Aina voi olla niin kiire

Minä juoksen poikkeuksetta metron portaat alas. Varmuuden vuoksi, sillä HKL ei jostain syystä halua kertoa portaiden yläpäässä, milloin seuraava juna lähtee. Luultavasti oletuksena on, että tällöin yhä useampi juoksisi, eikä HKL halua ihmisten juoksevan, sillä juoksijat saattavat kaatua.

Taustalla on myös mystinen ajatus, jonka mukaan koskaan ei voi olla niin kiire, että haittaisi hiukkaakaan, vaikka metrosta myöhästyisi. Tämä on täysin käsittämätön väite. Jatkoyhteyden kannalta voi olla kovinkin kriittistä ehtiä juuri oikeaan metroon, ja portaat saattavat olla ainoa vaihe, jossa matkustaja itse voi vaikuttaa matkansa etenemiseen.

Voi kuinka minulla olikaan hauskaa eilen metron liukuportaissa. Mennä kipitin sellaisella puolivauhdilla askelmien kulmalta seuraavalle, kun eteeni tuli hieman yli kymmenvuotiaiden pikkupoikien retkue. Yksi heistä kiipesi kaiteelle ja alkoi laskea alas. Tuo tuntuu olevan jonkinlainen muoti nykyään, tullut useita vastaan viime aikoina.

Hänen housujensa luisto-ominaisuudet eivät olleet aivan optimaaliset. En tiedä, onko kaidemuovi suorastaan suunniteltu hieman nihkeäksi niin, ettei se aivan tappokyytiä antaisi tavallisilla farkuilla. Joka tapauksessa poika liukui alaspäin aavistuksen askellustani nopsemmin.

Kilpailuhenkisenä hölmönä minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kiristää tahtia. Kohta olin pojan rinnalla ja jatkoimme samaa vauhtia alaspäin. Mä voitan sut, hän uhosi. Minä tyydyin tuhahtamaan coolisti.

Aivan kuin jossain typerässä leffassa hän sai jotenkin lisättyä vauhtiaan ja aloitti tiukan loppukirin. Minä pinnistin perään ja jälleen rinnalle. Aivan viime metreillä minun onnistui kurkottaa edelle, ja hänen vauhtinsa vielä tökättyä kaiteen loppumutkaan, saatoin tuulettaa voittajana.

Hillityn tyylikkäästi. Minullehan tällainen on jokapäiväistä.

Kyllä kannattikin juosta. Ehdin juuri metroon, josta olisi muuten myöhästynyt. Kaverini olisivat kyllästyneet odottamaan ja olisin saanut selvittää loppumatkan autokyydin asemesta itsekseni.

Vieressäni istui keski-ikäinen naishenkilö. Häntä vastapäätä istunut parikymppinen nainen näytti torkkuvan.

Jossain vaiheessa ja ennalta varoittamatta hän havahtui hereille ja alkoi saarnata Keski-ikäiselle Jeesuksesta. Puhetta tuli järkyttävällä tahdilla. Uskovaisilla on aivan oma kielensä tai tapa käyttää sitä. Siihen kuuluu oleellisena osana jatkuva puhuttelu sun- ja sä-sanoin.

En voinut välttyä ajatukselta, että Parikymppinen oli kuin jonkin päältäpäin kuvatun ylöspäin rullaavan perinteisen räiskintäpelin turretti, joka näyttää ensi vaarattomalta. Avautuu sitten yhtäkkiä ja alkaa kauhean tykityksen pelaajaa päin.


0 on viitsinyt kommentoida:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds