Jääkaapista löytyviä mystisiä muovilaatikoita ei kannata aina avata. Tuon voisi kirjoittaa muistutukseksi kaapin oveen.

Näyttää kovasti siltä, etten ole kirjoittava aiemmin uhkailemistani aiheista tämän vuoden puolella, sillä lähden kohtapuoliin leikkimään paheellista. Väliin jää niin ikään myös haikea taaksepäin katselu ja uljaan tulevan odotus. Ensi vuonna korjaan vuorokausirytmini ja heitän vähiin käyneet juustot roskiin ennen seuraavaa uutta vuotta. Mitään en lupaa.

Uuden vuoden resoluutio on edelleen 1280x1024. En ole vaihtamassa kaunista näyttöäni.


kuva-monitorista



Näyttääpä vähemmän yllättävästi siltä, että blogaajat eivät kauheammin perusta uudestavuodestakaan. Joku voisi väittää heitä ylimielisiksi kyynikoiksi, jotka eivät yleensä piittaa paskaakaan mistään, mutta tuo olisi tietenkin aika julmasti sanottu. Minäkin piittaan ainakin itsestäni.

Minä lupaan alkaa juhlia uutta vuotta voiton merkiksi siinä vaiheessa, kun siirrytään kymmenpäiväiseen viikkoon ja vuosi vaihtuu talvipäivänseisauksen kohdalla.

Mietin äskettäin miestä, joka joutui ennalta arvaamatta lämmittämään yh-täkkiä. Sekä itseäni, joka olen varsinainen anonyybi, mitä tulee nimettömien kuvanhostaajapalveluiden tuntemukseen.

Kaupassa kuulutettiin, että meillä on täällä tapahtunut pieni moka ja laitettiin vahingossa kaapillinen broilereita paistumaan varttian ennen sulkemisaikaa. Nyt saatte erikoistarjouksessa kaksi grillibroileria yhden hinnalla. Kotvan jälkeen lihatiskille oli pidempi jono kuin kaupungissa kuuden tunnin kuluttua.

Huomasinpa muuten, että tuo oikean laidan heebo näyttää aika masentuneelta. Pitäisi kenties tilata hieman iloisempi ilme. Ei sillä, että tuo muutenkaan minulta näyttäisi: minun naamani ei ole vihreä vaan violetti. Muoto-opillisesti lienee väärin, että se tuolla tavoin poispäin tuijottelee, mutta minä kutsun sitä tehokeinoksi. Kohtuullista olisi sentään tallentaa se giffiksi. Nykyinen jpeggi vie jotain sata kiloa tilaa.

Tarkkasilmäisimmät saattavat huomata jonkin muuttuneen. Aivan oikein, säädin marginaaleja pari pikseliä uuden vuoden kunniaksi.

Kuvituksesta vastaa Junior Content Provider, kuten aiemmin lupailin. Logo kuvastaa riipaisevasti, millaisiin suorituksiin pystyy, jahka on harjoitellut kylliksi sirkkelin käyttöä [Pää auki keskittyy jatkossa entistä suuremmalla tarmolla sirkkelinkäyttötekniikoiden opettamiseen].

Tarkkaavaisimmat huomasivat edellisessä virkkeessä kaksi virhettä. Logo tarkoittaa oikeasti ainoastaan liikemerkin tekstiosan kirjoitustapaa. Ja sirkkeli on oikeasti pyörösaha [ja vispilä kierrevatkain]. Tämä tuskin oli uutta kellekään blogin lukijoista.

Totean tässä välissä, että Hesarin umpitylsässä Valtiaat-sarjakuvassa pääministeri [ilmeisesti Tanskan?] kertoi uudenvuodenpuheessaan katsoneensa juuri Tarun sormusten herrasta. Melkein yhtä epäuskottava kuin minä.

Onko joku tosiaan ehdottanut harhaanjohtavan Espoon keskus -nimen korvaajaksi Espoo-Kirahvelia. Ja onko joku asiantuntija tosiaan vaivautunut kommentoimaan nimiehdotusta.


Nukkuessaankin on mahdollista horjahtaa ja lyödä päänsä. Kokeilin viime yönä. Heräsin sähköpostia värisseeseen kännykkään ja ilmeisesti nostin hieman päätäni tyynystä. Tämän jälkeen käänsin kylkeä, menetin tasapainoni ja iskin otsani seinään, niin että kolina kävi.

Tuokin palasi mieleeni katsoessani tänään putkeen Lord of the Rings -trilogian kokoversiot. En ole ennen nähnyt elokuvia, mikä on jo niin kummallista, että ansaitsee tulla mainituksi. Vaikeapa noista on mitään sanoa. Harvoin olen vihannut sankaria yhtä paljon kuin Frodoa. Sikäli elokuva tuskin onnistuu täysin kirjan viestiä kaappaamaan. Tuskin Tolkien sentään on tarkoittanut päähenkilöään aivan noin ärsyttäväksi kuvata.

Myös sormuksen pitämisen autuus jäi minulle hieman avoimeksi. Valtaa luvattiin, mutta lopulta jäi varsinaisesti kertomatta, kuinka tämä valta aktualisoituu. Olihan tuossa paljon kaikenlaista. Maailma, jossa itä ja länsi sotivat vastakkain. Itäläisillä vieläpä huivit naaman edessä. Ja kakkoselokuvasssa nähtiin vedenpaisumuskin.

Kannattaa vain muistaa, että kukaan ei koskaan kuole, ellei aivan erityisesti alleviivata, että nyt se toden totta ja tosiaan heitti henkensä. Anteeksi, jos spoilasin.

Ja se viimeisen leffan loppupuolen [yksi viidestätoista potentiaalisesta loppukohtauksesta] jälleennäkemisnaureskelu. Hidastettuna ja teennäisesti. Voi elämä.

Todetaanpa vielä, että aiemmin kehumani August Elokuu pitää linjansa loppuun asti Lehdessä. Tyylikästä moinen, oli jutuista mitä mieltä vain [minä olen puolesta, mutten osaa sanoa, kuinka reagoisin, jos ikäväkseni tuntisin uhreja].


Nytpä menevät suunnitelman uusiksi. Kiirebitti päälle ja noin. Minulle oli poissaollessani jaettu kaikessa hiljaisuudesssa 7 päivää -lehti. Ilmeisesti olen viimein saanut soluttauduttua potentiaalisia idiootteja -tietokantaan tai sitten minulla on vain niin typerän kuuloinen nimi, että minua kannattaa kokeilla. Miten vain, tämä on hauskempi lehti kuin muistinkaan.

Mistähän aloittaisi. Otsikolla Tommi on sankari kerrotaan, kuinka Salkkari-näyttelijä Tommi Taurula teki taannoin hienon teon. Tommi luovutti verta SPR:n toimipisteessä. Voijee, tuohan tarkoittaa, että minäkin olen ollut sankari tietämättäni jo monta vuotta.

Ex-miehensä ex-vaimo Tiina Jylhä kohotti polvensa [siinä siis kuuluukin olla tuo l-kirjain].

Mäkihyppääjä Olli Pekkala tienasi viime vuonna 468 euroa, pääomatuloja hänellä oli 12 euroa ja varallisuutta 1010 euron edestä. Minä en tietäisi omaakaan omaisuuttani tuolla tarkkuudella. Lähellekään.

Lukijakirjeet ovat aina aidoimpia. Kuten vaikka tämä otsikolla Luovuta, Peter. Näyttelijä Peter Franzén, luuletko todella menestyväsi Hollywoodissa? Olet liian lyhyt ja muutenkin oudon näköinen. Olisi aika palata maitojunalla kotiin ja keskittyä piirrettyjen dubbaamiseen. Ei edes tarvitsisi katsella naamaasi.


Niinjust. Tule nyt Suomeen pois sieltä kaukaa. Mutta pysykin poissa silmistäni. Otsikolla Silloin olin ihan tinassa kiinnostavimmat julkkikset kertovat, mitä sitten. Ville Itäläkin on päässyt mukaan [eli haastateltuja on n. 378 000]. Yhtenä uutena vuotena valoin tinaa. Heitin kaksi sulattamaani tinapalaa veteen niin että räiskyi! Sain tinaa päälleni ja vaatteisiini paloi pieniä reikiä. Onneksi en satuttanut itseäni.

Mukava nähdä, että Ville on entisensä, herskyvä jutunkertoja. Ja hyvä, ettet vain satuttanut. Ville paljastaa vielä juhlivansa uuttavuotta rauhallisesti ja että hänen polvensa leikattiin [mahdettiinko kohottaa ja] ja että hänen ruokahalunsa on kasvanut ja paino noussut. Kiitos Ville, tuskin maltan odottaa ensi viikon tilannekatsausta.

Aina yhtä vaikuttavaa katsoa lukijoiden omista otoksista koostuvaa Hauskat kuvat -palstaa. Ne kertovat maailmasta, jonka olemassaolon tahtoo unohtaa kovin helposti. Siinä määrin sosiaalisesti eriyttävä yhteiskuntamme kai on. En ole kymmeneen vuoteen ollut tuon näköisessä kodissa. Niissä on järkyttävät tapetit [huh, meillä kotonakotona vasta onkin, mutta eri tavalla], haisevia eläimiä, verkkareita ja teepaitoja, ajamattomia partoja ja selkeimpänä piirteenä: kuvien värit ovat aivan katollaan. Ne ovat haaleita ja rakeisia. Mistä tällaisia kuvia vielä saadaan, kun kaikilla on jo digikamera? Vai käsitteleekö Seiska ne tuon näköisiksi.

En osaa ilmaista tätä oikein. Tuo yllä olevan kappale näyttää suorastaan snobbailevalta. Itsekin tässä vielä aamutakissa istun, ettei sillä. Katsokaa nuo kuvat ja ymmärtäkää, mitä tarkoitan. Tai älkää.

Vaihteeksi jotain vakavampaa. Uuden vuoden kunniaksi lehdessä muistellaan paitsi viime vuoden salarakkaita ja parisuhteettomuuksia myös vuoden aikana kuolleita. Täytyy tässä yhteydessä mainita, että Suomen pankkia johtanut Matti Vanhala teki minuun vaikutuksen alkuvuoden [?] avoimella haastattelullaan Talouselämässä.

Surullisin kuva on sittenkin Kaksoisolento-palstalla. Nainen kertoo näyttävänsä aivan Salkkareiden Maaritilta. Maarit näyttelee [tai näytteli silloin kun sarjaa viimeksi joskus katsoin] olevansa deekiksellä. Nainen tuskin.

Tunnustus. Minusta on paljon hauskempaa, että David Copperfield kadottaa Mikko Alatalon kuin että hirmumyrsky hävittää Aki Sirkesalon. Lööpin nähdessäni spontaani ensireaktioni oli sittenkin hymähdys. Syytän kaikesta mediaa. Toivottavasti Sirkesalo löytyy.

Tämä on kovin aaltomaista. Eilen kirjoitin, vaikkei ollut mitään asiaa. Nyt en kirjoita, vaikka olisi. Vaikka kuinka. Listaan tähän kuitenkin, mistä aion kertoa, niin tiedätte pysyä pari päivää poissa.

• ostamastani Arkin uudesta levystä ja tuoreimmasta Nöjesguidenista, joka kantoi sen mainosta selässään

• kaksikymmentä vuotta vanhasta pakettiautosta ja siitä, kuinka en enää ikinä

Herttoniemen Mäkkäristä [kirjoitat noin vain, koska et osaa kirjoittaa McDonald's]

• kaverista, joka ei ymmärrä omaa parastaan (eli uskoa minua)

Fazerin Kaisaniemen mainoksesta iltavalaistuksessa

• iPodista [kaikkihan nykyään]

• taustamelussa laulamisesta

• Frezzan pullosta [kenties jostain Muustakin]

• LotR-trilogian laajennetusta leikkauksesta, jonka olen huomenna katsova yleissivistystäni kartuuttakseni maratonmaisesti yhteen menoon ensi kertaa ikinä. En ole aiemmin uskaltanut, olen päinvastoin tietoisesti vältellyt koko genreä, sillä olen pelännyt, että minun pitäisi hurahtaa saman tien kunnolla. Nykyään, kun saatan pitää jopa puolivillaista blogia, uskon pystyväni ottamaan tämänkin ihan kohtuudella.

• Nöjesguidenin hengessä [ja kovin pitkälti samoilla linjoilla, raukka] parhaista kuluneen vuoden elokuvista

Osaattepahan sitten tuhahtaa kaikkitietävänä mitä minä sanoin, kun näette jonkin noista aiheista tulevan käsitellyksi.

Ilta-Sanomat onnistuu saamaan presidenttipelin aikaan katastrofistakin:

Sauli Niinistö ja hänen poikansa Matias taistelivat elämästään roikkumalla parin tunnin ajan sähkötolpassa Khao Lakin kuolemanrannalla.


Samaan aikaan Suomessa, mitä tekee Halonen. Vaikenee, että saattaakin:

Suurta hämmästystä kuitenkin herättää se, ettei presidentti ole vieläkään osoittanut lohdutuksen sanoja suomalaisille, joita tappaja-aaltojen kylvämät tuhot ovat myös koskettaneet erittäin syvästi. –– presidentti tulee asiassa julkisuuteen siinä vaiheessa, kun hän katsoo siihen olevan syytä.

Minä en ole kirjoittanut mullistuksista mitään. En silkkaa itsekkyyttäni, vaan koska minun on vaikea löytää oikeaa linjaa.

Minusta ei ole hurskastelemaan kaiken sattuvan perään. Ei vaikka kuinka kipeää tekisi. Minä en ikinä ymmärrä yhtään mitään. Korkeintaan totun.

Jos joku läheinen kuolee. Asiaa ei ymmärrä mitenkään kokonaisena sillä hetkellä, kun siitä kuulee. Se aktualisoituu vaiheittain. Sinä hetkenä, kun henkilöä ei ensimmäistä kertaa enää näe. Eikä tämä hetki ole välttämättä hetkellinen tapahtuma. Se voisi yhtä hyvin olla päivää myöhemmin tai vasta ensi kuussa. Ymmärrys jakaantuu kaikille niille hetkille, jolloin kuollut henkilö olisi läsnä, jos eläisi. Se ei tule yhdellä kertaa.

En tiedä, muuttuisiko tilanne, jos olisi läsnä toisen kuoleman hetkellä.

Tai arkisemmin. Jos näkee ihmisen viimeistä kertaa, ei ymmärrä sillä hetkellä, että kyseessä oli viimeinen kerta [no voi kyynel, kyllä sinä vielä häneenkin törmäät]. Sen ymmärtää vasta seuraavalla kerralla, kun ei näe häntä. Ja sitä seuraavalla. Ideaalisti summana kaikista seuraavista hetkistä hamaan loppuun saakka.

En vieläkään osaa sanoa, missä vaiheessa joulu kääntyy odotuksesta ohi menneeksi. Mutta jouluna voi sentään syödä tähteitä.

Minun maailmassani ei voi kuolla, ellei ole elänyt. Siksi minusta ei ole suremaan aidosti niitä, joiden olemassa olosta kuulin vasta heidän kuoltuaan. Olisi varmaan, jos lukisin lehdestä heidän elämästään ja heidän läheistensä kaipauksesta. Mutta miksi tekisin niin. Jälkikäteen, kun enää ei ole saavutettavissa kuin mielipahaa.

Oletetaan nyt, etten tunne ennalta ketään surijaakaan ja unohdetaan mahdollinen avustuskeräyksiin yms. osallistuminen, joka on eri juttu. Tottahan hengissä olevia pitää auttaa, jos mahdollista.

Voidaanko olettaa yksinkertaisesti, että energia säilyy? Että henkilön elämän suoma ilo on yhtä suuri kuin kuoleman tuoma suru.

Kyllä minä voin kynttilän sytyttää. Mutta en muistellakseni tuntemattomiani, vaan kiittääkseni, ettei kenelläkään matkalla olleelle tai olemattomalle tutulleni sattunut mitään.

[no, olipa tuokin. kirjoittaa nyt noin pitkä teksti ainoana pointtinaan, että kuolemalle ei voi jälkikäteen tehdä yhtään mitään. eipä taida kirjoittaja tietää taaskaan mistään mitään.]

Paniikki. Valot [suuret & punaiset] vilkkuvat ja sireenit ulvovat [vai olivatko ne seireeneitä?]. Lukijamääräni ovat laskeneet jo alle maanisen 45:n rajan, ja minä vain juoksen epätoivoisena ympyrää. Viimeisimmän päivitykseni jälkeen olen menettänyt kaksi tilaajaa. Eivät ne nyt niin huonoja olleet. Kirjoitukset siis, lukijoita kelpaakin haukkua, kun eivät enää tätä näe.

Te, jotka tilaatte vain tätä blogia, yrittäkää hyvät ihmiset löytää edes kaksi muutakin kiinnostavaa julkaisua. Niin vaikealta kuin se tuntuukin uskoa, on olemassa myös muita hyviä blogeja kuin tämä – kourallinen. Katsokaa lisävinkkejä tämän viestin lopusta.

Nyt tarvitsee kopioida jotain omaperäistä. Voisin alkaa kirjoittaa omia meemejä. Tiedustella itseltäni vaikka lempiruoistani. Vuoroviikoin lempiruo'oista.

Syötkö punaista lihaa?


Mediumi on jees, kiitos.

Suosikkisienesi?

Malacon vaaleanpunainen [lapsena oli tapana järsiä jalat irti ja säästää lakit.].

Pitääkö paikkansa, että olet varsinainen tuuliviiri, mitä tulee näkkileipien voiteluun?

Myönnetään. Nykyään sentään voitelen oikean puolen.


Vai pitäisikö sittenkin kertoa, kuinka hupaisilla hakusanoilla tänne saavutaan ja lohkoa jotain hauskaa. Kaarina vittu Suonperä. Onhan tuo aika hervotonta.

Ehe, ehe. Mikäpä olisikaan nokkelampaa kuin viisastella sille, kuinka jotkut viisastelevat toisille [, jotka hekin varmaan pohjimmiltaan salaa uskovat viisastelevansa]. Kuinka ylös sitä voikaan vajota. Kuollut ihminen kai kohoaa ylöspäin. Jos siis kuolee veteen. En ole kokeillut. Eloa tähän tarvittaisiin.

Kertoisin, että kurkkasin nyt SKM:n suosittelun jälkeen uudestaan itsemurhakandidaatteja, ja huomasin, ettei blogi ole päivittynyt yli viikkoon. Pitäisikö huolestua...

I'd rather kill myself than die voisi elämännälässään tempoileva nuorukainen tokaista.

Voisin kertoa, että mitvitin lanseeraama saatanan turha nappula on löytynyt. Lähipiirini muutoksellisesti haasteelliselle hankittiin jouluksi uusi pc, jonka etupaneelissa on nappula, joka ei tee yhtään mitään.

Nuoleskelu on toimivaksi koettu itsetehokeino. Voisin kiittää kanssabloggaajiani, jotka suovat sivulleni ilmaista mainosta omillaan. Listalla on kuitenkin jokunen uusi, joita en ole huomannut erikseen nimeltä mainita. Minä kiittämätön en suo linkkiä kellekään, kun heillä ei ole tuollaisia siistejä nappuloita tarjota.

Tai en ainakaan ennen ulkoasu-uudistustani. Ahdistavaa, pitäisikö jättää bloggeri ja siirtyä samantien jollekin uskottavalle alustalle. Tätä templatea on jotenkin kankea muokata.

Kaaosjärjestyksessä, olkaa hyvät.

Kilpirauhasen vajaatoiminta
lisäsi nimeni hiljattain sivupalkkiinsa. Tämän kulttuuriteon kunniaksi totean, että myös minusta vohvelirauta on kovin käytännöllinen kotitalouskapine.

Skrubu listaa etusivullaan pamauksensa ja kertoo olevansa epätasainen. Tarkoittaako skrubu-sana jotain? En ole ikinä kuullut muualla.

Varo vaan oli ensimmäinen minut huostaansa ottanut julkaisu. Ensimmäisen linkin poistaneen blogin titteli on yhä vapaana.

Mainonta-blogin nimi myy itse itsensä, joten mitäpä tässä turhia sanomaan.

Kooma on sikäli surullinen tapaus, että muistuttaa jonkin verran minua.

Ja SKM voidaan mainita ihan muuten vain, vaikkei suoranaisesti kriteereitä täytäkään [ja kun niitäkin oli vain yksi ainoa]. On aikamoinen saavutus keksiä kolmikirjaiminen lyhenne, joka ei ole tunnettu entuudestaan mistään muualta.

No nytpä on oltu solidaarisia. Ehkä he näin unohtavat, etten ole tilannut heidän blogejaan, jotta pärjäisin paremmin top-listalla. Tilaan taktisesti itseäni ja kahta häntäpään blogia, jotka ovat niin tylsiä, etteivät niiden kirjoittajatkaan viitsi tuotoksiaan lukea [tähän eviliä naurua].

Hei, paniikki on vähän niin kuin PA-nicki. Taasko nimi oli ennen?


Pinseri luulee minun vaipuneen siksi totaaliseen horrokseen, ettei oletakaan täältä mitään päivityksiä putoavan. Älä huomaa. [muokkaus: korjailinpa tämän viestin kieliasua hivenen siedettävämmäksi. näemmä Kiina-ilmiö on saapunut tännekin: bloggerin käyttöliittymä on nykyään täynnä aivan ihmeellisiä symboleita.]

Olin vähällä unohtaa, mistä piti kirjoittaa. Kyseessä oli analogia vihoviimeiseen Frendien jaksoon, jossa Phoebie huijaa Rachelin ulos lentokoneesta alkamalla selittää jotain koneen vasemmasta filangista. Mikäpä olisi huolestuttavampaa kuin kuulla jonkin lentokoneeseen liittyvän mystisen osan olevan viallinen, saati sitten puuttuvan kokonaan, kuten henkilökunta myöhemmin rauhoittelee.

Tein jopa sen verran taustatutkimusta, että kysyin kavereilta, mikä tuo sana olikaan. Olin itse ehtinyt jo häivyttää koko termin muististani.

Ja sitten menin unohtamaan oman juttuni. Tänään se onneksemme palasi mieleeni. Ja jälleen saadaan huomata, ettei se kovin hyvä ollutkaan. Olisi se aikamoista, jos jonain päivänä jokin oikeasti hyvä juttu unohtuisi ja pintautuisi sitten yhtäkkiä. Tiettävästi näin ei ole ikinä käynyt.

Vanhempieni asuttamassa kerrostalossa on vanha veräjähissi, jonka vaijeri natisee ja valokin vilkkui ennen vanhaan. Kun hissiä odottaa kerroksessa, ensimmäisenä näkyviin piirtyy korin päällä pönöttävä varoituskyltti: suojatila puutteellinen. Moniko moiseen museoesineeseen kiipeävä haluaa tietää, että mystinen suojatila on puutteellinen. Hissit ja lentokoneet kuuluvat samaan tilastollisesti turvallisten mutta psykoligisesti pelottavien kulkuvälineiden kertalaaki-sarjaan. Eivätkö hissiasentajat voisi viestiä puutoksia toisilleen omin kryptisin koodeinensa turhan pelottelun sijaan? Jos hississä lukisi huomaamattomasti T-48302, kenenkään ei tarvitsisi välittää.

Tästäpä tulikin mieleeni, että minulla on kavereita, jotka muistavat ulkoa koulumme kurssien kummalliset koodit, mutteivät kurssien nimiä. Minäkin osaan nykyään ulkoa oman puhelinnumeroni.

Voisikin jatkossa alkaa liimailla tarroja hisseihin:

Kiinteistönomistajien tarkoin varjelema salaisuus: tässä hississä ei ole filangia. Onko kustannussäästöjen nimissä menty jo liian pitkälle? Kenen on vastuu?

Ja seuraavana maikkarilla STOP. Parhaat pelit nyt samassa paketissa. Laatuviihdettä iltapäivään, kannattaa katsoa.

Jotenkin pitää kai tuonkin otsikon typo oikeuttaa. Pikkurilli sen verran puutunut, etten jaksa backspacea haroa.

Tänään aamusella ennen puoltapäivää Hesaria tonkiessani [specialisti majailee yhä täysihoidossa muzinsa luona] silmääni pisti jo etusivulla. Joku mainosti ilotulitusraketteja ja hehkutti, että 500 eurolla ostaneet saavat kaupan päälle 50:n euron arvoisen ilotulitesäkin.

Minä en ole tietenkään ikinä ymmärtänyt ilotulitteita. Ammattilaisshow'ta saattaa vielä ilokseen katsoa, jos ei satu satamaan rakeita, mutta että pitäisi itse ampua jotain kissanpieruja ja noidanvinkuja. Ja vielä maksaa siitä riemusta.

Näinpä myös käsitykseni ilotulitteiden hintatasosta saattaa olla vääristynyt. Sittenkin ymmärsin, että 500 eurolla paukuttelu olisi aikamoista kerskakulutusta. Enää puuttuu, että aletaan innostuksissaan ostaa raketteja lainarahalla [onhan niillä toisaalta aika hyvät nousuodotukset]. Eikä viidellä sadalla eurolla juuri poksautellutta välttämättä kauheasti innosta saada vielä viiden kympin jät(t)e-säkkiä.

Tietenkin kyseessä oli huonekaluliikkeen mainos, ja räjähteet sai kaupan päälle tuolla summalla kalusteita hankkinut. Mainoksen taitto sai vain ilotulitemaininnan näyttämään omalta pikkuilmoitukseltaan. Onneksi kaikki eivät saaneet tietää, olisivat minua ihan tyhmänä pitäneet.

Free Image Hosting at www.ImageShack.us

Asialle omistautuneessa blogissa pohdittiin kerran värien voimaa. Helsingin Kaisaniemessä sijaitsevan kohtuullisen ränsistyneen Hotelli Arthurin julkipäätyä tapasi aikoinaan – vielä vuosi sitten ainakin – koristaa Nissanin valomainos. Jokin muukin siinä oli, mahtoiko olla Technics. Vanhan näköisiä mainoksia vanhassa seinässä. Eivät takuulla ainakaan parantaneet kenenkään mielikuvaa merkeistä.

Jossain vaiheessa, myös mainoksien maksajat havahtuivat tilanteeseen ja viimein poistivat logonsa talon seinästä. Ruokoton seinä näytti entistä kauheammalta, kun vanhat pultinreiät ja kaapelinkannakkeet varastivat nyt kaiken huomion.

Talon omistajallakin lieni silmät päässään ja hän päätti paremman puutteessa peittää huonokuntoisen pinnan sinisellä pressumaisella kankaalla.

Ja eilen jälleen Kaisaniemessä kävellessäni sain huomata jonkun kulkeneen taas silmät auki. Fazer oli ymmärtänyt sävyn oikeaksi ja käynyt tägäämässä oman logonsa pressun päälle. En tiedä, oliko tuo aikeena alusta asti. Sininen kangas saattoi ilmestyä maisemiin samoihin aikoihin Fazerin Sinisen ulkomainoskampanjan aikaan. Miten vain, ratkaisu oli nähdäkseni varsin tyylikäs.

Ja näin sanoin sentään minä, jonka paketista kuoriutui tänäkin jouluna Maraboun suklaata, ja jota ärsyttävät ihmiset, jotka jaksavat hehkuttaa nokioita ja marimekkoja vain koska sattuvat olemaan suomalaisia.

Valitettavasti minulla ei ollut mukana kuin kännykkäni, jonka kamera on lähinnä Pää auki -blogin vitsi: kömpelö ja säälittävä. Kyllä tuosta silti aavistuksen saa.

Free Image Hosting at www.ImageShack.us


Ihminen muuten oppii virheistään. Tällä kertaa en laulanut karaokessa.

Lämmin huone ja nettiyhteys vatsan päällä. Ei ihminen paljoa tarvitse ollakseen tyytyväinen.

Palasin juuri lumimyrskystä. Kaksi päivää sisällä nyhjötettyäni oli pakko hieman terästäytyä. Lähteä etsimään sitä ehdottomuutta, joka minut aiemmin jatkuvasti syöksi moisiin myräköihin. Tällä kertaa maassa oli vastasatanutta lunta yhtä monta senttimetriä kuin pakkasasteita aikoinaan, siinä parisenkymmentä.

Pääsinpähän koettamaan lahjaksi saamaani useimpien mielestä hölmön näköistä hattuani. Se muistuttaa muutama vuosi sitten saamaani, josta kaverini sanoi silloin, että hän aina ajaa GTA:ssa sellasten papparaisten yli, jotka käyttää just tommosta hattua. Tämänkertainen vain on musta sopiakseen nykyiseen takkiini.

Kiipeän Siltavuorenpenkereelle aina kuin mahdollista. Olen hieman kateellinen psykologian opiskelijoille vai keitä lienevät, jotka luultavasti pääsevät kurkkimaan rakennuksen yläkerroksista avautuvaa näkymää. Minä vain maan tasolta tiirailin Hakanientä ja Merihakaa.

Testasin lahjaksi saamaani kännykän perään kiinnitettävää laservaloa. Kauemmaksi se kantoi kuin viskomani lumipallot. Osuikin paremmin, vaikkei alhaalla ihmisiä liikkunutkaan. Nytpä minulla on täydellinen luennointivarustus. Voin ohjata kännykällä bluetoothin yli kalvoesitystä Clicker -ohjelmalla ja käyttää samaa kapulaa karttakeppinä.

Enää puuttuvat ihmiset, jotka haluavat kuunnella minua.

Penkereeltä alas tuleminen on oma taiteenlajinsa. Periaatteessa paikka on umpikuja; omia jälkiään sopii palata takaisin. Tämä vaihtoehto ei tietenkään kuulu määrittelyalueeseen, joten hyppäsin tapani mukaan kaiteen yli jyrkähkölle alas viettävälle kalliolle.

Lumessa reittiä alas etsiessäni muistin viimeöisen uneni, jossa laskettelin pulkalla ruotsalaisessa hiihtokeskuksessa. Selvisin kunnialla alas [jäljistä ei voi päätellä, että kaaduin kertaalleen] ja hyppäsin kivimuurilta jalkakäytävälle. Hanki oli koskematon, ja tyhjästä ilmestyneet jalanjälkeni huvittivat minua.

Jatkoin matkaani kuin uutta manteretta kartoittava settleri Civilizationissa. Joulunaikaan suon itselleni pari Civin parissa tuhlattua vuorokautta, II on ainoa oikea [vain koska olet niin surkea, ettet osaa kolmosta]. Myötätuuli pöllytti lunta edessäni, ja tunsin oloni keulabulbittomaksi ruotsinlaivaksi.

Linnunlaulun sillalla nostin hattua haudatulle.

Töölönlahden pohjukassa korviini arpoutui Heli Laaksosen runo Kiittämättömi, jossa hän kertoo, kuinka Helsinki on kaunis pohjoisesta tultaessa. Kuinka Oopperan kulmalla pitää väistää pari oksennusta, jatkaa Eduskuntatalon ohi ja kumartaa hevoselle. Ylittää tie ja kohta se jo näkyy: Laitur kakskymmentnel, pikavuaro Turkku.

Olipa sattumaa taasen. Jotkut luulevat olevansa kovinkin viisaita sanoessaan, etteivät usko sattumiin. Minä en mihinkään muuhun uskokaan.

Pelasin jouluaatonaattona hauskaa seurapeliä, jonka nimeä en muista. Sain oppia, että 60 % eurooppalaisista uskoo horoskooppeihin. Järkyttävän suuri luku. Tämän jälkeen ei yllätä hiukkaakaan, että pelin tietojen mukaan 25 prosenttia ranskalaisaikuisista uskoo auringon kiertävän maata.

Kaikki eivät välttämättä tienneet sitäkään, että Töölönlahden rannan jalkakäytävän ja pyörätien erottavat korokkeet on mitoitettu siten, että niitä kävelemällä askel osuu aina sopivasti edellisen korokkeen loppuun ja seuraavan alkuun. Tästä tiedosta oli iloa tällä kertaa, sillä koroketta päällystänyt lumipeite oli puolta ohuempi kuin jalkakäytävän puolella.

Tuulikin oli vastainen, ärsyttävimpänä seurauksena lumihiutaleet sattuivat kipakasti silmiini. Kohta minulla ei ollut enää keinoa erottaa sulamisvettä kyynelistä.

Jatkoin matkaani aikalailla sumeana. Tyhjän steissin kohdalla korvissani pauhasi Steen ykkösen Sinisiä rappuja ja punasia hintalappuja ja mietin, onko kaikki vain kärjistettyä liioittelua vai totisinta totta. Hitto, kun en tiedä noistakaan asioista yhtään mitään. Loppumatkan kuljin jo kiroten ja perille pääsyä odotellen.

Olisin mieluusti ennemmin korkealentoinen kuin alatyylinen, ja hieman pettyneenä havaitsin, että aiempi uraauurtava yhteiskuntakitinäni ymmärrettiin vain puheeksi puutteesta.

Tämän opettamana jätän tarttumatta triviaaliin viisasteluun joulupukin kuumasta linjasta [puhu pukille, tuhmat tytöt yms.] Ei ole tarpeen rienata toisen syntymäpäivänä.

Ja kehotan kaikkia kynsimään kykeneviä tarttumaan päivän Hesariin. Hannu Raittilan mainio kirjoitus [€] ISOn kieliopin tiimoilta yhdistää älykkäästi pikku ässän suomen suurempaan [voiko tuota enää hankalammin ilmaista?].

Tämä vaatii hieman sulattelua ja asiallista kommentointia, joten en sano tällä kertaa enempä. Sittenkin huvittaa havaita, että aiemmin kirjoittamani parodia ISOsta suomen kieliopista [jota näemmä on syytä mainostaa joka raossa] tuo lähes päivittäin vierailijoita blogiini. Suuri on kansalaisten tiedonjano omaa äidinkieltään kohtaan ja suorastaan sääli, ettei ilmaiseksi ole tarjolla kuin tuottamani kaltaista tauhkaa.

Ei tuota vuosikausia useiden asiantuntijoiden voimin tahkottua kirjaa saada koskaan pelkillä myyntituloilla katettua. Minusta olisi ihan kohtuullista laittaa se nettiin kaikkien pällisteltäväksi. Ennemmin minä tuota tukisin kuin musiikkitaloa, vaikkei mikään tietenkään ole populistisempaa kuin kuvitella, että jostain pois oleva raha olisi lisää jonnekin muualle.

Joulurauhaa siis. Muistakaa raskauttavat asianhaarat. Tietääkö joku, onko tuo oikeasti lainvoimainen julistus? Saako joulunaikaan tehdystä rikoksesta automaattisesti kovennetun rangaistuksen?

Noniin, listalle on tullut uutuuksia, ja Karun sellinkin pääsee viimein pamauttamaan. Eipä noussut sittenkään ensimmäisessä noteerauksessa kuin sadan neljänkymmenen hujakoille.

Näistä kaksi, Kuolema.fi ja Itsemurhakandidaatit, tulivat vastaan tutkiessani tänään oman blogini ei-sukulaisia. Sittenkin positiivista, etten minä tuon enempää angstaa.

Minua tietenkin ärsyttää suuresti kaikkinainen sisäänpäinlämmiskely [vain, koska sinua ei koskaan huolita piireihin]. Niinpä lupaan ensi kerralla Listasta puhuessani arvioida kiinnostavia uutuuksia ja jättää vanhojen starbojen nuoleskelun.

Huomasinpa, että jos olisin nainen, joka kirjoittaisi oleellisuuksista, blogilleni kävisi nimeksi Olen nainen. Epäolen mies ei ole välttämättä aivan yhtä iskevä.

Enkä jättänyt edes viimeiseen päivään, hah. Raporttini on ymmärrettävistä syistä sensuroitu. Lukijakuntani kun koostuu suurelta osin potentiaalisista edunsaajista.

Perinteisesti on voinut olettaa, että "Hakaniemen Elannon" [käytän hämäyksen vuoksi peitenimeä] ruokaosaston kassatyöntekijättärillä on Helsingin tuuheimmat viikset. Eipä ollut enää. Mikään ei ole ennallaan sen jälkeen, kun Sokos [kirjoitan nimen hämäyksen vuoksi lopusta alkuun] meni omimaan tuon itselleen. Poistaisivat edes sen ällöttävän S-market-kyltin rakennuksen katolta. Ja ne iänikuiset omenateipit ikkunoista. Hakaniemi ansaitsee Elantonsa!

Seuraavaksi poikkesin [xxxx] aikomuksenani ostaa [xxxx], mutta se oli loppu. Kertoivat tekevänsä inventaarion vasta uudenvuoden korvilla. Kukapa hullu sitä nyt erikseen jotain joulua varten hyllyjään täyttäisi?

Poikkesin myös Stockmannilla, josta useimmat tuntemani ihmiset tuntuvat jostain syystä pitävän vallan kauheasti. Minä en ihmeemmin, sillä jostain syystä heillä ei koskaan tunnu olevan, mitä haluaisin ostaa. Ei tälläkään kertaa. Kaipaamani artefakti oli siinä määrin tavanomainen, että tuntuu vaikealta uskoa.

Ok, Maccejä sentään myyvät nykyään. Kävin tönimässä iMac G5:ttä vain todetakseni, ettei sitä kyllä saa millään kumoon.

Tuntui kieltämättä hieman typerältä ostaa äidille lahja hänen omalla exclüsiiiv-kortillaan, mutta pitää keskittää hankinnat, jotta status säilyy. Maksan sitten takaisin [joojoo].

Poikkesin vielä [xxxx] ja [xxxx] ja [xxxx], josta viimein löysin tarvitsemani. Ilmeisesti en taaskaan surffaa aivan trendin aallonharjalla.

Mä oon, kato, ihan patonkifriikki ja sit mä oon vielä sillee tiäksä perverssi, ett mä niinku alotan syödä patonkii sillee poikittain niinku pohja ekana, joku salakuuntelemani tilitti frendilleen. Nykyään ei ole siis mitään, ellei omaa omaa friikkiä perversiotaan.

Minä en ole koskaan omannut yhtään mitään.

Mies odotteli vihreää päheässä kuin missä kirkuvanpunaisessa Alfassaan, jonka krominkiiltoinen pakoputki oli takuulla laajennettu [voiko pakoputkia laajentaa?]. Sittenkin hänen propsinsa laskivat inauksen hänen avattua ovensa ja räittyään ylähuulensa sisällön keskelle katua. Vieläpä kulttuurihistoriallisesti merkittävällä paikalla, Makkaratalon kaiteen alla. Mitähän tontut tuostakin.

Tuijotin tapani mukaan viikkolehti Seuran kantta ja mietin turhautuneena, mikä on se trivialiteetti, jota en tahdo ymmärtää. Se vuosikaudet piilotellut salaisuus, joka tuohon nimeen väistämättä kätkeytyy. Tunne, että kun näkee välioveen kiinnitetyn seinäkellon – kuten vaikka Annantalon kahvilassa saattaa tottumattomalle käydä – tietää, että siinä piilee jotain. Ovikello, ymmärtää lopulta.

Tietenkin, keksin viimein, Se ura, puuttuva sisarjulkaisu.

Eikä maailma ollut enää entisensä. Kuin suuren salaliiton paljastaja [kuten silloin, kun tajusin, etteivät mainokset ole vain harmitonta viihdettä, vaan pyrkivät salakavalasti muokkaamaan mielikuviamme mainostettavista tuotteista] ymmärsin yhtäkkiä, että koko maailma pyörii vain yhden asian ympärillä. Mieleen valuivat ensinnä se ura -neidit ja se ura -piirit sekä miehet, jotka se uran -hakuilmoituksissaan etsivät itselleen se urallisia naisia [onko niitä muitakin?].

Ymmärsin, että kaikki on lähtöisin samasta paikasta. Etymologia on ilmeinen. Välistä on vain sittemmin luovuttu ja alettu kirjoittaa sanat yhteen. [näin käy jatkuvasti, enää ei esimerkiksi juurikaan kirjoiteta erikseen sanoja jää ja telö.]

Yhtäkkiä tunsin ymmärtäväni lestadiolaisia. Kenties suvi- se ura onkin kelpo idea [tuohan selittää paljon tai monta].

Oivalsin se ura -huoneiden merkityksen perinteisinä kaupunkien viihde-elämän keskuksina.

Se ura -palvelut ja se ura -elämä. Eksotiikannälkäisille se ura -matkat. Sekä näitä järjestävät se ura -toimintaa harjoittavat yritykset.

Se uran -kipeät ATM:t sekä sekä se ura -miehet eli YTM:t. Se ura -pelit. Kaikki virtasivat tovin silmissäni [mutta tekeekö se ura kaltaisekseen?].

Toivuttuani mietin, mitä Kikka olisi laulanut, jos uraohjukset olisi keksitty jo 80-luvulla.

[jaajaa, olisikohan sitä itse kunkin syytä vetäytyä joulunviettoon...]

No, sepä olikin vain tekninen ongelma eikä ylläpidon jouluinen ele [hiphopparilla pitää olla hyvät jou-luut]. Kaikki on varmasti taas hyvin.

Vaikka minusta tuo olisi ollut oikeasti hauska idea nollata tilaukset. Olisivat saattaneet vahingossa unohtuneen pamaukset jäädä uusimatta. Itsekin jo tilaukseni päivittäessä tein julmia muutoksia.

Siltä varalta, että tätini tosiaan luet tätä, olimme eilen samassa bussissa. Et huomannut. En viitsinyt huutaa sen enempää [pidin sentään kännykkää suun edessä, ettei kukaan suotta kiinnittäisi huomiota]. Kiitos joulukortista yhtä kaikki.

Tästäpä muodostuu taas varsinainen tunnustusten luola, mutta menköön. Kävimme eilen karaokessa.

Tänään pitäisi hakea joulukuusi kesämökiltä. En kerro tarkemmin, mistä, jotteivät naapurit osaa varautua. Kuka sitä nyt omalta maalta varastaisi. Tämä soveltuu valtavan hyvin ajatukseen joulusta ottamisen juhlana. Ahneuden aika ei ole ohi ja noin.


Juuhhan pomppasi. Ja sijoitukseni sitäkin enemmän. Pinseri otti tittelit pois, ja hetken olivat herrat narreja [minäkin jokin top30, kun satuin paikalle]. Miten sitä sanotaan kinoksia muodostuvan aamuksi, jos illalla sataa lunta.

Hei, lukijani, hyppikääpä päivittämään pamauksenne.

Tutustuin tänään päivemmällä samoilla listasijoilla lymyilleen Stubin A:n sivustoon. Mikäpä olisi täydellisempää kuin löytää übermenschin tuotoksesta virhe. Lifestyle-aakkosissa tulee Q ennen P:tä. Liekö sen jonkinmaalaisilla aakkosilla noin. Ehkä EU:lla on asiasta vain sisäpiirin tuntema direktiiviluonnos. Näin siinä sitten käy, kun Suomi jättäytyy ytimien ulkopuolelle.

Stubb äityy toiseksi uusimmassaan suorastaan sarkastiseksi:


Väitteet, että olisin Kataisen kanssa eri linjoilla, ovat yhtä tuulesta temmattuja kuin että presidentti Halonen ja ulkoministeri Tuomioja olisivat eri linjoilla ulkopolitiikasta. Tai että SDP:n puheenjohtaja Paavo Lipponen olisi heidän kanssaan samoilla linjoilla.


Timo Jutilan avioliitto päättyi kai oikeasti porsasteluun nuorempien kanssa. Me mietimme tänään tiimipalaveroinnin perusteella, että syynä tai seurauksena olisi voinut olla myös, että Juti ei saanut sen paremmin ylämummoa kuin alapesääkään [tosin jääkiekossa voi scoreaminen kaatua siihenkin, ettei vain saa sitä nousemaan].

Huh, kuinka vihaankaan kaikkia ylämummoväännelmiä.

Joku voisi pitää kuvaavana, että kirjoitin tänään koetilaisuudessa kauemmin kurssipalautetta kuin vastauksia. Ainakin puolet porukasta poistui heti kun mahdollista. Saliin muodostui valtava jono. Tuntui hauskalta vuodattaa täyttä päätä palautetta. Joku sivusta seuraaja saattoi luulla, että oikeasti osasin jotain.

Minä annan aina palautetta, kun joku kysyy. Blogia pidän kai ihan samalla olettamuksella.

Voi vihne, tällaisinä päivinä tapaa harmittaa, että kamera unohtui viikonlopunviettopaikan hoteisiin. Ulkona avautuva näkymä hipoo täydellistä. Jopa voimalan piipuista tupriva savu näyttää kuuluvan tähän talvimaisemaan. Rauhallisen arvokkaasti virtaa, ja kaikki muu pysyy paikoillaan.

Minä en sanottavammin pidä temporaalirakenteista.

Päätin lopettaa epäoleellisuuksien lukemisen. Vilkaisin Ilta-Sanomain keskusteluakin vain otsikkojen verran. Puhuivat jotain punaisia valoja päin ajamisesta.

Tästä tulee mieleen vanha ajatus, joka kelpaa julkaista. Ylinopeutta valvovat kamerat maanteiden pientareilla jakavat mielipiteitä [melkein kuin ehdotus siitä, että pientareet pyhitettäisiin hautausmaiksi – saattaisivat rivissä nököttävät hautakivet hillitä kaasujalkaa]. Tekniikan kehittyessä syntyy uudenlaisia ongelmia.

Toisin kuin tulisi ensimmäisenä mieleen, sakon tehokkuutta pelotekeinona ei suinkaan määrää vain sakon suuruus. Vähintään yhtä oleellista on todennäköisyys, jolla rikkomus tulee havaituksi. Satelliittipaikantimien tullessa osaksi autojen katsastusvarustusta myös valvonta saa uuden ulottuvuudet. Automaatti huomaa heti, jos kuka tahansa missä vain ajaa kovempaa kuin kyseisellä tienpätkällä on tietokannan mukaan sallittua. Havaitsematta ei jää myöskään luvaton pysäköinti, vaan sakko voidaan laittaa matkaan saman tien.

Pitäisikö tässä vaiheessa myös sakkojen hintoja laskea? Kun yhä useampi maksaa, maksavatko he vähemmän? Eivät tietenkään, eihän sakoilla kerätä mitään tiettyä pottia, vaan kyse on tapauskohtaisesta rangaistuksesta. Kiinni saatujen määrällä ei ole vaikutusta asiaan. Sikäli tilanne ei poikkea yhtään TV-lupamaksusta...


[olen pahoillani, tällaista siitä tulee, kun ei suostuta kirjoittamaan playbackina] Liityin sitten astetta kovemman jengin bloggaajiin, heihin, joiden oma nimi ja blogin nimi ovat hämmentävästi toisistaan poikkeavat. En tiedä vielä, kuinka kestän moista kaksijakoisuutta. Koko ikänsä tottunut olemaan nimeltään Pää auki [et ees oo] ja nyt sitten yhtäkkiä vaihtaa sen joulun kunniaksi PA:ksi.

Pseudonyymi vähän niin kuin pseudo new me.

Minä en erityisemmin jaksa innostua, kun ihmiset tulevat kysymään, kuinka koe meni. Kerron, jos minulla on jotain kiinnostavaa sanottavaa. Yleensä ei. Yleensä turhauttaa eikä huvittaisi selitellä, mistä kaikki tällä kertaa. Sittenkin kysyn itse samaa toisilta.

Lieventävänä seikkana on, että he haluavat sitä. JCP:kään, kämppikseni siis, ei malta olla koskaan hiljaa, vaan syöksyy selittämään ääni väristen, kuinka mokasi kolmosen beekohdan. Minä en millään jaksaisi välittää. En edes teeskentele sanovani joo tai ynähtele kuin kuuntelisin. Sen sijaan ihmettelen, miksi kummassa minuun suggeroituu raivo.

Tapasin ihmisiä, jotka murehtivat arvosanojaan. Minunkin varmasti kuuluisi. Kenties ulotin itsearmon liian kauaksi. Itse tarmo jäi matkan varrelle. Kyllä minä piittaan kaikkien kiinnostavien ja hyödyllisiltä tuntuvien kurssien arvosanoista. Vähintään pidän huolta, että ymmärrän, mistä on kyse. Silkkaa tuhlausta panostaa kaikkeen vain siksi, että joku on onnistunut lobbaamaan oman kurssinsa mukaan opetusohjelmaan.

He kysyivät, mihin minä olen kaiken aikani tärvännyt. Kiireeseen, vastasin. Hienoa, että koulu loppuu, jos vaikka ehtisi opiskellakin. Valittelevat, etteivät millään ehdi lukea kaikkea, mitä kirjoitan. Minä sentään luen omien tekstieni lisäksi vielä aika monia muitakin.

Oikeasti minua vain harmittaa, että otin jälleen turpiini pingiksessä. Niukalti, mutta silti. Pari viikkoa sitten tapasin voittaa jatkuvasti. Huomenna on sentään viimeinen tentti tällä erää.

Enkä ole sen vertaa viitsinyt aukoa joulukalenteriani, että ymmärtäisin jouluaattoon olevan enää neljä hassua yötä. Jossain meemissä kyseltiin, joko lahjat on hankittu. En ole ostanut ensimmäistäkään, siitä kai tämä lahjaton olo.

Hmm... Vaihteeksi näinkin päin. PC Magazine -niminen julkaisu on valinnut Applen halpamalli eMacin vuoden huonoimmaksi pöytätietokoneeksi.




George Bush nuorempi on valittu mukaan Timen Vuoden henkilöksi. Valinnan perustana oli Metro-lehden mukaan Bushin osoittama rohkea ja taipumaton johtajuus, periksiantamattomuuus sekä hänen selvä vaalivoittonsa. "Jopa nekin, jotka eivät häntä äänestäneet, tulevat huomaamaan, että tässä on yksi vaikututusvaltaisimmista presidenteistämme 50 viime vuoden aikana", lehden toimituspäällikkö Jim Kelly totesi.

Kiinnostavaa, kun muistetaan, että eräskin saksalaisjohtaja sai aikoinaan saman palkinnon. Perustelutkin lienivät kovin samankaltaiset. [noniin, postaus, jonka ainoa pointti on vetoaminen Hitler-korttiin. lujaa menee]

[Lisäys...]

Joku sanoi, että Time oli vaalikampanjan aikaan voimakkaasti Bushia vastaan. En osaa sanoa, kun en itse seurannut. Lehden kotisivuilla perustellaan lisää Bushin valintaa:

For sticking to his guns (literally and figuratively), for reshaping the rules of politics to fit his ten-gallon-hat leadership style and for persuading a majority of voters that he deserved to be in the White House for another four years, George W. Bush is TIME's 2004 Person of the Year

Yhtäkkiä alkaa tuntua, että koko touhu on pilaa. Että kyseessä on poikkeuksellisen nokkela rivienvälistä ampuminen; pilkkaako Time-lehti itseään ja omia historiallisia erehdyksiään ja niputtaa nyt itsetarkoituksellisesti Bushin samaan sarjaan kuin Hitlerin '38 ja Stalinin '39? Kukapa näistä selvää enää ottaa, ainakin kaikki saavat olla tyytyväisiä.

Valitsinpa puoleni blogimaailman diktaattorinvaaleissa [molemmat kyllä paukautettu]. Silläkin uhalla, että mitvit on tuon bänneritouhunsa kanssa aika kiero mies, johtaa suorastaan harhaan. Voiko tuollaiseen mokomaan ollenkaan luottaa ja miksi ihmeessä pitäisi. Onneksi on olemassa esikatselutoiminto...

[niin, siis kyllä tuonne sivupalkkiin periaatteessa päivitettiin se mitvit-bänsky korjattuna siten, että oikea kuva näkyi ja johti oikeaan paikkaan, mutta jostain syystä bloggeri ei näytä sitä ainakaan tällä safarilla. tyypillistä...]

Vastaanpa viimein Sediksen kysymyspakettiin, kun ovat omat ideat vähissä. Siinäkin määrin, etten jaksa edes kääntää kysymyksiä suomeksi.

1) Keille blogiasi kirjoitat ja keihin blogisi vaikuttaa?

Kirjoitan varsin säälimättä asioista, jotka ovat herättäneet minussa jonkinlaisen ajatuksen. Oletettavasti tämä kiinnostaa myös muita jollain tapaa [samoin] ajattelevia, mutten varsinaisesti kanna tästä huolta.

Minua huvittaa ajatus itsestäni blogini yksinvaltiaana. Että saan syöttää lukijarukille mitä soopaa vain eikä minun tarvitse pitäytyä tietyissä aiheissa. Minä kun luulen olevani mailmaa avosilmin ihmettelevä puolueeton havainnoija [kappas, niin minäkin]. Sittenkin huomaan äänensävyni muuttuneen verrattuna aikoihin, jolloin kirjoitin vain itselleni. Lavalla tai powerpoint-koneen takana seistessään on kai pakko yrittää olla hieman enemmän. Koettaa muistaa suoristaa selkäänsä ajoittain. Itse kyllä huomaa heti, milloin oman valokuvan hymy on pakotettu.

Minua, uteliasta, kiinnostaisi oikeastaan tietää, miksi tuntemattomat suuruudet tuotoksiani seuraavat. Lähinnä, onko asiallisuuksien ja asiattomuuksien suhde sopiva. Tulisiko tilittää enemmän omasta surkuhupaisasta itsestään vai keskittyä vaikka Paris Hiltonin nenään. Jättää typerät vitsit pois vai pohtia enemmän otsikoita tyyliin Spoileri pilasi Kimin kisan tai Kohututkimus: Formulat kaavamaisia. Ehkä kirjoittaa enemmän keskipakoisvoimasta [älkää viitsikö, tänne on oikeasti tultu tuota nimen omaan Googlesta etsimällä. kyllä siitä oli syytä kirjoittaa. kansa haluaa tietää.].

2) W.D. Rossin mukaan prima facie (tässä "ensimmäisen kertaluokan") velvollisuuksia - nimenomaan sellaisia joista ON neuvoteltava toisten kanssa - ovat läpinäkyvyys, vastuullisuus, muille tuotetun harmin minimoiminen, vapaa ilmaisu, tosiasioissa pitäytyminen, etiketti. Tutkija pyytää asettamaan ne omaan arvojärjestykseesi ja vielä antamaan panoksensa näiden termien kehittämiseen: onko muita tärkeitä ensimmäisen kertaluokan velvollisuuksia.

1. Vapaa ilmaisu on blogityyppisen julkaisemisen hienoimpia puolia, kuten yllä väitin.

2. Tosiasioissa pitäytyminen nyt ei ole mikään itseisarvo, mutta pyrin olemaan pistämättä sanoja ainakaan toisten suuhun, omasta niin väliksi. Etenkään, jos kärjistän sen verran, että asia kuuluisi mielestäni ymmärtää vitsintapaiseksi.

Minä en siis modannut alavaloa parvekkeelleni.


3. Läpinäkyvyys on hienoa [ai niinQ vaatteissa vai?], mutta hieman heikossa asemassa, kun leikin mukamas anonyymiä.

4. Ensimmäiseksi nostamani vapaus kai tarvitsee vastuupainonsa. En minä lukijoita kohtaan varsinaista vastuuta kanna. Sen verran, etten julkaise kaikkein turhimpia juttujani [sanot vain], mutta taitaa vapauden ja vastuun vaihtotase olla pahasti ylijäämäinen [vai kumminkohan päin sitä nyt pitäisi sanoa].

5. Etiketti voi tarkoittaa aika laajalti mitä vain. Pilkkusääntöjä, erityistä blogikäyttäytymistä tai yleisesti muihin suhtautumista mukavasti. Olen minä aika siivoja ja kiltti, joo.

6. Muille tuotettua harmia en mitenkään erikseen pyri minimoimaan, se syntyy lähinnä sivutuotteena, jos on syntyäkseen.

Enpä oikein tiedä tuosta neuvottelusta. Minusta kun on hauskinta, että kukin voi blogissaan tehdä, mitä lystää. Toisten reviirillä tehty kommenttitrollailu alkaa jo mennä yli enkä minä-hymistelijä menisi kirjoittamaan julkisesti toivomani kenenkään kuolemaa vain koska hänen elämänasenteensa jurpii minua [no, olipas taas kannanotto, tuomitaan myös toisen maailmansodan aloittaminen, hyihyi].


3) Kantin hengessä tutkija kysyy, onko olemassa velvollisuuksia, joita bloginpitäjän on täytettävä koko ajan ollakseen "hyvä bloggari". Ja onko asioita, joita ei saa koskaan tehdä blogatessa?

Hyvä bloggari kai kirjoittaa kiinnostavasti, vaikkei inspiraatio olisi ylimmilläänkään. Tai sitten ymmärtää olla hiljaa, jos ei irtoa.

Jos haluaa tulosvastuuta korostaa, lukijoiden miellyttäminen on kai suotavaa, mutta kyllä bloggaaminen on minusta lähtökohtaisesti ja aidoimmillaan itseisarvoista puuhastelua ja juuri siksi niin kiinnostavaa.

Kovin herkästi en tarttuisi henkilökohtaisuuksiin. Eiköhän laki tuon jälkeen määrää aika tarkkaan, mitä ei sovi sanoa. Esimerkiksi jom[no huh, huh].

4) Tutkija kysyy, mitä yhteiskunnallista merkitystä bloggaamisella on?

Minä miellän tämän internetin business-luokaksi, jos unohdetaan business-luokkaan liitetyt negatiiviset konnotaatiot sekä se, miksi valita vertaus, jota joutuu selittelemään. Siinä missä monet foorumit ovat täynnä trollaavia idiootteja, blogin pitäminen on sen verran pitkäjänteisyyttä vaativaa puuhaa, ettei se onnistu aivan heppoisesti.

En minä tiedä, mikä olen mitään sanomaan, mutta onhan täällä kovasti ketään kiinnostamatonta ryönää seassa. Minä en teilaa Sunnuntailistojavastauksia vailla kysymyksiä on päinvastoin oiva formaatti – mutta aivoton testitulosten julkaiseminen ilman mitään omakohtaista kommentointia ei lisää muuta kuin kohinaa.

5) Lopuksi tutkija kysyy, miksi päätit aloittaa blogin pitämisen? Mitä halusit saavuttaa blogillasi? Oletko saavuttanut sen tarkoituksen nyt?

Vastahan kerroin, että tarkoitus oli päästä koristamaan etusivua...

Halusin helpottaa kirjoittamiseen uhraamani ajan tuhlauksen perustelemista itselleni. Jos joku muukin lukee sepustuksia, puuha tuntuu hieman järkevämmältä, olkoonkin, että tyyli muuttuu hieman. Tietenkin minulla on inhimillisenä narsistina pyrkimys vakuuttaa maailma erinomaisuudestani ja hurskastelevana nöyrimyksenä hinku sanoa, että voivoi, minä nyt tässä vain vähän.

Joidenkin teorioiden mukaan naiset ovat aina ja kaiken takana, mutta minäkään en ole niin todellisuudesta vieraantunut, että luulisin tätä miksikään metodiksi, älkää peljätkö.

Niin, ja terveisiä äidille myös. *vilks*

Noniin, kiitti hitsisti, lukijani. Maaginen top-100:n raja on sitten rikottu ja samalla murskattu viimeisetkin haaveet päästä edes ehdolle parhaan vähän tunnetun blogin Kuukkeli-palkinnon saajaksi.

Tietenkin olisin voinut katkaista tilauksen kaikilta 15 pseudolukijaltani, ja estää kurjan lipsahduksen. Painolastinhallintayksikköni vasta harjoittelee.

Ikiaikainen lapsuudenhaaveeni on viimein täytetty. Suurena tavoitteenani on tietenkin nousta Pinserin top-listan etusivulle, reflektoin tämän blogin ensimmäisessä tekstissä jokunen kuukausi sitten. Nyt vain odotellaan, että putoan pois, jotta voin nousta uudestaan.

Anteeksi taas kaikille estyneille, että näin räävittömästi ruodin omaa listapositiotani [kuvaruutukaappausmeemi sentään jäi väliin]. Yrityksistä huolimatta en pysty rakentamaan mitään typerää akselilta toplist–topless. Pahoitteluni.

Niinjoo, totuus kannettavien tietokoneiden hedelmättömyyden aiheuttamisesta on selvinnyt.

Keksinpä alkaa kutsua kalseita blondeja viileäveriköiksi. Googlen mukaan olin ensimmäinen, joten pienet sille taasen.

Sisäpiiristä kuiskittiin, että linnan juhlien kutsuissa ei sentään käytetä Comic Sansia. Lohduttavaa tietää, olisi ollut muuten pakko lähteä osoittamaan mieltä ensi vuonna.

Joku muukin on tosissaan. Ban Comic Sans -sivustolla on laajalti tietoa tuosta toisesta pahasta, jonka Microsoft saattoi riesaksemme vuonna 1995. Ajatella, ettei kirjasin ole ollut olemassa kymmentäkään vuotta, mutta on jo nyt ehtinyt levitä kaikkialle. BCS-sivuilla on kuvaaja, jossa on ekstrapoloitu fontin arkkinaosuutta [sori] ajan funktiona. Järkyttävä päätelmä on, että vuonna 2030 käytännössä kukaan ei käytä mitään muuta kirjasinta.

CS-Hollywood

Tuossa kuva siitä, miltä Hollywoodissa näyttää ennen pitkää.

Ongelma pitää tietenkin pysäyttää ennen kuin se räjähtää käsiin. Niinpä sivustolta voi ostaa käteviä tarroja, joilla voi viestiä sivistymättömille urveloilla heidän epäonnistuneesta fonttivalinnastaan. Helsingissä tuollaisia ei tietenkään uskalla levitellä.

Ban CS

Seksin ylipapittareksi on Suomessa todella helppo päästä


, toteaa kirjailija Katri Manninen tänään sekä Ilta-Sanomien että Iltalehden viikonloppuliitteen viikon lainat -palstalla. Näemmä myös lainatuksi pääseminen on Suomessa aika helppoa.

Valkosipulin syömisen jälkeen ei kannata pestä hampaitaan kovin äkkiä. Muuten harja maistuu saastuneelta vielä viikonkin päästä.

Pitää varmaan ostaa uusi. Kiinnostavasti tämä blogi alkaa löytää fokuksensa. Voisin alkaa kertoa täällä hammasharjasuhteestani. Suomalaiset kuulemma uusivat hammasharjojaan aivan liian harvoin. Näin tiesi jokin Jordanin teettämä tutkimus kertoa.

Sinänsä kiinnostavaa, että opittuani lukemaan ja näin ymmärrettyäni hammasharjassani seisovan Jordan, minulle tulivat ensimmäisenä mieleen Raamatun tarinat; siksi voimaakkasti noita juttuja ekaluokalla sittenkin tankattiin.

Vai liittyikö Jordan mitenkän Raamattuun?

Joillakin ihmisillä on tapana pestä hampaansa noudattaen jotain tiettyä järjestystä. Etu- ja taka- ja muut pinnat pestään nerokkaan proseduurin mukaan. Sietäisi ottaa minunkin oppia. Minä takuuvarmasti laiminlyön jotain hammasta randomisti roiskiessani.

Ja jos asiaa alettaisiin todella tutkia, huomattaisiin takuulla, että noudatan sittenkin jotain alitajuntaista rituaalia. Yritin kirjoittaa tähän jotain rituaalia, kunnes tyrmistyin ymmärtämään, että olin kirjoittanut edelliseen lauseeseen alettaisiin tutkiMAAN. Selkääni sietäisin saada.

Kiinnostava tutkimuksen aihe olisi myös selvittää se kriittinen ikä, jolloin lapsuus viimein peruuttamattomasti päättyy – ikä, jolloin aletaan priorisoida hampaiden aamupesua iltapesun sijaan.

Tämä on aika kaukana siitä, mistä aioin kirjoittaa. Hyvä, etten sentään laittanut otsikkoa valmiiksi.

Olin kotibileissä, ja jostain syystä pidän niistä aina kovin. Tämä on vieläpä sellainen koti, jossa parhaat bileet eivät aina ole keittiössä, vaan olohuoneessakin voi viihtyä. Kun nyt tarkemmin mietin, kotibileiden jälkeen minua ei ole koskaan kummemmin harmittanut tai turhauttanut niin kuin tavallisesti Stadia samotessa saattaa sattua.

Ja vain muutaman hassun askeleen vaivihkaa otettuani tuntematon neitonen tuli jälkeenpäin kehumaan, että sinäpäs tanssit hienosti, ett oli niinku sillee hauska kattoo. Minulle ei ole sanottu noin pariin kuukauteen, aloin jo huolestua.

Teemaa sivuten teimme tänään joulukortteja. Meidän perheessämme on tavattu tehdä kustomoituja kortteja niin kauan kuin minä muistan [ja minä muistan kaiken]. Tällä kertaa baitimme paremman puutteessa Applen iPod-mainosten tyyliä. Sisarukseni ja minä otimme itsistämme rennokkaat kuvat ja muokkasimme niitä tähän malliin. Valkoisen iPodin sijaan piirsimme hahmoille tonttulakit.

Eihän tuo tietenkään kovin originellia ole, kun netissä on jo palvelu, jonne saa lähettää oman kuvansa ja 20 taalan maksua vastaan siitä tehdään aito iTunes -kuva. Keksivät sille varmaan vielä rokkaavan otsikonkin. Mutta Suomessa noita ei näe missään, eikä kukaan tunnu tietävän niistä mitään [kyselin omppuvihkiytymättömiltä tuttaviltani] – ainakaan kortin saavat sukulaiset, joten sama se. Kortin tekninen toteutus on sitä paitsi varsin laadukas, kehtaan väittää. Pikkuveli alkaa olla aika guru Fotarin kanssa.

Free Image Hosting at www.ImageShack.us

Siinä yksi meistä. Seinä on hyvä kaveri tasapainottomalle...

Minulla on muutama periaate liittyen joulukortteihin. Joulu kirjoitetaan pienellä [niin kuin vaikka tässä lauseessa]. Enkä ikinä toivota hyvää yhtään mitään. Kaikkein vähiten joulua.

Yksi periaate on toki myös se, ettei fonttina käytetä Comic Sanssia. Nimensä mukaisesti siinä ei ole mitään hauskaa. Kuulin villin huhun, jonka mukaan presidentin itsenäisyyspäivänvastaanotolla oli painettu tyylikkäille kiiltopaperilapuille, mitä mikin tarjoke sisälsi, kuten vaikka:

Booli (sisältö salainen)


Nämä paperilaput oli koristeltu oikein Suomen vaakunoin, hyvä ettei vaakunoitakin vielä kohokuvioitu. Ja kirjasimen varmaan arvaattekin. Mahtoikohan Tarde olla ihan itse tulostanut?

Sattuneesta syystä [alan kyllä toipua jo] en tiedä, mitä kirjasinta kutsuissa käytetään.

Vielä yksi softavinkki. WorkStrip-niminen härpäke saattaa olla kätevä dockinjatke [kukapa meistä nyt sellaisia kaipaisi]. En tiedä vielä, kun en ole kauaa käyttänyt. Jos softa tuntuu hyvältä, tämä sivu kannattaa kurkata. Saattaa olla kiirekin...

Pitää varmaan kommentoida vielä, että Forbesin liikkeelle laskema huhu Applen ja Motorolan yhteistuumin tuottamasta kännykästä on kiinnostava. Olen pitkään ollut kovin skeptinen, että Apple alkaisi kännyköitä valmistaa, mutta tuon kaltainen partnerointi voi hyvinkin tulla kyseeseen. Saapa nähdä, kuinka tuo lopulta brändätään. Eiköhän iPodia taota niin kauan kuin se on hot.

Minua hieman hävettää, ettei minulla ole heijastinta. Kiinnitin ainokaiseni välikausitakkiin syyssesongin alussa enkä ole saanut aikaiseksi siirtää sitä talvitakkiini. Suorastaan yllättävää, ettei yksikään firma ole tajunnut lahjoittaa heijastinta, vaikka olen sentään aika monessa syksyn mittaan ravannut.

Heijastin on firmalle helppo keino saada näkyvyyttä katukuvaan ja erottua harmaasta massasta. Suosittelen!

Mietityttää sekin, miksi lukusalien tuolit ovat poikkeuksetta raskaita ja pitävät järkyttävää meteliä pienimmästäkin liikkeestä. Kai ne pyrkivät opettamaan kurinalaista istumistekniikkaa. Minä en ole koskaan osannut lukea kirjastossa. Mutta nykyään en osaa lukea kotonakaan.

Samalla periaatteella kirjastoissa ei varmaan myöskään ole langatonta nettiä: jotta ihmiset saisivat jotain hyödyllistä aikaiseksi. Suuresta kustannuksestahan ei ole kyse, kun kelvot nettiyhteydet on joka tapauksessa hankittu. Yksi pieni tukiasema ja siinä se.

Jotain positiivistakin. Sain tietooni aiemmin loppupaniikilla yhteen kurssiin kokoon kursimieni harjoituksien tulokset. Ne menivät mainiosti, mikä on sikäli lohdullista, että kurssi on ensimmäinen, joka varsinaisesti liittyy pääaineeseeni. En minä niin surkea olekaan, kuin on hetkittäin viime aikoina vaikuttanut. Erityisesti huvitti referaattiopponoinnista saamani 7/10.

En minä koulussa koskaan seiskaa saanut, joten tuntuu kenties kummalta iloita moisesta. Jos sen sijaan huomioi, että kirjoitin opponoinnin artikkelireferaatista ehtimättä lukea itse artikkelia, desibelitaso kirjoitushetkellä oli lähellä sataa ja koko kurssin keskiarvo samasta tehtävästä 3/10, tyytyväisyyteni saattaa näyttää perustelummalta.

Unohtui kirjoittaa, että Hese voisi yhdistää tuon mainitun BJ:n ja HeseHotelli-konseptin kehittämällä uuden tuotteen. Hesbordell, miltäs kuulostaisi. [olisi kai ollut syytäkin unohtua]

Kun on itse nukkunut huonosti ja ottaa asian puheeksi aamulla muiden kanssa [en sano aamiaispöydässä, sillä mitään niin idyllistä ei meillä kotona harrastettu], saa yleensä kuulla, ettei kukaan muukaan ole saanut unta.

Jotenkin tuli tuollainen olo päivitellessäni pamaukseni päivittymättömyyttä tänään aamupäivällä. Pohtien, mistä johtuu, etten saa mitään kirjoitetuksi. Pitää koettaa jaksaa vastailla noihin Sediksen kysymyksiin, vaikken yleensä ketjukirjeistä kauheasti innostu.

Sain kaksi minuuttia sitten tietää, että palauttamani ratkaisu oli viimein oikein. Bonuspisteitä kerryttänyt määräaika oli jokunen viikko sitten. Sain n. paristakymmenestä tehtävästä valmiiksi kaikki paitsi yhden siihen mennessä. Liian tapaistani. Sitä olen tässä pari päivää tuskaillut kovin tietoisena siitä, että sen tulee olla hyväksytty ensi viikon tenttiin mennessä. Julma tarkistusjärjestelmä jauhaa itsensä läpi parin tunnin välein, sen useammin ei pääse iteroimaan.

Inhimillisesti kone myös pysähtyy yöllä, jotteivat epätoivoiset nyhertäjät koko vuorokauttaa valvoisi arpomassa uutta vastausta. Voivat vaikka sen sijaan lukea teoriaa tauon ajan. Ymmärrän, mutten osaa, tapaan sanoa ja siitä oli kyse taas.

Alkaa kiinnostava tosi-internetshow. Jos tänne ilmestyy päivityksiä viikonlopun aikana, voitte päätellä, että olen tuskastunut tentteilyyni. Toivotaan, ettei niin käy, vaikka pahalta näyttää.

Lohdutukseksi voidaan miettiä minunkin viljelemääni wtf-lyhennettä. On jotenkin ironista, että lyhenne ei oikeastaan lyhennä hiukkaakaan. Jos sanotaan vee tee äf, voitaisiin yhtä hyvin ja samalla tavumäärällä sanoa alkuperäinen what the fuck. Oikeasti vitsi on siinä, että lyhenne on alkuperäisfraasia pidempi, sillä w ääntyy oikeasti [dapljuu].

Tuokin olisi hyvä muistaa niiden kaiken maailman insinöörien, jotka sujuvasti puhuvat, että We have a [vii]LAN here... [onko wifi muuten [waifai] siinä missä hifi [haifai], tuota kun kuulee aika monella tavalla väännettynä?]

Iltis ei sentään petä. Joku aloittaa uuden keskustelun näin:


Monet taantuvat lapsen asteelle toivoessaan lunta. Mitä iloa lumesta on esim. ikääntyneille liikuntavammaisille? Pyörätuoleja ei enää nytkään kaduilla näe, ja rollaattoreitakin harvoin.


Mahtaako hän kuulua samaan joukkoon, joka syyttää kesäisin meteorologeja puolueellisiksi, kun nämä selvästi toivovat hellettä ja voivottelevat sateita, vaikka pitäisihän se tietää, ettei vilja vedettä kasva.

Tässä kahdesta iBookista modatussa tabletissa on kyllä jo yritystä!



Junior Content Providerini tämän minulle vinkkasi, joten turha minun mielikuvitustani syyttää. Televisiosta tulee Hesburgerin mainos, jossa neuvotaan hankkimaan BJ-hampurilainen. Mainosta ryydittää tällainen kuva:


Image Hosted by ImageShack.us




Pitäisihän sitä kai ymmärtää sanomattakin, että BJ viittaa Bridget Jonesiin, vaan minkäs teet [nimeä ei siis suotta kertaakaan mainoksessa mainita].

Kaikille, jotka eivät olleet vielä huomanneet, Hesburgerilla on nykyään myös oma autopesu. Hesen brändi on kyllä niin vankka, että on helppoa ymmärtää, että sen alle kannattaa haalia kaikki mahdollinen toiminta. Autokin on saatu logossa sitä paitsi näyttämään melkein hampurilaiselta.

Image Hosted by ImageShack.us

Todellinen Hesburger Lifestylen edustaja tietenkin asuu HeseHotellissa, ravitsee itsensä Hesburgerissa, puhuu Hese-liittymällä , pesee autonsa Hese Autopesussa ja ostaa kaupasta Hese Kotituotteita [ovat sitten kirjoittaneet kaikki nimet eri logiikalla].

Kyllä meidän ompunpurijoiden mahdollisuudet harjoittaa uskontoamme ovat vielä aika rajoittuneet tuohon verrattuna.

Näin se maailma toimii taas. Pari viikkoa sitten Vanhan Club Kajalilla luullakseni ensimmäistä kertaa kuulemani kasarihitti jäi takomaan päätä. Nyt sain yhtäkkiä tehtäväkseni kehittää juuri siihen uuden sanoituksen yhteen projektiin. En mainitse nimiä, sillä itseäni tehostaakseni kuvittelen olevani nda:n alainen [arpokaa sitten, mikä noista...].

Jälleen kerran olin olla huomaamatta tärkeän tiedotteen kaiken mainosryönän keskeltä. Ovat tulossa mittaamaan jotain ilmanvaihtoa ja siten ihan sisälle asti. Tilannetta tuntemattoman on vaikea ymmärtää, millainen katastrofi tuo olisi ollut, mutta nyt on vaara ohi taas.

Warettajapeelotkin saivat ansionsa mukaan. Sektorin uutiskommenteissa [uutislähdekin merkitty: IRC...] käydään varsin asiallista keskustelua aiheesta.KRP siis suoritti kotietsinnän joidenkin Finreactor-vertaisverkkopalvelun ylläpitäjien luona ja takavarikoi tietokonelaitteita ja cd-levyjä. Poikien [mutsi avas kytille oven] epäuskoista irccilokia pari tuntia takavarikon jälkeen voi vakoilla täältä. Uteliaimmat tietenkin peistailevat nimiä irc-galleriaan ja ihmettelevät, minkä näköisistä tyypeistä on kyse, vaan eivätköhän he ole jo kuvansa poistaneet, jos niikseen tulee.

Romania on Hesarin mukaan antanut yllättävää taustatukea Aatos Erkolle ja syyttänyt maatamme kalvinistisesta salaliitosta Suomen esitettyä radikaalin vaatimuksensa EU:n jäsenyysehtojen täyttymisestä edellytyksenä jäsenyydelle. Ilmeisesti puheet Vanhasen ajamasta syrjäänvetäytyvästä EU-politiikasta ovat silkkaa puppua, jos hän on saanut kokoon oikein kalvinistisen salaliittoutuman. Enää odotellaan lööppiä, jossa Salarakas paljastui kalvinistiksi.

Viivi ja Wagner sekä Ilta-Sanomien keskustelijat meuhkaavat uusien liittymäasiakkaiden paapomisesta vanhojen rahoilla. Onhan se sääli, vaan minkäs teet. Kuten Elisan edustaja aiemmin syksyllä heillä vieraillessani asiasta totesi, ei ole mahdollista luoda hinnoittelumallia, jossa asiakas maksaa ensin enemmän ja asiakkuusvuosien kertyessä jatkuvasti vähemmän, sillä kilpailija voi tarjota saman halvemman hinnan heti.

Eivät ihmiset jaksa enää odottaa, he haluavat hyödyn hetimiten. Melkein kuin joku kuvittelisi, että viettämällä elämänsä hurskaassa nuhteessa saisi jotain bonusta jälkeenpäin. Tai edes ilmaisen kylmälaukun. Radiolla.

Joku voisi tietenkin ehdottaa, että operaattorit sopivat keskenään solidaarisesta hintapolitiikasta, jossa kaikki lupaavat tarjota ajan funktiona edullistuvaa hinnoittelua. Tällaiselle hintojen sopimiselle on olemassa oma sanansakin. Niitä kutsutaan kartelleiksi...

Sittenkin monet uskollisista asiakkaista ovat tyytyväisiä itseensä, ylpeitä suorastaan. Olen ollut Soneran asiakas vuodesta 88 ja maksanut mukisematta kalliita hintoja ja maksan vieläkin ja kylläpä suututtaa eikä etuja ole kuulunut. Mutta liittymää en vaihda, sillä liittymän vaihtajat ovat ihan idiootteja.

Elisan edustajan mukaan nykytilanteen ongelma on, ettei operaattoreilla ole mitään kilpailuetua toistensa suhteen. Kaikkien verkot toimivat käytännössä kaikkialla [vaikka kaikki tuntuvat tietävän, että dna on kyllä ihan paska] ja kaikilla on yhtä hankalat hinnoittelusysteemit. Lopputuloksena tuhoisa hintakilpailu, jota operaattorit itsekin inhoavat ja pyrkivät kuulemma välttämään viimeiseen asti. Jännää nähdä, tuoko 3G joskus jotain uusia palveluita ja tappajasovelluksia.

Olisihan se kovin kätevää kirjoittaa vain kill 051 4637 2819 ja äijää putoaisi... Ihmisen ikuinen haave ajatuksen voimalla tappamisesta olisi jälleen askeleen lähempänä toteumistaan. Salaisten numeroiden kysyntä nousta saattaisi nousta teinien innostuessa soittamaan julmia pilareita, vaikka yleensä tappaja on kai ennalta tuttu ja humala yhdessä hankittu.

Mikäli mainion Ilman naista -sarjakuvan oppeihin on uskominen, kaiken pitäisi olla kunnossa. Mixet tahdo olla munkaa, jos mä rakastan sun läppärii.

Macci............check
Poikamies......check
Tavoiteltu........sigh

Joulu tuntuu jakavan jonkin verran bloggaajaväestöä. Valtaosa kai suhtautuu siihen tiedostavan kriittisesti periaatteenaan vastustaa turhaa kaupallisuutta ja maireaa jeesustelua.

Tietenkin voisin olla samaa mieltä, mutta minä satun pitämään kovasti joulusta. Ehkä syynä on, ettei siitä ole koskaan turhempia stressattu. Henkinen sanoma on jätetty perinteisesti vähille, joten tekopyhyys ei ole päässyt iskemään myöhemminkään. Joulupukista ei ole kauheasti valehdeltu, vaan kerrottu suoraan, että koska meillä on varaa itse auttaa pukkia, annetaan pukin hankkia lahjat köyhemmille lapsille.

Pukki on sentään ehtinyt poiketa meille joka vuosi toisin kuin monille kavereille, joilla lahjat oli kustannustehokkuuden hengessä toimitettu vain eteiseen asti. Ja lopulta lahjatkin ovat olleet varsin järkeviä ja tarpeellisia, ei mitään pelkän ostamisen vuoksi väkisin hankittuja. [äidille en ole tosin saanut ostaa keittiönjakkaraa, vaikka olen monta vuotta ehdottanut, isän mielestä kun vanhakin toimii ihan hyvin. ainakin nippusiteillä korjattuna...]

Tärkeintä on ollut yhdessä olo ja tietyt perinteet. Vadelmalimonadi ja Saarioisten lanttulaatikko. Enää ei tosin myydä kunnon vadelmalimonadia, mutta onneksi laatikko on entisensä – muun merkkisiä en suostu syömään ja itse tehdyt voitte kantaa joulusaunan taakse.

Järkevästi ajatellen ei ole mitään typerämpää kuin vetää joulupöydän herkkua, keitettyä tölkkihernettä, sieraimeen niinkin irrelevantista asiasta kuin oikeasta joulupukkitraditiosta, mutta se, traditioiden rappiosta valittaminen, nyt sattuu kuulumaan minun jouluperinteisiini. Muutamia perusteesejä:

• Meillä käyvä pukki ei pukeudu kolanpunaiseen takkiin, vaan ruskeaan turkkiin [u know, puuhkalakki, karvanuttu]
• Meillä käyvän pukin parta ei ole lumenvalkoinen
• Meillä käyvän pukin porot eivät lennä
• Meillä käyvä pukki ei saavupiipusta savu
• Meillä käyvä pukki ei sano hou hou [eikä whore]
• Meillä käyvällä pukilla ei ole mitään tekemistä sukkien kanssa
• Meillä käyvällä pukilla on sen verran maantiedon tuntemusta, etteivät napapiiri ja pohjoisnapa sekoitu

Kyllä suututtaa, kuinka typerästi kaikkein hölmöimmät amerikkalaisperinteet mennään apinoimaan. Joulun suhteen olen konservatiivi ja oman oikean käsitykseni vanki. Ja poikkeuksellisesti ylpeä siitä.

Lienee turha mainitakaan, että mainoksien joulukuvasto on nykyisellään täynnä amerikkalaisen perinteen joulukliseitä. Meilläkin pukki juuttuu piippuun syötyään muorin parempia pipareita, joissa on käytetty aitoa Valion Voita. Gigantin typerässä mainoksessa tietokonerendatut porot juoksevat pitkin taivaita ja lennonjohtotorni antaa laskeutumisluvan. X-mas 2003, you're clear for landing [tjsp], siinä sanotaan. Eivät sitten jaksaneet edes spiikata uudestaan tälle vuodelle.

En hirveämmin pidä suomalaisesta Akkari-hegemoniasta [vihaan jo sanoja Akkari ja ankisti], selitystä, kuinka Aku Ankka on jo vuosikymmeniä opettanut suomalaiset lukemaan ja Möykkäel Jaksonen on nokkelinta sitten Marita Kattilan. However ansiokkaasti ovatkaan suomen kieltä vaalineet, minusta on valtavan ironista, että Aku lienee yksi merkittävimmästä vierasperäisen joulukulttuurin levittäjistä maassamme. Suomentaja sentään kääntää pohjoisnavan Korvatunturiksi, mutta muuten mennään alkuperäisen tarinan ehdoilla. Sama ilmiö on havaittavissa myös pääsiäisen ajan teemajutuissa.

Jos halutaan viettää joulua jenkeittäin, niin avattakoon sitten lahjatkin vasta joulupäivänä!

Loppuun vielä yksi lapsuuden dramaattinen joulumuisto. Olimme joskus, kun olin liian pieni ymmärtämään, jouluaaton Itävallassa. Vanhempani sitten järjestivät joulun lahjoineen ja pukkeineen viikkoa myöhemmin kotiin saavuttuamme enkä minärukka ymmärtänyt epäillä mitään. Nerokas idea; jos ostaa lahjat alennusmyynneistä joulun jälkeen, säästää kauheasti rahaa. Täytyypä alkaa viettää pakkasukon päivää uudenvuoden aattona, jos vaikka joskus perheen hankin.

Melkein yhtä hyvä idea on tietenkin aloittaa joulukalenteri lopusta päin marraskuun viimeisenä päivänä, jolloin näkee suoraan, montako yötä on jouluun. [vai laskinko väärin, nuo ovat aina niitä hankalimpia...]

Mistä johtuu, että lapsilla tuntuu olevan paljon parempi itsekuri joulukalenterien operoinnissa kuin aikuisilla?

Nyt on tyytyväinen olo, kerrotaan heti kärkeen kaikille huolestuneille. Seuraaviin tentteihin on viikko aikaa, ja paljon vielä mahdollista.

Hyvän mielialan koe on kiinnostava tapaus. Ennen tilaisuutta huolettaa, paperin saatuaan tuntuu, ettei osaa vastata kuin ehkä töin tuskin puoleen. Koetta palauttaessaan huomaa sittenkin vastanneensa joka kohtaan. Jotakin.

Saattaa olla, että koe on minulle paras ympäristö. Luopua turhasta itsekritiikistä. En minä sittenkään nettiin kirjoittaisi ihan mitä tahansa, ihmisille puhuisi mitä vain. Kokeessa saattaa sitä vastoin lämmön päälle saatuaan suoltaa sellaista huttua, että hävettäisi törmätä kehenkään tarkistajaan henkilökohtaisesti.

Joskus se kannattaa. Tämänkin kurssin ensimmäisessä osakokeessa sain yhdestä kahden pisteen tehtävästä pisteen vain viisastelemalla kurssin käytännön järjestelyiden aikataulujen pettämisestä, mutta tämä nyt ei ole aivan jokapäiväistä huvia.

Sittenkin, tämän kurssin inhimillisen ilmapiirin tietäen kokeeseen oli mukava mennä. Kaverit kertoivat jonkin toisen kurssin tentistä, jossa liian pitkistä vastauksista annetaan miinusta. Ei ole väliä, vaikka kaikki kirjoitettu olisi faktaakin. Liika lepertely on väärin, tulee olla lyhyt ja eksakti [ja vaaleahiuksinen, sinisilmäinen ja uljasryhtinen]

Siinä on suurin ero lukion ja suuren koulun välillä. Lukiossa, jossa oma opettaja tarkasti kokeen, minua – naismaisesti? – hävetti, jos en osannut tai tiennyt jotakin. Nykyisessä kasvottomassa systeemissä voi vastata huolettomammin. Olkoonkin, että minulla tuntuu sentään olevan jotain itsekunnioitusta moneen muuhun verrattuna...

Myös kynällä kirjoittaminen on oma juttunsa. En nykyisellään kirjoita käsineni juuri muulloin kuin tenteissä. Luonnollisesti vihaan joustamatonta ja hidasta käsineni nyhräämistä. Toisaalta siihen liittyy sittenkin outo huuma. Sellainen jatkuva kyltymätön tarmo päästä eteenpäin, yrittää tuhertaa hieman sukkelammin, jottei ajatus katkeaisi. Näppäimistöllä tällaista tunnetta ei samoissa määrin synny, sillä vikkelät sormet pysyvät melkein ajatuksen perässä.

[tosin muuten tuntumaltaan mainion MacAlly iceKey-näppikseni välilyönti ei tahdo toimia kunnolla, mikä haittaa ikävästi tahtia. onneksi takuu on voimassa, mutta miksi minulla hajoaa yli puolet ostamistani tuotteista takuuaikana? siksikö, etten jätä valittamatta?]

Harvoin minä normaalioloissa kirjoitan kahta tai kolmea tuntia yhteen menoon. Parhaimmillaan tuossa pääsee jonkinlaiseen flow-tilaan, kun vielä yhdistää mukaan koetta kenties edeltäneen lievän jännityksen ja vähiin jääneet unet. Olisihan sekin yksi juttu, jäädä koukkuun kokeissa istumiseen.

Ilta-Sanomissakin keskusteltiin viime viikolla käsin kirjoittamisesta. Myönnän kyllä odottavani innolla aikaa, jolloin kokeissakaan ei enää tarvitse sutata käsineen. Ainoat tilanteet jokapäiväisessä elämässä, joissa joutuu turvautumaan kynään ovat kokeet, kauppakuitit ja laskeminen. Koskakohan Suomeenkin saadaan vastaavat numeronäppäimet marketteihin kuin vaikka Ruotsissa on ollut jo useita vuosia sitten [itkin samaa Mainonta-blogissa]. Ja milloinkohan kehitetään käyttöliittymä, jolla pystyisi laskemaan luontevasti suoraan tietokoneelle.

Ilta-Sanomien makuun kun päästiin, niin jatketaan sitten. Tänään joku ihmettelee, oliko 5,7 miljoonan euron jättipottivoiton takana sittenkään oikea porukkalotto vai keksittiinkö moinen lähinnä verosuunnittelun vuoksi, potti kun jaettiin perheenjäsenten kesken.

Puolet ihmisistä ei ensinnäkään suostu ymmärtämään, mistä on kyse. Selittävät, että lottovoitoista on jo verot maksettu ja potti annetaan puhtaana käteen. Eivät ymmärrä alkuperäisen kirjoittajan tarkoittavan, että perheen lapset säästävät lahjaveroissa, kun ottavat rahat heti itselleen. Omaisuus on sitä arvokkaampaa, mitä myöhemmälle sukupolvelle se on siirretty.

Toinen puoli, ne jotka ymmärtävät asian, hihkuvat riemusta, kuinka joku on niin fiksu, että malttaa mielensä eikä tuuleta voittoaan etukäteen, vaan käy rauhassa selvittämässä juristin pakeilla, kuinka on järkevintä toimia. Suorastaan liikuttavaa, kuinka yksimielisesti kaikki ovat valtiota ja itseään vastaan.

En minä mitään pyri hurskastelemaan, toki tekisin aivan samoin, jos lottoaisin. Minä myös tilaisin voitot suoraan tililleni. En pysty ymmärtämään, miksi joku ei tekisi näin, kun se ei ilmeisesti maksakaan yhtään enempää.

Onneksi onnenkantamoisella saadut rahat on sentään ansaittu ja rehellisesti.

Minä sovellan vastaavaa verosuunnittelua opintojeni kanssa. Pyrin ottamaan täyden hyödyn äärimmilleen viivästetystä logistiikasta. Jos tentin voi suorittaa nyt tai puolen vuoden päästä, miksi tehdä sitä nyt, kun voi saada peräti puoli vuotta korotonta maksuaikaa. Inflaatio on puolellani, koska kokeita olisi vaikeutettu?

Ja mikäpä olisi motivoivampaa kuin kunnon velkavankeus...

Todetaan vielä, että äitini kannattaisi katsoa Sinisen kirjan marginaalin linkittämä valokuvasto roinaa pursuavasta huushollista. Kaikki on taas kovin suhteellista. Mutta onko tuo poikakin nyt hieman julma äitiään kohtaan. Muuttaisi muualle, vaikkei se toisaalla maailmassa taida onnistua yhtä automaattisen turvatusti kuin meillä.

Tai niin kuin Ihmissuhteet-blogin marginaalissa [jopas sitä ollaan taas näihin tällaisiin marginaalijuttuihin innostuttu] viisaasti sanotaan:

Puhdas asunto on merkki väärin eletystä elämästä


Tässä ei siis vihjata, että minä eläisin epäsiististi.

Myönnetään sekin vielä, että kokeen vuoksi muutin leipätekstin Optimaksi osana hienovaraista säätösuunnitelmaani. Tuo on sikäli kiinnostava kirjasin, että se on päätteetön, mutta luokitellaan silti antikvaksi. Windows-koneisiin tuota on harvemmin asennettu, joten se siitä sitten.

[ei se osaa lopettaa] Katsokaa vielä fanitekoinen iPod mini -mainos. Kaikkea ne jaksavatkin.

Kirjoittelin taannoin The Ark -nimisestä ruotsalaisbändistä. Tauon ja asiaankuuluvan hajaannukseen jälkeen bändiläiset ovat jälleen löytäneet toisensa ja levyttäneet kolmannen albuminsa [minä muutan vihaan pitkäsoitto -sanaan melkein yhtä paljon kuin inhoan termiä opinahjo]. State of the Ark -niminen tuotos on tulossa myyntiin 27.12., ja ensimmäinen sinkku porskuttaa jo melkoisessa suosiossa ainakin Ruotsissa. Onpa tuo Yle X3M:n ja Radio Helsingin listoille päässyt meilläkin.

Uutta levyä kuvataan kepeämmäksi ja vähemmän mahtipontiseksi kuin edeltäjiään, mikä ei hirveästi minun odotuksiani nostata. Minäminimalisti kun kaipaan musiikilta elämää suurempaa kitchen sink -produktiota. Myös julistuksellisuus on jätetty vähemmälle: pääjehu Ola Salo kertoi jo sanoneensa kaiken oleellisen ja kyllästyneensä politikointiin. Synkästä nimestään huolimatta One of Us Is Gonna Die Young [.mov-video]-sinkku on varsin iloinen rallattelu, joka tuttuun tapaan opettaa, että kuolla voi elämättä, mutta elää ei voi kuolematta.

Kuulostaa hieman tukkoiselta, mutta odotellaan, että varsinainen levy ilmestyy ennen kuin käydään teilaamaan. iTMS:ssä ei ollut valitettavasti saatavilla kuin ensimmäinen levy, toivottavasti ymmärtävät tämän tarjota. Muuten menee taas hankalaksi – In Lust We Trust -levyn kanssa sai hieman temppuilla ennen kuin sain ripattua sen tietokoneelleni.

Luenpa tässä [siltä näyttää] huomiseen kokeeseeni. Minulla on yleensä ollut yksi tai kaksi jollain tavalla kiinnostavaa kurssia joka lukukautena. Tämä on jälleen yksi niistä, joten olisi mukavaa osatakin jotain.

Jäi kauan sitten luentojen päätyttyä kirjoittamatta kiinnostava aiheeseen liittyvä seikka. Oli puhetta, että teleoperaattorit ovat ainoa taho, joka on kiinnostunut jopa euroa pienemmistä kertasuoritteista. Pankeille on kuulemma turha mennä tarjoamaan mitään kymmentä euroa pienempää, sillä niiden järjestelmillä moisista summista ei saada aikaiseksi kuin kuluja.

Teleoperaattorien järjestelmät ovat vastaavasti kevyempiä, mutta eivät täytä oikeille pankeille asetettuja tiukkoja säädöksiä. Operaattorit tietenkin toivovat, että mahdollisimman suuri osa maksuista hoidettaisiin kännykällä, jotta he pääsisivät vetämään omansa välistä, mutta – kuten luennoitsijamme hauskaisesti ilmaisi – he eivät halua lehmää. Jos teleoperaattorien katsottaisiin toimivan oikeina rahoituslaitoksina, ne joutuisivat validioimaan järjestelmänsä pankkien kriteereillä, eikä tähän tahdota lähteä.

Tämä aiheuttaa kiinnostavia rajavetoja sallittujen palveluiden suhteen. Pizzan tilaaminen ja maksaminen kännykällä ei ole hyväksyttävää, sillä operaattorin voitaisiin tällöin toimivan eräänlaisena luotonantolaitoksena – pizza ja telepalvelut kun eivät liity kyllin kiinteästi yhteen. Sen sijaan aineettoman bussilipun kännykkämaksaminen hyväksytään.

Tässä vaiheessa joku hereillä olleista kummasteli, kuinka kummassa kännykkämaksupohjaiset juoma-automaatit ovat lainkaan laillisia. Hyvä kysymys, luennoitsija myönteli.

Toivottavasti sitä ei kysytä kokeessa. Kunnon luennoitsija tietenkin kysyy juuri sitä, mihin ei ole itse tiennyt luennolla vastausta...


Jos kotiin tultuaan tekee mieli tanssia, on kai lähtenyt ajoissa. Jos taas kirjoittaa, lie lähtenyt liian myöhään.

Tässähän kirjoitan taas.

Pääsin viimein Systemiini ja minulla oli hauskaa, kiitos hienotunteisesta kysymättä jättämisestä. Jotenkin älykköfiilis kävellä lehti kainalossa bussipysäkille. Olkoonkin, että kyseessä ei ollut kuin City.

Viulisti Pekka Kuusisto kertoi luottokamakseen iPodin. Oikeesti, ziiz kuka enää kehtaa omistaa jotain aipodii.

Voidaan myös miettiä, mikä seuraavista ei kuulu joukkoon:

KONEhelsinki
IVANAhelsinki
BOBhelsinki
Espoo

Sain palautetta laadunvalvojaltani. Hän kertoi, että edellinen vastaukseni mitvitin kommenttiin ei ollut järin hauska [en linkitä, jottei kukaan näkisi alennustilaani]. Luuleeko se, että mä oon joku kysynvaan. Eivät tavalliset ihmiset pysty mihinkään nokkelaan kuin silloin tällöin, ja minä olen tämän kuukauden kiintiöni jo törsännyt.

Aina väärässä ollessani lohduttaudun muistelemalla viisautta, jonka mukaan jokainen ihminen on oikeassa vain kerran elämässään. Ei kannata tuhlata sitä mihinkään aivan turhaan. Minulla on tähän liittyen yksi riipaiseva tarina, mutta jätän sen kertomatta, jotta julkaisullani olisi tulevaisuutta.

Eivätkä minua joka päivä suurimmat überäijät kommentoi. Vaikka sitten negatiivisesti.

Samasta lähteestä annettiin ymmärtää, ettei ole reilua lukijoita kohtaan alkaa selittää jostain ihmeen keskipakoisvoimasta kesken kaiken. Aivan kuin ketään voisi vähempää kiinnostaa. Saattaisin ottaa viestin tosissani, ellei vinkin esittäjä olisi vääräoppinen, joka todella edelleen luulee, että keskipakoisvoima on olemassa.

Luultavasti hän on vain katkera, kun ei ymmärrä. Kyllä minä tiedän, että pohjimmiltaan kaikki janoavat kuulla keskipakoisvoimasta. Näen jo Iltiksen kohuotsikot: Keskipakoisvoima kiinnostavampaa kuin Seksi!

Tapasin myös armaan äitini, ja kertasin elämän peruskysymyksiä. Pommac-juttu ei siis todellakaan mennyt niin kuin väitin. Ensinnäkin, minä olin kaksi enkä kolmea [silti en osannut puhua, tyhmä kun – kuten neuvolassa kerrottiin – olin]. Toisekseen, kyse ei todellakaan ollut vahingosta. Äitini nimenomaan ja tarkoituksella suojeli pulloaan lapsensa hyökkäykseltä eikä suinkaan epähuomiossa ja säikähdyksen takia sitä kaatanut. Motivaattorina oli silkka itsekäs ahneus ja huoli juoman joutumisesta huonompiin suihin. Isäni oli siis aivan oikeassa sanoessaan, että äiti ennemmin kaatoi juoman pöydälle kuin soi lapsensa siitä nauttia.

Ei se sittenkään kovin hauska tarina ole, mutta selittääpä sentään jotakin.


Kauan sitten piti kirjoittaa Pommacista. Nyt on hetki aikaa.

Kommentoimani Applea hypettänyt Nöjesguiden sisälsi myös veikkauksen, että ensi vuoden juoma olisi Jallu-Pommac. Alun perin 50-luvullahan lonkeroa sai myös toisen makuisena. En tiedä tarkalleen, sisälsikö se oikeasti Jallua ja Pommacia vai maistuiko vain siltä. En ole koskaan juonut moista yhdistelmää, vaikka monesti olen aikonut.

Baareissa ei vain ole ikinä Pommacia [eikä kotona Jaloviinaa]. Tarjoavat jotain ihmeen inkivääriolutta korvikkeeksi aivan kuin näillä olisi jotain muuta yhteistä kuin väri. Melkein kuin joku ehdottaisi Pepsiä, kun tilaa Cocista.

Jos kuulette jonkun kertovan tarinaa äidistä, joka piti parempana kaataa Pommac pöydälle kuin antaa lapselleen, olette luultavasti törmänneet isääni. Minä onneton kolmivuotias tai jotain [ei tarvitse korjata ikää kommenteissa, äiti], joka en puhuakaan osannut [kai kukaan vielä kolmivuotiaana mitään sano, hyvä jos kävelee], kurkotin ravintolassa pulloa itselleni, jolloin äiti säikähdyksissään tönäisi sen kumoon. Isästäni tämä oli tietenkin ratkiriemukasta ja halkihauskaa. Hänen juttujensa virkistystaajuus on minuakin pidempi – siinä vähintään kahdenkymmenen vuoden hujakoilla – joten tuo saattaa yhä tulla vastaan.

Ihmiset aina kieltämässä, että et kai vain sentään minusta kirjoita. Kuitenkin toiveikkaana kuikuilevat, jos jotain vaikka olisi sittenkin sanottu. Nyt ovat vanhemmat tyytyväisiä vähän aikaa.

Jatketaan limonadilinjalla. Päivänä eilisenä silmääni pisti Fanta-pullon etiketti. Grapefruit siinä luki. Tarkoitti greippiä suomeksi. Etiketti-copyt ovat viimein suostuneet ymmärtämään, että grape tarkoittaa viinirypälettä. Olen monta vuotta miettinyt, mitä ulkomaalaiset mahtavat ajatella suomalaisia virvoitusjuomavalikoimia kartoittaessaan; tuntuuko grapefruit natiivista englanninpuhujasta täysin eri asialta kuin grape? Ymmärtääkö hän oikeasti väärin vai onko asia yksi lysti.

Taas pisti vihaksi tuo jatkuva uudistamisen tarve [oho, mitä se puhuu]. Onko se niin vaikeaa pitää kelpo peruslimppareita valikoimissa? Fantan pari kesää sitten lanseerattu sitruuna oli mukavan kirpeää. Nyt se on sitten korvattu kaiken maailman shokatoilla ja ananasgreipeillä. Ei siinä paljoa korjattu etikettikään lohduta.

Toinen surullinen tarina on Frisco-sarja. 90-luvun puolivälissä myyty sitruuna-Frisco oli hieman makeampaa kuin tuo sitruuna-Fanta, mutta kelpokamaa sekin. Cociksen ja Pepsin valmistusoikeuksien siirryttyä Hartwallilta Koffille ja päinvastoin Friscosta tehtiin rupuinen halpabrändi ja makuvaihtoehdot rampautettiin ilmeisen tahallaan. Nykyäänhän Koff-tekee molempia, eikä liene suotavaa, että kunniakasta Fantaa käytäisiin haastamaan sisältäpäin.

Kiinnostava yksityiskohta sekin, että Harwallin klassista Omppu-juomaa [joka ei kai ole omenaa nähnytkään] ei saanut myydä kuin pikkupulloissa niin kauan kuin Hartwall pullotti myös Cocista. Olisi kai Omppu muuten noussut uhmaamaan isoveljeään [hyvin mahdollista... inkiväärinoluen ja Pommacin sekoittava ravintolatyöntekijä voisi hyvinkin pitää Omppua ja Cocista täysin vastaavina tuotteina].

Loppuaika voidaan käyttää ihmetellessä, miksi sitruunanraikkaalta tiskiaineelta maistuva Coca-Cola Light Lemon tuotiin maahan ennen vaniljaversiota.

Avaudutaan vielä hieman Pinseristä. Jemmataan viisaasti tänne loppuun, jotta kukaan ei vahingossa tulisi lukeneeksi. Uusi jatkuvasti päivittyvä systeemi on tietenkin ehdottoman tarpeellinen, jotta kaltaiseni netin myötä keskittymiskykynsä kadottaneet sinnetännehaahuilijat voisivat entistä paremmin hermoilla ajan hermolla pysymisestä. Huomaamatta jääneet omat päivityksetkin ovat melkein korvaantuneet haamuilulla, joten lähes tasoissa ollaan.

Päivitysprosentin laskukaavaan sen sijaan olisi syytä muuttaa. Nykyinen järjestelmä, jossa merkittävää on ainoastaan viimeisestä päivityksestä kulunut aika, ei ole järin kannustava.

Minun ei kannata kirjoittaa kaikkea mahdollista ja julkaista niin nopeasti kuin suinkin saatan, vaan odotella niin kauan, että prosentti laskee ja julkaista vasta sitten. Ei palkita nopeasta valmistumisesta. Ei sillä, että kauheasti tuolle uhraisin ajatuksiani, mutta silti. Jonkinlainen päivitystiheyteen perustuvat pisteitys olisi parempi. [se muuten on pisteitys eikä pisteytys, repikää siitä]

Nykytavalla myös kaikki puoli vuotta umpihuppeluksissa uinailleet muinaismuistot hyppäävät heti listakärkeen, jahka jotain älähtävät. Ei elämässäkään voi menneitä paikkailla hoitamalla asioita kerralla kuntoon kuin taikaiskusta, joten miksi Lista olisi yhtään armollisempi... Sua vaan harmittaa, tapasi vanha kaverini sanoa.

Ja vielä. Valmistemplateen kyllästyneet riemuitkoot: Pää aukille puuhataan paraikaa uutta ilmettä. Varsinaisen logon suunnittelu on ulkoistettu JCP:lle, ja uusi leiska olisi tarkoitus ottaa käyttöön vaiheittain joulun pyhien aikana aloittaen leistä ja päätyen skahan [wtf?]. Luvassa trendikästä ruskeaa ja kybästi pikkudetskua.




Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds