompakostani, jotten hukkaisi sitä laivalle, kuten kerran abiristeilyllä ajokortin, ja kuinka bussilipunkin kanssa kävi huonosti ja oletko sinä koskaan onnistunut myöhästymään yhtä monesta bussista.

Hän myöntyi tämän kerran ja käski minun tulla huomenna näyttämään korttiani. Otti oikein nimeni ylös ja kaikkea.

Koko lounaani ajan mietin, mitä hän sillä tiedolla tekee. Tarkistaako tästä lähtien nimen jokaisesta kortista, kunnes minun nimeni tulee seuraavan kerran vastaan? Sitten vasta vetää nimeni yli paperistaan.

Pitää kai syödä jatkossa muualla.


Iltiksessä elämöidään ikuisuusaiheesta: saako punaisia päin kävellä. Minä en kykene ymmärtämään väitteitä, ettei kenelläkään voi olla niin kiire, ettei ehtisi odottaa tyhjänpanttina ja ilman järkevää syytä viittä minuuttia joka ikinen päivä. Minulle on poikkeuksetta juuri niin kiire. Terveisiä vain Kirsi Pihallekin, joka kiukutteli aikoinaan Talouselämässä ihmisiä, jotka tuskastuvat PriceWaterHouseCoopersin [on se kieltämättä aika hiton päheä nimi] pyöröovessa Ruoholahdessa.

Auto voi ajaa ylitse, vaikka kävelisi vihreitä päin. Auto ei voi ajaa ylitseni, jos tarkistan etukäteen, ettei autoja ole tulossa.

Kaverini kertoi äitinsä opettaneen, ettei jalankulkijan kannata suotta painaa liikennevalonappulaa ja sotkea koko risteystä, ellei ole pakko. Siinäpä sentään asennetta.

Jostain kumman syystä kaikki toimii paljon paremmin Ruotsissa. Jos jalankulkijan valot ovat punaiset eikä mistään tule autoa, napin painallus muuttaa valot vihreiksi parissa sekunnissa. Ei minulla tuollaisissa olosuhteissa ole mitään ongelmaa odottaa vihreää.


Käsitellään nyt vielä yksi maailmassa piilevä virhe. Se on tavata-sanan väärinkäyttö. Tavata ei ole sama asia kuin spell tai buchstabieren [lähde: Suomen kielen perussanakirja]. Tavata tarkoittaa tässä yhteydessä vain ja ainoastaan tavuttain lukemista. Suomen kielessä ei ole sanaa kirjain kirjaimelta sanomiselle, sillä sellaiselle ei ilmeisesti ole ollut tarvetta.

Syökää sitä kaikki anglistikot tavauskilpailuinenne.

Mainitaan nyt sekin vielä, että ihan kuin koulussa aikoinaan, minä olen kova viittaamaan uudella blogilistalla. Vaan eipä siitä mitään oikeasti hyödy. Hetken aikaa minäkin sinne mahduin [aivokomppia, siinä luki], kohtuu korkealle peräti, mutta sittemmin olen pudonnut ryminällä tyystin pois. En oikein ymmärrä, mitä linkkejä tuolla lasketaan, mutta kai se tästä selviää pikkuhiljaa.

Hei, keksin vielä uuden merkityksen tuolle otsikolleni! [ohhoh, huutomerkki] Enää tarvitaan linkki.

Sisällönhallitsijani olisi taatusti raivoissaan, jos vielä puhuisi minulle. Kun menin jälleen viimeksi ryöstöviljelemään itseäni noin. Pakkoko niistä avaimista oli mennä jauhamaan, eikö riittäisi, että kertoo niistä busseista nyt vain.

Ja nyt tuli mieleen riipaiseva lapsuudenkokemus, joka täytyy tietenkin vuotaa julkisuuteen. Ala-asteen toisella luokalla harjoiteltiin sananlaskuja. Aapiskirjaan oli painettu aukeamallinen vanhan kansan latteuksia, ja meidän tehtävämme oli ilmeisesti yrittää ymmärtää, mitä niillä pyrittiin tarkoittamaan.

Kotiläksynä oli kirjoittaa sovelias sananlasku kunkin tehtäväkirjassa olleen kuvan alle. Yhdessä kuvista oli poika, jolla oli suuret silmälasit ja lyhyen näköinen lyijykynä. Puuhasi ilmeisesti läksyjä autuas ilme kasvoillaan.

Minua itseäni luultavasti turhautti tuossa vaiheessa aika ankarasti, sillä mahdoin pakertaa omia tehtäviäni jo kolmatta tuntia. En ollut erityisen nopea kirjoittamaan ja muutenkin sain tehtäviini kulumaan mielettömiä määriä aikaa. Niinpä sitten loihdin kuvan alle kuolemattoman lauseen:

Joskus kynä ennen läksyjä loppuu.

Olin jollain tavalla tyytyväinen sananlaskuuni. Kävin näyttämässä sitä vanhemmilleni ja heistä se oli hauska. Isäni mielestä se oli suorastaan Nyhjää tyhjästä -tason tavaraa. Tuo improvisaatiosarja tuli telkkarista niihin aikoihin 90-luvun alussa.

Ja kun koulupäivä viimein tuli, minulla oli jotain, mitä odottaa. Viittasin innokkaana tuon kuvan kohdalla ja sain kuin sainkin vastata. Ja lauseeni luettuani opettaja tuijotti minua elämäänkyllästynyt ilme kasvoillaan. Mitäs sinä oikein viisastelet. Noinko vaikeaa se on osata etsiä oikea sananlasku oppikirjasta, että pitää alkaa jotain omaa tuhrata, hän katsoi kuin halpaa makkaraa.

Joku sitten viittasi ja vastasi oikein: Ahkeruus on onnen äiti. Hipiheijaa.

Viimekertainen kommentointini suomalaisnaisista kirvoitti kommentteja ryhmän edustajalta. Ei kuulemma olisi minunlaiseni tyypin paljoa syytä kattiloita soimailla, ainakaan mikäli vielä joskus elämässäni aikoisin perunoita keittää.

Selvennetään nyt, ettei tuossa todellakaan mitään yleispätevää ollut. Olisihan se toki ollut epäreilua olla noudattamatta stereotypiaa ylivertaisen upeista ruotsalaisittarista. Sitä paitsi se yksi suomalainen oli oikeasti ihan söpökin. Hän ei vain onnistunut oppimaan askeleitani vaikka kuinka yritin tahkota. Vaikka oikeasti hän kyllästyi ennen kuin minä.

Nyt mietin enää, miksi ihmeessä yritin opettaa häntä englanniksi. Ilmeisesti hän ei ollut ymmärtääkseen ruotsiakaan.

Ajattelin tässä antaa kaikille nyypille DIY-ohjeet, kuinka myöhästyä bussista kolme kertaa ja jättää vielä avaimet kotiin. Minulla kun on aika hyvä track-recordi bussitumpuloinnissa [track-record niinku rataennätys. joku pelimies varmaan tekee myös rataennätyksiä, kirjaa montako kaatoa tekee illassa. siis mennessään keilaamaan. niinku got some balls.]

Ensin myöhästyin ihan triviaalisti. Etsin sen aikaa hanskojani, että jäin ratkaisevan puoli minuuttia Reittioppaan par-ajasta ja bussi ehti luikahtaa.

Tiesin, että seuraava reitti käyttäisi toista bussia ja kotini olisi joka tapauksessa puolivälissä matkalla tämän bussin pysäkille, joten poikkesin hakemaan hansikkaani.

Ovea sulkiessani mietin pitkästä aikaa, mitä jos jättäisin vahingossa avaimeni kotiin. En ole ajatellut mahdollisuutta moneen vuoteen.

Lapsena avaimet olivat aina kaikkein pyhintä ja voi sitä rukkaa, joka ne onnistui hukkaamaan. Siinä ei paljoa naurettu, vaan etsittiin niitä koulumatkan lumihangesta, vaikka tiedettiin, etteivät ne olleet oikeasti hukkuneet sinne päinkään. Kerron joskus myöhemmin pyöränavaimestani. Se on oman tarinansa arvoinen juttu.

Juuri mitään avaimia voimakkaampaa ei ollut olemassa, paitsi hissikuilu. Ajatus siitä, että kaikki mikä sinne putosi oli iäksi kadonnut. Ajatus mahdollisen putoamiskuoleman ainaisesta läheisyydestä. Tuo kummasti houkutteleva rako, joka veti puoleensa.

En koskaan unohda, kuinka eräs hoitajani kertoi minulle joskus nelivuotiaana, kuinka hänen kaverinsa oli pudottanut avaimensa hissikuiluun. Se oli hurjinta, mitä olin ikinä kuullut.

Mutta nyt en unohtanut avaimiani. Enkä myöhästynyt bussista. Näin sen kaartavan paikalle minuuttia myöhässä ja aloin kaivaa lompakkoani esille. Se tuntui oudon ohuelta. Muistin poistaneeni sieltä tarpeettomia kortteja, jotten suotta hukkaisi niitä laivalle.

Abiristeilyllä aikoinaan alkuillasta joku avulias sielu tuli vastaan käytävällä ja kertoi, että ajokorttini oli löytynyt. Ai, oliko se hukkunut, minä kummastelin tyylipuhtaasti.

Joskus mietin, onko kursiivin vastakohta suora teksti vai ihan mielettömän vino teksti.

Ja niin nousin bussiin ja näytin lukijalle lompakkoani eikä laite mokoma suostunut vilkkumaan. Nousin pois ja kävin kotona hakemassa korttini.

On turhauttavaa alkaa kaivaa läppäriä laukusta, jotta voisi jälleen etsiä Reittioppaasta elämälleen uuden suunnan. Huomasin, että olisi pitänyt lähteä minuuttia aiemmin. Kone kassiin ja juoksuun. Ovea sulkiessani silmissäni välähti valokuvan tavoin näky avaimista silityslaudalla.

Enkä minä siihen bussiin ehtinyt. Pysäkillä ei ollut ketään eikä kuski nähnyt, kuinka viittelöin tien väärällä puolella. Ja juuri tuossa vaiheessa vuoroväli hyppäsin pariinkymmeneen minuuttiin. Kaivoin koneen laukusta ja aloin lukea matkaa varten avaamiani blogeja. Ei kai sitä saisi alle plus viiden käyttää, mutta tuntui toimivan.


Joku yläkerran naapuri on ilmeisesti hankkinut uudet stereot. Viime yönä kahdentoista jälkeen hän soitti iloista hanurimusiikkia. Nyt raikaa Vanha salakuljettaja Laitinen.

Miten tämä meni. Oliko tyylikäs tapa hoitaa ongelma antaa Teostolle ilmianto, että täällä esitetään musiikkia julkisesti ilman asianmukaisia maksuja?

Päivitys: nyt tulee se biisi, jossa lauletaan Janatuisesta. Pitäisikö lähteä kotonahimassa käymään.

[Juttu sisältää paitsi pohjoismaalaista ystävällisyyttä ja avunantoa myös inhorealistisia piirteitä, joten kehotetaan etenemään varoen ja nenästä kiinni pidellen]

Laivareissun rankin vaihe on loppuraportin kirjoittaminen. Harmittaa, etten ottanut konetta mukaan. Tänään olisi ollut hyvää aikaa naputtaa ja jututkin varmasti paremmin mielessä. Mutta ajattelin, että jos laiva uppoaisi, olisi kohtuullisen typerää hukuttaa samalla kertaa tietokoneeni ja viimeinenkin muisto omasta erinomaisuudestani.

[jollakulla taitaa tosiaan olla vääristynyt kuva oman päiväkirjansa kiinnostavuudesta.]

Vaan eipä auta. Vaikka kuinka koettaisi olla varovainen, näitä sattuu. Julmia olette, puoli sukuani on kuollut. Minä tunnustan, etten fanittanut Kilpirauhasen vajaatoimintaa ja Moroskooppia [linkit tuossa ->] niin kovaa, että olisin niitä omalle koneelleni tallentanut kun se vielä mahdollista oli. Pitäisi aina tallentaa kaikki. Nyt on läppäri merenpohjassa.

Mietinmme me sitäkin, miksi Sata salamaa -biisissä lauletaan Ja laiva valmis on nousemaan. Miten yleistä mahtaa olla laivojen nouseminen?

Reissumme sentään oli kovin nousujohteinen. Sain satamassa – Turun – tietää, että kyseessä olikin vain dokaustyyppinen miniristeily ilman maihinnousuoikeutta. Enkä siis enää ehtinyt varautua omin eväin.

Selitin kavereille, että me viettäisimme seuraavan vuorokauden joka tapauksessa laivahintojen armoilla eikä siihen verrattuna 21 euroa seisovasta pöydästä olisi paha hinta. Suostuttelu vain kesti sen verran, että syömisaikaa ei jäänyt juuri tuntia enempää.

Ja sitäkin vähää tuli vielä häiritsemään se yksi uppsalalainen kohtuupinkeä opiskelijatyttö. Heidän seurueensa oli ollut Suomessa jotain tekemässä jokusen viikon, ja kukin pöytäkunta esitti toisille jonkinlaisen pienen ohjelmanumeron. Hänestä olisi ollut hirveän hauskaa, jos me olisimme tulleet mukaan heidän show'hunsa. Tehtävänä oli toimia taustatanssijana heidän laulussaan, kertsejäkin saisi laulaa, jos tuntisi osaavansa.

Kyseessä oli jokin ruotsalainen opiskelijalaulu, johon he olivat tehneet uudet sanat. Joku matkusti Koshille ja sai sukupuolitaudin. Ratkiriemukasta ja halkihauskaa.

Meillä ei ole tapana kieltäytyä ruotsalaisnaisten tanssiinkutsusta, joten tokihan me menimme. Esitys oli luonnollisesti suurmenestys. Harmittaa vain, etten tajunnut pyytää laulunsanoja itselleni. En tuossa vaiheessa onnistunut ymmärtämään niistä juuri yhtään mitään.

Tarjoilijoiden tultua jo ajamaan pois pyysin vielä, että oma seurueemme saisi esittää ruotsalaiselle perinteisesn meikäläisen ruotsinkielisen laulun. Mera brännvin, ehdimme aloittaa, ja koko joukko oli yhtynyt lauluumme. Jo, det var fint.

Ja olipas meillä hauskaa diskossakin. Niin ruotsalaisopiskelijat kuin venäläispissikset arvostivat kovin movesejani. Minä olin kyllä tuossa vaiheessa sen verran seis, etten jaksanut ymmärtää kauheasti.

Että seuraavassa hetkessä ruotsalaiset olivat jo häipyneet jonnekin eikä ravintolassa ollut kuin persjalkaisia suomalaisia. Minulla ei ollut mitään voitettavaa. Tuohon vedoten tapaan yleensä jättää pelaamatta.

Hengailin naisestaan irti päässeen kaverini kanssa tanssilattian reunalla, kun nelikymppinen siistin näköinen mies tuli juttelemaan. Hän puhui ruotsia ja kommentoi, että siinä ovat jätkät ilman naista. Mutta kannattaa niistä venäläisistä pysyä erossa. Ties mitä tauteja kantavat.

Skulle ni vilja komma till min kabin å runka lite, hän sanoi. Ja minä mietin, ymmärsinkö nyt aivan oikein. Olin äijälle hieman että VSF ja hän selvensi että, vi skulle kunna jämföra vem som har längsta kuk. Kaverini ei ymmärtänyt ukon höpinöitä ja pyysi tulkkaamaan. Painutaanpas helvettiin, tiivistin.

Ja sellaiseksi oli hyttimme siihen mennessä muuttunutkin. Eräs meistä oli ehtinyt laatoittaa yläsängyn ja kaiken sieltä eteenpäin vessalle asti. Pönttöön ei ollut enää riittänyt. Haju täytti koko käytävän enkä voinut kuin nauraa. Otin valokuvan yläsängystä, läntistä pystyi helposti erottamaan suolalihan kappaleet, mutta ette te sitä halua nähdä.

Henkilökunta tuli ja nouti likaantuneet liinavaatteet pois. Me evakuoiduimme parin hytin päähän naapuriin, jonne yksi meistä oli viritellyt jotain alkuillasta. Mynämäestä ja sieltä päin olleet naiset eivät olleet aivan meidän juttumme, mutta kuuntelin kiinnostuneena heidän puheenparttaan ja tarinoita, jotka olivat kovin kaukana minun maailmastani.

Lopulta vetäydyin nukkumaan taxfree-kauppaa vastapäiselle ikkunalaudalle, josta kaverini herättivät ja ohjasivat hyttiin, jonka ominaishajua eivät ilmeisen voimakkaat puhdistusaineetkaan olleet saanet kätketyksi.

Minä tykkään ilakoida mainiolla krapulankestävyydellä. Tapaan olla aamusella aivan skarppi, vaikka nytkin olin nukkunut vaatteet päällä, sillä jostain syystä minun peittoni oli se, jonka päälle kaveri oksensi. Luultavasti kaikki johtuu vain siitä, etten kestä sellaista määrää viinaa, joka tarvitaan, että päästäisiin sellaiseen olotilaan, kuin kaverini. Mikäpä siinä, makoilimme hytissä sen päivän ja heitimme levotonta juttua minihameista.

Huomasimme, että krapulassa sosialiseeraaminen on varsin viihdyttävää toimintaa. Päätimme, ettemme jatkossa enää suotta joisi yhdessä. Yöllä liikkuminen on kallista ja vaivalloista ja baareihinkin saa maksaa. Kukin sen sijaan kalsarikännäilköön ensin kotona ja kokoonnutaan sitten porukalla potemaan jonnekin.

Krapulahakuinen juominen on yksi yhteiskuntamme viimeisiä tabuja, ja se on aika murtaa. [mahtaako olla sattumaa, että myös tabletin voi murtaa. juuri muuta sillä ei sitten voikaan tehdä.]

Vielä kaksi kiinnostavaa linkkiä.






Hänen kasvonsa kalpenivat ja suu juuttui ikuisuudeksi niille sijoilleen. Mietin, ettei jutultani ollut väriä tai hajua puuttunut, mutta mauton se tosiaan oli.

Bussilla voi ajaa myös liian kauaksi, vaikka luulisi, että on helppoa osua oikeaan seuraavana päivänä, jos on jäänyt edellisenä pois yhtä liian aikaisin. Vantaan takamailla, lentokentän kupeessa, ei ollut joudettu auraamaan jalkakäytäviä, vaan hyhmäistä puolisohjoa riitti kenkiä syvämmälti.

Ihmisiä ei näkynyt, eivätkä hekään tuntuneet tietävän, missä olivat.

Lopulta löysin niin suuren tien, että sen nimi näkyi bussipysäkin kartasta. Sijaintini selvittyä epäusko oli vielä suurempi kuin etäisyyteni kohteesta. Ja se oli paljon.

Ei minulla tietenkään ollut puhelintakaan, jotta olisi voinut soittaa, että tulen puolitoista tuntia myöhässä. Puhelin unohtuu silloin kun lähtee kiireellä. Ja kun on kiire, myöhästyy lopulta ja tarvitsee puhelinta.

Vastaan tuli Motonetin myymälä. Ikkunateipeissä kerrottiin, että myyvät kompressoritarvikkeita, automaaleja ja kännykkäkamaa. Toisessa teipissä oli kuva pariskunnasta kaksine lapsineen. Koko perheen ostospaikka siinä luki.

Tilaisuus oli rakennuksen toisessa kerroksessa ja alaovi lukossa. Minulla ei vieläkään ollut puhelinta eikä talon ovikello toiminut. Mietin, pitäisikö murtautua johonkin autoista niin että hälytin alkaisi soida ja kutsuisi jonkun ikkunaan.

Valitettavasti osaan murtautua autoon vain niin, että hälytin ei ala soida. Se on normaalisti hyödyllisempi taito.

Lopulta tyydyin perinteiseen ratkaisuun ja aloin pommittaa talon ikkunoita lumipalloilla. Viidennen jälkeen joku huomasi ja tuli avaamaan oven. Ei mennyt aivan tuubiin, ei. Nilkat märkinä lopun päivää.

Minä sitten lähden sinne Ruotsiin, joten älkää suotta odotelko mitään vähään aikaan. Hejdå!

fiona ja dove

Lentokenttäbussit ovat oma lukunsa. Bussifirman edustavimmat autot on varattu poikkeuksetta noille linjoille, tunnelma on arvokkaan hämärä eikä interiöörin harmoniaa ole edes mainostarroilla pilattu. Käytävän vasemmalla puolella on jopa hattuhylly.

Traagisinta noissa busseissa ovat niiden kuljettajat. Olisivat arvatenkin aina halunneet olla lentäjiä, mutta eivät syystä tai toisesta päässeet toteuttamaan haavettaan ja ryhtyivät edes kuljettamaan porukkaa lentokentälle.

Muista linjoista poiketen näissä busseissa on oikein mikrofoni ja kaikki. Kuljettaja pääsee kuuluttamaan yleisölle, että tämä pysäkki on kotimaan terminaaliin pyrkijöille ja kaukoterminaali on vuorossa seuraavana. Tuossa vaiheessa pahaisesti kotimaassa reissaavat poistuvat häveliäästi luimistellen. Hyvää matkaa, kuljettaja saattaa vielä toivottaa mikrofoniinsa.

Tämänkertainen otti roolinsa sittenkin aavistuksen yli-innokkaasti. Hän aloitti mikkisessionsa jo Steissin päässä [aika harva kirjoittaa sitä Stace, mistä sitten johtuukaan]. Hyvät matkustajat, täällä puhuu kuljettajanne Ilmarinta, hän aloitti ja kertoi arvioidun aikataulun ja säätilan kohteessa. On mainio ajosää, hän ilakoi ja kertoi matkanopeuden nousevan jopa 80 kilometriin tunnissa. Myötätuuli ei hirveästi nopeuttaisi matka-aikaa, sillä aikataulussa piti pysyä, mutta hän lupasi, että säästynyt polttoaine näkyisi pitkällä aikavälillä lipun hinnassa.

Mieleeni muistui, mitä olin ajatellut jälleen edellisenä yönä baarissa. Joskus pienenä kun lensimme, ja äiti sanoi, että edessä olevan penkin taskusta saa ottaa mukaansa minkä tahansa lehden. Ja minä halusin ottaa turvallisuusohjeläystäkkeen. Ja äiti sanoi, että minkä tahansa paitsi sen.

En minä niistä muista ollut kiinnostunut.

Mikäs siinä, että kuski höpötti jotain asiaankuuluvaa koko matkan ajan. Pyydämme välttämään tarpeetonta liikkumista matkan aikana sekä pitämään turvavyöt suljettuina koko matkan ajan [mitkä ihmeen vyöt? eikä kukaan edes tullut paikalle, vaikka kuinka kilistin kelloa]. Mutta kertoessaan, ettei kustannussyistä kyllä millään saata tehdä välilaskua missä tahansa, hän meni intoilussaan hieman turhan pitkälle.

Yhtäkkiä löysin itseni moottoritien varresta jostain päin Vantaata. Kysyin ensimmäisiltä vastaan tulleilta ihmisiltä reittiä määränpäähäni, ja ystävällinen eläkeläispariskunta tarjoutui saattamaan minut oikealle pysäkille asti. He tosin tarpoivat auraamattomassa lumessa sen verran tuskastuttavaa tahtia, että pysäkin näköpiiriin saatuani kiitin avusta ja kiiruhdin paikalle.

Tietenkin bussin saapumiseen kesti ainakin 20 minuuttia, ja pariskunta ennätti ohittaa minut pysäkkeineni moneen kertaan. Kaikkiaan kaksikymmentä kahdeksan. Ilkikurinen virne kasvoillaan, minua sormillaan osoitellen. Katselin mummelin takinliepeessä roikkunutta KOP-oravan mallista heijastinta. Sen täytyi olla ainakin kymmenen vuotta vanha. Kuinka ihmeessä jollakulla säilyisi sama heijastin kymmenen vuotta?

Toisaalta, takkikin saattoi olla hyvin alkuperäinen.

Paremman puutteessa skannailin vartin verran ammattitaidon mm-kisoja mainostanutta julistetta. Sen alareunassa oli rivi sponsoroivien yritysten logoja. Useimmat hiljaa ja tyytyväisinä, joillakin sentään myös piristävä slogani kuten: Kemppi – the joy of welding. Minä tietenkin miettimään, pitäisikö vieressä komeilleen Makitankin sanoa: Makita – the joy of screwing.

Sinänsä ammatti-sana on kokenut pienen arvonlaskun. Onko ammattimiehen ja miehen suhde sama kuin ammattikorkeakoulun ja korkeakoulun? Entä ammattiurheilijat. Tutkintonimikkeetkin saattavat häiritä tottumattomampaa, esimerkiksi artesaani ei sano kaikille mitään [saati binomi]. Kurtisaani sitä vastoin on tutumpi termi. Kuten koulutusalan kuvaus kuuluu:


Valmistuneet toimivat joko toisen palveluksessa tai itsenäisinä ammatinharjoittajina käsityön, tuotannon ja palvelun ammateissa.


Tuli se bussikin lopulta.

Minä olen jälleen kotona ja niin paljon myöhässä, ettei millään ole enää merkitystä.

Olin Populus-nimisessä paikassa kuuntelemassa, kuinka erään yhdistyksen ihmiset lauloivat karaokea. Sinänsä pidin huolta uskottavuudesta, etten kulkenut järkevintä tietä metroasemalta Aleksis Kiven kadulle. Jottei vain kukaan keksisi epäillä minua huorissa käynnistä.

Tuskinpa keksisi. Bisseenkin pyysivät papereita.

Hienointa paikassa oli sittenkin kaupungin paras valikoima. He myivät Campari Mixxiä! En yleensä käytä huutomerkkejä, sillä se on tunnetusti kovin junttia, mutta tuossa oli tarve kuin etiketissä kaksi äxxää.

Näin jossain vaiheessa viime syksyä taxxin kyljessä mainoksen, jossa oli kaksi pulloa, luultavasti peräti äksän mallisesti aseteltuna. Punainen ja keltainen. Myivät jopa molempia makuja.

Vuosi sitten Euroopassa pariin otteeseen käydessäni yritin metsästää tuota juomaa ja löysin lopulta yhdestä saksalaiskaupungista. En pyri olemaan salaperäinen, en vain kuollaksenikaan muista kaupungin nimeä tähän hätään. Sielläkin myytiin vain punaista versiota. Keltaista en ollut aiemmin nähnyt. Oikeasti niitä on olemassa muistaakseni pari makua enemmänkin.

Kyseessä on siis Campari-pohjainen limuviina, vaikka eihän Campari mikään viina ole. Jos tuosta tulee hirveä hitti olen tietenkin ollut edelläkävijä. Jo minun isomummoni oli Campari-friikki. Silloin oli kai kieltolaki eikä sitä edes myyty Suomessa. Minun ikäluokkani järjestämissä bileissä tuo on varma valinta matkaevääksi: kukaan ei tule pummaamaan. Miten hitossa joku voi maistua noin pahalta, vaikkei siin oo alkoholiakaan paljo paskaakaan, kuuluu yleisin kommentti.

mixx-pulloja


Tässä sitä vain remutaan, vaikka kiire olisi. Pitäisi taittaa yksi lehti, toteuttaa yksi juliste, suunnitella yhdet nettisivut ja uudistaa toiset. Olisi tietenkin suotavaa, että kaikki olisi valmista maanantaina. Viikonloppuna menen sentään kurssille, joka opettaa minua viimein tietokantajulkaisemaan webissä. Minä kun en moista osaa ja tunnen suurta alemmuudentunnetta.

Mitä siis kuuluu vastata, kun kaveri kehotti lähtemään maanantaina risteilemään Ruotsiin?

Luin jostain joskus teorian, jonka mukaan maailma olisi parempi paikka, jos kaikki ihmiset olisivat Michael Jacksoneita. Eläimistä en tiedä.

Olen joskus miettinyt, olisiko maailma parempi paikka, jos kaikki olisivat niin kuin minä. Tietenkin olisi, keskimäärin. Minähän olen fiksu ja filmaattinen ja kovin monessa asiassa keskivertoa etevämpi [etenkin, jos joukossa on yksikin nolla]. Sittenkään se ei koskaan etenisi minnekään, vaan pysähtyisi paikoilleen jo siitä syystä, että olen häpeällisen huono integroimaan enkä oikein osaa piirtääkään.

Kuvitellaan, että ihmiskunta oppisi joskus pysäyttämään ikääntymisen. Kaikki eläisivät ikuisesti, ja lastenhankinta olisi kielletty. Jossain kenties eläisi jokin perverssi luomuhippiryhmittymä, joka väittäisi että kuolema kuuluu luonnollisena osana ihmiselämään ja kieltäytyisi ottamasta ikuisen elämän tarjoavaa ihmelääkettä. He kuitenkin kuolisivat pikapuoliin sukupuuttoon, sillä tottahan heidät olisi muiden ihmisten tapaan steriloitu jo synnytyssairaalassa.

Ja jos sattuisi käymään oikein huono mäihä, koko tässä populaatiossa ei olisi yhtään kyllin fiksua yksilöä, joka onnistuisi ratkaisemaan ihmiskunnan kohtaamat ongelmat. Pahimmassa tapauksessa fuusioenergia jäisi kokonaan kehittämättä, eikä G5:kään välttämättä ikinä saavuttaisi kauan sitten luvattua 3 GHz:n kellotaajuutta. Siinähän sitten riutuisivat mokomat.

JCP kiirehti korjaamaan, että mallissani on vikaa. Tokihan ihmiset silti kuolisivat, vaikka ikääntyminen olisi estetty. Niinjoo, johonki salamurhiin, arvelin. Hän kertoi kyllä tarkoittaneensa etupäässä onnettomuuksia. Kaikenlaista. Tulevat sitten sotkemaan toisten hienot teoriat.

***

Ostin äskettäin kaupasta pehmeästi levittyvää Voimariinia. Minusta Voimariini on maultaan ylivoimainen kaikkiin kilpailijoihinsa verrattuna, mutta on kovin hitaasti pehmenevää lajia. Siksipä pehmeästi levittyvä vaihtoehto on kovin lähellä täydellistä kompromissia. Äitini on jostain syystä eri mieltä ja ostaa aina tavallista. Tuon vuoksi oli lopulta pakko muuttaa kotoa, ei vain kestänyt enää.

Pehmoversio oli viimeinen, jonka purkkia ei ollut pilattu EU:n sanelemalla Oivariini-tekstillä. Kyllä saavat taas kriitikot kitisemisen aihetta. Toisaalta juttua on uutisoitu sen verran, että Valion ei varmaan tarvitse pitää mitään erityistä Nothing Changes But The Name -kampanjaa.

Nuo ovat aina niitä hauskimpia. Olettiko joku oikeasti, että Raider muuttuisi joksikin muuksi tullessaan Twixixi. Silloin kyllä saattaisi ollakin syytä kampanjaan.

Oivariinikin voisi kampanjassaan kertoa, että Myös nimi muuttuu. Siis jos Oivariini vaikka päättäisikin tästä lähtien olla puolisynteettinen moottoriöljy. Olisihan se huomaavaista kertoa kuluttajille. Etenkin, jos pakkausta ei muutettaisi.

Olinpa juuri katsomassa hellova show'ta. Anteeksi kielenkäyttöni, mutta standupperit tapaavat kiroilla. Ei siis turhaa kielenköyttöä [olenkohan keksinyt tuon aiemminkin, muista enää].

Standup-komedia on tietenkin valtavan trendikästä, joten täytyyhän minun olla aiheesta vilpittömän innostunut. Nuoria aloittelijoita, muutama kokeneempi tekijä. Viimeisenä Paul Westlake -niminen suomalaistunut britti, jonka olen varmasti nähnyt jossain.

Kuulin, kuinka koko sali kuiskaili toisilleen. Onks toi se äijä, joka on tehny sen enkunkirjan.

Kovin luultavasti. Pitäisikö noita juttuja yrittää analysoida jotenkin rationaalisesti. Mitäpä suotta. Ja olivathan monet niistä jälkeenpäin viisastellen käsittämättömän huonoja. Mitä hauskaa siinä muka on, että esiintyjä kysyy, onko joukossa suomenruotsalaisia. Muutama sitten taputtaa jossain nurkassa [taputtaminen tarkoittaa tuolla samaa kuin kyllä]. Saatanan hurrit, kivahtaa esiintyjä. Kyllä kai sitä on huonompiakin syitä ollut nauraa.

Kukapa voisi olla tuntematta sääliä r-vikaista esiintyjää kohtaan, joka ihmettelee, miksi puheterapiassa käytettävän täristinlaitteen nimen pitää olla tremolaattori. [jätetään hyvät jutut toistamatta. joku sentään tienaa niillä leipänsä]

Tietenkään en voi olla vertaamatta blogaamista ja standuppia. Mietin, millaista olisi, jos joku jatkuvaan hauskuuttamiseen kykenevä blogaaja [ah, niin moni olisi toivonut noiden sanojen tulleen linkitetyksi omaan blogiinsa] kirjoittaisi tekstiään reaaliajassa ja yleisö seuraisi tirskuen ja hakkaisi hymiöitä niin kovaa tahtia, että sormet kramppaisivat.

Virtaavaa tekstiä. Minusta on periaatteessa hyvin huvittavaa, että RSS on hirveä Juttu. Vuosikaudet meillä on ollut just siistejä nettisivuja teksteineen, kuvineen ja fläshsotkuineen. Ja seuraava läpimurto on, että joku keksii tarjota pelkkää paljasta tekstiä.

Ja minä ihmettelen, miksei kukaan siltikään tunnu tietävän, mistä on kyse. Kuinka ihmeessä on mahdollista, että TKK:lla tietojenkäsittelyä opiskeleva kohtapuoliin valmistuva teekkari ei tunne koko lyhennettä. Mitä ne siellä oikein opettavat?

Jostain syystä tulee mieleen tänään lukemani artikkeli, jossa kerrottiin opiskelijoille, kuinka tunnistaa stressin oireet. Vaikeus nauttia seksistä. Vittuileexne.

Minua huolestuttaa vituttaa- ja vittuilla-sanojen liikakäyttö. Luonnonvaroja ei pitäisi käyttää nopeammin kuin ne uusiutuvat. Tätä vauhtia meillä ei ole öljyä enää viidenkymmenen vuoden päästä, varoittavat äidinkielenopettajat. Mutta niinhän ne varoittivat aikoinaan jo isovanhemmille ja aina löytyy uusia fuckeja täyttämään kasvavaa kulutusta. Mahtaa vituttaa.

Hymähdytti myös lukea Tekniikka&Taloudesta Tiedon kasvu lisää tietämättömyyttä -otsikoitu artikkeli. Siinä kerrotaan uusimmasta fysiikan nobelistista, David Grossista, joka toteaa tietämättömyyden kasvun olevan tiedon kasvun tärkein seuraus. Pitkämielisimmät muistavat minun kirjoittaneen sattumalta aivan samaa aiemmin tänään.

Tuosta ei saisi ottaa ongelmaa, mutta myönnän, että se rajoittaa minua. Minun pitäisi tuntea perusteet kaikista asioista, jotten sortuisi aivan nyyppävirheisiin. Blogaajan tärkein tehtävä on olla jatkuvasti helvetin oikeassa. Jos minä luulen oivaltaneeni jotain kiinnostavaa vaikka ihmisten käyttäytymisestä ja kirjoitan sen tänne kuin suurenakin juttuna, sosiologilukijani ovat heti lyömässä sen alas mainitsemalla sen olevan peruskurssin helpotetun oppikirjan johdantokappaleen toisen perusteesin pelkistys.

Todellisuudessa keksin pyörän mieluusti uudestaan vaikka päivittäin, mutta täällä on pakko vetää roolia. Niinpä tyydyn kirjoittamaan Ilta-Sanomista ja Macintosheista.

Kaikki eivät välttämättä nähneet otsarypyilläänkään otsikon ja tekstin yhteyttä. Stand up, get up on SubTV:n idols-tyyppinen ohjelma, jossa seulotaan uusia koomikkokyjä. Iiro Seppäsen taikuriohjelmassa oli kerran jokin järkyttävä europop-bändi, jonka biisin kertosäkeistö kuuluii tenhoavasti Stand up, get up, embrace the power.

Eikä se näemmä unohdu.

Vesikatkon merkityksenkin ymmärtää parhaiten vasta nukuttuaan tunnin liian kauan. Onneksi vedenkeittimen pohjalle oli jäänyt kupillisen verran. Sellaista määrää ei saisi tietenkään keittää; keittimessä on minimiviiva.

Siinä missä klassinen näkemys aiheesta, onko lasi puoliksi täynnä vai tyhjä vai sisältääkö se kenties piimää, myös suhtautuminen vedenkeittimien minimiviivoihin jakaa kansaa kahtia [kuka hullu nyt piimää kaataisi vedenkeittimeen?]. Joidenkuiden mielestä koko viiva on älytön, koska samalla laillahan se toimii kuin muutenkin, vettä vain on hieman vähemmän. Toisten mielestä viivan olemassaolo on merkittävä indikaattori sen tarpeellisuuden puolesta.

Minä kuulun jäljempään ryhmään, mutten noudata itseäni.

Päivän meemikysymys kuuluu: dippaisitko hammasharjasi vessanpönttöön? Minä kyllä muuten, mutten tuohon pönttöön. Laitoin WC-ankan boikottiin pari vuotta sitten, kun muuttivat nimensä WC-duckiksi, ja tulokset alkavat näkyä.

Sarjassamme Näin menestyt elämässä ja saat lukijoita blogillesi [eikö kyseessä olekaan yksi ja sama asia?]: vessanpöntön kansi kannattaa sulkea ennen kuin pesukoneen laittaa päälle. Minulla on pudonnut pönttöön vessapaperirulla sekä koneen päällä tuomiotaan odottanut kasa puhdasta pyykkiä. Kaikkien ihmetykseksi pönttöön pudonneet paidat jumittuivat niin etevästi, ettei yksikään kastunut.

Meikäläinen pönttö on todennäköisyyksien valossa varsin ärhäkkä kastelemaan sinne pudonneita vaatteita. Saksalainen ns. hyllymallinen pönttötyyppi on tiettävästi suunniteltu juuri tämä silmällä pitäen. Käyttömukavuus tavanomaisessa tilanteessa on jäänyt vähemmälle huomiolle. Pöntönkannen auki jättäjien lisäksi hyllymalli lienee rate my poo -palvelun käyttäjien suosiossa [oikeasti, älkää klikatko... olin minä tuon sivun nimen kuullut, mutten tiennyt, että se on oikeasti olemassa. nyt vain odotellaan, milloin tietokoneeseen saadaan hajukortti].

Korteista ja käyttömukavuudesta tavanomaisessa tilanteessa puhuttaessa on vaikeaa sivuuttaa pankkiautomaattien toimintaa pankki/luotto-yhdistelmäkortin kanssa. Nykyään on mahdollista nostaa käteistä myös velaksi. Tämän vuoksi pankkikortin käyttäjän on joka ainoalla kerralla rahaa nostettaessaan mainittava, ettei halua nostaa rahaa luottokortin avulla. Joutuuhan kaupassakin erikseen mainitsemaan, kummalla maksaa, mutta siellä siitä sentään saa kiksejä [ensimmäisen viikon ajan ainakin].

Ja tunnusluvun syöttämisen jälkeenkin joutuu nykyään painamaan entteriä. Ei tästä ollut puhetta ennen EU-kansanäänestystä.

Oli minulla jotain asiallistakin, mutta en muista enää. Se on varmasti lohdullista. Kirjoitin mielestäni eilen kovin asiallista pohdintaa rinnoista, ja sain juuri kuulla välikäden kautta pr-vastaavani hieroskelleen käsiään, että noniin, ihan oikein sille, että menetti taas yhden lukijan, kun tuollaista menee kirjoittelemaan.

Tapasin eilen yhtä hallitusta vaihdettaessa monta mielenkiintoista vanhempaa opiskelijaa. Minua on jotenkin turhauttanut joidenkin kanssakoululaisteni näkemyksenpuute, mutta näillä tyypeillä sitä tuntui olevan sen verran, että sain jälleen ymmärtää, että minulla on edessäni pitkä matka.

Minusta tuntuu lähes poikkeuksetta, että mitä enemmän opin, sitä enemmän ymmärrän, etten tiedä mistään mitään. Ja pidän sitä lohdullisena. Jonkinlaisena vapauden illuusiona.

Kertoivat yhdestä entisestä assistentista, ja ymmärsin itsekin olleeni hänen opetettavanaan. Ei teidän ole tarpeen häntä tuntea, kutsutaan siis vaikka Saijaksi. Minun mielikuvani Saijasta on, että hän on ihastuttavan häiriintynyt ihminen. Pitämissään tenttiä edeltäneissä harjoituksissa hän korosti, että muistakaa nyt, että vaikka tämä asia tuntuu turhalta ja typerältä, teidän ei tarvitse osata sitä kuin pienen ohitsekiitävän hetken ajan. Sen jälkeen voitte unohtaa aivan kaiken. Tämä on vain tällainen jonkun opetusohjelmaan onnistuneesti lobbaama kurssi, jolla ei ole mitään merkitystä valtaosan tulevaisuuden kannalta.

Muutamaa vuotta aiemmin hän oli kuulemma innostunut tanssimaan pöydällä joillain sitseillä. Yleisön huudeltua villisti akateemisissa älykköpiireissä tunnettua korkealentoista housut pois -kehoitusta hän oli lopulta toteuttanut ehdotuksen. Paikalla olleet fuksit olivat katsoneet ihmeissään.

Vielä enemmän ihmeissään he toki olivat Saijan saavuttua seuraavana aamuna esittelemään itseään pääassaroimansa kurssin aloitusluennolle. Kuulemma koko sali puhkesi aplodeihin.


Ei sillä, että olisin ajatellut koko päivää rintoja, mutta kirjoitanpa vielä muutaman kommentin. Viime viestini tarkoitus oli siis miettiä jonkinlaista analogiaa aiemman katastrofipohdintani kanssa. Sanoin siinä, että jos en ole tuntenut tai edes tiennyt ihmistä ennen kuolemaa, en voi surra häntä sen jälkeenkään, vaikka lehdet kirjoittaisivat hänestä kuinka. Tämän vuoksi myönnän, että Aki Sirkesalon katoaminen merkitsi minulle enemmän kuin sen, jonka nimeä en osaa tähän lainata.

Vastaavasti en jaksa kiinnostua nimettömistä rinnoista, ellen osaa liittää niitä ennakolta jollekulle. Niinpä Frostellin alastonkuva koskettaisi minua samalla tavalla kuin Sirkesalon kuolema. Minulle ennakolta tuikituntematon Varjus on kuin kuka tahansa uhreista [seliseli, sua vaan harmittaa, kun et ole osannut löytää Janinan kuvaa nedestä].

Mietin sitäkin, että äärimmilleen vietynä rinnat ovat kai peitossa niin kauan kuin nännit eivät näy. Imetettäessä jotkut sitä vastoin käyttävät erityisiä imetysliivejä, joista nännin saa [kai?] kaivettua ulos niin, ettei koko rintaa tarvitse esiin pullauttaa [joku voisi arvella moista yhtä tarpeelliseksi keksinnöksi kuin kalsarien sepalusta].

Ilmeisesti kyse ei siis olekaan mistään yksittäisestä tekijästä, vaan laajemmasta kokonaisuudesta. Tämä ei ole sinänsä mitenkään yllättävää, kokonaisuuttahan miehetkin aina korostavat arvostavansa.

Olen miettinyt myös rintojen itseisarvoisuutta. Kauneus viehättää minua kovasti, oli kyse sitten ihmisistä tai esineistä, hengestä tai materiasta. Tulisiko miesten olla aina ja kaikkialla kiinnostuneita näkemään jokaikinen rinta? Jos nyt unohdetaan lääkärikirjojen kauhukuvat, väitän, etteivät rumat rinnat ole sen kiinnostavampia katseltavia kuin rumat naamat tai betonilähiön kerrostalotkaan. Eikä edes betokerrostalon suuri koko auta asiaan.

Tarkoitus ei ole nyt arvottaa ihmisiä ulkonäön mukaan, vaan puhua ainoastaan pinnallisesta estetiikasta. Onko nykyajan kiiltokuvamaailma tuhonnut minut, hurskastelenko vai kuuluuko totuus, ettei rumia rintoja olekaan.

Mitäpä tässä, olen vain niin tyytyväinen saatuani viimeksi tuskailemastani kurssista parhaan mahdollisen arvosanan. Se on lohdullista, sillä aion opiskella asiaa jatkossa lisää. Se on harvinaista, sillä tapaan mokata jopa saksan ja ruotsin kurssit aina mystisesti viime metreillä, vaikka itse kurssi olisi tuntunut pykälää liian palikalta.

Hmm... porukkaa tummissa puvuissaan kakkukahveilla tuossa käytävällä. Pitäisikö käydä kuokkimassa.

Totta kai se toimii. Janinaa hakemalla on löydetty tänne jo lähemmäs kolmekymmentä kertaa. Joku jopa Rinnat.-haulla. Voi kuinka olen ilkeä ihminen.

Varjus-kohun aikaan ihmettelin ääneen, miksi joku olisi kiinnostunut jostakusta – ymmärtääkseni – b-luokan nobodystä [kyllä sillä vissiin jonkin verran bodyä oli, kun kerran noin kiinnosti]. Mainitsin, että saattaisin juuri ja juuri ymmärtää, että joku innostuisi Janínasta, joka on sentään usein esiintynyt kuvissa, muttei ymmärtääkseni julkisesti koskaan näyttänyt mitään.

Minun näkemykseni mukaan netistä löytyy valokuvia paljaista rinnoista turtumukseen asti. Taatusti suurempia ja pienempiä, pystympiä ja riipumpia, ruskeampia ja valkoisempia, kauniimpia ja groussempeja kuin Frostellilla tai Varjuksella. Olisi kovin kiinnostavaa tietää, kuinka suuri merkitys henkilön tuttuudella on ja paljonko ulkonäölliset seikat painavat [joitakuita kiinnostaisi kyllä enemmän tietää, paljonko Frostellin rinnat painavat]. Mitä jos kuvassa olisivat vain rinnat, muttei lainkaan Frostellin kasvoja. Paljonko sen kiinnostavuus laskisi?

Kenet suomen kansa mieluiten näkisi yläosattomana? Ja voi hyvä elämä, älkää nyt vain sanoko, että Tarja Halosen.

Kovin ironista [täyttä rautaa, siis], että dna keksi samana päivänä hinta- ja rinta-sanojen samankaltaisuuden. Jestas sentään, mitkä hinnat, päivittelevät Metron takakannessa.

Eilen illalla olin hyvällä tuulella, ja mietin, kuinka pienestä kaikki on kiinni. Ei enää viime viikkoina vallinnutta miksen minä koskaan enää lainkaan niin kuin ennen -angstailua keskittymiskyvyn katoamisesta, vaan silkkaa seesteistä tyytyväisyyttä. Minun aiemmin lytätyn tuotokseni kakkositeraatio otettiin kiittäen vastaan. Helpollapa minuakin huijataan.

Mietin, että olin saanut yhden tyytyväisyyden kuin kaupan päälle. Viime torstain ja perjantain välisenä yönä sain idean, perjantaiyönä Pahan maan myöhäisnäytöksen jälkeen väänsin sen väkisin valmiiksi, sillä määräaika oli kahdeksalta lauantaiaamuna. Ja olin tyytyväinen.

Ja nyt, muidenkin pidettyä, se aktualisoitui kuin uudestaan. Jälleen sain olla tyytyväinen, vaikken minä varsinaisesti enää mitään ollut tehnyt. Kuin iloitsisi sekä hyvin menneen kokeen jälkeen että saadessaan tietää tulokset.

Ongelmallista tässä on tietenkin se, että koska niin valtavan moni on näkevä tuotokseni, en voi tarkemmin kertoa, mistä on kyse, jottei identiteettini vallan paljastuisi [yeah, right].

Joskus mitättömät pikkujutut keikauttavat koko pohjavireen. Mieleen tulevat Ee. Saarisen höpinät myönteisistä ja kielteisistä viitepisteistä, joiden kautta peilataan koko mielialaa. Mahtaako Saarinen jälleen luennoida TKK:lla tänä keväänä. Sali tapaa olla täynnä keski-ikäisiä naisia, mutta jospa sinne koettaisi taas mahtua mukaan.

Tyytyväisestä mielialasta huolimatta en sitten kyennyt tuottamaan yhtään merkintää blogiini. Aloitin ainakin viisi. Niin kuin Tenavia piirtänyt Schulz joskus sanoi, kaikki hauska liittyy epäonnistumisiin. Luultavasti tämä pätee hauskan lisäksi mielenkiintoiseen. Mikäpä olisi tylsempää kuin lukea jonkun hehkuttavan, että hyvältä tuntuu. Melkein kuin joku tekisi biisin, saati levyn nimeltä Jee jee jee. Huvitti lukea, että Suomen euroviisukarsinnoissa I'dees-yhtye esitti biisin nimeltä Yeah, yeah.

Ja mietin, olenko vain hölmö. Jos sattuu tuntemaan itsensä tyytyväiseksi, pitääkö sitä mennä tonkimaan. Eikö voisi vain antaa olla ja nauttia. Liittykö järkyttävään analysoinnin tarpeeseen toive toistettavissa olevan kaavan löytämisestä. Ja yhtäkkiä ymmärrän, mitä Donkkarit sanovat Seireeni-kappaleessaan. Ratkaista onnen kaava, vaaka, jolla veri punnita.

Minä olen varma, että Kalle Ahola vai kuka lieneekään tuon sanoittanut, on ollut kovin tyytyväinen itseensä, vaikka hotkimalla hypittävä välikohta – tiedättehän, jotain tyyliin heiseireenirivoenkelisylikuinriimisointuvaaurinkosadetanssi – varsin tehdyltä kuulostaakin. Ylipäänsä lyriikat eivät olleet tuon bändin vahvinta alaa.

Eipä sillä, että minulla sen kummempaa suhdetta Don huonoihin olisi koskaan ollut, kunhan satuin menemään mukaan viimeiselle keikalleen. Jotenkin kuvaavaa, mutten tiedä, mitä.

Tästä myönteilystä tulee tietenkin väistämättä mieleen, miksi kummassa hääliturgiassa tavataan sanoa niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin, vaikka Googlen mukaan vain seitsemän ihmistä käyttää sanaa myötäkäyminen.

Jos minä menisin naimisiin, autoni perässä lukisi Myötä- ja vastanaineet. Tietäisittepä sitten vilkuttaa.

Jos nyt tällä linjalla vielä jatketaan, minua ilahdutti sekin, että opettamani fuksi kommentoi metodiikkaani sanomalla, että sulla on kyllä ihan eri meininki ku sillä muijalla, joka mua syksyllä opetti. Sitä ei niinku ihan tuntunu kiinnostavan koko juttu.

Kenties minä ylihöseltämiselläni pyrin peittämään sen faktan, etten tunne oloani loman jälkeen täysin suvereeniksi. En ole ehtinyt itse käydä läpi harjoituksia etukäteen ja tunnen olevani hieman jäässä. Aivan kuin koko looginen ajattelukykyni olis jotenkin kohmeessa. Ei niin, etten pärjäisi, mutta niin, että tuntuu kuin näkisin pohjan pilkottavan. No, tämä touhu nyt ei kestä kuin yhden vaivaisen viikon.

Iltiksessä näemmä kysytään, onko rei'än poraaminen paras mahdollinen keino, jolla Venäjä voi maksaa velkaansa Suomelle. Minä olen varma, että venäläisstereotypioista ja rei'än poraamisesta voisi halutessaan vääntää jotain hauskaa, mutten nyt vain millään onnistu näkemään, mitä.

Look ma, no hands, silmäni pysyvät auki itsestäänkin. Selviydyin yllätyksekseni ajoissa koululle huomatakseni, ettei kurssi alakaan ennen kuin ensi viikolla, vaikka kurssinhallintajärjestelmäämme oli syötetty alkupäiväksi 18.1..

Kell valta on, se valtaa käyttäköön.

Tässä tilanteessa lienee sentään jo sallittua blogata kesken koulupäivän. Just sopivasti -blogin suoma linkitys on kauniisti ympyrän sulkeva ele. Minä jo ihmettelin mikä siellä on pielessä, kun kirjoittavat minua huvittavaa juttua, mutteivät silti ymmärrä tänne linkata. Listauduimme samalla kertaa Pinseriin, ja JS lähti heti aluksi ärsyttävästi karkuun. Ei se ole sieltä pois palannut vieläkään, mutta nyt ei tarvitse siihenkään enää suhtautua kuin kilpailijaan. Mainiota.

Minun listani ensimmäinen on tähän asti alkanut k-kirjaimella, joten j turvaa pääsyn peräti kärkipaikalle. Onnea.

Istun taas tämän taulun edessä, jossa on valokuvia professoreista. Joukossa on yksi nainen, ja hänkin on sen näköinen, että haluaisi mieluummin olla mies.

Just-sanasta tulee mieleen sana juuri, johon Suomen armeija opettaa lisäämään raivostuttavan kin-päätteen. Intistä kotiutuneen tuntee siitä, että hän kommentoi kaikkea sanomalla juurikin näin – vaihtoehtoisesti ei näin (ei todallakaan näin). Mitä muuta funktiota tuolla kinillä on kuin ärsyttää minua?

Melkein yhtä typerää kuin se, että joku hölmö kirjoittaa semminkin. Aivan kuin pelkkä semmin ei muka riittäisi.

Iltiksen kannesta päätellen kävijämäärät räjähtävät, jos tähän kirjoittaa maininnan aiheesta Janina Frostell ja alastonkuvat. Odotellaan.

IS:n lööppi löytyneestä Niinistön pelastaneesta tolpasta mietitytti minuakin. Olisin kaivannut uutista, jossa Ilta-Sanomat ilmoittaa lähettävänsä retkikunnan Thaimaahan kadonnutta tolppaa etsimään. Kiusallisesti asioista uutisoidaan vasta kun on jotain myönteistä kerrottavaa. Tai suorastaan huojentavaa kuten tässä uutisessa.

Minä syytän katastrofiuutisointia siitäkin, että teksi jatkuvasti mieli sanoa Thaimaaseen. Mitä enemmän ihmiset puhuvat Thaimaasta, sitä enemmän he taivuttavat sen väärin ja sitä enemmän se tarttuu minuunkin.

Kokeilin eilen lähettää sähköpostin väärään osoitteeseen. Juuri sille henkilölle, jolle ei pitänyt. Jota piti kommentoida kuin selän takana. Kuin kirjoittaa tietokantaan, että asiakas on mulkku. En suosittele.

Tänään innostuin jälleen Berliinistä. Saksankurssini aikomuksena on matkustaa sinne jossain vaiheessa kevättä. Minä en ole koskaan käynyt siellä, vaikka aina on tehnyt mieli. Toivottavasti aikataulut sopivat eikä hinta nouse liian kalliiksi.

Berlin, Berlin, dein Herz kennt keine Mauern
Berlin, Berlin, du bist kein Tabu
Berlin, Berlin, es gibt nichts zu bedauern
Berlin, Berlin, bei einem Rendezvous

Opettaja soitti John F und die Gropiuslerchen -yhtyeen [melkein yhtä iskevä nimi kuin Indx:llä] kappaleen Berlin, Berlin (Die Mauer ist weg), joka yhdistää kornilla tavalla kasarivirvelin, selkärankaa viiltävän kertosäkeistön ja puhesamplaukset, joista Antero Mertarantakin olisi kateellinen.

Onnistuneestipa jälleen suunnittelen jo etukäteen, kuinka parhaiten tuhoaisin tämän lukukauden.

Mitäpä muutakaan päähän pälkkineille typerille lauseille tehtäisiin kuin kirjoitettaisiin ne blogijutun painolastiksi. En enää kirjoittele vessanseiniinkään. Opin kerrasta. Tekstini ei ole saanut parissa vuodessa kuin muutaman hassun kommentin. Eivätkä nekään niin hassuja ole.

Kas tässä, virallinen maanantain huonompi juttu [ei voi käyttää komparatiivia, ellei kerro, mihin vertaa]:

Tiedän tunteen ja tunnen tieteen, sanoi emootiotutkija.

Tätä en ollut nähnyt aiemmin. Hauska, väittäisin. Varokaa, omenoita!

Meidän koulussamme kursseja ei juuri pidetä maanantaisin. Harvassa ovat myös kurssit, joilla on pakko olla läsnä.

Minä onnistuin kasaamaan maanantain kello kymmeneksi kolme pakollisen läsnäolon kurssia.

Näin sitä pitää vuotensa alkaa. Valintani oli sentään onnistunut. Kurssin sukupuolijakauma on poikkeuksellisen houkutteleva. Miehiä on niin vähän, että huolestuneimmat alkavat jälleen epäillä minua homoksi.

Ja minä toimin päättäväisen rationaalisesti ja hankin työparikseni sellaisen neidon, joka ei kiinnosta minua. Vaikka kohtuuyyberi olisi ollut saatavilla. Minä vetoan tietenkin järkeen, vaikka oikeasti vain nukuin tilaisuuteni ohi.

Olisi syytä minunkin pikkuhiljaa ymmärtää, miksi koulua käydään.

Opiskelijalehtemme listasi kurssin sellaisten joukkoon, joita on hyvä käydä silloin, kun mikään ei kiinnosta. Pitäisikö loukkaantua. Onko tuo vähättelyä.Ei tuo miltään läpihuutelulta vaikuta.

Huomasin kärsiväni samasta syndroomasta, jota Kooman Otus aiemmin kuvasi ihmisjoukkoalleriaksi. Luulin jo päässeeni irti moisesta, mutta loman jälkeen se näemmä iskee sittenkin. Onneksi pääsin assaroidessani eroon joukosta ja olo parani heti.



Interblokistiikan aika. Pakko kommentoida, kuinka Kesäin talvein Marleena tuossa loppuviikosta kirjoitti jotain piruilutyyppistä tästä ja joittenkin muitten hyvien tyyppien [nimiä löytyy tuosta oikeasta laidasta] blogeista. Tyyliin että kaikenlaiset ne siellä listoilla hyppivät. Viesti oli kai Meistä tuli muurareita -otsikoidun päällä. Vaan nytpä se on jälkeä jättämättä kadonnut kuin vuonna 1984 konsanaan. Mitäs tämä tällainen.


Katsoin minäkin Diiliä. Kuuluisi varmasti dissata rankasti, mutta kyllä se minua viihdytti, olkoonkin, että jakson olisi voinut leikata mieluusti puoleen tuntiin. Minua hieman hirvitti naisjoukkueen tosikkomaisuus. Kylmänkalseilta vaikuttivat kaikki. Miesjengissä oli sentään jonkin verran lupsakkaa äijäilyä havaittavissa.

Paljonko Nokia mahtaa maksaa, että puhuvat Kommuihinsa tuolla lailla hankalasti kaiutintilassa...

Paljon parjattu SchizoBlog kirjoitti ohjelmasta jo kauan sitten. Ja kun luen tuota kirjoitusta, huomaan jonkin muuttuneen. Miksei Janne enää kirjoita mitään ajateltua ja viisasta, jos sellaiseenkin taipuu. Epäoleellisia päänaukojia nyt on maailma väärällään.

Varokaa spoilereita [ja pilareita, voivat kaatua niskaan].

Kesällä huvitti Varesta edeltänyttä Paha maa -traileria katsellessa. Poliisiautot kieppuivat katolleen ja näyttelijäkaarti vaikutti kovasti samalta kuin alkamassa olleessa elokuvassa. Ja niinhän se lopulta oli.

Jälleen tapellaan motellissa, jälleen Jasper on innokas kuski, taas on blondi söpönään poliisinvormussa. Eputkin mukana molemmissa. Tällä kertaa olivat sentään jättäneet Elisan mainoksesta Varekseen karanneet Saulin ja Paulin [oletpa uskottava, kun tunnet heidät oikein nimeltä] kotiin. Vai olivatko oikeastaan.

Ei kai tuollaista juonta voi vakavissaan ottaa. Epäuskottavaa ylireagointia paikkapaikoin. Ja hassuahan se on kun känniset äijät piereskelevät. Matematiikka vain on tärkeää, ja äidinkielenopettajat saavat potkut. Ilkeät insinöörit. Vaikka potkittiinhan sitä lopulta atk-maikkaakin. Kaikkia paitsi epäpäteviä sijaisia, mutta se johtuu varmaan vain siitä, että elokuva loppui ennen kuin ehdittiin.

Minä epäilen, että tällä elokuvalla oli yhtä paljon tekemistä todellisuuden kanssa kuin sen alkuvaiheilla soineella aiemminkin mainitsemallani Sinisillä rapuilla ja punaisilla hintalapuilla.

Ja minä pidän siitäkin. Enkä minä tiedä mitään senkään todellisuuskytköksistä.

Taiten se oli tehty kaikin puolin, vaikkei Graphic Converterilla noin vain printata automaattisesti kaksipuolista setelinkuvaa kohdakkain. Ainakaan tuhannen pöllyssä. Vaan mitäpä noista, kunhan logo näkyi. Photoshop ei ymmärtääkseni anna nykyään avata setelinkuvia laisinkaan.

Vaan olisiko niitä eri tavoin piipittävätaustaisia hiljaisuuksia voinut hieman säästellä. Ja se pahaa aiheuttava viisisatanenkin hieman hukkui matkalla.

Jo siitä ilosta, ettei lopputekstien taustalla soinut päälleliimattu listahitti, antaa mielellään neljännen tähden. Puhumattakaan Pamela Tolan itkiessä väpättävästä alaleuasta. Tämä on paras näkemäni kotimainen elokuva Menneisyydettömän miehen jälkeen. Ainakin ajallisesti. Uskallan suositella minäkin.

Hauska yksityiskohta, joka sopii mielestäni mainiosti juonen yhteensattumalliseen henkeen. Leffaporukassamme mukana ollut kaverini kertoi poliisipäällikön Mondeon olevan nykyään hänen vanhempiensa käytössä. Olivat saanet vähän käytettynä edullisesti.

Minä kävin Tuusulan S-Marketissa ostamassa olutta. Kysyivät pahveja pitkästä aikaa. Aina yhtä nautinnollista näyttää paperit ja maksaa sen jälkeen luottokortilla. Kirjataan muistiin, joskus iäkkäämpänä muistelen näitä aikoja kaiholla.

Vajaan vuorokauden jälkeen aloin tuskastua markkinointiskeidaa suoltaviin seuralaisiini [tiedättekö, ne nousukkaat, jotka puhuvat lukeansa laskentatoimea]. Pelkäsin, että he ottaisivat juttunsa itsekin tosissaan. Vaikka enhän minä oikeasti sitä pelkää. Minä pelkään, että joku muu ottaa heidän juttunsa tosissaan, ja minut lukitaan komeroon kirjoittelemaan katkeria nokkeluuksia seinät täyteen.

Minua vain turhauttaa viime syksyn alavirheinen opintomenestykseni.

Siitä ei sittenkään ole tarpeen päästä minnekään, että olen aika hyvä omistamaan Aliasta. Vaikka haluaisin kuvitella olevani hyvä kertomaan asioita toisille, olen sittenkin parhaimmillani arvaajana. Arvasin keskimäärin enemmän sanoja/kierros kuin kukaan muu enimmillään.

Hieman niin kuin kerran, kun pelasin JCP:n kanssa.

– Sellanen palkinto, joka jaetaan Ruotsissa, hän sanoi.
– Nobel?
– Joo, ja mitä se on suomeksi?
– Öö, jalo?
– Joo, ja sitku on niinku sellanen.
– Jalomielinen?

Se oli oikein. Raukkaparka ei huomannut, että jalo on kyllä noble... Minua häiritsee aina eniten, kun joku alkaa nipottaa, että käsiä ei saa käyttää. Aivan tuskaista yrittää kuvitella puhuvansa kädet kiinnitettyinä.

Trivial Pursuitti ei sujunut yhtä tyylikkäästi. Yhdeltä pelaajalta kysyttiin kolmiatomisen hapen nimitystä. Hän voivotteli käyneensä kemiansa steiner-koulussa, jossa kemmanmaikka tapasi syödä käytettäviä kemikaaleja. Liekki sininen ja maku karvas, luki koepöytäkirjassa.

Tietäkää sekin, että vuonna 1996 julkaistun Kalevalan cd-version nimi on HyperKalevala ja että vuonna 1998 Nokian liikevaihto kasvoi 51%.

Marinadissa puhuttiin käyntikorteista. Muistuupa mieleeni, kuinka lukion graafisen suunnittelun ylimääräisellä kuviksen kurssilla [en osaa piirtää, mutta tuolla sai käyttää konetta] piti luoda itselleen käyntikortti.

Oman elefantinmallisen korttinsa käsineen tuhertanut wannabe-hippi kommentoi minun korttiani pilkallisesti, että toi näyttää ihan niinku jonkun toimitusjohtajan käyntikortilta. Mitäpä siihen saattoi muuta sanoa kuin että ei tässä mihinkään vähempään tähdätäkään.

Tällaisen hyperryttävän artikkelin on joku skannannut Kauppalehdestä [omppuvaroitus...].

Katselenpa tässä minäkin Miriamia. En tiedä, kuinka vanha tämä idea on, mutta kirjoitan sen siitä huolimatta.

Mitä jos tehtäisiin tuollainen reality-show, jossa kerrottaisiin koko ajan yleisölle, että palkintonainen on oikeasti parimetrinen karvainen alieni. Yleisö sitten hersyttelisi ja naureskelisi tyhmille kilpailijoille kaikkitietävinä.

Viimeisessä jaksossa olisi paljastuksen aika. Nainen ei olisikaan parimetrinen karvainen alieni, vaan ihan oikea jumalatar ja hän ja voittaja eläisivät onnellisina ja huijatut katsojat olisivat raivoissaan.

Olenko se vain minä, vai muistuttaako Miriamin ääni Michael Jacksonia? [olet.]

JCP korosti, että Miriam alkoi vetää hormoneita ennen puberteettiään. Tulisiko häntä kutsua Mini-amiksi?


Minä päätin, että typerä viisastelu ja nälviminen saisi jäädä väliin tänään. Alkaa puuduttaa.

Pitkämielisesti kuin kiusaamattomuuslupauksen tehnyt Chandler katselin, kuinka puolet kansasta on sitä mieltä, ettei urheilijan tietenkään kuulu maksaa veroja. Pystyin jättämään kommentoimatta senkin tosiasian, ettei Seppäsen kolumni yltänyt tällä viikolla omalle tasolleen. Selasin koko Helsingin Sanomat lävitse ja maltoin olla hiljaa, vaikka teki mieli tarttua monta kertaa.

Kunnes vihoviimeisellä sivulla kiehahti. Linnanmäen Peacockissa esiintyvän Uuden iloisen teatterin musiikki-iloittelu on tänä vuonna nimeltään Aikuisten oikeesti.

Enkä sitten kommentoi tuotakaan, kun en vain pysty.

Viimeaikainen nousuni listalla on saanut minut tuntemaan itseni yritykseksi, joka ei malta olla jakamatta osinkoja. Mainostanpa siis tässä ilonpuuskassani paria itsestäänselvää blogia:

Moroskooppi on taas yksi sellainen hauska blogi. Ilokseni huomasin kirjoittajan äidin lukevan blogiani, ja koska minunkin äitini lukee häntä, lienee paikallaan lisätä linkki ihan tuohon vasemman laidan himoitulle palkkipaikalle.

Myös Hämärät länkytykset on syytä huomioida. Nuokin ovat hauskoja juttuja. Ja äitini lukee niitäkin. Kirjoittajan äidistä ei ole tietoa, joten lisään tuohon palkkini alempaan jaokseen muuten vain kovien jätkien joukkoon.

Sedis on myös sen verran suuri tekijä, että ansaitsee maininnan. Äitini lukee joskus häntäkin ja ihmettelee, miten fiksu ja aikuinen mies jaksaa blogata noin tosissaan. Mystistä. Sediksellä on hieno nappulakin. Lisään sen tuohon sivupalkkiin kuin merkin opiskelijahaalariini. Näytän taas kertaluokkaa uskottavammalta [mutta mistä johtuu, että klikkasipa Sediksen sivulla hieman minne tahansa, saa eteensä Ylen etusivun ja Ben Furmanin naaman?].

Sediksen kerrottua ratkaisevan linkin ja riisuttua tuon tarunhohtoisen sädekehän tein itsellenikin napin, jotta kaikki halukkaat saavat ihquttaa sydänteinsä kyllyydestä. Kas tuossa, olkaa hyvät:


pää auki



<a href="http://paaauki.blogspot.com/"> <img src="http://www.imagehosting.us/imagehosting/showimg.gif/?id=136747" alt="pää auki" border="0" height="15" width="80" /></a>


Siinä se on valmis koodi meille rajoittuneemmillekin. Tuon kun mennäpeistaatte leiskaanne, niin maailma hymyilee jälleen. Olinpa laittaa tähän liian vanhan vitsin. Suomessa kukaan ei koskaan keksi mitään, mutta englannissa voi luottaa, että joku on aina ehtinyt ensin. Hilkulla oli.

Totta, tällaiset tekstit ne vasta ovat tylsiä. Mitä ihmeen glamouria jotkut näkevät pr-työssä?


Kohta alkaa koulu [kuvitelkaa, se luumuilee vieläkin lomalla] ja on aika järkiperäistää ajankäyttöään. Voisin alkaa kirjoittaa vaikka vain kerran päivässä. Olisi ihan tervettä. Joskus pienempänä ihmettelin, kuinka kolumnistit keksivät kirjoitettavaa joka viikko. Nykyään ihmettelen, kuinka he malttavat olla hiljaa ne muut päivät.

Vaikka heillehän maksetaan juuri siitä.

Saija Varjuksen Rinnat. Siinä ne lukevat vielä kerran. Kiinnostavasti noita haetaan Goooglesta vasta nyt, vaikka kohu-uutisesta on jo monta päivää. Aika jälleen pyytää anteeksi kaikilta pettymään joutuneilta. Ei ole minun syytäni, että Google palkitsee ahkerasta linkkaamisesta ja nostaa blogirävellykset korkeille sijoille vailla sen kummempaa substanssia.

Image Hosted by imagehosting.us

Paitsi että substanssitaitoahan meillä riittää, kuten sellisti ansiokkaassa mediakenttää perkaavassa artikkelissaan syväluotaa.

Kooma-kokemusten kirvoittamana ajattelin avautua omista parturitraumoistani. Minä en ole koskaan oppinut tietämään, mitä niille kuuluisi sanoa. Syytän tästä tietenkin äitiäni.

Hän kun on uhrautuvasti leikellyt hiuksiani koko pienen ja sen jälkeisen ikäni. Korviakaan ei ole vahingossa trimmannut kuin paristi. Niinpä parturissa käynti lykkääntyi niin kauas, että aloin jo pohtia, onko suorastaan noloa mennä ensimmäistä kertaa parturiin näin myöhään. Näin kokemattomana. Kuinka minä ollenkaan osaisin.

Että muistakaa vain tämä kaikki luomuäidit, jotka ette ymmärrä vierottaa ajoissa.

Herrasmiehet eivät näilläkään asioilla kehu, mutta olen käynyt parturissa. Peräti ihan ulkomaisessa parturissa. Ruotsin-kokemus oli kenties kaikken dramaattisin.

Satuin sijaitsemaan Ruotsissa, kun hiukseni olivat viimeksi yhtä ruokottomassa kunnossa kuin nyt. Kiertelin pikkukaupungin parturiliikkeitä tiedustellen, olisiko jossain vapaita aikoja ennen ylihuomista, jolloin olin lähdössä eteenpäin. Kovin täyttä oli.

Astuin sisään jälleen yhteen parturiliikkeeseen, jonka tiskin takana seisoi koomisen upea neito. Har ni kanske ledigt imorgon? kysäisin. Hän oli hetken hiljaa, muttei kääntänyt katsettaan tarkistakseen mistään. Tja, varför inte, hän vastasi ja kehotti tulemaan kuudelta.

Tyytyväisenä poistuin parturiliikkeestä. Hieman ihmettelin myöhäistä ajankohtaa. Eivät suomalaiset parturit tapaa olla auki kuudelta perjantai-iltaisin. Toisaalta, ovatpa kaupatkin Ruotsissa auki absurdisti kymmeneen joka ikinen päivä. Suomessahan kaupat menevät lauantaisin kiinni kuudelta, sillä lauantai on saunapäivä [etsikää viesti numero 95, älkää 93:a (kiitos Vajaatoimittaja)].

Karmiva väärinkäsitys paljastui tietenkin seuraavana päivänä. Parturiliike tosiaan meni kiinni kuudelta. Arvelin tiskineidin erehtyneen, mutta kävi ilmi, että kyseessä ei ollut edes vahinko. Tyttöreesu oli luullut minun pyytäneen häntä ulos. Surkeana ylitin selittää, että minä olin yrittänyt vain tiedustella vapaata vuoroa ja voivoi, saanko minä nyt koskaan hiuksiani leikatuiksi.

Niin, minä en osaa puhua partureille.

Kirjoitukseni täydellisyyttä lipovan koheesion särkiäkseni lisään vielä linkin huhuun historiallisesta huhusta. Elämöitiin sitä ennenkin.

Minä tällaisena kärsimättömyydestä kärsivänä nykykärvistelijänä en millään jaksanut odottaa ulkona kahtakymmentä minuuttia aiemman bussini myöhästyttyä ratkaisevat pari.

Niinpä suuntasin jonottamaan lähimpään McDonald'siin. Laskeskelin, että jonottaminen olisi kannattavinta. Ei joutuisi suotta maksamaan mistään. Sen sijaan silkat norkoilijat tavataan potkia pihalle [eikä aina kehtaa käydä heittämässä sitä vanhaa ranskanperunoiden laadunvalvonta -juttuakaan].

Tuurini oli suorastaan oivallinen. Edessäni luikerteli hiljainen kellonaika huomioon ottaen huomattava jono . Tosin ravintolan puolustukseksi täytyy sanoa, että he tekivät oman osansa pitämällä auki vain yhtä kassaa.

Koko aikana taakseni ei tullut yhtään asiakasta. Hiljaa mielessäni myhäilin tyytyväisenä onneani: jos bussini olisi lähtenyt vaikka vartin myöhemmin, olisi ollut aivan keinoton.

Sittenkin tuntui kummalliselta, kuinka hampurilaisenvalmistaja oli onnistunut unohtamaan jonkun onnettoman burgerista pohjan. Oliko hän ajatuksissaan vain pursottanut majoneesimöhnää laatikon pohjalle ja heittänyt perään salaatin ja pihvin [joidenkuiden mielestä on väärin, että joku, joka on ajatuksissaan, joutuu valmistamaan hampurilaisia, mutta elämä on]?

Tämän jälkeen oli jo helpompi ymmärtää, että seuraavasta purilaisesta puuttui pihvi. Where's the beef, kysyy haukotteleva yleisö. Aika lopettaa, ennen kuin huomaavat, että tästä puuttuu kansikin. Ja seesaminsiemenet.

Vielä tärkeä varoituksen sanajono kaikille meillä kotonakotona kävijöille. Jääkaapissa ollut jukurtti maistui hivenen kitkerältä. En ehtinyt nielaista paljoakaan ennen kuin kurkkasin pe-päiväyksen: 25.12.04. Ikäisekseen hyvin säilynyt. Sitä se tekee, jos jääkaappi ei hajoa välipäivien aikana.

Laitoin purkin hieman prominentimmalle paikalle, jotta joku muukin löytäisi sen. Prominentti on suomeksi keskeinen. Anteeksi.

[tekstin kirjoitin sentään bussissa, jotten tuhlaisi aikaani. i'm lovin' IT sanoi nörttikin.]

Täytesanat, tuo reaalimaailman roskaposti, tukkivat tarpeettomasti jo entuudestaan vajavaista informaationvälityskapasiteettiamme. Suotta eivät Suomen äidinkielenopettajat siivoa niinquja ja vittuja nuorisomme suista.

Ajatelkaa vaikka amerikkalaisperäistä onnittelulaulua, joka suomeksi kuuluu Paljon onnea, Vaan. Oletettaen, että tuota ei lauleta jomman kumman vaanija-blogaajan merkkipäivänä, koko vaan-sana on ylimääräinen tilke, jolla täytetään yksi kallisarvoinen tavu.

Vaan on myös vähättelyä. Se on kuin toivotettaisiin onnea, mutta ihan noin niin kuin muodon vuoksi ja vähän vain. En kuitenkaan usko, että kukaan olisi koskaan yhtynyt onnittelulauluun kuin täydestä sydämestään ja joka sanaa todella tarkoittaen.

Se on kuin joku sanoisi kiitti vitusti, eikä oikeasti tarkoittaisi kiittää.

Ja miettikääpä, kuinka iskeviä blogin nimiä olisivat vaikkapa Kysyn ja Varo.

Kaikesta huolimatta on tullut aika lanseerata kokonaan uusi täytesana suomen kieleen. Se on vastaus viikkokausien huhuiluun ja paljon parempi kuin etukäteen julkisuudessa huomiota keränneet väärennökset. Se on tyylikäs ja minimalistinen. Se on biaatch. [saatavilla myös useammalla a:lla, mutta lisäyksen voi suorittaa ainoastaan valtuutettu merkihuolto]

Tuo JCP:ltä oppimani sana on kätevä tunkea minne vain. Tyypillinen käyttöesimerkki voisi kuulua seuraavasti Sitse biaatch sano, että lähe menee. Biaatch siis esiintyy kuten tavanomainen niinku- tai vittu-sana.

Tarkempi etymologinen tarkastelu viittaa saksan suuntaan [shcutten Sie up, bitte, JCP sanoo]. Esimerkkilauseesta Anna maitoo, biaatch huomataan, että biaactchia voidaan käyttää bitten tapaan kohteliaana pikkusanana.

Eikös kaikki ollakin jo tänään hieman kohteliaampia ja huomaavaisempia lähimmäisiämme kohtaan [niijust, biaatch, sanoo JCP].

Jäi sitten väliin se Windows-koneen metsästys. Koettakaa kestää tuota alapäätä, IE-ihmiset.

Voiko täydellisyyttä olla olemassa missään muodossa? Siinä, kaikki. Olen myyty, vaikken ostakaan.

mini


Se siitä uskottavuudesta. Kuulun jälleen samaan rupukastiin kuin Skitsojanne, joka sentään malttoi mielensä. Jumalia lepyttääkseni kehun hieman Vajaatoimittajaa. Hänen juttunsa terveyskeskuksen odotushuoneen smalltalkista kertoo täydellisesti, kuinka ihmiselle käy, kun yrittää olla ystävällinen ja auttaa lähimmäisiään.

Kun ymmärtää, että tilanne on menetetty ja jotain pelastaakseen on pakko pyytää toiselta lehteä, jota ei edes halua lukea.

Tilanne, jossa pyytää huikkaa ja joku ojentaa juomansa lopun. Eikä tiedä, onko kaikki tarkoitettu juotavaksi vai pitäisikö jotain kenties palauttaakin. Eikä oikein voi kysyäkään, kun olisihan se hieman kömpelöä. Ja sitten ajattelee, että menköön ja hörppää tölkin tyhjäksi. Ja toinen kääntyy ja kysyy, että missäs mun bisse.

Ei tuossa ollut kyllä kyse yhtään samasta asiasta. Mutta ikävä se on tuokin tilanne. Nimimerkki kysykää vaikka isältä.

Jottei jäisi epäselväksi, niin kerron asian, jota monikaan teistä ei ole huomannut aiemmin. Armeijassahan sanotaan sinänsä päättömästi vasempaan ja oikealle, jotta ei haittaisi, vaikka alkutavun uskottavuuden nimissä nielaisisi [siellä ei myöskään aina piitata siitä, teititteleekö yksikössä vai monikossa, kumma paikka]. Sempaan ja alle, luulisi olevan selvää.

Ilmeisesti Safari-selaimen suomentajat ovat samaa koulukuntaa. Ei tämä ole Applen ensimmäinen kummallinen käännös [he kutsuvat klikkaamista osoittamiseksi, kursorin vieminen kohteen päälle – eli osoittaminen – on sen sijaan kohdistamista. ja vielä käyttävät tuota itsekin väärin], mutta pitipä nyt mainita näin vastapainoksi. Kuvakaappaus on Safari-selaimesta, Mitvit-kuvaan liittyvä kohdevalikko on avattu.


Image Hosted by imagehosting.us

Pitäisi varmaan päivittää CV ja hakea töitä kesälle. Minullapa onkin lisättävänä yksi uusi fiitsu, puolueeton arvio ulkonäöstäni.

Olen liian epäedustava toimimaan Makuunin myyjänä.

Hain huvikseni vuosi sitten tuohon n. 8 sekunnin matkan päässä sijaitsevaan Makuunin liikkeeseen, kun erikseen ilmoittivat netissä asti työntekijää tarvitsevansa. Ainoa varsinainen pätevyysvaatimus oli edustava ulkonäkö.

Käytin melkein tunnin siihen hakemukseen, eikä enempää olisi ollut aikaakaan, sillä oli viimeinen päivä ja hakemus piti jostain syystä lähettää paperilla [Makuunin valikoimiin kuulemma kuuluvat jo DVD-levyt]. Minulla ei vielä tuolloin ollut ilmaista mustesuihkutulostinta, josta päädyin maksamaan 50 euroa, joten turvauduin koulun laseriin. Ei siitä printistä mitään selvää saanut, mutta laitoin siihen viereen urlin, josta löytyisi parempi [tämä ei ole se urli].

Eivät olleet kiinnostuneita. Seuraavana päivänä liikkeen ikkunaan ilmestyi iso lappu, jossa luki haetaan työntekijöitä. Ulkonäöstä eivät maininneet.

Eilen uskalsin viimein käydä katsomassa paikan päällä. Ja arvatkaa vain millaisia jumalanjälkeläisiä siellä liihotteli. Huh, ei ihme, etteivät minua huolineet. Tuossa jää kohta Liisankadun Pikkolo toiseksi!

Sävähdyttävä uutinen Ilta-Sanomissa: Venäjän televisio liitti suomen Venäjään. Ohessa oli oikein kuva ja kaikki:

karttakuva iltiksestä

Joku tarkkasilmäinen sentään malttoi välttyä hysterialta ja huomautti, että teksti on eri fontilla kuin muiden maiden nimet, eikä muilla mailla ole lippujakaan näkyvissä. Tarkempi tutkiminen osoitti, että kyseessä oli tv-kanavan tunnus. Onneksi ammattitoimittajat eivät suotta harrasta tarkempaa tutkimusta.

tv-kanavan logo


Iltalehdessäkin kerrotaan mullistavaa uutista. [joku] Saija Varjus kuulemma paljasti rintansa [jotkut lukivat tietenkin hintansa]. Saijan tarkoitus ei suinkaan ollut vilautella tai aiheuttaa kohua.


- En yleensä ole paljastellut itseäni, eikä se ollut tarkoituksena nytkään, hän vakuuttaa.

Saija on ilmeisesti muusikko. Me tavalliset naiset [?] tapaamme tietää, että jos rintaliivit jättää pois ja pukeutuu läpinäkyvään paitaan, rinnat näkyvät ihan ilman poikien hyvin valittuja kuvakulmiakin.

Jutussa kerrotaan, että jotkut muutkin ovat kuulemma joskus paljastelleet, mutta uskoisikohan sitä moista.


Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds