Tajun virtaa

Minun jälkeeni vedenpaisumus; takanani kaatuvat mastot ja kaikuvat kodit.

Heittäydyn aina niin teatraaliseksi öisin unta etsiessäni.

Ja ajattelen typeriä ajatuksia. Mietin, miltä kaikki näyttää ulospäin. Vaikka Åke Blomqvistiä, joka olisi hyvinkin saattanut luulla, että minulla ja tanssiparillani [kirjoitin vahingossa -parallani, mutten oikeasti usko niin] olisi ollut jotain tekemistä keskenämme.

Ja nyt hän olisi surumielinen, kun meitä ei enää näy. Olettaisi koko jutun kariutuneen.

Surumielinen Åke Blomqvist, siinäpä hahmo jollekin tulevalle huumoriblogaajalle. Enäähän heitä ei ole. Vt oli oikeassa.

Siinä missä vaikka minä vielä jokin aika sitten yritin epätoivoisesti leikkiä hauskaa, olen jälleen palannut vanhaan uomaani leikkimään epätoivoisesti fiksua.

Vaikka oikeasti tuskin tunsin pariani. En tiennyt hänen horoskooppiaan tai lempibändiään. En edes muistanut kysyä häneltä, onko hän huumorintajuinen. Me vain puhuimme länsimaisen kulttuurin henkisestä rappiosta ja muista trivialiteeteistä.

***

Suomi on täynnä huumorintajuisia ihmisiä. Ja rehellisiä. Tai ainakin sellaisia kaipaavia. Suunnaton huumorintajun haikailu saa kaltaiseni ex-huumoriblogaajan mietteliääksi. Minä saattaisin kaivata ennemmin draamantajua. Olisiko se niin vaarallista, että tyhmät vitsini jäisivät ymmärtämättä. Kunhan voimakkaimmat pääteemat tulisivat ymmäretyiksi.

Tai ehkä valitsisin tilannetajun. Nykyään puhutaan fiinisti konteksteista ja niihin sopeutumisesta siinä, missä ennen puhuttiin pelisilmästä.

Tilannetaju, mietin, ja huomaan, ettei ole hetkeä ilman tilannetta. Lopulta tilannetaju pelkistyy siis pelkäksi tajuksi. Ja ymmärrän, ettei mikään ole tärkeämpää.

Huomaan, että taju tarkoittaa viime kädessä varsin samaa, mitä olen haparoinut tatsista aika ajoin höpistessäni, mutta tekee sen suomeksi, natiivisti. Ymmärrystä siitä mitä on – itse ja olemassa – ja ymmärrystä tuosta ymmärryksestä. Mietin, että tunsin sanan metakognitio ennen kuin ymmärsin, mitä meta sen paremmin kuin kognitio tarkoittaa.

Usko, toivo ja tatsi, mietin joskus, ja huomaan raivostuvani, kun jotkut vähättelevät toivon merkitystä.

Ihmiset, jotka sanovat, että eiköhän tää oo nähty jo, kuin toivoen, ettei mitään muuta enää olisi. Jotka kehottavat olemaan luottamatta kehenkään muuhun kuin itseen, vaikka kaikki perustuu luottamukseen. Antaessaan minulle dönerin reilulla kahdella eurolla kauppias luottaa, että joku rukka antaa hänelle jotain hänen minulta saamillaan rahoilla.

Luulevat, että kyynisyys tekee kovaksi jätkäksi. Vaikka kyynisyys ei vaadi mitään, päinvastoin. Se on oikoteistä helpoin.

Ja huomaan lukevani runon, joka ei ole ennen herättänyt minussa yhtään ajatusta.

Kauhun jähmettänä seison ja katson, se on nimeltään.

--

Pahin on suku siivenleikkaajain.
He ei lauluun voineet yhtyä täällä.
He ei ymmärrä: taivaassa lauletaan
samat laulut, mi kauneimmat oli maan päällä.

--
Laura Latvala [kuinkas muuten, minulla ei ole mukana kuin yksi runokirja]

Varustetaan taivas kyllin monella sic-merkinnällä, mutta jätetään ajatus sivuuttamatta.

***

Uhosin kirjoittavani näkemistäni elokuvista. Näin minulle ennalta tuntemattoman Donnie Darkon ja pidin, kovastikin. Se yhdisti Fight Clubin, Abiturientin ja Clockwork Orangen vimman hilpeään absurdiuteen, high-school-kliseisiin ja scifi-hölmöilyyn.

Tyttö sanoi, ettei Donnie Darko mikään oikea nimi ole. Että se kuulostaa ihan joltain supersankarilta. What makes you think that I'm not? poika vastasi. Juuri noin kuuluu sanoa. Leffan jälkeen teki mieli olla itsekin vähän seompi, mutta minkäs teet.

Minä mietin joskus angstatessani, että jos jotenkin kuolla pitäisi, niin keskellä Aleksia, kirkkaan taivaan salaman silpomana. Mutta olisi kai se rinnakkaisulottuvuudesta syöksyvä suihkumoottorikin aika päheä vaihtoehto.

Ei se minusta niin vaikeatajuinen ollut kuin jotku sanovat, mutta minulla onkin taas menossa tällainen vaihe elämässäni, jossa kuvittelen itseni jälleen ihan hiton fiksuksi. Sittemmin löysin internetistä rutosti spoilerimateriaalia ja asialle omistautuneita friikkejä, niin kuin toki kuuluukin.

Seuraavana päivänä katsoimme pyynnöstäni American Beautyn, jota en ollut ennen nähnyt kokonaan. Se tuli telkkaristakin kai tänä vuonna, mutta jätin piruuttani katsomatta, kun näyttivät palkittoman, leikatun version.

Huomasin nähneeni yhden viimeisistä kohtauksista. Sen, jossa perheen isä riisuu cheerleadertyttöä. 715517.

Elokuvan ajatus hetkien kauneudesta toi mieleeni orgasmitekstini kommentit hetkessä elämisen kestotilausmahdollisuuksista. Sekä Mitä ajattelin tänään -blogin tuolloin tuoreimman tekstin, joka kertoi maailmasta pakahtumisesta.

[Niin uskottavaa kuin Hesariblogien dissaaminen onkin, on myönnettävä, että Mitä ajattelin tänään yltää ajoittain toimivaan tyttökieleen. Se on haastavaa, ja moni yrittää sitä: lopputuloksena useimmiten puuduttavan tylsiä tuotoksia. Lajin kuukkeloimaton kuningatar on tietenkin Surullisten elämien Mari, yksi muutamista, jonka tyyliä en koskaan osaisi jäljitellä.]

Jos elämä on hektistä, se on hetkistä, voisivat kaltaiseni nokkelikot kirjoittaa loputtomiin. Mutta minä en ole kyynikko. En tässä vaiheessa yötä. Minä uskon tuohon mahdollisuuteen.

***

Jotenkin nuo elokuvat luontuivat mainiosti yhteen. Tarinoissa oli monia yhteneväisyyksiä ja kokonaisvire kovasti samankaltainen, joskin American Beauty tuntui minun makuuni turhan selittelevältä. Samaan tapaan kuin tuo äskeinen lause.

Jotkut peelot ylentävät itseään mesoamalla, etteivät usko sattumaan. Mitä muuta voisi olla se, että eräässä viime keväänä Internetissä julkaistussa suurnovellissa, joka sittemmin poistettiin jakelusta [kuten myöhemmin koko blogikin] oli kohtaus, jossa toinen päähenkilöistä löysi hakaristikuvioisia lautasia poikaystävänsä vanhempien kotoa.

Aivan kuin American Beautyssä.

Ja mikäpä muu olikaan tuon samaisen novellin samaisen perheen koiran nimi kuin Darko?

Ellei kyseessä ole sattuma, on toki myös mahdollista, että kaikki sujuu suunnitelman mukaan.

***

Jossain vaiheessa hymähdin tyytyväisenä, että hän oli ollut onneksi paikalla liki jokaisen edes jotenkuten onnistuneen juttuni aikana. Ja kohta ymmärsin, ettei siinäkään ollut kyse sattumasta. Että minunkin monologeissani on viimekädessä kyse vuorovaikutuksesta. Eivät ne jutut yksinään olisi olleet sitäkään vähää onnistuneita.

Kukaties hänellä oli huumorintajua enkä minä tilannetajun puutteessani ymmärtänyt koko asiaa.

0 on viitsinyt kommentoida:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds