Bussipysäkin tyttö


BPT ja maailmankaikkeuden laajeneminen


olin raapustanut kauan sitten jonkin paperin kulmaan. Jotta muistaisin blogata aiheesta. Olkoon tämä on kertomus alkujen merkityksestä ja uomaan juuttumisen vaaroista.

***

Lukion ensimmäisen luokan toisen kvintaalin ensimmäinen päivä. Odottelin bussia – sanokaamme Liisankadulla – mutten tiennyt, oliko se mennyt jo. Ei minulla varsinaista hätää, voisin mennä toisella bussilla, mutta pitäisi tietää, jotta osaisin vaihtaa pysäkkiä.

Keski-ikäinen nainen odotteli samalla pysäkillä. Kysäisin häneltä. Ei ollut mennyt vielä, samaa hän vartoi. Ja hänen takanaan olisi ollut ikäiseni tyttö. Mokasin. Olisi pitänyt kysyä häneltä. Mikä mainio tilaisuus puhua ikäiselleni tytölle, täydellinen tekosyy.

Hymähdin mielessäni: en olisi ikinä puhuva tuolle tytölle. En halaistua sanaa. Kävisi kuin kaikissa Irvingin kirjoissa, joissa saatetaan vaivihkaa kuvailla käytäväsiivoojan ulkonäköä ja mainitaan sitten ohimennen, että hän kohtaisi loppunsa ironisesti kaksikymmentä vuotta myöhemmin tukehtumalla lattiarättiinsä. Tyttö jäisi pysäkille, minä matkaisin uusiin seikkailuihin.

Herrasmiehenä kiipesin kyytiin naisen ja tytön jäljessä.

Ei tässä mitään. Hän on kuitenkin matkalla eri paikkaan kuin minä. Minä en näe häntä enää koskaan, eikä minun tarvitse harmitella, etten puhunut hänelle. En edes ole hänestä sillä tavalla kiinnostunut.

[Jos unohdetaan, että sinä olet kiinnostunut kaikesta, mikä liikkuu. Saattaisiko kannattaa edes kerran elämässä kiinnostua jostain paikallaan pysyvästäkin. Jos vaikka saisit jotain kiinni?]

Hän on kieltämättä omalla tavallaan tenhoava. Ei sellainen aneeminen ja luiseva, joita tavallisesti tapaan katsella kaiholla. Ennemminkin sellainen, jota voisi kutsua reheväksi, ellei Riitta Uosukainen olisi teurastanut koko termiä...

Ovathan hänen kasvonsa liian pyöreät normeihimme, mutta jokin maaninen mahtavuus niistä hehkuu. Bussipysäkin tyttö... Onneksi millään ei ole mitään väliä. Minä jään pois seuraavalla pysäkillä, enkä enää kuunaan näe häntä.

Auto pysähtyi koulun pysäkille, ja päästin hänet jälleen edeltäni ovesta.

Naiset kuuluu päästää ensin ovista, mutta rappusissa miehen tulee mennä edeltä. Kuinka siis kuuluu toimia linja-autossa? Elämäni on kovin paradoksaalista, on niin vaikeaa olla nuori! Vaihtaisivat nyt viimein matalalattia-auton tällekin linjalle.

Hän jäi sitten samalla pysäkillä. Mutta ei sen tarvitse tarkoittaa mitään. Hän voi olla matkalla minne vain. Ehkä hän vaihtaa toiseen bussiin. En minä luultavasti näe häntä enää koskaan. Eikä minun tarvitse koskaan puhua hänelle.

Käveltyäni koulun pihan poikki päästin hänet edeltäni ovesta.

Mitkä on hei oddsit! Eikä kukaan oikeasti sano näin vielä moneen vuoteen. Mutta koulu on sentään aika suuri, hän on luultavasti matkalla johonkin kaukaiseen luokkaan. Tuskin minun tarvitsee enää jatkaa matkaa yhtä vaivautuneesti. En luultavasti näe häntä enää ikinä eikä minun tarvitse tuntea oloani typeräksi siksi, etten puhunut hänelle.

Kuljin portaat hänen edellään. Minä hallitsen tavat. Ylimmässä kerroksessa päästin hänet edeltäni ovesta.

No, matematiikan luokat nyt ovat vierekkäin. Ei kai se niin suurikaan sattuma ole, että tässä kävi näin. Hän ei sittenkään ollut matkalla samaan luokkaan, vaan viereiseen. Hän on minua vuotta ylemmällä tasolla. Ei hätää. Ei minun tarvitse häntä juuri nähdä. Ei juuri tuntea itseäni hölmöksi sen takia, etten alun perin puhunut hänelle. Kaikki hyvin.

Paitsi vähintään kerran viikossa koti- ja koulumatkoilla, hän kun asui samassa korttelissa. Aina silloin tällöin ruokalassa. Hyvin usein iltapäivän kahvitauoilla, sillä hänen ystävänsä oli kiinnostunut tuttavastani ja juoni heidän seurueensa toistuvasti lähimaastomme.

Kahvitauko, pullavälkiksi niitä kutsutaan, hän ottaa tuolin vierestäni. "Mä otan tän tuolin", hän ilmoittaa. Nyökkään, kuin asia olisi jotenkin päätettävissäni. En sano mitään, sillä suuni on täynnä munkkia. Olipa kerrankin syy olla hiljaa. Herrasmies ei puhu ruoka suussa.

***

Väliaika. Musiikkisuosituksena Tomas Ledinin Hon brukar vänta på bussen sekä Janos Valmusen Bussipysäkillä.

Hon brukar vänta på bussen
precis där ja bor.
Det finns ingen
som kan vänta som hon.


***


Viimein, kaksi vuotta oli kulunut. Bussipysäkin tyttö kirjoitti ylioppilaaksi, piinani olisi ohi. Hän jättäisi koulun, muuttaisi jonnekin opiskelemaan. Minun ei tarvitsisi nähdä häntä enää koskaan. Ei tuntea oloani vaivautuneeksi vain siksi, etten aikoinaan puhunut hänelle.

Tietenkin hän palasi vielä ajoittain kummittelemaan. Joskus törmäsin häneen kaupungilla, milloin missäkin. Matkustaessani englannin ylioppilaskirjoituksiin luulin nähneeni hänet bussin ikkunasta. Aurinkolaseista huolimatta siitä viuhtovasta, suorastaan reuhtovasta, kädestä ei voinut erehtyä: hän tapaa kävellä lähes yhtä lujaa kuin minä.

Voisiko se olla mahdollista? Onko hän ollut yötä vanhempiensa luona? Onko hän matkalla uusimaan koettaan? Näinkö minä hänet koulun lähistöllä jo kuuntelupäivänä? Olisiko moinen mahdollista tai edes uskottavaa? Mitkä on hei oddsit?

Istuin arvottuna hänen vieressään koesalissa ja kirjoitin hupaisan aineen otsikolla Here We Go Again.

Seuraavan kerran näin hänet vasta syksyllä Taiteiden yönä Akateemisessa kirjakaupassa. Ymmärsin, että olisi suorastaan ihme, ellei hän opiskelisi samassa koulussa, jonka olin itse aloittamassa seuraavalla viikolla.

Hän tuli vastaan heti ensimmäisenä koulupäivänä.

Täällä on sentään tuhansia opiskelijoita ja järkyttävä määrä erilaisia aiheita. Ei ole mitenkään luultavaa, että hän sattuisi opiskelemaan samaa asiaa kuin minä. Ei minun tarvitsisi häneen törmätä, ei tuntea oloani hölmöksi siksi, etten aikojen alussa hänelle puhunut.

Peruskurssin massaluennolla huomasin istuvani hänen takanaan.

Pitäisikö koputtaa olalle? Mitä minä sanoisin? "Kappas, Bussipysäkin tyttö." Kuuluuko minun käydä läpi koko historia vai aloittaa kuin puhtaalta pöydältä. Mitä kummaa olisi puhdas pöytä? "Tota sun hiussolkeasi vain satuin kattomaan ja tuli mieleen, että oletko koskaan lukenut sellaista blogia kuin Jäädykepiirikunta?"

En tiedä. En muuta kuin, että uomani ja kohtaloni on, etten tunne häntä. Etten puhu hänelle. Ei minulla ole muuta sanottavaa kuin koko juttu. Koska koko juttua ei ole järkeä selostaa, minulla ei ole mitään sanottavaa. En minä ole hänestä kiinnostunut, vaan jutusta. Hänen kannaltaan ei ole juttua, joten ei ole kiinnostustakaan. Jutun kertominen jälkeenpäin olisi kuin sellaisen suremista, josta ei ole kuullut mitään ennen tämän kuolemaa. Älytöntä, turhaa.

[Ja jos älyttömyys on turhaa, onko äly muka hyödyllistä? Jos se ei muuta kuin suistaa sinut tällaisiin umpisolmuihin?]

Jätin koputtamatta.

Perusopinnot ovat sitä paitsi kaikille yhteisiä. Ja hän on sentään opiskellut vuoden kauemmin kuin minä. En minä varmaan häntä juuri jatkossa näe. Kaikki kuitenkin haarautuvat omille teilleen parin vuoden jälkeen.

Ja viimein viime tammikuussa, istuessani pääainekurssini ensimmäisellä luennolla, yhtenä kahdestakymmenestä opiskelijasta, hänen takanaan, sattumalta, mietin, pitäisikö minun koputtaa olkapäälle.

Saattaahan olla, että tämä kurssi kuuluu johonkin muuhunkin kokonaisuuteen. Että en enää koskaan näkisi häntä, eikä minun tarvitsisi maata uomassani tuskailemassa. Ei koskaan enää törmätä häneen, ei tuntea oloani vaivautuneeksi siksi, etten aikoinaan puhunut hänelle.

Jos nyt väittäisin, että hän on täällä, uskoisitteko?

***

Siinä siis BPT. Mutta älkää kysykö, mitä tarkoitin maailmankaikkeuden laajenemisella. En minäkään kaikkea muista.

9 on viitsinyt kommentoida:

Meidät Jäädiksen lukijat tunnistaa pekoninmuotoisesta hiussoljesta.

10/04/2005 06:43:00 ip.  

Se on kohtalo.

10/04/2005 07:44:00 ip.  

Uskoisin. Lisäksi odottaisin tarinalle jatkoa. Entä jos tuo tyttökin bloggaa, ja sinä olet tällä hetkellä hänen tarinassaan? Luulisin että ainakin löytyisit hänen oikeasta päiväkirjastaan, sellaista on kiva pitää matkalla myöhempää itseään varten.

10/04/2005 08:20:00 ip.  

Jollei ole, niin uskottele, että on. Tämä on niin ihanan romantillinen tarina, että siihen on saatava jatkoa!

10/04/2005 09:28:00 ip.  

Aivan ihana bloggaus. :)
Niiiin söpöä. Mutta sun pitäis kyllä tehdä joku liikku! Jos siis kyseessä on tositarina.

10/04/2005 11:10:00 ip.  

Jollei ole, niin uskottele, että on.

Valitaan siis jostain joku pahaa-aavistamaton naisihminen ja uskotellaan hänelle, että hän on Bussipysäkin tyttö. Usko nyt, verdammt, sinä olet BPT.

10/05/2005 04:03:00 ip.  

Tää oli kyllä sellainen mihin mieluusti lukisin jatkoakin. Kunhan tarina ei etene niin pitkälle samanlaisena "no ei se täällä ainakaan ole" tarinana BPT:n hautajaisiin saakka. :)

"Pidän hautajaisista ja näin asuntoani lähellä olevalla hautausmaalla siunaustilaisuuden alkavan ja päätin poiketa. Ette muuten usko kenen hautajaiset oli kyseessä..."

10/05/2005 07:24:00 ip.  

Höh. No sepä olisi surullinen loppu.

10/05/2005 07:33:00 ip.  

Minulla ei valitettavasti ole näkemystä, millä muulla tavalla tarina voisi jatkua kuin olemalla päätymättä minnekään. Paitsi tosiaan korkeintaan jommankumman hautajaisiin.

Tai häihin.

Järjestivät sitten kaverit trendikkäät sokkohäät, kun alkoi näyttää ilmeiseltä, ettei tästä muuten mitään tule. Hieman hermosttuava tilanne, täytyy myöntää, mitä jos vielä hätäpäissäni pudotan sormuksen. Laitanpa sen suuhuni turvaan.

Kukahan mahtaa olla morsiamenani? Hän kääntää päätään, nostaan huntuaan. Voi elämä, sehän on BPT! Tahdon, hän sanoo. Nytkö minun pitäisi vastata hänelle. Mutta enhän minä voi. Minulla on sormus suussani.

Herrasmies ei puhu sormus suussa.



Oletettavasti tuo maailmankaikkeuden laajeneminen [voisiko siihen liittyä myös aaajjjaaaaannnnn hhiiiiiidd] tarjoaisi ratkaisun kaikkeen, mutten enää ymmärrä sanapariin kryptattua viestiä

10/05/2005 11:58:00 ip.  

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds