Rouva ja narri

Minä kävin eilen elokuvissa katsomassa Mr. & Mrs. Smithiä, kun kerran halvalla pääsin. Jotenkin kummasti minä tulen aina ravanneeksi elokuvissa kesäisin kovasti talvea tiuhemmin, vaikka Suomessa perinteisesti kesä on niin hiljaista aikaa, että uutuudetkin lykätään syksyyn.

Leffassa tosiaan soi loppupuolella Steinmanin Making Love (out of Nothing at All) munattoman aussibändi Airsupplyn esittämänä. Ja sille naureskeltiin, kuinkas muuten. Minua vain jotenkin huvitti, että vaikka elokuvan rakkaustarina oli yhtä äärimmilleen venytetty kuin Angelina Jolien alahuuli, kappale ei jää tunnelmaltaan yhtään vähäisemmäksi. Nyt sen näkee selvästi, kuinka voimakkaita veisuja nuo ovat.

Tämä nimenomainen sattuu sopimaan elokuvan juoneen paremmin kuin ensiksi ymmärtäisikään. Ja pohjimmiltaan tällä tietenkin viestitään, että raukkaus ei tunne kuin maksimeita; ei ole olemassa eri suuruisia äärettömiä. Suureellisin keinoin tuodaan tavisparisuhteen arjen ongelmat esille ja naureskellaan, että sattuuhan sitä muillekin.

And I’m never gonna tell you everything
I’ve got to tell you,
But I know I’ve got to give it a try.

– –

But I don’t know how to leave you,
And I’ll never let you fall;
And I don’t know how you do it,
Making love out of nothing at all


Heikot mielet eivät kestä voimakkuuksia ja suojaavat itseään naureskelemalla ylenkatsovasti.

No, jopa äidyttiin julistukselliseksi. Brad Pittin roolihahmo oli pehmeä nykymies siinä kuin moinen soveltuu palkkatappajan pirtaan. Angelinan esittämä naishahmo jollain tapaa pelottavan überi. Sellainen, joka ei enää ole tasavahvana miehen rinnalla, vaan jotenkin suurempi ja hallitsemattomissa. Pitt onnistui mainiosti välittämään hahmonsa inhimillisyyden ja itseironian. Jolien henkilöstä en sen sijaan saanut kiinni missään vaiheessa.

Mistä se johtuu, ettei tunnu missään, kun mies ampuu naista singolla, mutta edelleen tuntuu jotenkin pahalta katsoa, kun mies hakkaa naista nyrkein. Olkoonkin, että kyseessä olisivat hengestään tappelevat palkkamurhaajat. Tai aviopari.

Anteeksi kaksi viimeistä sanaani. Perheväkivalta on oikeasti paha juttu [kuten toinen maailmansota ja mitäs muuta hiljattain mahdoinkaan paheksua].

Kai se olen vain minä, joka en osaa ymmärtää action-elokuvia. Ei minua häiritse se, että ihmiset näyttävät elokuvissa upeilta tai laukovat päteviä one-linereitä [koska näytän itsekin upealta ja lauon päteviä one-linereitä, vai?], mutta epärealistisia taistelukohtauksia ei tältä osin rationaalis-luonnontieteellinen mieleni kestä. Minä en saa niistä mitään muuta kuin aimo annoksen turhautumista.

Sen sijaan yritän etsiä merkityksiä sieltä, minne niitä ei ole tarkoitettu. Ajattelen elokuvan parisuhteen äärimmilleen kärjistettyä dynamiikkaa. Tilannetta, jossa syödään tai tullaan syödyksi ja ymmärrän jälleen kerran sen, minkä tahdon aina unohtaa maailman saavuttamattomuutta miettiessäni [Marjutkin voisi matkallaan joskus laskeutua heuristiikoistaan arkielämän tasolle ja miettiä vaihteeksi vaikka viehkojen neitojen saavutettavuusongelmia].

Sen, että kun yksi miettii, huoliiko toinen häntä, niin toinen mietii aivan samaa omalla tahollaan. Ei ole olemassa seiniä, joita vasten hakata tennispalloa. Ja hyvä niin.

Elokuvan paras kohtaus ei sittenkään ole puuduttavan lopun keskellä olevan Making Loven taustoittaman autohurjastelu, vaan illalliskohtaus vaiheessa, jossa molemmat aavistavat tilanteet ja toimivat vainoharhaisen varovasti. Vaikka elokuvaa olisi muuten voinut lyhentää ainakin vartilla, tämän kohtauksen keston olisi puolestani saanut tuplata.

***

Erottuakseni massasta kerron vielä, että Angelina Jolie [kuka näitä nimiä oikein suunnittelee ihmisille. kannattaisi Nokiankin palkata sama kaveri miettimään mallinimiä...] esitti kotoa karkaavaa teinityttöä Meat Loafin 90-luvun alun Bat out of Hell II -levyn kappaleen Rock 'n' Roll Dreams Come through [sic] musiikkivideolla. Sitten hän tapaa rokkijumalan, joka näyttää hänelle, että huonomminkin voisi olla. Ja lopussa kaikki on hyvin, maan läpi nousee jumalaisia jukebokseja ja tyttö palaa huolestuneiden vanhempiensa luokse.

angelina

Niin, ja kappaleen nimen ideana on tietenkin, että vaikka haaveet eivät kävisikään ikinä toteen, ne tulevat läpi, ovat aina saavutettavissa ja antamassa voimaa, kun tarvitaan.

The beat is yours forever
The beat is always true
And when you really, really need it the most
That’s when rock and roll dreams come through...for you...

[joojoo, lopetan ihan kohta tämän jatkuvan lyriikoiden kvouttaamisen]


***

Mikko Metsämäki kirjoittaa Markkinointi&Mainonta-lehden kolumnissaan Marikan ja Iken merkityksestä.

Nyt joku elämästä vieraantunut snobi tietysti huomauttaa, että kyllä Vanity Fairin artikkeli, jossa Mark Felt paljasti olevansa Watergate-skandaalin syvä kurkku, oli yhteiskunnallisesti merkittävämpi ja herätti paljon enemmän ajatuksia.

Hän kertoo populaarikulttuurin olevan älykästä, sillä Simpsoneissakin niin fiksuja juttuja ja intertekstuaalisia viittauksia joka suuntaan. Niin kuin onkin. Ja Simpsonit ovatkin älykkäitä. Mutta Seiska ei. Saa tosiaan olla aikamoinen elämästä vieraantunut snobi, jos uskoo omia sanojaan kirjoittaessaan seuraavaa:
Sitä paitsi suuri osa Seiskan lukijoista seuraa lehteä etäännytettynä metatason tarinana. Lehti sisältää niin monitasoista ironiaa, parodiaa ja satiiria, että sen tulkitseminen vaatii vahvaa koodistontajua.
Kuinkahan suuri osa tosiaan. Asian voisi tietenkin selvittää kätevästi laittamalla Seiskan kotisivulle päivän kysymykseksi Seuraatko 7 päivää -lehteä etäännytettynä metatason tarinana. Veikkaan, että vaihtoehdot EOS ja EVVK olisivat lopulta aika tasavahvoja.

3 on viitsinyt kommentoida:

Muistaakseni AJ on saanut nimensä isältään ja äidiltään jo hyvin pienenä. Hän vain jätti sukunimen vek. Kun katsoo AJ:n isää, John Voightia, vaikuttaa täysin mahdollliselta, että myös huulet ovat alkuperäiset.

6/18/2005 11:24:00 ap.  

Niin minä vähän pelkäsinkin. Ei ole sitten Nokiallakaan mitään toivoa.

6/18/2005 11:39:00 ap.  

On Nokialla toivoa, kunhan jotkut hoitovapaalla olijat palaisivat sinne töihin.

6/18/2005 11:43:00 ip.  

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds