Ennätystentavoittelua

Viimekertainen kommentointini suomalaisnaisista kirvoitti kommentteja ryhmän edustajalta. Ei kuulemma olisi minunlaiseni tyypin paljoa syytä kattiloita soimailla, ainakaan mikäli vielä joskus elämässäni aikoisin perunoita keittää.

Selvennetään nyt, ettei tuossa todellakaan mitään yleispätevää ollut. Olisihan se toki ollut epäreilua olla noudattamatta stereotypiaa ylivertaisen upeista ruotsalaisittarista. Sitä paitsi se yksi suomalainen oli oikeasti ihan söpökin. Hän ei vain onnistunut oppimaan askeleitani vaikka kuinka yritin tahkota. Vaikka oikeasti hän kyllästyi ennen kuin minä.

Nyt mietin enää, miksi ihmeessä yritin opettaa häntä englanniksi. Ilmeisesti hän ei ollut ymmärtääkseen ruotsiakaan.

Ajattelin tässä antaa kaikille nyypille DIY-ohjeet, kuinka myöhästyä bussista kolme kertaa ja jättää vielä avaimet kotiin. Minulla kun on aika hyvä track-recordi bussitumpuloinnissa [track-record niinku rataennätys. joku pelimies varmaan tekee myös rataennätyksiä, kirjaa montako kaatoa tekee illassa. siis mennessään keilaamaan. niinku got some balls.]

Ensin myöhästyin ihan triviaalisti. Etsin sen aikaa hanskojani, että jäin ratkaisevan puoli minuuttia Reittioppaan par-ajasta ja bussi ehti luikahtaa.

Tiesin, että seuraava reitti käyttäisi toista bussia ja kotini olisi joka tapauksessa puolivälissä matkalla tämän bussin pysäkille, joten poikkesin hakemaan hansikkaani.

Ovea sulkiessani mietin pitkästä aikaa, mitä jos jättäisin vahingossa avaimeni kotiin. En ole ajatellut mahdollisuutta moneen vuoteen.

Lapsena avaimet olivat aina kaikkein pyhintä ja voi sitä rukkaa, joka ne onnistui hukkaamaan. Siinä ei paljoa naurettu, vaan etsittiin niitä koulumatkan lumihangesta, vaikka tiedettiin, etteivät ne olleet oikeasti hukkuneet sinne päinkään. Kerron joskus myöhemmin pyöränavaimestani. Se on oman tarinansa arvoinen juttu.

Juuri mitään avaimia voimakkaampaa ei ollut olemassa, paitsi hissikuilu. Ajatus siitä, että kaikki mikä sinne putosi oli iäksi kadonnut. Ajatus mahdollisen putoamiskuoleman ainaisesta läheisyydestä. Tuo kummasti houkutteleva rako, joka veti puoleensa.

En koskaan unohda, kuinka eräs hoitajani kertoi minulle joskus nelivuotiaana, kuinka hänen kaverinsa oli pudottanut avaimensa hissikuiluun. Se oli hurjinta, mitä olin ikinä kuullut.

Mutta nyt en unohtanut avaimiani. Enkä myöhästynyt bussista. Näin sen kaartavan paikalle minuuttia myöhässä ja aloin kaivaa lompakkoani esille. Se tuntui oudon ohuelta. Muistin poistaneeni sieltä tarpeettomia kortteja, jotten suotta hukkaisi niitä laivalle.

Abiristeilyllä aikoinaan alkuillasta joku avulias sielu tuli vastaan käytävällä ja kertoi, että ajokorttini oli löytynyt. Ai, oliko se hukkunut, minä kummastelin tyylipuhtaasti.

Joskus mietin, onko kursiivin vastakohta suora teksti vai ihan mielettömän vino teksti.

Ja niin nousin bussiin ja näytin lukijalle lompakkoani eikä laite mokoma suostunut vilkkumaan. Nousin pois ja kävin kotona hakemassa korttini.

On turhauttavaa alkaa kaivaa läppäriä laukusta, jotta voisi jälleen etsiä Reittioppaasta elämälleen uuden suunnan. Huomasin, että olisi pitänyt lähteä minuuttia aiemmin. Kone kassiin ja juoksuun. Ovea sulkiessani silmissäni välähti valokuvan tavoin näky avaimista silityslaudalla.

Enkä minä siihen bussiin ehtinyt. Pysäkillä ei ollut ketään eikä kuski nähnyt, kuinka viittelöin tien väärällä puolella. Ja juuri tuossa vaiheessa vuoroväli hyppäsin pariinkymmeneen minuuttiin. Kaivoin koneen laukusta ja aloin lukea matkaa varten avaamiani blogeja. Ei kai sitä saisi alle plus viiden käyttää, mutta tuntui toimivan.


0 on viitsinyt kommentoida:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds