Jatkopohdintaa

Ei sillä, että olisin ajatellut koko päivää rintoja, mutta kirjoitanpa vielä muutaman kommentin. Viime viestini tarkoitus oli siis miettiä jonkinlaista analogiaa aiemman katastrofipohdintani kanssa. Sanoin siinä, että jos en ole tuntenut tai edes tiennyt ihmistä ennen kuolemaa, en voi surra häntä sen jälkeenkään, vaikka lehdet kirjoittaisivat hänestä kuinka. Tämän vuoksi myönnän, että Aki Sirkesalon katoaminen merkitsi minulle enemmän kuin sen, jonka nimeä en osaa tähän lainata.

Vastaavasti en jaksa kiinnostua nimettömistä rinnoista, ellen osaa liittää niitä ennakolta jollekulle. Niinpä Frostellin alastonkuva koskettaisi minua samalla tavalla kuin Sirkesalon kuolema. Minulle ennakolta tuikituntematon Varjus on kuin kuka tahansa uhreista [seliseli, sua vaan harmittaa, kun et ole osannut löytää Janinan kuvaa nedestä].

Mietin sitäkin, että äärimmilleen vietynä rinnat ovat kai peitossa niin kauan kuin nännit eivät näy. Imetettäessä jotkut sitä vastoin käyttävät erityisiä imetysliivejä, joista nännin saa [kai?] kaivettua ulos niin, ettei koko rintaa tarvitse esiin pullauttaa [joku voisi arvella moista yhtä tarpeelliseksi keksinnöksi kuin kalsarien sepalusta].

Ilmeisesti kyse ei siis olekaan mistään yksittäisestä tekijästä, vaan laajemmasta kokonaisuudesta. Tämä ei ole sinänsä mitenkään yllättävää, kokonaisuuttahan miehetkin aina korostavat arvostavansa.

Olen miettinyt myös rintojen itseisarvoisuutta. Kauneus viehättää minua kovasti, oli kyse sitten ihmisistä tai esineistä, hengestä tai materiasta. Tulisiko miesten olla aina ja kaikkialla kiinnostuneita näkemään jokaikinen rinta? Jos nyt unohdetaan lääkärikirjojen kauhukuvat, väitän, etteivät rumat rinnat ole sen kiinnostavampia katseltavia kuin rumat naamat tai betonilähiön kerrostalotkaan. Eikä edes betokerrostalon suuri koko auta asiaan.

Tarkoitus ei ole nyt arvottaa ihmisiä ulkonäön mukaan, vaan puhua ainoastaan pinnallisesta estetiikasta. Onko nykyajan kiiltokuvamaailma tuhonnut minut, hurskastelenko vai kuuluuko totuus, ettei rumia rintoja olekaan.

Mitäpä tässä, olen vain niin tyytyväinen saatuani viimeksi tuskailemastani kurssista parhaan mahdollisen arvosanan. Se on lohdullista, sillä aion opiskella asiaa jatkossa lisää. Se on harvinaista, sillä tapaan mokata jopa saksan ja ruotsin kurssit aina mystisesti viime metreillä, vaikka itse kurssi olisi tuntunut pykälää liian palikalta.

Hmm... porukkaa tummissa puvuissaan kakkukahveilla tuossa käytävällä. Pitäisikö käydä kuokkimassa.

0 on viitsinyt kommentoida:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds