Kirjoitin tänään jo yhden umpitylsän ja hurskastelevan merkinnän, jonka ymmärsin poistaa ennen kuin jaksoin lukea sitä läpi. Mainitsen silti, että City-lehden Amish-juttu on vinkeä.

Valitsemani tyyli näyttää purevan. Jättämällä päivittämättä saan uusia tilaajia [vihjaatteko jotain?]. Tämä on melkein kuin eilen linkittämäni Mitvitin visio, jossa päivitysbonusta kertyy sitä enemmän, mitä kauemmin malttaa pitää suunsa kiinni.

Tänään ei ole mitään syytä kirjoittaa mitään ainutkertaista. Huhut reinkarnaatiosta tallovat alleen kaiken muun. Aino-Alinan [näettekö, osaa käyttää anagrammikonetta! siellä oli myös Yhdys Sana Kone, joka yhdisti sanoja jotenkin hassusti] vinkin jälkeen olen tutkinut hartaudella pyhiä kirjoituksia ja etsinyt viitteitä uudesta saapumisesta. [ei löytynyt, ettekä halua tietää, mitä löytyi]

Olen myös eritellyt tarkasti Sellistin tuottamaa tekstiä ja havainnut merkittäviä yhdenkaltaisuuksia. Teemat kuten Antti Tuisku, George Bush ja nelosen ratikka. Kukapa muu tuollaisiin voisi tarttua. Onko tuo vaaninen kirjoitustyyli jäljiteltävissä? [ja mitä tämä kertoo Elvis-imitaattoreista?] Onko kuningas palannut? Näemmekö kohta kulmakertoimen, joka järkyttää heikoimpia? Singahtaako hän suoraan top3:een? Koska voi taas hengittää?

Ja kuinka käy romaanin? [en lopeta tätä tekstiä kahteen triviaaliin sanaan]


[myöhempi kommentti] Ja arvatkaa harmittaako. Minun piti alunperin tutkia Sellistin kappaleiden ensimmäisiä kirjaimia ja vääntää niistä väkisin aidolla salaliittoteoreetikkomeiningillä jotain raskauttavaa. Mutta unohdin kesken tämän jutun kirjoittamisen. Surkeaa.

Mitvit, nimi josta en vieläkään keksi mitään nokkelaa väännöstä, on jälleen älähtänyt. Horisee Pinseriin kaavaillun uuden ranking-systeemin olevan aivan turha juttu. Niin pitkään, kun minua ei ymmärretä noteraata top100:aan olen tietenkin sitä mieltä, että vaihdetaan vain systeemiä. If it ain't broke you break it.

Seuraava lainaus antaa sentää lohtua meille kaikille viime aikoina nettitestejä täyttäneille. Voi olinko kenties juuri minä tuo, lähestulkoon linkitetyksi tullut.

Enkä tasan linkitä yhteenkään, saatana sen tietää kyllä miten siinä käy. Yhteen meinasin linkittää, mutta sieltähän turskahti silmille nettitesti uusimpana päivityksenä. Hyi.



Merkkimäärä ei ole vielä läheskään täynnä. Tällaiset tynkäentryt vain ärsyttävät ihmisiä, sillä ne näyttävät kirjoitetun [ei noin voi sanoa] ainoastaan päivitysprosentin lepyttämiseksi. Arvotaan tähän väliin alkoholisviritteinen kannanotto, jottei hurja maineeni kärsi.

Joku oli pudottanut keskelle pihakatua Karhu-merkkisen mäyräkoiranjämän. Säpäleiksei särkynyt. Mietin, että tuollaisia nuo ovat, Karhun kaatajat.

Karhunkaataja voisi sopia hyvinkin merkin äijämäiseen brandiin. Paitsi, etteivät äijät voi sietää nokkeluutta. Lättyyn leipovat nenäkkäitä nulikoita.

Hartwallin harmiksi olisi myös paikallaan kehittää uusi pakkauskoko, Chicks' Pack, jossa olisi kaksi eXtramakeaa Päärynä Sidua. Niistä kelpaisi sitten tulla ihan vitungänään. [mikäs sinulle on tullut, kun kiroat jatkuvasti, luuletko olevasi kovinkin hauska.]




Hankin hiljattain uuden esineen. Harakanpoika sai jälleen jotain kiiltävää, vaikka varsinaisesti tämä on matta.

Nappulat ovat pitemmän päälle ikävystyttäviä. Ennen vanhaan hifilaitteissa oli tuntumaltaan miellyttäviä nuppeja, joita saattoi väännellä. Nykyään ne on korvattu kräpäisillä [hiljennytään pohtimaan, juontuuko kräpä-sana englannin crapistä] napeilla ja tunnottomilla hipaisupinnoilla. Sama juttu tietokoneiden kanssa: näppäimistöissä on omat äänenvoimakkuusnappulansa, muttei niiden hakkaaminen ole välttämättä kaikkein sielukkain tapa volyymin säätöön.

Jankkaan tätä kyllästymiseen saakka, mutten koskaan unohda, kuinka ensimmäistä kertaa hypistelin kädessäni iPodia vuoden 2002 tammikuussa. Se oli ensimmäisen sukupolven malli, jossa rullauspyörä vielä liikkui mekaanisesti. Kun pyöräytin varovasti kiekkoa äänenvoimakkuutta säätääkseni ja se liukui täydellisesti, juuri niin kuin voisi kuvitella, tiesin – ei tunsin – että tarvitsin – ei halusin – sellaisen.

Harvoinpa ihastumisessa on kyse muusta kuin halusta, enkä ole sittemmin muuhun laitteeseen samalla lailla retkahtanut. Ja sittenkin toimin rationaalisesti ja hankin vasta kevyemmän ja suurempikapasiteettisen toisen sukupolven mallin, jossa oikeasti pyörivä pyörä oli korvattu kosketuspinnalla.

Vaikka tietokoneissa kaikki on lopulta kvantittunutta, analoginen pyörä on huomattavasti nappulaa inhimillisempi säädin. Jotain tämän kaltaista lienee miettinyt myös PowerMaten suunnitellut Takahiko Suzuki, japanilainen koruntekijä.

Free Image Hosting at www.ImageShack.us

Laite on kaikessa yksinkertaisuudessaan alumiininen pyöriteltävä rulla, joka toimii myös nappulana. Alkuperäinen käyttötarkoitus oli äänenvoimakkuuden säätäminen ja mykistäminen nappia painamalla. Rullan mukana seuraa myös ajuriohjelma, jolla sen voi säätää tekemään ohjelmakohtaisesti mitä tahansa. Klikkaamisen ja pyörittelyn lisäksi PowerMate ymmärtää myös pitkän klikkauksen sekä klikkauksen ja pyöräytyksen yhdistämisen.

iTunesissa nappia on kätevää pitää play/pausena, pyöritystä volyymina, pyöritystä ja klikkiä seuraava/edellinen raita -komentoja ja pitkää painallusta vaikka ejectinä. Tekstiä kirjoittaessa nappulan jämäkkää klikkausta on nautinnollista käyttää tallentamiseen, Finderissa tiedoston poistoon. Nettiä selaillessa PowerMate on ylivertainen hiirten rullauspyöriin verrattuna. Siinä missä tavanomaista pyörää joutuu nylkyttämään puoli senttiä kerrallaan, tätä rullaa kelpaa pyöritellä ongelmitta kokonaisia kierroksia. Laitteen sopivasti ohjelmoimalla voikin selailla nettiä toinen käsi hiirellä, toinen PowerMatella.

Applenhan huhutaan [tällä kertaa ranskaksi; tentti torstaina] myös miettineen, kuinka tuoda iPodin rulla hiireen. Nykyisellään Applen hiirissä ei ole rullaa ensinkään, eikä ole näköpiirissä, että sellaista tulisi, ellei Apple voisi samalla väittää keksineensä jotain uutta [pyörä uudestaan...]. Nykyinen rullahiiri kun on pitkälti Microsoftin tekele, olkoonkin, että Mouse Systems -niminen yritys valmisti sellaisia jo 90-luvun alussa.

PowerMaten pyöritys käy parhaiten peukalolla siten, että muu käsi lepää pöydällä. Applen hiirestä nähdyissä luonnoksissa pyörittäminen tehtäisiin etusormella, mikä tuntuu varsin hankalalta. Kiinnostavaa nähdä, tuleeko tuosta ikinä mitään.

Sokerina pohjalla tai ledinä pohjassa PowerMatessa on alavalo. Jokainen kunnon geekki rakastaa alavaloja, ja mikä parasta, tämän saa myös hyötykäyttöön [?]. Ilmaisen koneen prosessorikuormaa seuraavan Cee Pee You -ohjelman voi asettaa näyttämään tietonsa PowerMaten avulla joko siten, että valo vilkkuu sitä tiheämmin, mitä kovemmin kone ponnistelee [en suosittele] tai siten, että valon kirkkaus vaihtelee koneen rasituksen mukaan [tyylikkäämpi vaihtoehto].

Myös saapuvasta sähköpostista voi tiedottaa itseään vilkkuvan valon avulla. AppleSricptin hallitseva voi toki tehdä melkein mitä tahansa. Sikäli yllättävää, että laitteen kohtuullisesta suosiosta huolimatta valmiita skriptejä ei netistä juuri löydy.

Kaiken kaikkiaan ihastuttavan turha kapistus. Keisarin vaatetuksen aste voidaan toki kyseenalaistaa, mutta on kiinnostavaa havaita, että käytännössä kaikki netistä löytyvät PowerMate-arvostelut ovat kehuvia.

Ei siis tarvitse luottaa minuun, joka olen asentanut [tai siis enhän tietenkään minä, sehän olisi laitonta...] eteiseensäkin pyöriteltävän valokatkaisimen...

Ollaan nyt kuin muutkin. Kun kerran noin imarteleva tuloskin saatiin huijatuksi.






You Are From Mercury



You are talkative, clever, and knowledgeable - and it shows.
You probably never leave home without your cell phone!
You're witty, expressive, and aware of everything going on around you.
You love learning, playing, and taking in all of what life has to offer.
Be careful not to talk your friends' ears off, and temper your need to know everything.



Olen näemmä tullut noteeratuksi paheellisten ihmisten listalla, voi hurja. Juuri niin minun tyylistäni.

Tämän päivän olen lähinnä kuluttanut aikaa ajatelemalla, että joku voisi käyttää elämänsä selvittääkseen, minkä maailma hänessä menettikään.

Aikaansaannoksia sentään kohtuullisen laajamittainen siivous sekä JCP:n voittaminen pingiksessä. Olen yrittänyt kirjoittaa kahdesta väliin jääneestä blogausaiheesta, mutta kumpaakaan en saanut julkaisukuntoon. Krapulanpuutetta.

Otsikkoa kirjoittaessani keksin, että joku maailmanparannusorganisaatio voisi jakaa nuorille jäsenilleen välityskirjoja. [näinä päivinä on tosiaan syytä ymmärtää kirjoittaa vain sen verran, että päivitysprosentti pysyy iloisena]

Tämä ei ole edes varsinainen kännibloggaus – hauskaa kun voi pitää kohtuuselvänäkin. Vielä helpommin toki ikävää. Hetken kestää ikävää, muttei sentään iäti, joten pois oli päästävä.

Alku ei luvannut hyvää. Olin ollut vanhempieni luona [minusta porukat on varsin typerä sana] pikkujoulupäivällisellä [ei, äiti, en tarkoita, että teillä olisi ollut ikävää] ja menossa joka tapauksessa Kaupungin kautta kotiin. Ajattelin, että voisin yhtä hyvin tavata tuttuja matkan varrella.

Valitettavasti heillä tapaa kestää tuntikaupalla ennen kuin saavat arvontansa jonkinlaiseen päätökseen. Puoli yhden maissa lähdin kohteenani System, jonne kertoivat menevänsä.

Ei sen nimi ole enää System, ollut aikoihin. Oli aikoinaan, kun sinne ensi kerran eksyimme. Ei ollut enää silloinkaan kuin törmäsin yllättäen häneen kuin Virpiin laulussa. – – keskiyöllä narikassa, tuntuu aivan niin kuin joku potkis sua naamaan. Vaikkei tuntunut, oikeasti sain kicksejä.

Olin jo sisällä, kun soittivat, ettei seurueen nuorin ollutkaan päässyt. Minulta ei kysytty edes papereita, alan pikkuhiljaa tottua tähän. Pakkoko niiden on kaiken maailman teinien kanssa alkaa seurustella. Tässä on kunniakkaasti eletty jo monta vuotta ja viimein päästy onnellisesti yli teinihelveteistä, ja joku menee sitten hankkimaan uuden rajoitteen.

Tietenkin seurueessa oli yksi, joka ei suostunut menemään teinipaikkaan. Niinpä minut käännytettiin juuri ovelle päästyäni Satumaahan, jonne olivat menossa pitämään hetkeksi seuraa tälle ongelmatapaukselle.

Satumaa tapaa olla täysin tukossa, en ole varmaan ikinä mahtunut istumaan siellä, enkä näe mitään muuta syytä siellä käymiseen kuin lakkiaisyön nostalgisoinnin, mikä on kyllä aina hyvä syy.

Tällä kertaa typerä imagojono onneksi söi kavereideni hermot ennen kuin jouduin itsekään narikkaa maksamaan. Kertoivat, ettei naulakossa ollut tilaa. Ei, vaikka odottaessamme ainakin kymmenen ihmistä poistui paikalta, naulakon kautta.

Kävin sitten katsomassa irti päässyttä helvettiäkin [jätetään nimet mainitsematta tällä kertaa] eikä suunta juuri muuttunut. Lattia tuposen turvoksissa, päätkin useimmilla. Yksi liian innokas pikkutyttö sekä yksi melkein syliin istumaan pyrkinyt äijä. Saivat kaverit sentään vittuiltavaa.

Ei oikein napannut, ei. Enemmänkin sellainen turta hetkeen -fiilis. [Google ei löytä moista ilmausta; täten rekisteröin sen itselleni]

On tavallista sopia tapaaminen puol kasiksi. Kun aikoinaan muutin Helsinkiin, tuo ilmaus särähti korvaani pahasti [silloin koko Suomessa ei vielä puhuttu täysin niin kuin Helsingissä, joten ilmaus oli minulle vieras. Tai ehkä olin aina sopinut tapaamiseni puoli kahdeksaksi enkä siksi koskaan nähnyt Salkkareita ja oppinut, kuinka tulee puhua...].

Puol kasilla viitataan puoli kahdeksaan. Ongelmana on, että kasi ei ole kahdeksan eikä seiska seitsemän. Kasi on kahdeksikko [tai kahdeksainen] ja seiska seitsemäinen [tai seitikko]. Näin ilmaus tarkoittaa varsinaisesti puoli kahdeksikkoa, joka kellonajoista puhuttaessa tuntuu typerältä.

Syynä tähän kummallisuuteen on tietenkin, ettei perusluvuille itsilleen ole olemassa kätevää puhekielistä termiä. Näin on menty lainaamaan lyhennetty muoto substantiivimuotojen puolelta. Yy, kaa, koo, nee tavataan laskea, mutta vain friikeimmät sopivaat treffejään puol sei.

Ja jos lasketaan pidemmälle, huomataan, ettei tässäkään oikein loogisesti mennä: vii, kuu, sei, kasi, ysi, kymppi. Kasi, ysi ja kymppi ovat jälleen edellä mainittuja subtantiivisia muotoja. Jotkut kyllä laskevat kuu, sei, kaa, yy, mutta tällöin mennään sekaisin ykkösen ja kakkosen kanssa, joita myös kutsutaan yyksi ja kaaksi. Eikä kukaan kutsu ainakaan kymmentä kyyksi.

Jälleen voidaan siis päätyä suosittelemaan puhumisen lopettamista, kunnes ongelmat on korjattu.


Kouluaikoina oli stressaava mennä teatteriin. Aina joutui miettimään, mitä tästä voisi kirjoittaa, ja esityksestä nauttiminen jäi sivuseikaksi. Vaikken ollut ikinä Kansallisteatterissa mitään mieltäni liikauttanutta nähnyt, lähdin tällä kertaa paikalle kovin päinvastaisissa tunnelmissa. Toivoin innostuvani kovasti ja kirjoittavani jotain vähemmän väkinäistä. [Noinpa tässäkin viikko vierähti ennen kuin jaksoin edes aloittaa. Se siitä sutjakkuudesta.]

Ihmisiä hyvinvointivaltiossa on kerännyt kaikki kehut [jaksa googlettaa, etsikää itse], ja onhan se kovin taidokkaasti tehty. Se on teatterille, mitä Vares suomileffalle: tyylikästä ja toimivaa. Onneksi ei sentään yhtä lattea ja hengetön [en anna Yläselle kesäisiä Vares-kehujaan anteeksi vähään aikaan]. Kerronta on riittävän kekseliästä, jottei se pitkästytä, mutta sittenkin sen verran perinteistä, ettei kukaan putoa kyydistä. Näyttelijät ovat parasta mitä löytyy, ja livebändi soittelee letkeästi.

Jos aiheena on Suomen talouspoliittinen lähihistoria, on vaikeaa pidättäytyä populismista. Tarina on sen verran irvokas, että siitä leikin laskeminen on helppoa kuin maassa makaavan potkiminen.

Ei sillä, hyvin potkii ajoittain. Ajoittain sitten ärsyttää. Minä olin aika pieni noihin aikoihin, enkä tunne tapahtumia, etenkään 80-luvulta. Tuolllaisella tappotahdilla syötettynä ne jäävät pakostakin pintaraapaisuiksi, mikä toki korostaa aiheeseen liittyvää kakofoniaa.

Sirkka Hämäläisen tanssishow jää mieleen suosikkikohtauksenani.

Jukka-Pekka Palo Sailaan roolissa kehottaa yleisöä voimistelemaan, jotta jaksamme sitten pitkään ja terveinä töissä. Samoin meitä nuorempia, alle nelikymppisiä, huutamaan iäkkäämmille, että me maksetaan teidän eläkkeet. Tulos olisi ollut hieman irvokkaampi, jos huutajiksi olisi määrätty vain meidät alle 25-vuotiaat. Opiskelijaporukkamme lisäksi huutajiin olisi kuulunut muutama satunnainen pikkulapsi; yleisön keski-ikä kuitenkin päälle kuudenkymmenen.

Haastava tehtävä tuottaa komediaa noin laajalle spektrille. Minun kohdallani osuu välttämättä enimmäkseen absorptiotaajuuksille, hirveämmin ei jaksa huvittaa. Positiivista sentään, etteivät vitsit aivan tyhmiltä tunnu. Kaikki.

Yleisöä naurattaa kovin, kun keski-ikäinen naispuolinen Kansalainen sanoo lopulta koko sotkun mielettömyyteen turhautuneena voi vittu. Ja muistutan itselleni, että inflaatio on inflaatiota eivätkä kaikki ole tavanneet äitiäni.

Väliin muistetaan olla hieman itseironisia ja mainita, että Kansallinen päätti tehdä farssin, koska ne nyt sattuvat myymään. Veroista puhuttaessa valtion palkkaamat näyttelijät osoittelevat itseään kuin hakiakseen uskottavuutta korostamalla omaa uskottavuuden puutettaan.

Menneistä varotaan lopulta sanomasta mitään liian osoittelevaa, nykyhetkestä sitäkin enemmän. Syytellään poliitikkoja munattamuudesta ja vastuunottamattomuudesta, muttei oikein osata sanoa, mitä pitäisi tehdä. Esko Seppäsen pilkataan olleen aina ärsyttävän oikeassa, "mutta sehän onkin taikurin isä". Veikkaillaan, että kaikki menee samaan suuntaan kuin nytkin. Erot kasvavat siinä missä galaksi laajenee. Loppuluhistumisen ennustaminen jää epämääräiseksi. Mutta ennen sitä käy vähiin.

Lopulta päädytään ymmärtämään, että kaikki on väliaikaista ja että kuolo sentään korjaa, vaikka elämä hajottaisi. [hei, tuossapa nerokas lause, käytän tuota vielä jossain]



Jonain yönä kuluneen viikon aikana sain jonkin asiaan liittyneen ajatuksen. Jälleen yksi kadonnut Greatest and Best Song in the World. Se kulki siihen suuntaan, että meidän pitäisi olla ylpeitä siitä, että yrityksemme ostetaan ulkomaille.


Se, että maassa ei ole kylliksi pääomaa omistamaan siellä toimivia yrityksiä, tarkoittaa periaatteessa, että valtion henkinen pääoma on sen materiaalista pääomaa suurempi. Ei asia ole tietenkään oikeasti noin yksinkertainen, mutta jonain pimeänä yönä tunsin pitkästä aikaa vilpitöntä ja itsesuggestoitua isänmaanrakkautta valtiota kohtaan, joka tienaa enemmän kuin syö.



Sain sitten kehotuksen päivittää. Tekstiviestillä. Tätä voisi pitää imartelevana, ellei kyseessä olisi pr-vastaavani, joka oli ilmeisesti hankkinut blogille uuden lepyteltävän tilaajan. Tähän asti hän on kunnostautunut lähinnä avaamalla erilaisilla ovelilla salanimilla pseudo-lukijoita, jotka nostavat listasijoitustani vähintään arveluttavasti.

Surullinen fakta on, että kirjoitin jo aamulla. Olen vaihtanut blogausselaimeni Firefoxiin, sillä sen paremmin Safari kuin Caminokaan ei osaa käyttää bloggerin reaaliaikaista muokkaussysteemiä. Niissä joutuu kirjoittamaan tageja käsin, ja alkoi hermo mennä moiseen.

Kirjoitin sitten kaikkien aikoijen tekstin Lehti-blogista ja eilisestä Ilta-Sanomien etusivusta. Painoin lähetä. Sessio oli vanhentunut ja fifo pyysi kirjautumaan uudestaan. Aavistin pahaa. Tosin Safarikaan ei ollut moisesta ongelmaa ottanut, vaan julkaissut tekstin ongelmitta kirjautumisen jälkeen.

Aavistukseni oli oikea: viestini julkaisu päättyi virheeseen. Back-nappula toi sivulle, jossa editontilaatikko oli tyhjä. Sinne meni se teksti. Jos olisin käyttänyt ulkoista editoria, ei olisi mennyt, mutta olisin jäänyt paitsi muokkausmahdollisuuksista. Jatossa siis kirjoitan tekstin ensin muualla ja tuon sitten epävarmaan selainikkunaan, jossa muotoileen uudestaan ja julkaisen.

Tulee mieleen viimepäivät päätäni takonut kappale. Tenocious D -yhtyeen Tribute [musiikkivideo realina]. Se on kunnianosoitus kaikkien aikojen parhaalle kappaleelle, jonka he soittivat pakkoraossa itsensä Saatanan tultua sitä heiltä vaatimaan. Ironisinta kyllä, he eivät muista lainkaan, kuinka kappale meni. Ainoastaan sen verran, ettei se kuulostanut hiukkaakaan itse Tributelta.

Noin käy aina joskus. Minä halusin läpi kouluaikani kirjoittaa aineen, jossa ottaisin kantaa olemattomaan aineistoon, mutten koskaan saanut aikaiseksi. Mieleen juontuu myös W-tyyli ja Jos talviyönä matkamies [kirjoitin vahingossa taliyönä], mutta nyt juoksen bussiin.

Menen katsomaan NääSpeksiä Vuosaareen.

[ja kas kummaa, tätä lähettäessäni blogger pulautti tuon aiemman tekstin jostain uumenistaan. arvatkaapa vain, ehdinkö siihen bussiin]

Blogistanin virkein huumorijulkaisu, Lehti, ansaitsee muutaman kommentin. Kesällä tuohon törmätessäni mietin, mistä sinänsä varsin geneeriseltä, tylsältäkin, tuntuva nimi juontuu.

Päädyin tulokseen, jonka mukaan taustalla on [etenkin] sanomalehdissä ajoittain näkyvä otsikkorakenne, jossa lukee jotain tyyliin Lehti: huumoripitoisilla blogeilla vaikeat ajat. Ainakin nykyään meinaa jatkuvasti pokka mennä, kun Hesarista moisia otsikoita lukee. Mieleen hyppää ajatus, kuinka hassua olisi, jos joku siteeraisi Lehteä vakavissaan [kuten vaikka The Onion-julkaisua viime kesän suuressa Harry Potter ja okkultismi -keskustelussa].

Jotain tuollainen otsikointi kertoo myös paperin painoarvosta. En ole ikinä nähnyt vastaavalla formaatilla toteutettua otsikkoa, joka julistaisi vaikka Nettisivu: Lehti-sanasta humoristisia assosiaatioita niche-ryhmälle. Edes niinkään vakiintunut asia kuin TV-kanava pääsee harvoin otsikossa mainituksi lähteeksi.

Pitempään Lehteä lukeneena huomaan myös muita sivuvaikutuksia. Jonkinlaisen turtumisen. Aloitin tänään aamuni lukemalla loogisemmin käyttäytyvistä supersankareista [jutussa kiiteltyyn Super-Hessuunhaan liittyy kiusallisena epäloogisuutena se, ettei ole aivan varmaa, tietääkö Mikki hänestä vai ei] ja jatkoin silmäilemällä Hesaria.

Silmiin osui otsikko SDP:stä esitettiin Suomen maatalauden alasajoa, jonka äskeiseen tilaan juuttuneet aivoni tulkitsivat huumoriksi. Odotin takaa löytyvän uutisen, jossa maanviljelijä tilittäisi vapautuneesti, että vittu luulisi sen olevan pösilömmällekin selvää, ettei täällä oikeasti mitään kannata viljellä – vaikka tällä kertaa oli olevinaan kyse ihan oikeasta uutisesta.

Erityisen hankalasti sulavaa jälkiruokaa lehteilylle ovat iltapäivälehdet. Sauli iski Blondin on muutenkin vaikeasti tosissaan otettava otsikko, Lehden jälkeen se naurattaa jo sellaisenaan. Tietenkin, mitä lähempänä oikeita uutisia pysyttelemällä kyetään tuottamaan huumoria, sen parempi. Jotenkin kuvaavaa, että melkein mikä tahansa eilisen Iltiksen etusivun otsikoista voisi olla suoraan Lehdestä [pahoitteluni hakatuksi tulleelle äidille]:

Perhe hakkasi äidin
Anna Eriksson: Elän sekavaa aikaa
Heikki Kinnunen näyttelee naisportsaria
Halosella hurja kuntokuuri
Haetko salarakasta pikkujouluista? KYLLÄ EI

Periaatteessa Lehden tulevaisuus on turvattu: maailmassa riittää kyllä irvailtavaa. Huolestuttavaa sen sijaan on, että iltapäivälehdet eivät tällä menolla kohta enää jätä sijaa irvailulle, vaan tekevät sen huomaamattaan [?] itse...

Menestystä siis koko toimituskunnalle [alkuperäinen suosikkini August Elokuu kirjoittaa valitettavasti kovin harvoin nykyään]! Hienoa myös havaita, että silkkaan kiroiluun perustuva läppä [vrt. Jari tervo sanoo perkele Uutisvuodossa] on vähentynyt sitten alkuaikojen.


Mainitaanpa saman katsauksen perään, että Helsingin Sanomat kirjoittaa tänään Viestintäviraston kehoituksesta välttää Internet Exprolerin käyttöä. Vaihtoehtoisia selaimia ovat Netscape, Opera, Mozilla ja Firefox. Missäköhän vaiheessa maailmanhistoriaa Netscapen nimi painuu sen verran unholaan, ettei sitä enää tarjota ensimmäisenä vaihtoehtoselaimena vanhojen meriittien perusteella? Ainakin Mac-versio on suuri ja raskas eikä suinkaan tarjoa yhtä mukavaa nettikokemusta kuin Firefox [, jota siirryin käyttämään Safarin/Caminon sijaan bloggausalustana, sillä bloggerin valmiit editointinappulat toimivat sillä. Ei tarvitse enää tageja käsin näpytellä!]

Äiti, minulla ei ole mitään tekemistä, lapsi tapasi aina valittaa. Voivoivoi, vältä ihmeessä minen-tautia, äiti opasti.

Teini-ikäisenä lapsi oli viimein oppinut. Minulla ei ole mitään tekoa, hän ymmärsi ja juoksi järveen.

[mitähän taas... minen ymmärrä]

Junior Content Providerini yltää ajoittain keksimään jotain käyttökelpoista. Kuten vaikka havainnon kiinnostavasta epäloogisuudesta.

Kaikki alkoi itkettyäni, kuinka englantia puhuvat suomalaiset eivät suostu ymmärtämään, että prosentti ei ole englanniksi procent, vaan percent. Jatkoimme ounaksumalla, että per mil on varmaankin promille.

Loogistahan tuo on: pro tai per tarkoittaa jaettuna. Sentti on sata ja milli tuhat, vrt. century ja millenium.

Tätä taustaa vasten alkoi tuntua mysteeriltä, miksi senttimetrissä sentti tarkoittaa sadasosaa ja millimetrissä tuhannes-. Miksei dekametri ole nimeltään senttimetri?

Kevennykseksi käytännön sovellus aiheesta. Sovin kämppikseni kanssa [em. JCP], että tiskaisimme [kirjoitin vahingossa tislaisimme] nykyisen kerran sijaan [hieman lipsahtanut] kahdesti viikossa. Ja hupsheijakkaa, huomasimme tiskaavamme kerran kahdessa viikossa.

Nisti mikä nisti, kunhan ei siionisti? [öö... mitä nyt taasen]

Periaatteessa minulla on linjana, ettei ennen puolta päivää. Mutta kun eilinenkin jäi hieman vajaaksi, ja suorastaan väkisin tarjosivat, niin pakkohan sitä oli lähteä jo aamukymmeneksi.

Samalta se maistui kuin aina ennenkin. Hieman jotain uuttaa ja eksoottista, mutta enimmäkseen vanhaa perustavaraa, Nokioita ja Soneroita. Pienissä erissä jakoivat ja tipoittain eikä itse saanut kysyä lisää. Myöhemmin sitten, lupailivat.

Erot viime vuosikertaan olivat marginaalisia. Viimeksi Nokia kertoi, että vuonna 2003 myytävistä kameroista suurin osa tulisi kännykän mukana. Tällä kertaa sitten näyttivät kuvaajaa, joissa osuus oli kasvanut jo tuplaksi. Digikameroiden pylväs oli ennallaan.

Uhosivat tappavansa tällä menolla kohta koko digikamerabisneksen, jahka saavat laitteensa riittävälle tasolle. Myönsivät sentään, ettei sitä ole vielä saavutettu.

Myönsivät myös erehtyneensä käyttötapoja visioidessaan. Kuvia ei lähetettykään tekstarien tapaan tuosta vain, vaan kerran otettu kuva halutaan arkistoida ja säilyttää kuin oikea valokuva. Näemmä muutkin ovat kuin minä.

Hieman hävetti, kun se Soneran tätikin muisti naamani. Pitäisi alkaa hieman rajoittaa.

Kaikenmaailman vastavalmistuneet laitetaan esittelemään yrityksiä vailla minkäänlaista syvempää näkemystä. Aivan kuin nuoria jotenkin itseisarvoisesti innostaisi ikätoveriensa kuuntelu. Jos asiana ei ole kuin puhua innottomasti samoja seikkoja, jotka lukevat kalvollakin [ja tehdä tämäkin väärin], voisi aivan yhtä hyvin olla hiljaa. Painella hiirennappia aina kun yleisö nyökkää lukeneensa slaidin.

Hieman vielä kävin kuvittelemassa, että ketään kiinnostaisivat viisaat mielipiteeni, mutta varsin helposti pääsin lopulta irti. [En edes näyttänyt ärsyyntymistäni itsestään liikoja luulotteleviin. Minä en ole räyhääjätyyppiä.]

Suorastaan onnistuneesti otin tasoittavia, ilakoin. Nyt pääsisin kuiville ja koulutehtävieni pariin.

Vielä yksi karkkiaski Soneran tiskiltä...

Ja vastaan tuli armas opettava tutkijani, joka tarjosi ihan ilmaiseksi. Nyt olisi kuulemma uusi ja hyvä paikka, joka kannattaisi ehdottomasti tsekata. Nimen saisi listaan ja hän vielä tarjoaisi kyydin.

Ennen kuin ymmärsinkään istuin jo autossa matkalla Teleteknolle. Se on ikiajat toiminut tietoliikennealan yritys, joka sekä valmistaa että tuo maahan vaikka mitä.

Esitys keskittyi etupäässä kaapeleihin, perinteisiin ja valo-. Eivät ne arvatenkaan ketään kiinnosta, mutta mainitaan, että kupariin viritellään seuraavaksi kymmentä gigaa ja jokin hifivalmistaja myi premium-hintaan optisia kaapeleita kullatuin liittimin. Joku saattaa nähdä jälkimmäisessä jotain huvittavaa.

Taas meni tappiin asti, vaikka piti lähteä ajoissa pois. Ei sitä vain osaa lopettaa. Vasta neljän jälkeen kotimatkalla.

Ankaraa itsesyyttelyä. Sitä aina tuntee itsensä niin helvetin fiksuksi, vaikka oikeasti tämä vie ajan opiskelulta. Katumusharjoituksen merkeissä tehtäviä päänsäärystä piittaamatta.



Petitkö pikkujouluissa?


kysellään Ilta=Sanomissa. Minä luin tietenkin petyitkö. En vielä. Vasta ensi viikko on täynnä noita juhlia.

Lukukausi on saavuttanut taitepisteensä. Enää ei ole syytä murehtia luennoista tai laskareista. Nyt kursitaan viikko kerrallaan kurssien projekteja kasaan. Kohta stressataan tentteihin, mutta tässä vaiheessa tuntuu, että kaikki olisi mahdollista.

En enää törmää ihmisiin kuin sattumalta. [Niitä kyllä sattuu jatkuvasti.] Syön lounaani yksin ja nautin siitä.

Vierailin äskettäin kahdessa vaalikokouksessa. Toisessa päädyin sihteeriksi ja tiedotuvastaavaksi kuten pedattu oli [kirjoitin vahingossa tiedostusvastaavaksi]. Puheenjohtajapeli oli armoton ja äänestyspäätös vaikea. En kerro suotta, kumpaa kannatin.

Toisessa kokouksessa ei huvittanut lähteä hallitukseen, sillä kiintiö saatiin lopulta täyteen ilmankin. Vaikuttanut tarpeelliselta. Toimariksi tungin, jotta pääsisin sentään mukaan kuvioihin.

Ihmeen järjestöjyräksi ruvennut. Alan pikkuhiljaa myöntää, etten minä ihmisiä pelkää, jos kohta itseänikään.

Ihmeellisten virkkeiden jälkeen mainitsen, että on olemassa jotain, joka tunnetaan lyhenteellä ESCO (Energy Service Company). Tällaiset yhtiöt auttavat ja konsultoivat päästörajojen kanssa kamppailevia yrityksiä. Koska ehdin paikalle vasta loppumetreillä, en lähde toistamaan vajavaisia tulkintojani aiheesta. Kasvuala, yhtä kaikki.

Iltiksen otsikko herätti mielenkiintoni: Kuka korvaa lapsen luvattoman tatuoinnin?. Kieltämättä asia on vaikea, mutta kummallisia ovat myös sanamuodot:


Seinäjokelaisen 15-vuotiaan tytön käsivarteen ilmeistyi kiinalaista kirjainta muistuttava tatuointikuvio.


Eipä sillä, että armomurha alaikäisille varmaan sallittaisiin, mutta tällaiselle mielialalla ei hirveästi huvittaisi olla eutanasiaoperaatioita suorittava lääkäri. Mistä tuleekin väistämättä mieleen joitain vuosia sitten nähty tarrakampampanja.

Kuka korvaa poistetun sydämen?


niissä luki. Eikä muuta. Kellään tietoa, mistä oli kyse?

Viimeviestiä kommentoineen Vajaatoimittajan blogi, Kilpirauhasen vajaatoiminta, on kyllä kiinnostava kokemus.[ei voi muuta sanoa kuin että lapset, pitäkää huolta kilpirauhasistanne... näin voi tapahtua] En suosita sivulle saapumista kokista suussa, se saattaa nimittäin valua ulos sieraimista. [ei minulle noin käynyt, minulla edes ole kokista] Huhujen mukaan joku hiilihappojuomaa suussaan tirskunut tarttui kokemuksen opettamana nenäänsä kiinni, ja juoma tirskui silmistä. Saattoi kirvellä.

Unohdin viimetekstistäni, miksi varsinaisesti aloin kirjoittaa sitä. Törmäsin sittemmin siivoojien iloksi jättämässäni satasessa olleeseen uutiseen, jossa selitettiin jotain sunnuntaiaamujen rauhallisesta tunnelmasta. Kuvituksena oli tietenkin Tarja Halonen.

Jutun loppuun päästyäni homma selvisi. Enemmistö suomalaisista kaipaisi juuri Tardea sunnuntaiseen aamukahvipöytäänsä. Voin ilahduttaa kansaa ja jättää oman vuoroni käyttämättä. Myöskään muut menestyjät – Jari Sillanpää, Katri-Helena sekä Tanja Karpela – eivät herätä kauheasti kiinnostusta, sitäkin enemmän kysymyksiä, mitä ihmettä nykyään ei keksittäisi selvittää.

Ehkä se olen vain minä, mutta kaikista päivistä vihaan eniten sunnuntaita.

Iltalehden kuvaus Me Starat -kiertueelta täydentää sopivasti tunnelmaa:

Kesän lapsi soi ensin videotykistä Katrin tulkintana merenrannalla 1976, sitten nykytekniikka sekoittaa tunnelmaan hulvattoman hauskan Sillanpään peruukissaan. Yleisö ulvoo!



Vitsi kertoo miehestä, joka kertoi kaverilleen tulevansa aina iloiseksi nähdessään tämän vaimon. Siksi, että kyseessä ei ollut hänen vaimonsa. [joillakuilla sitä on hän ja tämä hallussa...] Microsoft tarjoaa elämään hupia hieman samalla tavalla.

Tällä kertaa kirjoittelin koulussa Win-Wordilla. Se on niin viisas, että osaa puuttua käyttäjänsä kielioppierheisiin. Muttei niin viisas, että ymmärtäisi, etten minä tee niitä kuin tahallani. Kuten mainittua, suomessa ei pilkuteta lauseenvastikkeita.

No, tämä ei ollut hauskaa. Sen sijaan minua hymyilytti kovin tuo esimerkkilause, jonka pyrin tähän mullistavasti liittämään.

Free Image Hosting at www.ImageShack.us

En minä teistä tiedä, mutta minua ja koeyleisöäni tämä yllättävä päättömyys huvitti. [tämän blogin sisältö tosiaan testataan etukäteen puolueettomilla koe-eläimillä]

Tuo olisi saattanut olla hauskempaa, jos tuon klemmarin [wtf] asemesta vinkin olisi esittänyt se koira, joka hyppää silmille aina, kun Windowsissa yrittää etsiä tiedostoa [WTF!]. [vaikka tottahan koko etsintätoiminto on täysi et vaan osaa -juttu; tosimies tietää kyllä itsekin minne on tavaransa tallentanut]

Muutama pikainen kommentti näin ruokatunnin ratoksi.

Bussilakko loppui. Se niistä tekosyistä ja keskustelunaiheista taloyhtiön saunavuorolla. Työnantajat taipuivat lopulta antamaan sen verran periksi, että AKT saattoi leikkiä säilyttäneensä kasvonsa. Viisaampi antaa yleensä periksi.

Hauskoja kommentteja tämä kyllä kirvoitti kansalta. Eräskin yksi monista kiteyttää oivasti, mistä on kyse.

Hirveä valitus kokoajan! Parempi bussilakko kuin sota!


Niin pitkään, kun ei olla sodassa, ei siis ole syytä tarttua epäkohtiin. Järkevää. Tuo mieleen, kuinka arvostamani [sanon mieluummin arvostaa kuin diggailla, saati fanittaa...] André Wickström pohti hiljattain Image-lehdessä nähdäkseni varsin osuvasti yhä vallitsevaa hankalaa asennoitumista talvisotahehkutuksiin. Ei kai se minun vikani ole, että joku joutui joskus sotimaan. Katumusharjoituksinko kuuluu kiitollisuuttaan osoittaa.

Popstars päättyi indx-korotukseen. Tästä on vaikea sanoa enää mitään, Lehti kun onnistui jo hyvin pitkälti naulaamaan koko jutun. Sittenkin hauska tuo UL 100:n [tai siis STT:n] uutinen aiheesta:

Popstars-mittelö järjestettiin nyt toista kertaa. Tällä kertaa voittajaksi ei valittu yhtä laulajaa, vaan yhtye.


Siis tälläkään kertaa. Idolsit asia erikseen, siellä pääsi sentään äänestämään kaikista jatkoon pääsijöistä. Vaikka onhan sekin kuvaavaa, ettei Suomessa voida olla niin julmia, että valittaisiin Idolssissakaan vain yhtä idolia. Tottahan koko kolmikko pitää nostaa voittajiksi – unohtamatta nelosta suomenruotsalaisille.

Bill Gates saa neljä miljoonaa roskapostiviestiä päivässä. Oivallinen sarjakuvajulkaisu Joy of Tech tietää kuitenkin totuuden.

Hieman myöhäisheränneenä, mutta periaatteessa ajoissa liikkeellä. Vaan mistäpä olisin voinut arvata, että kovin kehumani reittiopas neuvoisi minut harhaan. Sinä hyvä paimeneni, miksi minut hylkäsit.

Kartta näytti sinänsä aivan oikein, ainoastaan poisjääntipysäkki oli väärä, yhtä aiempi kuin olisi kuulunut. Päädyin harhailemaan tovin toivottomalla pientaloalueella, kunnes satunnainen vastaantulija suostui kertomaan, että pitäisi matkustaa vielä pysäkillinen eteenpäin. Tuolla se tarkoitti noin viittä kilometriä, ja bussiakin sai odottaa kauan.

Noinpa saavuin kokoukseen lähes puoli tuntia myöhässä, puolivälissä toimintasuunnitelman läpikäyntiä. Mitäpä siitä kummempia kertomaan, tuskin ketään kiinnostaisi.

Seuraavana hallitusvaalit. Minua, joka tuskin koskaan saisin itse aikaiseksi, oli pyydetty mukaan. Tilanne vain muotoutui sikäli tiukaksi, että ehdokkaita saatiin kahdeksan seitsemää paikkaa kohti. Mikäpä olisi paljon julmempaa kuin äänestää yksi ehdokas ulos.

Kullekin annettiin lupa äänestää haluamaansa seitsemän hengen kokoonpanoa, vähempääkin määrää toki, jos halutti. Laskin, ettei minun tietenkään kannattaisi äänestää kuin itseäni, mutta että se toisaalta näyttäisi hieman typerältä. Olkoonkin, että lippuäänestys oli suljettu, joku sen aina laskisi. Merkkasin paperiin itseni lisäksi muutaman varmana läpipääsijänä pitämäni.

Hieman hirvitti, sillä arvelin, ettei paikalle saapuneesta kourallisesta kukaan minua tuntisi kuitenkaan.

Vähänpä minä tiesin. Tuloksesta tuli valittujen osalta yllättävän tasainen, ja sain ääniä siinä kuin muutkin. Tehtävät jaetaan myöhemmin. Enpä minä ole ennen hallituksessa ollutkaan, on tämä sentään aika jännää.

Joku kertoili tarinaa omilta opiskelija-ajoiltaan. Oli ollut suosittu yhdistys, johon oli tyylikästä kuulua. Ei sentään yhtä tyylikästä kuin kuulua sen hallitukseen. Niinpä jokin kaveriporukkaa päätti suorittaa pienimuotoisen vallankaappauksen ja värväsi ruokalasta väkeä itseään äänestämään. Ei kai tuossa mitään kummallista. Kuvaavaa sen sijaan oli joukkion lyhytjänteisyys. Eivät viitsineet istua kokousta läpi loppuun saakka, vaan äänestivät, että vaalit pidetään ensimmäisenä ja poistuivat sitten paikalta.

Seuraavan vuoden hallitus koostui lopulta heikäläisistä, eikä yhdistyksen toimintavuosi järin onnistunut ollut...

Kävinpä viime viikolla vierailulla Ericssonilla Kirkkonummella asti. Alkaa tuntua, että jatkuvasta exqilla ravaamisesta on jäänyt jotain käteen, siksi tutuilta asiat alkoivat kuulostaa.

Kiinnostavaa sittenkin tietää, että maailman kymmenen suurinta kännykkäoperaattoria ovat Ericssonin asiakkaita [ainakin toistaiseksi.] Kommentoivat, että Nokia tykkää pitää meteliä jokaisesta uudesta asiakkaastaan, mutta he pelaavat eri sarjassa. Ericssonin verkkobisnes on kuulemma kaksinkertainen Nokiaan verrattuna.

[Ericsson siis tekee verkkoja, Sonyn ja Ericssonin yhdessä omistama SonyEricsson puhelimia. Jälkimmäisellä ei ole Suomessa varsinaista toimintaa.]

Kierros testilabrassa, jossa mainostivat olevan kalustoa viisinkertaisesti Suomen tarpeisiin. Kiinnostavimpana härpäkkeenä videopuheludemo. Soneralla näyttivät umtsin yli välitettyä Peteliusta, nyt päästiin ihailemaan kaverin naamaa.

Hieman se nykii toistaiseksi, mutta on kai juuri käyttökelpoinen. Toisaalta heikompilaatuisilla näytöilläkin palvelu on hirvittävä hitti Italiassa. Erityisesti mahdollisuus tilata futismatsien maaleja lähes reaaliajassa kiinnostaa kansaa.

Merkillepantavaa, että puhelimet olivat kiinni johdossa. Ficora ei myönnä verkkolupia kuin operaattoreille, joten kännyköitä testataan langallisessa verkossa. Kysäisin piruuttani, toimiiko Nokia samoin. Vakuuttivat, että laki on sama kaikille.

Minä en haluaisi puhua puheluani ulkoisella kaiuttimella kuin ollessani rauhassa. Jälleen kerran on turha puhua mobiilista, jos tuotteen käyttö vaatii istumista alas, mieluusti vielä omaa rauhaa. [Ja silloin voi jo melkein käyttää läppäriä...]

Menee aikaa ennen kuin keskustelukumppanin kuvan saa heijastumaan oman näkökenttänsä nurkkaan, jolloin on viimein mahdollista jälleen kävellä ja puhua yhtä aikaa. Enkä siltikään tiedä, millä kameralla käyttäjä lähettäisi kuvaa omista kasvoistaan. Pitäisikö otsaan asentaa ylimääräinen uloke kameraa varten...

Isäntiemme mukaan ainakaan italialaisilla ei ole mitään ongelmia käydä yksityispuheluitaan vaikka linja-autossa. Saapa nähdä, kuinka kulttuuri Suomessa kehittyy.

Aiemmin julistin, että substanssi on olutta oleellisempaa. Ei se silti huonolta maistunut. Ruokaakin tarjosivat ja näemmä sama Amica osaa toteuttaa riisin tarpeen vaatiessa kunnollakin. Koulussa tarjottava riisi on luullakseni pakastetavaraa, siitä rakeinen ja kuivikas koostumus.

Illan kruunuksi kävimme korkkaamassa vastaremontoidun saunaosaston. Leikin fiksua ja kyselin viisaita. Saunassa kuuntelin parin nuoren työntekijän sekä yhden edistyneemmän tieteenharjoittajan juttelua ja koin voimakkaasti, kuinka kaikki yhdistyy, kuinka osaavat tekevät mitä vain jo nyt.

Ruotsalaisprofessori arvioi hiljan, että perinteinen puhelinverkko suljetaan kymmenen vuoden sisällä. Vaikka TCP/IP:tä ei todellakaan ole suunniteltu puhelinverkkotekniikaksi, se jyrää eteenpäin. [tähän viisauksia riittävän hyvästä ja täydellisestä toistensa vihollisina] Elämme kiinnostavia aikoja.

En tiedä, onko välttämättä hyvä idea jakaa meille ensiksi muovikassit sisältöinään kynä sekä lippalakki ja kehottaa sen jälkeen hakemaan oluet vielä matkajuomaksi. Porukka sitten varautui hieman pidempäänkin matkaan...

Heräsin suu täynnä lumihiutaleita. Huomaamaan, että nyt on marraskuu. Ei kai näin kuuluisi olla.

Kauluksien pystyyn nostaminen puolipitkästä villakangastakista on lähinnä psykologinen ele. Kyyristin hartiani, jännitin niskani ja keskityin kohtaamaan tuiskun. Kulmittainkin kulkien Hakaniemen tori tuntui pitkältä. Yritin muistuttaa itselleni rakastavani lumimyrskyjä kastuneita nilkkoja kirotessani.

Jostain syystä onnistun aina lupaamaan kavereilleni, että tulen muuttamaan heitä kesken syvinten nietosten. Tällä kertaa ei huvittanut alkaa kaivaa pakettiautoa esiin, vaan peruin koko jutun.

Mietin, kuinka petetyiksi tuhannet turistit tuntevat itsensä vuosittain. Lentävät Suomen Lapin pakkaseen palelemaan ja yrittävät tehdä lumipalloa. Eivätkä onnistu. Ei lumisotaa, eikä -ukkoja, ei lumilinnoja eikä -lyhtyjä. Pelkkää hyytävää kylmyyttä ja narskuvia kengänpohjia.

Talvet lämpenevät, mutta Suomen vuodessa ei edelleenkään ole kovin monia päiviä, joina lumi pysyisi palloina. Suorastaan ihmeellistä, että lumiukko on niinkin tunnettu konsepti. Mahtaako tästä olla kiittäminen Yhdysvaltoja? Tehtiinkö Suomessa lumiukkoja ennen Aku Ankkaa? Onko sikäläinen lumi harvinaisuus, joka kerran sataessaan sulaa nopeasti pois ja on olemassaoloaikansa muokattavissa? Siitäkö johtuu harhaluulo, että lumesta voisi yleensä tehdä jotain?

Sittenkään ei käynyt kateeksi talonmiestä, joka joutuu kolaamaan koko korttelin. Tuskinpa mitään kelilisiä kerryttävät.

En yleensä mainittavammin innostu hiekoittamisesta – menevät pilaamaan hyvän tatsin parin kömpelön mummelin takia – mutta tällä kertaa sitä olisi kaivannut. Harvat auratut osuudet olivat kiillottuneet jäänliukkaiksi pinnoiksi, jotka luistivat enemmän kuin ideaalitanssilattia. Liukkauskaan ei olisi paha, mutta yhdistettynä muhkuraisuuteen se teki tehtävänsä. Minä kaaduin. Tulipa sekin kiintiö täytetyksi tältä talvelta: tapaan kaatua kerran kaudessa.

Helppoa ei ollut bussillakaan. Ylämäessä sijainnut pysäkki koitui kohtalokkaaksi. Automaatti vaihtoi isompaa silmään, ja hirmukyytiä sutineet takapyörät huvittivat ohikulkijoita.

Takana oli pysäköity auto, joten peruuttamaan ei päästy, ja bussi reagoi kaikkiin kuljettajan liikkeisiin liukumalla jalkakäytävää kohti. Kuljettajan pyynnöstä siirryimme kaikki auton takaosaan vetopyörien ja tienpinnan välistä kitkaa lisätäksemme. Hetken olimme ryhmä.

Ei auttanut, ja kävelyksi meni [mietin, mikä on pielessä, kun joudun jatkuvasti pilkuttamaan ja-sanojani]. Jalkakäytävälle pysäköinyt peeloke, jonka pakotien bussi blokeerasi, sai kyllä aivan ansionsa mukaan.

Peelo-sanan etymologia on kokonaan oma lukunsa ja erityisen kiinnostava tarina. Kannattaa tutustua.

Tässä vielä mainonnan synergiaetuja. On väistämätöntä, että noin tapahtuu, kun yhä suurempi osa nykymainoksista jättää lukijansa päätettäväksi, mistä on kyse. [Minusta tuo on tietenkin myönteinen ilmiö. Hese Salmelahan sanoi joskus, ettei ymmärrä mainosta, jossa ei kerrota tuotteen hintaa. Ja sen on vähän näköistäkin...]

Perjantaina oli määrä palauttaa kaksi tehtävää, toinen neljään, toinen lauantaihin mennessä. Ensimmäinen toteutui varsin hyvin. Sain sen liikkeelle hieman puoli neljän jälkeen. Toisen luulin tehneeni pikkuhieromista vaille valmiiksi jo torstaina, mutta puroista kertyy meri tai ainakin poru.

Oikeasti minulla oli tietenkin kolmaskin dedis samalle päivälle. Mutta se ei ollut niin ehdoton, koski vain bonus-tehtäviä. Kurssin voisi päästä läpi, kunhan palauttaisi tenttiin mennessä, joten annoin mokomalle aika alhaisen prioriteettinumeron. Get in the line.

Saapunut sähköposti riemastutti kovin:

Because of some technical problems in the assignment validation system, the bonus deadline for the assignments has been moved forward by one week.

My apologies for the inconvenience


Annetaan anteeksi tämän kerran. Jotain tekemistä ensi viikollekin. Kyllä olisi sentään harmittanut, jos olisi tuotakin mennyt hulluna huhkimaan jo tällä viikolla.

Arvioin ehtiväni parissa tunnissa, mutta henkilökunnan tullessa sulkemaan koulun atk-luokkaa viideltä, olin pahasti vaiheessa [tehtäviin liittyi spesifejä juttuja, jotka oli pakko tehdä koulun koneella]. Pakenin kirjastoon, josta häätivät minut yhdeksältä. Sain kolme tehtävää lähetetyksi, enää puuttuisi viimeinen.

Silmät puutuneina suuntasin synttäreille, joille luulin olevani menossa jo seitsemäksi. Pyysin isännältä lupaa nettipiuhan lainaamiseen ja kohotin tunnelmaa naputtamalla tehtävääni huoneennurkassa.

Sikäli hauskaa, että kirjoittamani teksti liittyi auditiivisen ja visuaalisen ärsykkeen integroimiseen havaintoja tehdessä. Siinä minä istuin keskellä rockin tykitystä ja kännisiä ihmisiä ja yritin kuulla ajatuksiani.

No, ei tuossa mitään vaarallista – pahinta, jos jää päälle. Koko päivän silmät ristissä rämmittyäni en osannut päästää irti taiston tauottuakaan. Tunsin itseni isäkseni, joka ei tosin ole ainoa päänsä nollaamiseen kykenemätön ihminen.

Yritys oli sentään hyvä. Tavanomaisen vodkan ja kolan sijaan join Dr. Pepperiä ja giniä. Nähdäkseni vodkakola-yhdistelmässä kyetään tuhoamaan molempien ainesosien maku. Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että oma sotkuni ylsi täsmälleen samaan. Mutta saapa siinä aina keskustelun syntymään.

Jatkoin eteenpäin oppiakseni itsestäni taas sen verran, etten koe oloani järin miellyttäväksi hätäisesti kyhätyssä toogassa. Lähinnä siksi, ettei tahtonut pysyä liikkeideni perässä.

Why should we cry if we can't be what we might have been? Eikä minulla ole järkevästi ajatellen mitään syytä surra saati syyttää itseäni siitä, ettei minulla ole puhuttavaa jonkin ihmisen kanssa, vaikka periaatteessa haluaisin. Minä keksinyt jostain, että saattaisi ymmärtää. En minä ymmärrä.

Lakko tappoi tunnelman jo pian puolenyön jälkeen. Tukkoisen turtana jatkoin loppuun saakka. Ei sinänsä katkeraan, mutta kovin mitäänsanomattomaan. Enpä sano mitään.



Menin sitten olosuhteiden pakosta näyttäytymään ihmisten ilmoilla. Oloni on surkea kuin sipulin aiheuttama jälkimaku suussani paha. Suokaa anteeksi kömpelöt lauseeni ja tönkkösuolattu olemukseni.

Minulla on vino pino asioita, joista pitää kirjoittaa. Ainakin viisi yksittäiseen tekstiin riittävää aihetta. Niistä lisää heti kun huominen on ohi. Huominen, jona pinnistän valmiiksi kaksi pakollista tehtävistöä, käyn parturissa ja juhlissa.

Aina sentään eivät periaatteessa tuntemattomat naiset käske paikalle, joten tuo on minun koordinaatistossani merkittävää. Minä, joka tapaan iloita etukäteen, sillä jälkeenpäin ei yleensä ole aihetta.

Tässäpä suorastaan paradoksin poikanen. Etukäteen iloitseminen on toki optimistista, mutta entä jos optimismin syynä on lähtökohtainen pessimismi.

[Kitisijöiden mielestä lähtökohta-sana tulisi julistaa pannaan muiden muoti-ilmausten kera. Se kun ei kuulemma tarkoita yhtään mitään. Jotkut eivät sitten taaskaan ymmärrä mistään mitään.]

Muistaessani ilmoitan, että olen tietenkin aina puolesta, jos Steissille halutaan rakentaa luistinrata. Luistelu on yksi kauneimmista ja söpön naiiveimmista talven ilmenemismuodoista. Onko mitään vanhanaikaisempaa kuin rusettiluistelu ja Kulta-Katriinan hellyyttävä mainos kymmenen vuoden takaa.

Yhtäkkiä järkiin palatessaan ja muistaessaan, ettei mitenkään itseisarvoisesti [toinen merkityksetön muotisana] pidä vanhanaikaisuutta tavoiteltavana voisi ymmärtää, että luistinratahan on jo olemassa. Parisataa metriä torista pohjoiseen, teatterin takana. Valtava kenttä ja vallan kaukalo. Siellä vain ei ikinä käy ketään.

Musiikkitalohankkeeseen suhtaudun sen sijaan yhtä populistisesti kuin TV-lupamaksuun. Jossain jo huhuttiin, että YLE aikoo laajentaa bisnestään autojenpesuun. Jokaisen auton omistajan tulee maksaa jatkossa 200 euroa vuotuista pesumaksua. Tällä rahalla autonsa saa käydä pesettämässä kerran vuodessa YLEn pesulassa. Pakko ei ole ja onhan siinä telkkarissa se off-nappi ja kanavaakin voi vaihtaa.

Jos Ilta-Sanomissa keskustellaan televisiosta, joku muistaa aina huomauttaa, että kukaan ei pakota katsomaan ja että kaukosäädin on hänen tietääkseen keksitty. Toinen kitisee, miksi televisiolupaa joutuu maksamaan kaiken maailman salatuista elämistä ja bumzibumeista [eikä pidä unohtaa pornoa (?) jota nykyään syötetään joka rei'ästä ]. Kolmas muistaa pakkoruotsin, neljäs vaatia Karjalaa takaisin. Viides jaksaa päivitellä, kuinka typeristä asioista ihmiset jaksavatkaan jauhaa.

Ja sitten vielä jättävät tekstini julkaisematta. [Vaikka ylpeähän minä tuosta vain olen, tietenkin.]

Loppuun vielä yksi Microsoft-aiheinen interaktiivinen vitsi. Koettakaapa etsiä MS:n kätevällä reittipalvelulla kätevin reitti vaikka Tampereelta Vaasaan tai Helsingistä Utsjoelle.

Ja kerta kiellon päälle. Tämä on lainattu Tietokone-lehden Hyvät kysymykset -osiosta.

Haluaisin erinäisistä syistä johtuen poistaa koneeltani Messengerin. En kuitenkaan löydä mitään siihen viittaavaa Lisää/Poista-valikosta, viakka olen käyttänyt etsintään parikin iltaa. Onko Messenger juntattu koneeseeni ikuisesti, vai saako sen pois esimerkiksi kirveellä?


Messengerin poistaminen on Microsoftin puolesta tehty todella yksinkertaiseksi. Valitse vain Kkäynnistä -> Suorita (Start -> Run) ja kirjoita cmd. Komentokehotteeseen kirjoita komento (ilman lainausmerkkejä ja välilyöntejä) "!Run DII32 advpack.dll,LaunchINFSection %windir%INFmsmsgs.inf,BLC.Remove".

Toinen yhtä vaivaton keino on avata \windows\inf\ -kansiosta tiedosto sysoc.inf esimerkiksi notepadilla ja etsiä rivi "msmsgs=msgrocm.dll,OcEntry,msmsgs.inf,hide,7", jolta poistetaan sana "hide". Nyt Messengerin pitäisi näkyä normaalisti Lisää/Poista-valikossa.


Tähän ei voi sanoa mitään, mikä ei vesittäisi koko juttua. [Macillahan tämä "todella yksinkertaisesti" tarkoittaa, että ohjelmat poistetaan raahaamalla niiden kuvakkeet roskakoriin.]


Yksin kotona -sarjan elokuvat lienevät lasten kehityksen kannalta vaarallisimpia koskaan tuotettuja tekeleitä, mutta aika tiukkoja ovat kyllä myös sympaattiset Happy Tree Friendsit. Kokeilkaa vaikka Eye Candy -jaksoa ja havainnoikaa, kuinka peilisolut ottavat osumaa.

Ellen olisi käskenyt kännykkäni piipata tuntia etukäteen, olisin unohtanut taas. Tunnin se matka lopulta veikin kolmen kilometrin kävelyineen. Lakoissa on se vika, ettei niille ilmeisesti voida tehdä yhtään mitään.

Olivat asemoineet hammasharjat taktisesti karkkihyllyä vastapäätä. Minä olen tullut viimeaikoina ostaneeksi vain toisia noista aivan liian usein. Saattaisin ostaa hammasharjojakin, mutten koskaan onnistu löytämään oikean näköistä.

Italiansalaattiakin teki mieli. Ei välttämättä puolta kiloa, mutta kiinnostavasti se oli absoluuttisestikin halvinta siinä pakkauskoossa.

Ruuhkanhallintani on hienompaa kuin itsellään TCP:llä; jos mikään jono ei vedä, valitaan edes söpöin myyjä. Nojoo, Best Effort, jos ei muuta.

En jaksaisi jatkuvasti mainita samaa blogia, mutta meni mokoma noteeraamaan minut päälistallaan. Ja jälleen kerran kävijämäärät hyppivät silmille. Valitettavasti kukaan ei viitsinyt ryhtyä tilaajaksi. [Hei, oikeesti, ei oo ees paha.] Lisäsin sivupohjan suomentamisen yhteydessä valmiin linkin tuohon sivupalkkiin. Tarvitsen kipeästi pari tilaajaa, mikäli mielin säilyttää asemani edes top 200:ssa.

Vinkataan vielä sen verran, että Tumputtajilla on pitkästä aikaa hieman yritystä jutussaan [, joskin linkkaamansa lehtijutun kritiikitön ylistystyyli saa kateellisen takarivin kommentaattorin tuhahtelemaan]…

Nyt en millään ehdi kommentoida enempää Itiksen uutta nettilehteä, mutta täällä sitä pääsee testaamaan ilmaiseksi. Tarvitaan kuulemma kaksigigahertsinen suoritin. Kaikenlaista.

[Joo, ei naisia tänäänkään, vaikka otsikko lupaisi mitä]

Katsoin hiljattain Pixar/Disney-elokuvan The Incredibles ja pidin siitä. [kirjoitin nimen englanniksi indikoidakseni, etten katsonut dubattua versiota]

Tietokoneanimoidut piirretyt – kenties hulvattomat Shrekit etunenässä – ovat olleet perinteisesti [tuntuu hassulta sanoa noin] muotteihin jämähtäneitä koko perheen disneilyjä räväkämpiä. Pixarin uusin ei tuota pettymystä.

• Elokuvassa ammutaan ohjuksilla lentokonetta, jossa on kyydissä lapsia. Ja lentokone räjähtää. Jättiläisrobotti iskeytyy vasten pilvenpiirtäjää, ja viitankäytön vaaroista muistutetaan tehokkaalla lihamyllyesimerkillä.

• Elokuvassa otetaan voimakkaasti kantaa tasapäistämistä vastaan. Siinä ei opeteta kyseenalaisesti, että jokainen on hyvä jossain. Päinvastoin, todetaan kylmän neutraalisti, että jokunen on hyvä jossain [tai hieman kaikessa] eikä siinä ole mitään hävettävää. [Lämmittää kaltaistani peruskouluangstailijaa]

• Elokuvassa todetaan, että you can't beat the real thing. Minä näen tämän tietenkin viittaavan tietokoneiden käyttömukavuuteen, istuuhan Jobs myös Pixarin toimitusjohtajan tuolilla.

• Elokuvassa vastustetaan turhaa uhoamista ja voimankäyttöä sekä kritisoidaan Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa. [Olin sen verran väsynyt, etten enää muista, miten...]

• Elokuvan naispäätähdelle, Elastigirlille, äänensä lainanneella näyttelijättärellä on mieletön s-kirjain.

• Elokuvan naispäätähti, Elastigirl, pystyy venymään ja mukautumaan muotoon kuin muotoon. Miespuoliset katsojamme kummastelivatkin, miksei hän samantien puserra perämystään hieman piukemmaksi...

• Elokuvan alussa esitetty lyhytpala oli jotain järjettömän pöhköä. Lisää tuollaista!

Ei pure Hesarikaan enää omppua. Alkaa tuntua, että Apple on jälleen saavuttamassa aikoinaan ollutta ja sittemmin mennyttä medioiden lellikin asemaa myös Suomessa. Tuoreimman Tekniikan maailman iMac-juttu oli jälleen kovin positiivista luettavaa, ja tämänpäiväinen Hesari äityy kehumaan iBookia kuin huvikseen. Hinta & Laatu -sivuilla tuskaillaan hankalien tietokonemainosten parissa ja kerrotaan oheisjutussa, kuinka iBook hurmasi helppoudellaan [maksullinen artikkeli].

Vaikka laitteiden kehuminen on yleensä mainosmiesten työtä, iBookin kohdalla voi tehdä poikkeuksen ja suositella sitä varauksitta arkikäyttöön.


Kummasti tahtovat valita moneen juttuun tuon suuren 14-tuumaisen mallin, jossa ei ole mitään oleellista etulyöntiä pienempään nähden, näyttökin toimii samalla resoluutiolla. 12-tuumainen on sen sijaan reilulla kahden kilon massallaan [kyllä se taas jaksaa nipottaa] aivan eri tasoa kuin vastaavan hintaluokan PC-klohmut, jotka eivät edes kehtaa punnnitustuloksiaan mainoksissa ilmoittaa. Minä en ainakaan tuota isoa isoa.

Silmiin on pistänyt myös iTunes Music Storen saama laaja julkisuus niin Cityssä kuin Hesarissa. Vaikka Microsoftkin avasi oman kauppansa vastikään, siitä ei ole hiiskuttu missään [täälläkään...]. Kovin hankalaa meille kitisijöille, kun lehdet ovat yhtäkkiä samalla puolella...

Nyt ei kylläkään ole aikaa kirjoittaa kuin ensimmäisestä. Huomasin jälleen, miksi englantia osaavien on kovin helppo oppia ranskaa [olisikin...]:

Ranskassa sanotaan tavattaessa ça va [sava], englannissa sama vain käännetään ympäri: [vasa] wassup .

Olen tuhlannut aikaani selaten, millaisia julisteita voisin ostaa huoneeni kovin kolkoille seinille. Ensin pitäisi tietenkin päättää, mitä haluaa julistaa.

Päätöksen kypsymistä odotellessa voin kerrata tämänpäiväisen vierailuni sisältöä. Poikkesimme Soneran Futuriumissa, joka on tulevaisuuden ideoita ja visioita esittelevä demotila. Juontajat olivat samoja kuin viime kerralla, eikä minulla ole heistä varsinaisesti pahaa sanottavaa, päinvastoin, aivan tosisaan jaksoivat ryhmäämme suhtautua, vaikkei meitä ollut kuin kahdeksan. Tokihan ihmisen pitää olla hieman tekopirteä tuollaiseen tehtävään päätyäkseen, eikä tässä oltu lähelläkään Nokian maineikasta oppilaitosvastaavaa, joka on niin mukava kaveri, että olen kuullut monenkin sitä kommentoivan.

Olen saanut palautetta siitä, että linkkaan jatkuvasti itseeni. Tämä on tietenkin täysin tahallista ja pyrkii yhtäältä osoittamaan, kuinka elämä jollain tapaa rakentuu aiemman varaan. Toisaalta piruilemaan minulle, joka kuvittelen kovastikin toistavani itseäni. Ynnä jotain muuta soveliaasti selittelevää. Ja kai se on ihan ok harjoitella ensin itsekseen.

Taas oli paikalle siunaantunut muutama vieraskielinen, ja jälleen epäilin myyttiä suomalaisten mainiosta englannintaidosta. Viimeöisessä unessani kyselin jatkuvasti tyhmiä siinä määrin, että muu yleisö alkoi turhautua. Tuo takaraivossani yritin pitää itseni aisoissa.

Täysin en sentään malttanut. Kyselin mm. hiljan kuulemani soluhengityksen merkityksestä verkkosuunnittelulle. Perinteisessä GSM:ssähän yhden solun [eli yhden tukiaseman palveleman alueen] kapasiteetti on tietty määrä puheluita. Jos verkko on tukossa, kuten vaikka aina Shakiran poiketessa Kaivarissa, puhelut yksinkertaisesti eivät yhdisty. UMTS-verkko sen sijaan hengittää, eli supistuu ja kasvaa liikennemäärien mukaan. Mitä enemmän liikennettä, sitä pienemmäksi verkko käy [sillä muu liikenne on puhelimien näkökulmasta kohinaa, ja signaali-kohinasuhteen alittaessa tietyn tason, homma ei enää toimi.]

Kysäisin edelleen piruuttani, onko mahdollista, että jos tänään hankkisin 3G-puhelimen, se kuuluisi kotonani ongelmitta ja voisin latailla tavaraa huimilla nopeuksilla, mutta vuoden kuluttua, kun muutkin ihmiset keksivät moisia tarvita, verkko kuormittuu, eikä enää yllä kunnollisena minulle asti... Vielä edge-tekniikan roolia 3G:n rinnalla ihmettelin. Luultavasti 3G ulotetaan vain suurimpiin kaupunkeihin, muualla saadaan sitten kepittää edgellä. Tulevat puhelimet osaavat tietenkin vaihtaa verkosta toiseen saumattomasti taustalla.

Simplicity Makes Everything Possible hehkuttivat mahtipontisesti. Voisi väittää ironiseksi, että hienon seinään upotetun videotykkisysteemin hallinta osoittautui ylivoimaiseksi molemmille esitystä pitäneille dipl.ins.:lle, niin kuin nykyään tulee sanoa. Tokihan DI onkin kovin hankala lyhenne.

[Ilmeisesti se onkin vain Hesari, joka ei DI:tä kelpuuta; kotus näemmä hyväksyy molemmat. Monikohan olisi tiennyt, että DKK on diplimikielenkääntäjä...]

Toinen esitys oli teknisempi. Keskittyi kertomaan ATM-tekniikan perusteista sekä erityisesti sen sovelluksista 3G-järjestelmissä. Mikäs pahan tappaisi. Ei sillä, että minulla olisi järin voimakasta suhdetta ATM:n puolesta tai vastaan.[Tällä kertaa ATM:n vastustajina eivät siis olleet YTM tai A/YTN, vaan TCP/IP...] Onhan se sentään lohdullista, että ATM:lle on käyttöä muuallakin kuin runkoverkoissa. [tässä ATM voi tietenkin viitata molempiin... voitaisiin peräti sanoa, että mokomat trunkkarit.]

Virallisen osuuden päätteeksi pääsimme ihmettelemään kenties kiinnostavimpana kyhäämäänsä tulevaisuuden olohuonetta. Kaikki oli siististi integroitu, ja televisiosta pystyi valitsemaan haluamansa kanavat peukalonkynsivalikosta sekä katsomaan kännykuvia valtavalta plasmaruudulta. Eivät ne silti yhtään paremmilta näyttäneet. Käyttöliittymä hankalasti pitkiä matkoja liikuteltavine kursoreineen ei sekään ollut järin toimiva, mutta mitäpä keskeneräisiä teilaamaan.

Minusta olisi kovin toivottavaa, että ymmärrettäisiin ajoissa tehdä tietokoneesta kodin keskus television sijaan. TV on näyttö siinä missä mikä tahansa muu. On paljon helpompaa tehdä tietokoneesta TV kuin päinvastoin.

Älykäs jääkaappi oli hauska tuttavuus. Kaapin edustalle lattian alle piilotettu vaaka voitaisiin opettaa lukitsemaan ovi, jos massaa on päässyt kertymään liiaksi, ja oveen integroitu kamera kertoo jatkossa armotta, kuka vei viimeisen oluen.

Joku sanoi, että tulevaisuus on täällä jo. Se on vain pieninä palasina siellä täällä odottamassa kokoajaansa. Eniten minua huolestuttaa, kuinka ihmiset saadaan koulutettua yllin itsekurisiksi kestämään uuden tekniikan tuomat houkutukset. Jo wlan + internet on tuhoisa yhdistelmä, jos kuvittelee saavansa hyppytunnilla jotain hyödyllistä aikaan...

Renkaiden nimittäin. Eiköhän ole ihan tyylikäs isänpäivälahja vaihtaa renkaat kahteen autoon, joista toinen sattuu olemaan vielä astetta työläämpi tapaus. Vaikka olisihan minut laitettu sitä tekemään joka tapauksessa.

Ilmeisesti kysymys siitä, miksi isänpäivä puhuu vain yhdestä isästä, vaikka äitienpäivässä äitejä on monia, on totaalisen loppuunkäsitelty. Minä vain en ole kuullut ikinä yhtään järkevää selitystä. Kuulemma se liittyy jotenkin itsetuntoon. No, tasa-arvon nimissä sanon tästedes tyylikkään vanhahtavasti isäinpäivä.

[Lukiossamme ei ollut opettajainhuonetta, vaan opettajahuone. Tapasin miettiä, että maikkainhuone olisi kelpo kompromissi nykykielen ja kaivatun vanhahtavuuden välillä.]

Isä-sanan monikko on tuottanut vaikeuksia aiemminkin. Joskus alle kymmenvuotiaana tutkin kauppakuittia näihin aikoihin vuotta. Onnea kaikille isille siinä luki. Tivasin äidiltäni, miksi kummassa käyttävät kuitissa hirvittävää isi-sanaa [kaiken maailman isit ja iskät, vähään niin kuin joku limu,tiedättehän...] Äiti lohdutti huomauttamalla, että isille on taivutettu monikko-muoto isä-sanasta, isi taipuisi iseille. Helpotti heti.

Minulla ei ole mitään aavistusta, kumpaan sanaan Veikkaus viittasi Ässä-mainoksellaan. Eipä sillä, että kauheasti piittaisin.





Getting hot in here:

Etelä-Suomen sää muistuttaa jo nyt Pohjois-Saksan ilmastoa ja seuraavan sadan vuoden aikana lämpötilan arvioidaan nousevan 4-7 astetta vuodessa, jos kasvihuonepäästöjä ei saada kuriin.


Taina West tulkitsee viime perjantaisen Metro-lehden [järkyttävän kokoinen pdf] kolumnissaan arktisen alueen ilmastonmuutoksia selvittänyttä tutkimusta. Meret siis kiehuvat pois jo kauan ennen kuin tuo sata vuotta on kulunut.


UL 100 kirjoittaa lööpissään [ei saatavilla netissä]:

Seksihäirintä työpaikoilla lisääntynyt


Ei saa enää rauhassa työpaikallakaan sekstata.


Kaikkea sitä tulee kuulleeksi:

Markus Grönholmin kisa katkesi urosajoon


Heidin Suomella on vahva l-kiljain. Eipä sillä, että naispuolisia rallikuskeja tunguksi asti olisi.


Nyt-liite sivaltaa:

MIKA HÄKKINEN siirtyy DTM-sarjaan, vaikka Don't Tell Mamassa odoteltiin Kimi Räikköstä.


Tätä on odotettu.


Lakon jatkumisen kunniaksi jätän itsekin kirjoittamisen väliin ja lainaan hiljattain erään käytettävyyden perusteitakin käsitelleen kurssin puitteissa tuottamaani tekstinpätkää. Aiheena on analysoida YTV:n puhkikaluttua matkakorttijärjestelmää. Ei tämä maailmaa mullista, mutta on turhauttavaa, jos tekstiä ei näe kuin yksi kyllästynyt assari...

YTV:n matkakorttijärjestelmä on käytettävyyden kannalta ihanteellinen tutkittava, järjestelmässä kun on mennyt pieleen lähes kaikki kuviteltavissa oleva. Analysoidaan seuraavassa järjestelmää käytettävyysguru Nielsenin [kotisivut sarjassamme paljasjalkaisia suutarinlapsia] yksinkertaistettujen perusteesien avulla ja mietitään samalla, kuinka esiin tulevia ongelmia voitaisiin korjata.

Helppoa oppia
–Aloittelijatkin pystyvät käyttämään jollakin tavoin
–Ihmiset voivat käyttää aiempia tietojaan
–Toiminnot ovat näkyvillä ja ne on helppo suorittaa loppuun
–Palaute on riittävää ja selkeää



Palvelu on hankala aloittelijoille. Leimauslaitteen oikea käyttö ei luultavasti hahmotu käyttäjälle tämän aiempien kokemuksien perusteella. Jos käyttäjä on käyttänyt pankkikorttia tai vanhaa pahvisiin kortteihin perustuvaa systeemiä, hänelle saattaisi tulla mieleen työntää matkakortti lukulaitteen alaosan rakoon. Tämä ei tietenkään toimi, sillä kortti on teknisesti pankkikorttia hienompi, eikä tarvitse fyysistä kosketusta.

Jos käyttäjä sen sijaan on tietoinen langattomuudesta, hän saattaa assosioida lukulaitteen sileän kiiltävän yläpinnan erilaisten kaukosäätimien sileän kiiltävään osaan, jonka takana infrapunasilmä yleensä sijaitsee. Näin käyttäjä tarjoaisi korttiaan lukijan yläosalle. Tämä olisi loogista siinäkin mielessä, että laite antaa palautteen yläosan valoilla. Läheisyyden lain mukaan olisi luontevaa olettaa, että palaute annetaan lähellä toimintaa. Laitteen yläosan puolesta puhuisi myös se, että näin toimittaessa lukijan napit jäisivät näkyviin ja niitä olisi helppo käyttää. Todellisuudessa kortti kuuluu tietenkin asettaa lukijan keskivaiheen kieppeille, nappuloiden eteen.

Toiminnot eivät ole myöskään järin hyvin näkyvillä. Nappuloissa olevat numerot 0,1ja 2, jotka alkavat mystisesti alavasemmalta ja jatkuvat ylärivissä länsimaisen konvention vastaisesti oikealta vasemmalle, eivät merkitse uudelle käyttäjälle yhtään mitään, sillä kaikessa muussa dokumentaatiossaan YTV puhuu ratikka-, sisäisistä ja seutulipuista. Olisiko kenties mahdollista käyttää yhdenmukaisuuden vuoksi myös lukijalaitteiden painikkeissa samoja logosymboleita kuin liikennevälineistä muuallakin onnistuneesti käytetään? Harva tietää myöskään, mitä tarkoittavat lähijunien kortinlukijoiden VR:n logolla varustetut painikkeet. Asiaa ei selvennä edes aiheelle omistettu nettisivusto, matkakortti.net.

Yleisin toiminto, matkan maksaminen kaudella, on varsin helppo toteuttaa, jahka oppii ymmärtämään, että korttia tulee pitää paikallaan noin sekunnin verran. Sen sijaan kortille ladatun arvon käyttäminen on hankalampaa. Käyttäjän tulee painaa haluamaansa painiketta yhtä aikaa kortin näyttämisen kanssa. Toimenpidettä vaikeuttaa, että kortin näyttöalue ja nappulat sijaitsevat samassa kohdassa. Helpoiten urakasta suoriutuu käyttämällä suosiolla yhtä kättä, mutta tämä ratkaisu ei välttämättä tule ensimmäisenä käyttäjän mieleen. Oma ongelmansa ovat harvinaisen tunnottomat painikkeet, jotka eivät anna käyttäjälle minkäänlaista fyysistä palautetta.

Palaute annetaan käyttäjälle laitteen yläreunan värivaloilla, jotka liikennevaloja muistuttavine värikoodeineen ovat laitteen ennalta tutuin osa. Punainen pysäyttää kulkijan ja tarkoittaa, että jossain on vikaa eikä käyttäjä saa ohittaa laitetta. Vihreä vihjaa kaiken olevan kunnossa ja oikeuttaa jatkamaan. Keltainen kertoo, että vielä ehtii, mutta aika tai arvo on loppumassa. Vaikka logiikka on täysin sama kuin liikennevaloissa, tämäkin on aiheuttanut ongelmia käyttäjille. Autoilijoiden vähemmistö (?), joka jarruttaa keltaisilla, on tehnyt niin matkakortin kanssakin ja olettanut keltaisen kehottavan pysähtymään.

Tarkempaa palautetta käyttäjä saa laitteen pienestä ja pimeästä näyttöruudusta, jos sattuu huomaamaan sen olemassaolon ja saamaan siitä selvää. Teoriassa korttia paikoillaan pitämällä voi lukea ruudulta tulosteen oman korttinsa tilanteesta, mutta tämä ei välttämättä pidemmän päälle innosta takana rankkasateessa jonottavia bussiin pyrkijöitä. Ruutu myös kertoo, kauanko käyttäjällä on vaihtoaikaa jäljellä. Mistään muualtahan tätä ei enää saa tietää, toisin kuin pahvilippujen aikaan. Periaatteessa kaupungissa on lipunlatausautomaatteja, joilla voi tutkia korttinsa tietoja. Käytännössä laitteita on niin harvassa, ettei monikaan tiedä niistä.

Oma ongelmansa ovat matkakortin yhteydessä lanseeratut uudet termit, joita enemmistö ei miellä tutuiksi entuudestaan. Ajan sijaan puhutaan kaudesta, rahan on korvannut arvo. Periaatteessa termejä voidaan pitää luontevina: on totuttu puhumaan kausikorteista, ei aikakorteista, ja pörssissä noteerataan arvopapereita, ei rahapapereita. Käyttäjät eivät kuitenkaan ajattele periaatteessa, vaan käytännössä ja kokevat termit vieraiksi.

Lisää sotkua aiheuttaa yölippujen normaalista poikkeava rahastuskäytäntö. Yöllä kausi ei kelpaakaan [vaikka vaihto, "tunnin kausi", kelpaa]. On hauskaa seurata, kuinka kuljettaja viikko toisensa jälkeen yrittää selittää hermostumatta öiselle juhlakansalle, että heidän kautensa ei kelpaa yölinjoilla. Emmä puhunukkaan kaudesta, kun mulla on lipulla aikaa!! kivahtaa asiakas ja kiroaa kuljettajan jonnekin kauas.

Käyttö on tehokasta ja tuloksellista
–Käyttäjät voivat suorittaa tehtävän/palvelun loppuun
–Kokeneemmat käyttäjät voivat toimia nopeammin (oikopolkujen kautta)



Käyttäjän opittua systeemin metkut, toiminta on varsin tehokasta, etenkin kautta käytettäessä. Nopeasti kortin vilauttaminen tosin kävi vanhoilla näyttökorteillakin, kokonaan toinen juttu on, jaksoiko kuljettaja juuri kortteja vilkuilla. Vaikka järjestelmä olisi tehokas käyttää, sen tulee olla tehokas myös omassa tarkoituksessaan. Nykyjärjestelmässäkin oli alun perin samankaltaisia ongelmia: lukulaite oli asennettu bussissa kuljettajan taakse, jolloin tämä ei juuri nähnyt, mitä valoa se matkustajille vilkutti. Avuliaat etupenkin mummot tietenkin puuttuivat asiaan, mutta YTV päätti lopulta siirtää lukijoita puolitoista metriä eteenpäin, kuljettajan silmien alle.

Kokeilemalla järjestelmää hieman perinpohjaisemmin ennen sen asentamista satoihin busseihin olisi jälleen saattanut säästää jokusen miljoonan euron.

Helposti palautettavissa mieleen
–Satunnaisen käyttäjän ei tarvitse opetella käyttöä uudelleen


Järjestelmässä ei ole juurikaan unohdettavia asioita. Minä en kylläkään jaksa ikinä muistaa, kuinka tulee toimia, jos haluaa maksaa korttinsa arvolla jonkun toisen matkan. Pitääkö ensin näyttää omaa kauttaan ja maksaa sitten arvolla toisen matka vai päinvastoin?



Virheitä vaikeata tehdä
–Toiminnan tuloksista saa palautetta
–Mahdollisuus peruuttaa toiminto
–Suuret ”mokat” eivät ole mahdollisia


Palautteesta oli puhetta jo ylempänä. Parantamisenvaraa olisi. Muuten asiat ovat sitäkin heikommalla tolalla. Järjestelmä ei anna peruuttaa toimintoa, jos epähuomiossa tai tottumuksen ohjaamana painaa väärää painiketta. Myös tapahtuvat virheet ovat järjestelmän suuruusluokassa suuria: epäselvyyden vuoksi käyttäjä voi erehtyä maksamaan liikaa. Monesti olen nähnyt arvoa käyttäviä matkustajia, jotka äheltävät laitteen nappien kanssa, eivätkä huomaa vihreää valoa, vaan jatkavat edelleen. Lopulta he päätyvät maksamaan matkansa kahdesti.


Tuo tyydytystä käyttäjälle
–Tuotteen tai palvelun miellyttävyys
–Käyttäjästä on miellyttävää käyttää sitä!


Matkakorttijärjestelmä kuuluu sarjaan välttämätön paha. Tunnen yhtä monta tyytyväistä Windows-käyttäjää kuin tiedän matkakortin käytöstä nauttivia. Paremminkin voisi olla, mutta matkakortille ei ole edes vaihtoehtoja. No, uusi järjestelmä on luvassa jo parin vuoden kuluttua, vanha kun ei ole enää kauaa teknisesti yhteensopiva tai muuten ajanmukainen. Saa nähdä, kuinka silloin onnistutaan.



Hieman sellainen kaiken tämän jälkeen -olo. [joku voisi kysyä kuinka niin kaiken, minkä ihmeen tämän ja miten niin jälkeen.]

Minä jaksan hyvin harvoin katsoa elokuvia telkkarista ja nyt sitten päädyn seuraamaan alusta loppuun jotain niin typerää kuin äskeinen Riskirajoilla. Ja minä nauroin jatkuvasti. Figures.

Näinpä vinkeää unta. Selasin isäni iTunesin playcount-listaa ja yllätyksekseni ylivoimaisena ykkösenä oli ruotsalaisen glamrock-bändi The Arkin kappale It takes a Fool to Remain Sane. Kommentoin asiaa isälleni, joka puhkesi vuolaaseen ylistykseen. Hän kertoi, kuinka kappale kertoo juuri hänen elämästään ja koskettaa jokaisella mahdollisella tasolla.

Hupaisaa tässä on tietenkin se, että isäni ei kuuntele musiikkia, saati käytä iTunesia, eikä luultavasti myöskään suuremmin innostuisi homojenkin oikeuksien puolustajina esiintyneestä bändistä.


Itse tutustuin The Arkiin toissa kesänä Ruotsissa oleillessani. Kuuntelin radiota iltapalaksi, ja juutuin seuraamaan ohjelmaa, jossa mies kertoili itsestään ja soitti välissä levyjä. Hänen ajatuksensa tuntuivat tutuilta ja avoin, suorastaan naiivi, esitystapansa koukutti kuuntelemaan.

Päädyin seuraamaan ohjelmaa loppuun, varmaan yhteen asti, vaikka seuraavan päivänä piti herätä töihin ennen puoli kuutta. Mies oli nimeltään Ola Salo, ja kiinnostuin kovasti hänen ohjelman loppupuolella kerrottua omasta bändistään. The Arkin esikoislevy oli menestynyt Ruotsissa mainiosti ja maailmallakin jonkin verran, mutta olin onnistunut missaamaan koko asian.

Salo kertoi kakkoslevyn jatkavan siitä, mihin ensimmäinen jäi. Jos ensimmäinen sopisi kaikille paitsi kaikkein tiukkapipoisimmille kristillisdemokraateille, toinen kuulemma kysyisi jo hieman asennetta. Hän kertoi, kuinka varsin rokkaava Father of a Son syntyi hetken hurmiossa taisteluun homojen adoptio-oikeuksien puolesta. Ironisesti laki meni Ruotsissa läpi heittämällä, eikä kappaleelle ollut tarvetta. [Kuin maalivahti, joka salaa toivoo, että oma joukkue pelaisi hieman huonommin, jotta saisi itsekin jotain tekemistä...]

Seuraavana päivänä löysin esikoislevyn We Are the Ark paikallisesta kirjastosta ja pidin kuulemastani. Hankin pikapuoliin myös kakkoslevyn, provosoimaan pyrkivästi nimetyn In Lust We Trustin, eikä sekään huono ollut. Sittenkin ensimmäisen levyn viaton vapauden kaipuu tuntui omemmalta kuin toisen paikoin hivenen korniksi käyvä erilaisuuden tavoittelu ja järkyttämisen tarve.


Arkia on verrattu kotoiseen The Crashiin. [En sano mitään Turusta, sillä minä olen Turun puolesta.] Pidän kyllä Crashistäkin, mutten ymmärrä Brunilan väitteitä tyhjästä tarkoituksettomuudesta ja silkasta saundikikkailusta. Minusta päinvastoin Arkilla lyriikatkin kestävät läpilukua, Crashilla on hieman heikompaa. Toisaalta Crashin soundit ovat taidokkaampia [sikäli kun minä mitään ymmärrän].

Muistuupa mieleeni, kuinka aikoinaan vuonna 2001 luin Nyt-liitteestä kommentteja Crashin vasta ilmestyneestä Wildlife-albumista. Kehottivat kokeilemaan kappaletta New York. Ajattelin hakea sen koekuunteluun gnutellasta, mutta kirjoittaessani hakukenttään "The Crash" ja "New York" löysin jotain aivan muuta...

Ilmeisesti tästä syystä myös sinkuksi valittiin sittemmin meikäläisittäin hitiksi kohonnut Lauren Caught My Eye. [Nykyään, levyn hankkineena, pidän New Yorkia Crashin parhaana kappaleena.]

Tekosyynarkootikon päiväkirjasta:

On yhtä kyseenalaista kuin epäoleellista, olisinko ehtinyt tapaamiseen, vaikkei lakkoa olisikaan.

On kannaltani lieventävää, että unohdin, koska olin ahkerasti työn touhussa.

Ja on mainiota, että sain pienen adrenaliiniryypyn ja heräsin viimein kunnolla.

Sain uuden ajan ensi viikolle, ja kaikki on taas hyvin.


Just imagine what a Windows sock would look like: After a while there holes would be appearing and you'd have to put patches all over the place. You'd even have to patch the patches sometimes.



Skizo-Jannenkin mainitsemat [sori huono linkkaus, tuo trackback-systeemi ylittää ymmärrykseni] iPod-sukat saavat AppleInsiderin nörtit heittämään läppää.


After having published a demo site for a client: Them: "Can you print out a copy of every page in the site and post it to us?" Us: "Why??" Them: "We need to fax a copy to our US office so they can have a look at it..."


Markkinointi&Mainonta kehuu Clientcopia-sivustoa, jonne on kerätty typerien asiakkaiden kaikkein älyttömimpiä ällejä.


Eräs toinen insinööri laski, että tarvitaan seitsemänkymmentäviisituhatta kännykän käyttäjää ennen kuin he saavat yhdessä aikaan niin voimakkaan kentän, että se voisi edes teoriassa haitata lentokoneen omaa ohjauselektroniikkaa. Kun harvoin Finnairkaan pystyy ahtaamaan edes seuramatkalennoilleen moista määrää matkustajia yhteen koneeseen, voisiko Finnair luopua siitä idioottimaisesta kännyköiden käyttökiellosta lentokoneissa?


Tekniikka&Talouden perusinsinööri Veijo on myös vaihteeksi terävänä Soneralle ja Finnairille kitistessään.

Ikilainaan eli ikkunasta ulos... kyllähän hyvä kirja pitää aina jotenkin omaksi saada. Nimimerkillä kokemusta on.


Suupalttina tunnettu vanhempi assarimme innostui neuvomaan, kuinka toimia, jos kurssikirjan hinta hirvittää. Mukavaa, että joidenkin kurssien henkilökunta on jollain tapaa inhimillistä ja erottuvaa.

Sittenkin säikähdin hänen yhtäkkiä kesken tehtävän selityksen tultua eteeni. "Äläs karkaa, kun laskari loppuu." Salissa sentään satakunta opiskelijaa. Olo oli kuin rehtorin kansliaan tuomitulla. Mitä ihmettä, eivätkä kai bloggaukseni ole loukanneet vierailtujen yritysten tietosuojakäytäntöjä. Ja mistä ihmeestä joku keksisi minua epäillä.

Lievää yliarviointia... Pyysi minua toimimaan ryhmänjohtajana yhdellä ensi maanantain yritysvierailuista, itse kun suuntaa toisaalle. Tämähän nostaa itsetuntoa kuin pääsy ykkösellä alkavien kastiin. Niukasti, mutta nihkeästi. Kiitokset uusille ja vanhoille tilaajille!

Kansakunta kaipaa runomeemiä.



Muottiin valettu,
malli on kaukaa haettu.
Ei oikein toimi.



Tehdäänpä siis tällä lailla,
malliin vanhan Väinämöisen,
runomittaa luontevampaa,
suomen kieleen soljuvaista.

Mikäs tässä päästellessä:
rytmi löytyy luonnostansa,
ei muoto pääse niskanpäälle,
laskea tarvitse tavuja!

[Hooteeteepee kaksoispiste
kautta kautta wee wee wee ja
siihen vielä määränpääsi,
niin voit testata itsekin.

Hiljan näytetyssä Kuutamolla-elokuvassa väitettiin, että ihminen sanoo kaiken elämässään keksimänsä syvällisen uuden suhteensa [tai bloginpidon] kahden ensimmäisen kuukauden aikana. Tuo maaginen raja alkaa olla kohta täynnä, ja lohdukseni voin huomata, etten ole sanonut varsinaisesti mitään syvällistä. Typeriä irtojuttujani olen käyttänyt nopeammin kuin uusia syntyy, ja vuosia keräytyneen turhautumisenkin menin tuhlaamaan yhteen kielioppikitinään. Noista olisi voinut kirjoittaa oman jutun jokaisesta, jos olisi niukaksi mennyt.

Vaan ei, pitää pyrkiäkin sanomaan kaikki kerralla. Puristaa niin, että valkoinen mähmä loppuu ja tulee enää verta. Jos saa kaiken valmiiksi, voi lopettaa hyvillä mielin.

Mutta minusta vain yksi asia on aloittamista vaikeampaa: lopettaminen. Projekteja on hirvittävän lohdullista pitää puolivalmiina, kypsytellä mielessään ja miettiä, ettei enää puutu paljoa. Kun viimeistelyyn lopulta pakon edessä ryhtyy, huomaa taas kerran olleensa väärässä. Kuvaavaa on, että lause printtaanpa ton tosta nopeesti sisältää paradoksin. Yrittipä tulostaa kotona tai koulussa, aina tulee jotain vastaan.

Yleensä viides nitoja toimii.

Eilen pikaisesti lounasta hotkiessani kuuntelin kahden samassa pöydässä istuneen keskustelua. Varsinaisesti mies istui hiljaa ja nainen piti monologia ajankäytöstään. Jotenkin rauhallisen mietteliäällä äänellä. Katselin eteenpäin häntä näkemättä ja kuuntelin, kuinka hän puhui ajatuksiani siitä, kuinka pitäisi toimia. Tuntui kuin olisin jossain typerässä elokuvassa ja ajatukseni kaikuisivat ruokalan hälyn päällä.

Tänään tilannettani tutkiessani totesin, että minulla on yhä tähtäimessä yli kaksikymmentä opintoviikkoa tälle syksylle painolastin kevennysten jälkeenkin. Jos hoitaisin nämä, kaikki olisi vähintään mainiosti. Tänään vain havahduin ymmärtämään, että taas yksi kurssi oli edennyt siihen pisteeseen, etten ymmärtänyt enää edes kysymyksiä. Viime tehtäväkierroksella sentään vielä. Pitäisi hankkia kirja tuostakin. Jos kursseja kävisi vaikka viisi lukukaudessa ja ostaisi niihin kaikkiin vähintään 50 euroa maksavan kirjan, josta oikeasti oleellista asiaa ei ole kuin juuri sen verran, että ilman ei pärjää, niin voisi pakkolaskea tämän virkkeen.

Enkä jaksa muistaa, kuinka ajauduin juttelemaan lentokoneterrorismista lounaalla pari viikkoa sitten, kuin sattumalta juuri ennen nykyistä keskustelua. Äidyin muistelemaan kuulleeni Yhdysvalloissa mietityn aikoinaan, kuinka tulisi toimia, jos kaapattu lentokone yrittäisi törmätä Atlantan olympiastadioniin vaikka kesken avajaisten. Ilmeisesti silloin päädyttiin vielä siihen, että ampua ei voitaisi. Nykyään tilanne mahtaa olla toinen.

Jos moiset lait saataisiin läpi, terroristien pitäisi vain saada ihmiset uskomaan, että koneet on kaapattu ja niillä aiotaan tuhota jotain suurta. Valtio sitten hoitaisi tuhoamispuolen [sisäsiistiä ulkoistamista]. Veikkaanpa, että lakia ei tehdä, mutta kone kyllä tuhotaan, jos tiukka paikka tulee. Hurjimmat 911-salaliittoteoriat ovat tokia huvittavia, mutta minä en olisi yhtään yllättynyt, vaikka viimeisestä koneesta paljastuisi mitä.

Tai edes typeriä otsikoita. Blogistanin tätänykyä uskottavimman Vaanin suoma henkäisy sai kävijätilastoni puhkomaan kattoa. Kiitos siitä. [kommentoin täällä, kun ei tuolla voi] Minä en ole saanut aikaiseksi koota suosikkiblogilistaani tuonne sivupalkkiin, mutta sitä odotellessa Pinserin sukutoiminto palvelee kohtuullisen hyvin. Mitä nyt Lehti on näemmä pudonnut hiljattain listalta. [olen selvästi ruvennut liian tosikoksi]

Oma päivitykseni hieman viivähti, sillä unohdin tietokoneen kotiin [enkä saa kirjoitetuiksi vierailla näppäimistöillä]. Muistin aivan erityisesti ottaa mukaan laturin, jos vaikka innostuisin tekemään enemmänkin hommia, mutta itse laite jäi pöydälle. Koko päivän hölmön epävarma olo. Aivan kuin olisin voinut unohtaa sen bussiin tai pudottaa epähuomiossa laukusta kadunvarteen.

Saavuin juuri kuulemasta kahden varainhoitoyhtiön edustajan vapaamuotoista esitystä yrittäjyydesta ja rahoitusalasta. Valitettavasti FIM:n toimitusjohtaja ja pääomistaja Seppo Sairanen [, jota myös vuoden kasvuyrittäjäksi ehdotellaan] joutui viime hetkellä lähettämään paikalle varaedustajan. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä tuokin oman lajinsa suurmies tai -neutri [sorrun jatkuvasti ruumismiin, sori vain].

FIM korosti hoitavansa itse kaukomaidenkin rahastonsa, kun taas kilpailijat kuulemma tapaavat ulkoistaa toiminnot paikallisille tekijöille. Näin saavutetaan reilumpi suhde asiakkaisiin, kun asioista vastataan itse loppuun saakka. Kiinnostavia olivat myös perinteisen pankkitallettamisen ja sijoittamisen suhdeosuudet Suomessa ja Ruotsissa. Suomessa yksityisten rahoista jopa 90 prosenttia makaa tileillä, Ruotsissa vajaa puolet.

Toinen vieraista oli ICECAPITAL-nimisestä hieman nuoremmasta varainhoitoyhtiöstä. Jätin kysymättä, symboloiko nimi jäänkylmää kapitalismia, herra kun oli itse sentään leppoisa ja mukava [miksei herra-sanaa voi enää käyttää ilman negatiivisia konnotaatioita... paitsi jääkiekossa]. Näyttää kyllä vankasti siltä, että rahoitusalalla ei pärjää, ellei kirjoita nimeään suuraakkosilla. Isojen Poikien Juttuja.

IC:n edustaja tuoreena yrityksen perustajana kertoili alkuvaiheen tuskaisuudesta. Kukaan ei oikein uskaltaisi olla ensimmäinen asiakas; työkokemuksetonta ei palkata [ja mitä kaikkea Blogistanin taannoinen seksikeskustelu opettikaan]. He olivat päässeet liikkeelle lähinnä suhdeverkostonsa avulla. Samaa voisi varmaan kokeilla blogia lanseeratessaan, ellei aikoisi samalla pysyä nimettömänä...

Kohtalokseni näkyy koituneen hyödyttömien mainoskampanjoiden ilmaispuffaaminen. Toisaalta tässä on sama juju kuin noissakin. Ne herättävät uteliaisuutta, ja osa hakukoneilijoista päätyy vahingossa tännekin. Kokonaan toinen juttu on, kuinka siitä hyödyn.

AUX.fi-sivustoa mainostavia kuvia on ollut vaikeaa olla näkemättä. Myönnän mieleni sen verran kieroutuneeksi, etten ensimmäisenä hampurilaisenkuvan nähtyäni ymmärtänyt, että sillä viitataan aivoihin. Oletin, että tässä yritetään jälleen räväyttää ripsipiirakan tyyliin.

Seuraava kysymys onkin, missä on riisipiirakka, helppohan siitä olisi ollut aivot tekaista.Kovalla vaivalla ovat keksineet surkeat kolme ruokalajia, joista yksi on tunnetun suomalainen hampurilainen. Jos hampurilainen kelpaa Turun vertauskuvaksi, merkittäköön Vaasaa pitsalla.

En myöskään ole aivan varma, mitä Suomen tyhmimmän kaupungin selvittämisellä haetaan. Pyritäänkö tällä kovasti kitistyyn negatiivisuuteen ja nöyryyttämiseen, josta heikointa lenkkiä ja muita jaksetaan syyttää. Vai onko tarkoituksena tehdä tyhmyydestä jotain tavoiteltavaa ja siistiä. En ole aivan selvillä nykytilanteesta. Ennen vanhaan peruskoulussa ei tietenkään ollut sallitua olla fiksu, mutta olen kuullut, että nykyään kiusattaisiin tyhmiäkin.

Osoitteesta löytyy tavanomainen Mensan suuntaa-antava äo-testi, joka on toteutettu varsin kökösti Flashilla. Kuvat ovat suttuisia ja kokonaisuus jumittaa. Taaksepäin ei voi palata, ja radio buttoneita on käytetty siellä, missä tulisi olla check box.

Ilmeisesti olen vain katkera tuloksestani: sain tasan nolla pistettä. Tämä on aavistuksen vähemmän kuin odotin, yleensä tapaan paikata tällaisilla testeillä muuten ryvettynyttä itsetuntoani, kun mikään muu ei tunnu sujuvan. Sovellus ei selvästikään ollut yhteensopiva käyttämäni Safari-selaimen kanssa, vaan vastaukseni jäivät tyhjiksi. Anteeksi siis kotikaupunkini, että näin pilasin tulostamme. Tai olkaa hyvä, jos tavoitteena tosiaan on voittaa tyhmimmän titteli. [onko minun pakko kertoa, paljonko sain, kun vaihdon selainta... ei, maltan olla hiljaa]


Mitäköhän termiä sukupuolisidonnaisen sanaston vastustajat mahtavat käyttää linnunpojan tilalla. [uuden kieliopin mukaisesti päätän kuittailemaan pyrkivän kysymykseni pisteeseen]

Skitso-Janne huolehtii kolmannen kotimaisen sanavaraston kartuttamisesta kertomalla kohauttaneesta mainoskampanjasta. Enpä ollut moista ilmausta tuntenutkaan.

Yhtäkkiä sanonta ottaa aivoon saa aivan uuden merkityksen...

Havahduin liian myöhään ymmärtämään, ettei kurssikirjaani saisikaan kaupunginkirjastosta. Varausjonon pituus oli jotenkin paennut silmältäni [se sijaitsee hieman hölmösti erillään muista tiedoista], huomasin vain eräpäivän ja luulin, että saisin teoksen tuosta vain. Koulun kirjastosta on turha olettaa saavansa lainaksi yhtään mitään. Vanhimmat painoksetkin on varattu, eikä käsikirjaston laitoksiin ole tenttiä edeltävällä viikolla kajoamista, ellei leiriydy oven taakse.

Jostain syystä ilmoittavat tietokannassa myös tutkijoiden työhuoneissa sijaitsevat kirjat, joita ei kuitenkaan lainata tai anneta edes luottevaksi. Piruillakseenko kertovat?

Luulin, että kaikki ratkeaisi ostamalla kirja kaupasta. Puolitoista viikkoa ennen koetta lupasivat toimitusajaksi neljä viikkoa. Amazonkin kahta. Enpä siis ehtisi tähän tenttiin. Toki minä voin prujujakin raapia ja nettiä koluta, kuten tavallisesti, mutta tämä oli kiinnostava kurssi, ja sen voisi opiskella ihan oikeasti. Taidanpa käydä kurkkaamassa tämän tentin ja mennä seuraavaan ihan tosissaan.

Laitoin kirjan tilaukseen lopulta saksalaiseen Amazoniin. Huvittavaa, että he kuljettavat sen sieltä asti ilmaiseksi. Suomalainen pyytää viisi euroa, vaikka kirjan kävisi itse hakemassa liikkeestä. Samaan hintaan Amazon tarjosi myös uusimman painoksen. [Nyt vain toivotaan, ettei sittenkin tullut vahingossa dubattua versiota...]

Oma viehätyksensä siinäkin, että saksalaisessa nettikaupassa tuntee itsensä suuremmaksin herraksi... Kyllä teitittelyssä on sentään oma vitsinsä.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds