Nyt on mökki valmis talveen. Vedet tyhjennetty ja puut kannettu. Puita voi kaataa vaikeasti tai järkevästi, ja tutussa linjassa pitäydyttiin.

Keksinpä pyörän uudestaan. Mietin, että homo voisi palata exänsä luo, jos alkaisi vanha suoli janottaa, mutta google löytää muiden ehtineen aiemmin. No, maailman kaikki suuret keksinnöt on keksitty yhtä aikaa eri paikoissa. Besserwisserit hyrisevät kotisohvillaan, kun joku luulee telkkarissa Edisonin keksineen hehkulampun.

Tämä sen sijaan lienee uusi. No shit, Sherlock tavataan sanoa, kun Captain Obvious ymmärtää jotain ilmiselvää. Jatkossa voidaan sanoa sama alliteraatio säilyttäen kotoisan lokalisoidusti Ei paskaa, Palmu.

Tarjotaan vielä syyspakkasen herkistämän mielen hedelmä. Vanha ajatus ensi kertaa valmiiksi väitettynä.


Patavesi

Olen alijäähtynyt patavesi
lokakuun pikkupakkasilla,

niin puhdas, ettei se saata jäätyä
ilman ulkoista jähmettymiskeskusta.

Katso siis,
minne kätesi työnnät.

Hetkinä, joina tekee mieli päästää irti sekä tarrata tiukemmin kiinni, luulee ymmärtävänsä irtiotto-sanan keksijää. Lähdenpä pikaisesti mukaan talviteloittamaan kesämökkiä, jos vaikka hieman nollaisi.

Kuuntelin vaihteeksi radiota. Minulla oli tapana kuunnella ahkerasti Radio Ainoa, sittemmin Yle Q:ta niin kauan kuin se onnistui helposti netin kautta. Gramexin tuhottua nettiradion Suomessa omakin käyttöni väheni. Minulla on vanha radiomankka keittiössä enkä jaksa kantaa sitä huoneesta toiseen.

Laskivat leikkiä Kiss FM:stä, jonka kannattaisi kenties hieman skarpata rektytointipolitiikkansa kanssa. Alkaa mennä surkuhupaisaksi. Soittivat äänimainoksia, joissa Kiss esiintyi uuden kohderyhmäprofilointinsa mukaisesti Kids FM:nä. Kids' Music Only, heh.

Lienee paikallaan sivistää maailmaa jälleen kerran ja kertoa, miten Energy ja NRJ liittyvät toisiinsa. NRJ:hän on lyhenne sanoista Nouvelle Radio Jeunesse, joka tarkoittaa suomeksi suurin piirtein uutta nuorisoradiota. Ranskan ääntämyssääntöjen [onko siinä säännötkin...] mukaan lyhenne lausutaan likimain [en er tsi:]. Ei siis mitään [en er eiz] -juttuja; maailmassa on muitakin kieliä kuin englanti.

Laajamittaisten hakusana-analyysien sekä Mainonta - Blogin [sic] huimaavan suosionkasvun opastamana olen sisäistänyt, että ollakseen pop tulee kirjoittaa mainonnasta.

Viime aikoina silmiäni ovat hyppyyttäneet erityisesti Tele Finlandin mainokset, joissa Kekkosen näköinen kaveri seikkailee sinisissä trikoissa. Telkkarispotissa hän taistelee kaikkialta vyöryviä hämäriä lupauksia ja pikkuprinttejä vastaan ja lupaa rehellisesti halpaa ja yksinkertaista palvelua. Mainoksen lopussa kerrotaan liittymän uutuuspalvelusta, joka mahdollistaa jonkin hintaiset puhelut tai viestit jonkin operaattorin liittymiin johonkin aikaan viikkoa tai vuorokautta. Sepä siitä sitten.

En muutenkaan aivan ymmärrä kuviota. Jos Soneralla on zerofortyssä oma halpabrändinsä, mihin he tarvitsevat toista. Tele Finlandhan julistaa suureen ääneen olevansa Soneran tytäryhtiö.

Muistanpa senkin ajan, kun Soneralla ei vielä ollut laisinkaan halpaa liittymätyyppiä tarjottavanaan. Epätoivoinen konsulentti oli koulullamme kauppaamassa liittymiä. Hintatietoiset opiskelijat kyselivät, että entäs Saunalahti, se kun on puolet halvempi. Konsulentti selitti jotain hyvälaatuisesta verkosta. Mutta nehän toimii samassa verkossa, opiskelijat ihmettelivät. Niin, konsulentti huokaisi.


Olen varsin vakuuttunut, että mielialat juontuvat pääasiassa unien jälkimausta. Ne tietenkin perustuvat todellisuuteen, joten kyllä mielialoillakin jotain relevanssia on. Hieman vain viiveellä ja vääristyen. Tänäkään aamuna keksinyt järkevästi ajatellen yhtään syytä kurjaan väsymykseeni: minähän olin palauttanut kaikki tehtäväni ja seuraava ehdoton määräaika olisi vasta maanantaina.

Joskus yläasteella oli hitsin hienoa sanoa deadline, mutten jaksa enää. Dedlaini ei ole sanana oleellisesti määräaikaa lyhyempi tai muuten kätevämpi. Dedis on tietenkin toinen juttu; se on lyhyt mutta vaikea sanoa dakeltematta. Eikä kukaan edes ymmärrä sitä...

Pinnistin koko aamupöpperöisen luovuuteni yrittäessäni keksiä, miksen menisi tänään ranskantunnille. Yleensä vetoan siihen, että minulla on samaan aikaan luento, jolla olisi syytä käydä jotain kurssista ymmärtääkseen, kirjaa en ala ostaa. Tällä kertaa olin kuitenkin jättänyt väliin jo tiistainakin [mitäköhän silloin keksin], joten oli syytä mennä.

En pystynyt tuottamaan mitään kelvollista, alistuin kohtalooni ja kurkkasin netistä, mitä kurssilla on puuhattu. Ja ah autuutta, tämänpäiväinen tunti oli peruutettu. Kenties ensi kertaan mennessä ehtisin repiä itseni sen verran kyytiin, että kehtaisin näyttää naamani, tapaan ajatella joka kerta. Ongelmallista, että pitäisi olla kahden vuoden jälkeen samassa vaiheessa kuin lyhyen lukijat lukiosta tultuaan. Parhaassa tapauksessa jo viisi vuotta kieltä tahkonneet. Mikä pakko tuossakin on paahtaa kieli putkella.

Jotenkin kuvaavaa, että sain tänään kuulla kahdella luennolla analyysiä kiinalaisten suoraviivaisesta ajattelusta. Suomalaiselle ei kuulemma ole temppu eikä mitään ymmärtää epäselviä ja elämännäköisiä tilanteita ja osaamistaan soveltaen kehittää niihin ratkaisuja. Kiinalaiset sen sijaan luulevat, että opettajilla on jokin ylin totuus, jonka hekin voivat tinkimättömällä työnteolla jonain päivänä saavuttaa.

Eilen taistelemani tehtävä oli kyllä saavutus sinänsä. Olivat onnistuneet sisällyttämään tehtävänantoon niin monta virhettä ja ristiriitaa, että saavat kyllä arvostella ratkaisutkin aika avoimin mielin.

Lounaalla tuttavani yritti kaupata BlueTooth-kuulokkeita. Hieman ovat klohmuja vielä, eikä akkukestokaan vakuuta. [Eikä taida iRiverissäkään olla vielä BT:tä, vaikka kunnon nörttien mielestä siinä on kaikki oleellinen, joka iPodista puuttuu...]

Ennen vanhaan halutessaan kuunnella samaa kappaletta ihmisillä oli tapana antaa toinen kuuloke toiselle. Olisihan se aika päheetä kävellä kadulla ja kuunnella musiikkia laitteelta, jota toinen kantaa taskussaan. Kymmenen metrin säteinen piraattiradioasema.

Jahka BT saadaan mahtumaan nappikuulokkeisiin, tulee ongelmaksi niiden helppo hukkuvuus. Pienikokoisen elektroniikan hinta/tilavuus-suhde tapaa olla varsin korkea – hukkuu helposti ja harmittaa hitosti.

Tukkoisia luentoja. Kaikkein kuivimmalla häiriintynyt unirytmini nosti päätään hetkittäisinä huomion herpaantumisina. Näin voimakkaan näyn ruosteisesta lumikolasta.

Huomasin muistelevani aikaa, jolloin söin purkkaa, jotta pääsisin miettimästä, kuinka pitää suutani.

Lohdullista, että ensi viikonloppuna ruuvataan kelloja, saatan saada taas vuorokausirytmistä kiinni. Iltiksen palstat kuplivat jälleen kohta jokatasauksista keskusteluaan ajan siirtelyn tarpeettomuudesta. Havahduin vasta muutama vuosi sitten huomaamaan, että tosiaan, eihän kellojen siirtoon ole olemassa mitään oikeaa ja pakottavaa syytä.

Minun koordinaatistossani niitä on siirrelty aina ja jotenkin mielsin kyseessä olevan aikojen alusta saakka vallinnut luonnonlaki. Eikä jokin pahainen seitsemänkymmentäluvun [?] älli. Minun puolestani pysyttäköön kesäajassa, en minä kaipaa yhtään pimeämpiä iltapäiviä kuin on tarpeen.


Mainitaanpa vielä vastaantullut lisäpalikka Applen varsin mainioon Safari-selaimeen. Intuitiivisesti nimetty fiwt mahdollistaa etsimisen suoraan näppäimistöltä kirjoittamalla. Näin etsiäkseen jotain nettisivulta ei tarvitse enää valita etsi-komentoa muokkaus-valikosta, vaan voi alkaa näpyttää suoraan. Haku tarkentuu sitä mukaa.

Etsi-komento on jostain syystä kovin vieras useimmille käyttäjille. Minä huomaan tarvitsevani sitä jatkuvasti, usein paikkaamaan sivun huonoa suunnittelua. Olen peräti niin tottunut siihen, että lukiessani jotain pidempää tekstiä paperilta, kaipaan jatkuvasti mahdollisuutta etsiä tiettyä sanaa...

Rehellisyyden nimissä on kyllä mainittava, että tehdessäni viikko sitten tiivistelmää n. 10-sivuisesta varsin hankalaselkoisesta tekstistä, en pystynyt lukemaan sitä ruudulta, vaan tulostin perinteikkäästi paperille. Enpä muista, koska olen viimeksi noin tehnyt.

[näytänpäs takuulla coolilta tässä käytävän varrella risti-istuksiessani] Aamun dramaattisimmasta tietosulku-uutisesta vastaa George W. Bushin kampanjaorganisaatio, joka [kuten ehkä huomasitte] ei enää päästä ulkomaalaisia presidentin uudelleenvalintasivustolle. Ilmeisesti esto on tarkoitettu kallisarvoisen kaistan suojelemiseksi: jokainen ulkomaalainen samoilija huonontaa potentiaalisten äänestäjien kokemaa palvelunlaatua.

Voi surku, minä olen aivan innoissani katsellut molempien ehdokkaiden videoita kampanjoiden alusta lähtien. Ei sitä aina pääse ilmaiseksi ihmettelemään maailman kukaties taidokkaimmin tuotettua propagandaa. Tekniikan puolesta Bush kerää minun pisteeni. Hän ymmärtää tarjota videonsa myös QuickTimenä, Kerry tyrkyttää vain realia ja wma:ta. Lisäksi Bushin mainoksien naislukijan ääntä voisi kuvailla lähinnä jumalaiseksi.

Onneksi sulku on toteutettu heppoisesti, kuten Sektori.com kertoo. Eston onnistuu kiertämään käyttämällä amerikkalaista välityspalvelinta tai yksinkertaisesti syöttämällä osoitteen suoraan IP-muodossa: http://65.172.163.222/

Huh, kuinka ehdottomat ja täsmälliset määräajat ovat ahdistavia. Juttua ei saa ikinä valmiiksi ajoissa, vaan sitä vääntää silmät kierona loppuun saakka. Palauttaa viime hetkellä ja toivoo, että kaikki toimii.

Minuuttia myöhemmin istuu tyytyväisenä, vaikka tietäisi, ettei työ ole mistään kotoisin. Ainakin se on takana. Loppuilta kuluu jälkeisolon kourissa, eikä mikään edisty.

Joskus mietin, mitä akateeminen vapaus tekee kaikille peruskoulussa pilkuntarkkuuteen ja kellon tuijottamiseen koulituille mielille. Valuuko kaikki vaivannäkö hukkaan? Miksen enää koskaan ehdi minnekään? Ihmisten kanssa sovittuihin tapaamisiin sentään. [Vielä kun alkaisin pitää itseänikin ihmisenä, pysyisin ehkä asettamissani rajoissa...]

Luulin aamusella olevani viettämässä päiväni alani opiskelijoiden pienimuotoisessa kokoontumisessa, mutten sitten jaksanutkaan. Livistin joukosta tekemään tehtävääni ymmärrettyäni, että saisin siihen kulumaan niin paljon aikaan, kuin suinkin sille soisin. Sainkin.

Minä ymmärrän asialliset vieraat erilaisista yrityksistä ja järjestöistä. Ja minä ymmärrän kaljan juomisen. Mutta minä en ymmärrä yhtäaikaisia asiavieraita ja kaljanjuontia, en tällaisina tosikkopäivinä. Olen viime päivinä törmäillyt ihmisiin, kuunnellut juttujani tuskastuneena ja miettinyt, koska käskevät olla kiltti ja hiljaa.

Yrittäjyyteen meitä patistanut luennoitsija mainitsi muutaman kiinnostavan luvun. Kuten että suomalaisista yrittäjistä vain 2% on akateemisia. Hänen teesinsä oli, että ihminen puuhastelee mitä tahansa välttyäkseen ajattelemasta [tämä ihminen myös blogaa mitä vain välttyäkseen siltä.]. Meidän tulisi siis ajatella järkevästi ja laittaa henkinen pääomamme tuottamaan.

Minä uskon, että ihminen tekee mitä vain päästäkseen puuhastelemaan jotain haluamaansa. Ja mietin, onko tekemisenpuute köyhyyttä vai rikkautta. Silloin on kaiketi saavuttanut vapauden puuhasteluun, muttei toisaalta tiedä, mitä tahtoisi.

Poikkesin kaupasta salmiakkia ja luin Ilta-Sanomien etusivulta jonkun olleen selkeästi humalassa. Tosinillittäjät tapaavat puuttua moiseen kielenkäyttöön [kirjoitin vahingossa köyttöön] ja vaatia selkeä-sanan korvaamista selvä-sanalla. Oltaisiin sitten selvästi ja humalassa.

Selkeä-juttua ei kerrottu koulussa, kuulin sen jokunen kuukausi sitten jostain. Olen havainnut itsekin käyttäväni sanaa jatkuvasti väärissä yhteyksissä. Ja, mikä pahinta, kiltisti korjannut erheeni.

Täytyy myöntää, että jotkin rektiovirheet aiheuttavat minulle motiiviristiriitoja. Kuinka suhtautua siihen, että ihmiset sanovat nykyään ei pysty tehdä [eivät siis tekemään]? Sehän vain yksinkertaistaa ja tehostaa kieltä. Kaltaiseni funktionalistin tulisi hurrata riemusta moista nähdessään.

Näin voin linjakkaasti ja julmasti tuomita alkaa tekemään -pelleilyn, joka ainoastaan hankaloittaa ja pidentää kieltä... Tommipommin hiljattaiset pohdinnat kauneudesta olivat osuvia.

Kiinnostavaa nähdä, mitä uskottavan blogin suoma linkkaus tekee kävijämäärille. Googlekin alkaa ohjata väkeä tänne. Olenhan ovelasti käyttänyt sellaisia ilmiselviä kassamagneettilaineja kuin Valvon vierelläsi sun, Sonera + umts + mainos ja kuulennoista. Kiitän luottamuksesta ja pyrin jatkamaan samaan tapaan.


Niin, ja jotka eivät saa kyllikseen Steve Jobsista, täältä löytyy virta eilisestä puheesta. Veikkailujen mukaan hän käytti Keynote-ohjelman kakkosversion betaa. Saa nähdä, milloin päästään loiskuttelemaan vettä. Alkaa tämä kuutioiden pyörittely jo kyllästyttää.

Viivästyipä tämäkin, kun piti rientää ihmettelemään lopulta Suomeen saatua iTunes Music Storea. [Tuota käytetään ilmaisen Mac/PC-yhteensopivan iTunes-ohjelman kautta] Hyvä sentään, että hankin luottokortin ajoissa. Ei, en aio kertoa, minkä kappaleen ostin, jotteivät viimeisimmät uskottavuuden rippeeni ropisisi.

Mahtaa ruotsalaisten euroskeptikoiden kanssa kotimaansa jakavia nyt harmittaa, kauppa kun jäi heillä aukeamatta. Jossain vaiheessa kohistiin myös Tanskan kaupasta, vaan eipä kuulunut sekään tänään avattujen listaan.

Poikkesin tänään TeliaSoneralla tulevaisuusseminaarissa. Voi, kuinka kuulostaakin hienolta. Minä olen sitä paitsi aina viihtynyt puvussa [tänään kyllä päädyin casuaaliin irtotakkiin]. Kertoivat, kuinka rakensivat yhteistyössä puolustusvoimain kanssa telepalveluita Kosovon rauhanturvaajille. Heikon infrastruktuurin vuoksi runkoyhteydet hoidettiin perille satelliiteitse Suomen kautta.

Mahtuihan tuohon mukaan monta sinänsä kiinnostavaa yksityiskohtaa. Hauskin oli kuitenkin tuikitarpeellinen kommunikointikanava: kysymyksiä sai esittää lähettämällä [ilmaisia...] tekstiviestejä, jotka sitten näkyivät esitelmöitsijän kuvaputkella. Normaalilla luennolla suomalaisopiskelijat eivät ainakaan meidän koulussamme saa aikaiseksi sataa kysymystä parissa tunnissa, mutta nyt tuo ei ollut temppu eikä mikään. Vielä kun laittaisivat yleisön puhelimet värisemään aina kun kuuluu taputtaa...

Satelliittien tiedonsiirtonopeus ei sittenkään ole hirmuinen, ja kustannukset ovat melkoisia. Hieman minua jäi mietityttämään, missä määrin tuo ylipäätään on tulevaisuuden tekniikkaa. Kiinnostavana yksityiskohtana Albaniassa kuulemma käytetään satelliitteja selkeästi enemmän kuin Suomessa. Suomessa on panostettu enemmän langallisiin ja mobiiliverkkoihin. Sama kävi ilmi Digita-vierailulla: meikäläisessä kulttuurissa satelliitti-tv on lisäpalvelu, ja käyttäjillä on yleensä tv myös muuta kautta.

Hieman pikaisesti ohitettiin esittämäni kysymys Soneran asemasta Suomen satelliittitoiminnassa. Todettiin, että se on Telen peruina varsin hyvä. Aikoinaan oikeuksia myönnettiin valtioille, ja Tele toimi tuolloin Suomen edustajana.

Myös viimeisenä täkynä ollut harjoitteluinfo oli ennalta-arvattavuudessaan huvittava. Meill aukee toi meiän palvelu helmikuussa ja voitte sitte sieltä ite kattella, vision heidän sanovan, ja siinäpä se suunnilleen olikin. Eipä siinä, kivaa oli – voitin arpajaisistakin popkornilipukkeita.


Ääniharavista puhutaan, vaikka minä olen tottunut liittämään äänen ennemmin lehtipuhaltimeen.

Silläkin uhalla, että blogspottaajien [en minä blogiin sylje] ei kuuluisi kirjoittaa nörttijuttuja, mainitsen koeponnistaneeni Mac-Officen uutta 2004-versiota. Tuntuu jotenkin vanhaa jouhevammalta, ja etenkin muistiinpanojen kirjoittamistoiminto on periaatteessa hyvä idea. Typerää kylläkin on, että tehdessään muistiinpanoja, ei voi piirtää kuvia kuin vapaalla kädellä. Jos haluaa luoda säännöllisiä muotoja, joutuu turvautumaan normaalinäkymään.

Taidan pysytellä vastakin Omni-groupin tuotteissa.

Ymmärtääkseni ns. combo-boksi on yksi harvoista Microsoftin keksimistä käyttöliittymäelementeistä [eikä sitäkään tavata kauhean hyvänä juttuna pitää]. Tätä taustaa vasten tuntuu kummalta, että ovat menneet ryssimään laatikon toteutuksen uudessa versiossa. Office v. X:ssä oli mahdollista kirjoittaa yhdistelmälaatikon tekstikenttään muutama ensimmäinen kirjain fontin nimestä, ja oikea kirjasin etsittiin automaattisesti. Uudessa versiossa nimi pitää kirjoittaa kokonaan. Hankalaa.


Vuoroin vieraillakseni mainittakoon järkyttävällä tahdilla tekniikkaa ihmettelevä Nuudelisoppa-blogi. Tosiaan, eilinen elämöintini oli toki hieman kärjistettyä, mutta pyrin lähinnä toistamaan neutraalisti, mitä esitelmöitsijämme meille julisti. Tänä iltana pitäisi suunnata jälleen yhdelle vierailulle, saapa nähdä.

Myönnän auliisti: jos suinkin onnistun näkemään olan yli tai kuulemaan sivukorvalla, en jätä tilaisuutta hyödyntämättä. Kenties juuri siksi olen niin vainoharhainen; oletan, että kaikki toimivat samalla tavalla.

Sivuni alalaidan linkin takaa löytyvä epäuskottava nedstat-palvelu antaa tietoa paikalle eksyneistä hortoilijoista. Sieltä selviää mm., mitä kautta tänne on tultu. Olen ilolla havainnut muutamia käyttäjiä, jotka ovat seuranneet sivulleni Päivän pamaus -tunnuksensa johdattamina. Kiitos teille, te nostatte virtuaalista itsetuntoani [reaalistahan minulla ei ole].

Kaikkein hellyyttävimpiä ovat tunnukset, joiden lukemistoon ei kuulu mitään muuta kuin tämä tekele. Mainitsen vain siltä varalta, että joku luulee noita minun luomuksikseni.

Kenties ne kuuluvat serkuilleni. Tulee mieleen typerä Pikku-Kalle-vitsi. Kallelta kysytään, odottaako hän tiineenä olevan äitinsä synnyttävän hänelle ennemmin siskon vai veljen, johon Kalle vastaa, että sama se, kunhan ei tule serkkua. Niitä kun on pahuksesti ennestäänkin.

Minä en tietenkään osaa nauraa jutulle, sillä alan heti miettiä, mitä tiedämme Pikku-Kallen serkuista ja onko jonkin taustatiedon perusteella syytä olettaa, että niitä olisi liikkeellä enemmänkin. Samaan tapaan kun jokaisella Ankka-piirtäjällä on tapana keksiä uusia kertakäyttösukulaisia sen sijaan, että viitsisivät pitää jotain rotia yllä.

Sinisen kirjan marginaalissa tehtiin mikä blogi olet -testiä. Minäkin kokeilin kerran. Sain vastaukseksi hienoimman kaikista:

Olet Kysyn vaan. Olet hauska, nopea ja toistat itseäsi.


Vaikka eihän kukaan meistä koskaan moiseen yllä [no, kyllähän minä toistan itseäni]. Vakuutuin asiasta hiljan törmätessäni aikoinaan missaamaani KV:n viimeiseen postaukseen. Huoh niitä aikoja.

Sain juuri uuden avaimenperän. Metallisen ja kiiltävän. Avaa pulloja ja mittaa lämpötilaa. Viisarin ulkoasu ja astesymboli sai minut ensin olettamaan vitkutinta kompassiksi, mutta hyvä näinkin. Ostoskärrypantinpidikeavaajani soveltuikin varsin huonosti pullojen avaamiseen. Lämpömittariksikin korkeintaan välttävästi.

Lahjoittaja oli Suomen Viestintävirasto, Ficora, jossa kävin kuulemassa yhtä ja toista mielenkiintoista. Raflaavimpia olivat jutut turkulaisista [tosiaan, jatkuvasti turkulaisia] paikallisradioista ja ruohonleikkaajista, jotka epähuomiossa lähettivät signaalia Nasan satelliittien kautta Kosovon tankkeihin ja rintamalle Irakiin. Sellaista sattuu kenelle tahansa.

Kiinnostavaa sekin, että itärajalla käytetyt kännykkätukiasemat toimivat poikkeuksellisen suurilla tehoilla, jotta ne tehokkaammin kaappaisivat käyttäjiä itselleen. Mahtaa siinä ilomantsin miestä kyrsiä, kun puhelut yhdistyvät jatkuvasti venäläisen operaattorin kautta ja taksoilla.

Kiinnostavia olivat myös moninaiset takavarikoidut laitteet. Valtaosa ongelmista johtuu toki tietämättömyydestä ja kaukomatkoilta mukaan sattuneista kiellettyjä taajuuksia käyttävistä vempaimista, mutta kyllä yrittäjiä aina riittää. Häiriöiden määrään kuulemma vaikuttaa kovasti, opetetaanko paikkakunnan ammattioppilaitoksessa elektroniikkaa.

Hieman huolestunut oli esittelijämme suhtautuminen nykytendenssiin. Siinä missä aiemmin oli selvää, että väärintoimijat otetaan kiinni, nykyperustuslain takaama viestinnän koskemattomuus aiheuttaa ongelmia. Kärjistetysti on tärkeämpää, että pommimiehen pomminlaukaisusignaalin koskemattomuus turvataan kuin että lähetin löydettäisiin ja takavarikoitaisiin ajoissa.

Esimerkiksi Turun meripelastusasemalla [tjsp.] toimittiin periaatteessa vastoin lakia Estonia-onnettomuuden aikaan, sillä he reagoivat hätäkanavalla 16 lähetettyyn avunpyyntöviestiin, joka ei ollut osoitettu heille [vaan Silja Europalle]. Jos sattuu vahingossa kuulemaan toiselle tarkoitettuja tietoja, niihin reagoiminen ei ole nykyisellään sallittua. Niinpä viesti, jossa Estonia kertoi koordinaattinsa ja joka oli [virheellisesti] osoitettu tietylle taholle, olisi kuulunut jättää huomioimatta.

Toinen esimerkki vastaavasta problematiikasta on, jos joku onnistuu varastamaan poliisilta viranomaisten VIRVE-verkon puhelimen. Ficoralla ei tällöin ole oikeutta selvittää, missä laite on, sillä tämä loukkaa viestinnän suojaa. Samoin meitä neuvottiin sanomaan, että olemme hukanneet kännykkämme, jos joku sattuu sellaisen varastamaan. Varastettua puhelinta ei nimittäin saa etsiä: henkilön viestinnälliseen koskemattomuuteen ei vaikuta, onko päätelaite oma vai varastettu.

Kuulemma samanlaiset lait ovat käytössä Euroopassakin. Siellä kukaan vain ei ota niitä tosissaan...

Kyselin lämpimikseni, kenen ongelma ovat mahdolliset UMTS-mastojen terveysvaikutukset. Monessa maassa ne kuulemma kuuluvat Ficoran kaltaisille instansseille, mutta Suomessa onnekkaasti Säteilyturvakeskukselle. Myöskään kytkykauppakiellon purkamiselle ei koettu tarvetta. Erityisen huolissaan sen sijaan oltiin, mitä tapahtuu, jos Suomeen päätetään avata CDMA450-verkko entiselle NMT-taajuusalueelle ja samaan aikaan puretaan kytkykauppakielto.

Keskustelua herätti myös, oliko Tietokone-lehden tekemä kartoitus Helsingin wlan-verkoista laillinen. Periaatteessa lupa verkkojen monitorointiin on ainoastaan Ficoralla. Minulle jäi hieman epäselväksi, missä raja menee. Aina yrittäessäni ottaa wlan-yhteyttä minä periaatteessa tutkin verkkoja. Jos verkko on avoin ja otan siihen yhteyden, mistä tiedän, etten olisi saanut?

Virukset ovat kohdistuneet lähinnä Microsoftin käyttöjärjestelmistä kärsiviin koneisiin


Luinpa taas väärin Pirkka-lehteä. Samaisessa numerossa joku neuvoi niksipalstalla seuraavaa:

Seuraan kassalla hintoja sentilleen. Jos sentit pyöristetään alaspäin, maksan rahalla. Mikäli pyöristys on ylöspäin, käytän korttia.


Hän ei vain kehtaa myöntää tuota, vaan on takuulla vielä ylpeä itsestään. Tuo on lähes yhtä surkuhupaisaa kuin konsanaan minä. Joskus peruskoulussa tuttuni pelasivat annetaan hiluja pää aukille -peliä, jossa kukin kaivoi lompakostaan kymmen- ja viisikymmenpennisiä ja antoi niitä minulle niin paljon kuin suinkin löysi. Minä kun olin niin hupaisa hölmö, että suostuin ottamaan ne vastaan.

Joskus olen miettinyt sitäkin, miltä tuntuu, kun tienaa niin paljon, että tekee tappiota kaivaessaan vaikkapa sataeurosen taskustaan. Jos siis oletetaan, että rahan kaivuuseen kuluva aika kuluisi hukkaan työnteolta ja menetetystä ajasta saataisiin korvaukseksi tuo sata euroa.

No, tienaisi edes sen verran, että voisi huoletta jättää lukemansa iltapäivälehden jälkeensä muiden ihmeteltäväksi eikä kantaisi sitä ahneena omaan kotiinsa roskikseen heitettäväksi.

Näin nokkela otsikko vaatii julkaisunsa. Ihmettelin eilen kaikilla bussipysäkeille silmiin pistäneitä Bush- ja Kerry-mainoksia. Suuret aidon jenkkityyliset kasvokuvat oli koristettu kapitaalifontillisilla iskulauseilla. Alla kehoitettiin osoitteeseen www.varjovaalit.com.

Hieman kummastelin, tämä kun on ollut vanha juttu jo pari kuukautta. Johan se ehdittiin BetaVotessa nähdä, mitä suomalaiset ovat mieltä. Suorastaan ärsytti niin paljon, että klikkasin ihan piruuttani Bushin naamaa.

Yllätyinpä kovin nähdessäni Bushin palkin kohoavan 79 prosenttiin Kerryn jäädessä 21:een. Tekstin luettuani ja ymmärrettyäni koko jutun Bob Helsingin mainokseksi oletin, etteivät annetut äänet vaikuttaisi tulokseen. Että haluaisivat järkyttää kummallisella jakaumalla.

Minä en tiedä, mikä tarve mainostoimistoilla on ilmoittaa itsestään rahvaalle. Muistan, kuinka Bob aikoinaan aloitti t-paitakampanjallaan. Tavallisten tahvojen päälle oli puettu kovin tavanomaisia t-paitoja ja kuvissa luki suurella Bob-paita ja jokin järjettömän kallis hinta.

Törmäsin tuollaiseen mainokseen ensimmäistä kertaa jonain perjantaiyönä ja mietin hilpeyksissäni, että heh, tuohan voisi olla Bob Helsingin mainos. Olin lukenut samanpäiväisestä Talouselämästä moisen puljun tulleen avatuksi.

Lähemmäs mainosta kävellessäni sain yllätyksekseni nähdä olevani oikeassa. Kuvan alalaidassa oli selittelevä ja koko jutun vesittävä teksti, joka olisi alleviivannut idean rautapalkilla hieman skarpimmassakin kunnossa olleelle kulkijalle. Tunsin oloni petetyksi.

Hieman sama juttu nytkin. Hieman liian typerä selittelyteksti oli vaalimainoksessakin. Vaan enpä taida olla kohderyhmääkään. Arvelivat, etten olisi nähnyt bushinvaaleihin liittyen mitään muuta mainosta kuin heidän bussipysäkeille kärräämänsä, vaikka minä olen katsonut molemmilta ehdokkailta kaikki. Kun kerrankin pääsee ilmaiseksi ihmettelemään viimeisen päälle tuotettua propagandaa, pitäähän siitä ottaa ilo irti...

No, iltaan mennessä tilanne oli tasoittunut. Ilmeisesti me ensimmäisen aallon klikkaajat vain satuimme olemaan sen verran leipääntyneitä, että luulimme kaikki hirveän hauskaksi ideaksi klikata piruuttaan Bushia. Nyt palkit ovat lähes tasan.

Hmph, mitvit kirjoitti taannoin blogi-ilmiön olevan netin valtaamista nörteiltä. Nörtit näkyvät käyvän vastaiskuun. Visa Kopu tarjoaa uusimmassa kirjoituksessaan tekemäänsä skriptiä, jolla kaltaiseni blogspotin käyttäjät voidaan suodattaa pois Päivän pamauksen listoilta.

Don’t get me wrong, mutta jostain syystä en ole kovin innostunut useimpien BlogSpotissa hostattujen blogien tyylistä.


No, samapa tuo.

Don't talk of June, Don't talk of fall!
Don't talk at all! Show me!


Kuinkas sattuikaan improvuorolta kotiinpaluun taustamusiikiksi tuo katkelma My Fair Ladya. [Mitään sattunut, maailma vain toimii niin.]

Ei pidä antaa ymmärtää, tulee tehdä tiettäväksi. Ei pidä kysyä eikä ole mitään syytä olettaa. Pitää kertoa ja lyödä lukkoon. Tälle olisi tilaa oikeammassakin elämässä. Sanoin joskus itselleni piruillen, että on parempi tulla väärinymmäretyksi kuin ei ymmärretyksi lainkaan, mutta ei tuo pidemmän päälle ole kannattavaa. Ihan kokeeksi voisi vaikka aloittaa subjektilla ja jättää lauseenvastikkeet pois.

Lopun iltaa voi viettää pohtimalla, miksi vastakohtaiset sanat hot ja cool tarkoittavat molemmat jotain positiivista, kun taas suck- ja blow-sanojen kuvainnollinen merkitys on negatiivinen.

Kaikki tietävät varmasti, mitä Microsoftista ja pölynimureista sanotaan, mutta tuon voi tosiaan tilata myös t-paitana.

Nyt kolme lääkäritarinaa yksissä kansissa


City-Marketin harlekiiniosaston kirja hehkuttaa kannessaan [Harlekiini-kirjallisuus on sentään muotiaihe tällä hetkellä]. Tapani mukaan luin vahingossa jääkäritarinaa. Mitäpä mitättömät lääkärit olisivat uljasryhtisen jääkärin rinnalla.


Aina ajoittain havahdun huomaamaan, etteivät vaalit ole vielä menneet. Sen verran turtunut kaikkeen mainossaastaan, ettei enää kummemmin havaitse koko asiaa. Suoritin suuremman luokan hölmöyden jättämällä äänestämättä ennakkoon. Sen kun voi hoitaa kätevästi missä vain. Nyt olen sidottu menemään jonottamaan jonnekin vihoviimeiseen kivenkoloon, tiedä vielä edes minne.

Helsingissä ehdolla oleva kokoomuslainen Nurmelan Tuomas onnistui sentään hyppäämään silmille Metro-lehden mainoksillaan. Mukavaa, että joku lupaa jotain konkreettista ja osaa vielä lukea kansalaisten hiljaisia haaveita. Kaikkihan me sisimmässämme toivomme, että snoukkaajat vielä jonain päivänä palaisivat Senaarintorille. [en tiedä, mitä minun hiljaisista haaveistani kertoo, että kirjoitin vahingossa palaisivat Senaarintorilla...]

Minäkin olen kyllä sen verran hölmö idealisti, että haluan ilman muuta rakentaa Keski-Pasilan täyteen über-urbaaneita pilvenpiirtäjiä.

Mietin, että oma vaalisloganini olisi ollut: yksilö näköalalla. Siitäkin huolimatta, että äidinkielenopettajat hirttäisivät kaikki myymäläessiivin viljelijät.

Muistuupa mieleeni legendaarinen lukion miespuolinen äidinkielen lehtori, jonka yllättävän moni nettiseikkailija tuntuu tuntevan. Jätetään nimet mainitsematta, mutta sanotaan vaikka kantarelli. Yhdellä teellä. Sanotaan se kuorossa! K A N T A R E L L I.

Ristiretkellään myymäläessiiviä vastaan hän pyysi oppilasta sanomaan paremmalla suomella jäätelö hillolla. Tälle ei lopultakaan löytynyt suomen kielestä täysin tyydyttävää ilmausta. Paras vaihtoehto olisi tietenkin sanoa hillojäätelö, jäätelöä hillon kera kun kuulostaa hieman vanhahtavalta.

Me viisastelijathan pohdimme aina aamuisin, miksi sanotaan paahtoleipä juustolla, vaikka oikeasti juusto on paahtoleivällä.

Myös vaaliterminologiaan liittyy valitettavia väärinkäsityksiä, jotka on viimein aika oikaista. Ensinnäkin puhutaan kansalaisvelvollisuudesta, vaikka kyse on oikeudesta. Ketään ei velvoiteta mihinkään, eikä äänestämättä jättämisestä seuraa sanktioita, toisin kuin joissain Euroopan maissa.

Toinen väärinymmärretty asia on vaalisalaisuus. Ihmiset ihmettelevät, kuinka jotkut paljastavat, ketä ovat äänestäneet tai kehtaavat moista udella. Vastaaminenhan on vaalisalaisuuden rikkomista ja kysyminen vähintään rikokseen yllyttämistä.

Vaalisalaisuus tarkoittaa, ettei kenenkään tarvitse kertoa, ketä on äänestänyt, ei ettei saisi. Toki mitä vain saa kysyä, vaikka ikää naiselta, mutta on kysyjän harkinnassa, mitä menee kysymään ja vastaajan harkinnassa, vastaako. Valtio takaa omasta puolestaan, että kukaan ei saa selville, ketä kukin on äänestänyt. Tiedon julkaiseminen on kustakin itsestään kiinni.

Minusta olisi hienoa löytää ehdokas, jota tukisi niin, että haluaisi sen myös kertoa. Jos sun lysti on niin kädet yhteen lyö. Uskoisin ihmisten yleisen tavan olla kertomatta ehdokastaan johtuvan häpeilystä. Koska ei olla aivan varmoja, kenet nyt tulikaan valittua, vältellään koko aihetta ja vedotaan vaalisalaisuuteen.

Aina yhtä lujasti oikeassa oleva mitvitkin on herkistynyt ansiokkaan vaalimonologinsa päätteeksi pyytämään anteeksi kaikilta loukkaamiltaan. Olisipa vaaleja useammin, niin hänkin saattaisi innostua päivittämään hieman tiheämmin. Mahtaa olla jumalainen olo tietäessään, että pääsee listaykköseksi aina kun viitsii sen verran sormia napsauttaa, että kerroin nousee sataan.


Mietinpä sitäkin, että upein vähään aikaan millään lihatiskillä näkemäni ilmestys sijaitsi yllättäen kaupassa. Murskaisitko minulle pari kiloa sydäntä, olisi voinut käydä pyytämässä.

[Kännibloggausta, whee] En minä ole katkera, minä olen säälittävä. Jos osaan tanssia, olen vain nörtti, joka osaa tanssia. Se niistä suurista informaatiomääristä; mitä tarkoittavat sanoessaan en mä tiedä. En tiedä minäkään, siksi kysyin. Eikä kuuluisi kysyä yhtään mitään, säikähtävät vain.

Kenties menetin kasvoni, mutta jalkojani ette saa.

Kyseessä on jälleen ilmiö, jota tapaan kutsua tanssilattiaparadoksiksi. Olisi mahdollista iskeä kädet neidon perseelle ja lähteä siitä liikkeelle. Mutten minä halua sellaista, joka antaa tehdä niin. Haluan sen, joka käskee painua helvettiin.

Heisenberg periaatteineen tulee apuun: ei ole mahdollista tehdä havaintoja vaikuttamatta itse kohteeseen. Tämä epätarkkuus on syytä hyväksyä. Tyytyä pitämään maaperä otollisena ja odottaa tunneloitumista.

Harvoinpa tulee valvottua selvinpäin kahteen asti, etenkään arkena. Poikkeuksellisen kiivas irc-keskustelu piti hereillä, ja tenttiinkin leikin lukevani. Kummallinen vireystila päällä, mikä tulee tietenkin käyttää hyödyksi. Tunnen itseni termiikkejä [l. nousevia virtauksia] etsiväksi liidokiksi, joka yrittää pysyä ilmassa.

Aamuksi koululle. Olen oppinut, ettei tenttiin lukemista kannata jättää edellisiltaan. Jätin siis samaan päivään ja marssin ostamaan kurssimateriaaleja.

Valitettavasti eivät kykene laskuttamaan kortilta alle viittä euroa, enkä muistanut eilen saamani korttini numeroa, joten seinästäkään ei rahaa herunut. Kysyin, saisinko ostaa kolmisen euroa maksaneen monistenipun viidellä eurolla, mutteivät suostuneet.

Ostin sitten jonkin toisen kurssin materiaalia parilla eurolla. Nyt kun mietin, olisi pitänyt pyytää tyhjinä sivuina. Olisin voinut täyttää tulostintani niillä. Ikinä muista siihen paperia hommata.

Sain jonkinlaisen tappomentaliteetin viritettyä ja luin aineistoa lähes ahmien. Siinä kerrottiin muistin rakenteesta ja hahmolaeista. Kiinnostavasti mainittiin, kuinka ihmiset pyrkivät luonnostaan osoittamaan hypoteesejään oikeiksi, vaikka sillä tavalla saatava informaatiomäärä on vähäinen. Hypoteesi on ehkä jälleen hieman todennäköisemmin oikea, mutta mikään ei ole varmaa. Jos sen sijaan on sydäntä tuhota ideansa ja todistaa se täysin vääräksi, saatava informaatiomäärä on moninkertainen.

Aina pakit saadessaan tulee siis käydä kiittämässä saamastaan informaatiosta.

Jatkoin Elisan Future Clubille. Kertoivat kaikkea hurjan salaista, mutta oli kiinnostavaa, kuinka tämä nivoutui osittain yhteen maanantaisen Digita-ekskun kanssa. DVB-H-standardin mukaisia kannettavia digitelkkareita pilotoidaan paraikaa ja povailivat niistä tuotetta parin vuoden kuluessa.

Toinen tarkemmin esitelty juttu oli Push-to-Talk (PoC, P2T), joka tuo walkie-talkie-tyyppisen puhumismahdollisuuden kännyköihin. Tämän pitäisi osaltaan korvata tekstiviestejä, mutta minulla ei oikein riittänyt mielikuvitus näkemään hirveästi hyötyä tuosta. Enemmänkin kuvittelin, kuinka lapsena leikimme radiopuhelimilla ja ihmisille tuotti suuria vaikeuksia painaa, puhua ja kuunnella eri aikaan. Yleensä molemmat lähettivät samaan aikaan, eikä kumpikaan kuullut mitään. Eikä kumpikaan tiennyt, ettei toinen ollut kuullut. Ja sama uudestaan.

Hieman olivat nyreissään siitä, että Suomessa liittymän ja laitteen kytkykauppa on kielletty. Elisa on kai ainoa operaattori, joka on puolustanut kytkykaupan sallimista. Tuntuuhan se vaihteeksi kovin sosiaalidemokraattiselta, että pilkkihaalareiden, kumiveneiden ja melodisten kylmälaukkujen lahjoittaminen liittymän kylkiäisinä on laillista, mutta verkon uusien palveluiden käyttöä mahdollistavaa kännykkää ei saa antaa.

No, pitääpä ottaa puheeksi, kun ensi viikolla suuntaan Viestintävirastoon...

Huvittavaa, kuinka jälleen ryhmän kahden ulkomaalaisen vuoksi koko tapahtuma joudutaan pitämään huonoksi englanniksi.

En antanut sen häiritä, vaan kysyin niin paljon kuin kehtasin. Aikoinaan kuusivuotiaana tarhassa ollessani poliisit saapuivat kylään itsestään kertomaan ja pillejä soittelemaan.

Kerroin isälle illalla poliiseista ja mainitsin aina ihmetelleeni, mistä se miekkakuvio oikein tuli. Hän sanoi, että tyhmähän minä olin, kun en ollut kysynyt. Sen jälkeen en ole enää jättänyt kysymättä.

Ehdin koululle parahultaisesti tenttiin mennessä, ja taisipa mennä vaihteeksi hyvin. Mietin, että pitkästä aikaa koe oli kuin lukiossa. Tiesin periaatteessa kaiken, ja kyse oli vain siitä, paljonko jaksaisin kirjoittaa. [On humanistin elo ihanaa, oi jospa humanisti oisin ma] Kolme konseptia jaksoin sutata, ja olin aika uupunut. Epäinhimillistä joutua kirjoittamaan käsin. Yksin käsin.

Ja mietin, paljonko olen jälleen valmis uhraamaan yhden varastetun moin vuoksi. Viimeisen vastauksen keskeneräiseksi jääneen loppukappaleen verran. Fair enough.

Näitä on varmasti maailma pullollaan, mutta hymähdytti silti huomata, että tuo vastaan tullut uutinen ei ollutkaan aivan tältä vuodelta.

Torstai, 26.9.2002 14:51

Suomeen UMTS-verkkoja saadaan odottaa vielä hetki. Soneran aiemmat lupaukset kolmannen sukupolven verkon avaamisesta tänään jouduttiin perumaan. Verkon rajoitettu testikäyttö alkanee huhtikuussa. Radiolinja ilmoitti olevansa valmis avaamaan verkon kesäkuun lopulla ja Suomen 3G kertoo verkon olevan vain päätelaitteita vailla.

Voitaisiinkohan vanhaa viisautta mukaillen olettaa, että nykyihminen näkee päivittäin enemmän paljasta pintaa kuin keskiaikainen koko elämässään? [missä sitä on taas liikuttu? ja vielä keskellä päivää!]

Joku paremmin Espoon päälle ymmärtävä voisi kertoa, miksei monilla suurillakaan [kuten Keilaniemen kohdalla Länsiväylän varressa] pysäkeillä ole ensinkään aikatauluja. Monilla pysäkeillä on aikataulu, mutta se ei ole pysäkkikohtainen, vaan tyytyy listaamaan kaikki lähiseudun bussit, joista kaikki eivät edes kulje pysäkin kautta. Näistäkään busseista ei suinkaan kerrota arvioituja ohitusaikoja, vaan maallikolle kokolailla hyödyttömät lähtöajat päätepysäkiltä.

Onneksi Espoon nuorisovaltuusto on tehnyt muutakin kuin kitissyt nimettömänä netinnurkassa ja printannut YTV:n sivuila pysäkkikohtaisia aikatauluja, jotka on sitten kiinnittänyt muovitaskuissa puutteellisille pysäkeille. Kiitos paljon!

Astuin tänään jälleen merkittävän askeleen kohti aikuistumista. Noudin Visa-kortin pankista. Voi kun se kiiltää ja on hieno. [Aikuisuuspisteeni kyllä ropisevat rankasti, jos huomioidaan, että hankin sen voidakseni ostaa Applen Think Different -julisteita eBaystä.]

Elämän huippuhetkiä maksaa kahden euron lounaansa ja tokaista suurpiirteisen vaatimattomasti laita pankille.

Silmiini sattui Soneran UMTS-mainos. En taaskaan ymmärrä, mihin mahdetaan pyrkiä. Oletettavan kalliilla rahalla hankittu PPP esittää kateellista naapuria, joka tulee juppailemaan Mersuaan kiillottavalle pukumiehelle UMTS-puhelimellaan – jonka killerifiitsu on, että se on UMTS-puhelin.

Tuollainen kuva ihmisillä on koko tekniikasta. Siisti juttu, mutta mitä sillä tekee. Kuinka ihmeessä mielikuvan korostaminen auttaisi ennakkoluulojen murskaamisessa? Juokseeko joku kauppaan ajatellen näyttävänsä naapurilleen samalla tavalla. Vai koska tuntee mainoksen puhuttelevan itseään, koska ei ole samanlainen idiootti kuin mainoksen mies? Ei, en keksi ketään, jolle tuo voisi myydä yhtään mitään. Edes ilmaa...



Now Watching:

Totuus kuulennoista -dokumentti pyrkii todistamaan, että kuulentoja huijauksiksi väittäneet ovat väärässä Nelonen 22.05


Maailma ilman salaliittoteorioita olisi tylsä paikka.

Juhlistaakseni hetkeksi kolmensadan paremmalla puolelle noussutta listasijoitustani heitän oman herkän lyyrisen hyppyselliseni kaikkialla kiehuvaan YTM/N–ATM/N -keskusteluun. Alemman tason lohtuloru.


Yksi näistä

Yksi pelkää itseään,
ja toinen pelkää toista.
Yksi pelkää yrittää,
ja toinen pelkää toistaa.

Yksi pelkää vieläkin,
ja toinen pelkää vasta.
Yksi mitään tahdokaan,
ja toinen ei vain jaksa.

Niin monenlaista tarinaa,
niin monta onnetonta.
Niin, olen yksin,
mutta meitä on monta.

Minun oli heti helpompi improilla, kun saimme puhua. Viimekertainen gibberish-puuha pyrki aktivoimaan toimintaan, enkä minä ole sittenkään sillä tapaa fyysinen tyyppi. Enemmän olen kotonani saadessani suoltaa jotain mieleenjuolahtavaa tai yrittäessäni sisällyttää yllättäen annettuja sanojani kertomukseen ja perustella kaiken päällepäin järkeväksi. Niin kun teen elämässänikin.

Yhdessä harjoituksessa kerrottiin parille tarinaa. Parin tehtävä oli halunsa mukaan kehottaa joko laajentamaan – kuvailemaan tilannetta tarkemmin – tai etenemään itse asiassa. Ohjaajamme ei oikein ostanut väitettäni, jonka mukaan voisi olettaa laajentamisen olevan ominaisempaa naisille ja etenemisen miehille. Miesten kertomat tarinat alkavat jostain ja päättyvät jonnekin. Naisilla matka on tarkoitus, eikä sivupoluille eksymistä paheksuta, vaikka mies voisi jo vieressä kehottaa palaamaan asiaan.

Luultavasti luin tuon suuntaista jokin viikko sitten jostain blogista.

Kävinpä myös ekskursiolla suomalaisista tv- ja radio-lähetyksistä vastaavaalla Digitalla, jonka jossain elämäni vaiheessa sekoitin jatkuvasti puhelintalo Digiaan. [tiedä sitten, miksi kummassa]

Hassua, kuinka yli kolmeensataan metriin kohoavan päämaston vieressä vanha reiluksi satametriseksi lyhennetty näyttää pahaiselta pikkutikulta. Efekti oli voimakkaampi maasta käsin. Emme päässeet lentämään ihmettelemään mastoja helikopterilla, emme edes kiipeämään ylös, vaikka joskus vierasryhmiä on torniinkin kuskattu.

Selventävää tietää tv-yhtiöiden ja jakelufirman roolijako. Lohdullista sekin, että sanoivat, ettei HDTV-lähetysten levittäminen ole heistä tai käytössä olevasta digitelkkarin DVB-standardista kiinni. He kyllä pystyvät lähettämään, jahka televisioyhtiöt päättävät sille tielle lähteä.

Yhtenä ongelmana on tällä hetkellä taajuuksien vähyys. Analogisessa toteutuksessa kukin lähetetty kanava tarvitsee oman 8 MHz:n taajuuskaistanta [ja kukin taajuuskaista omat lähettimensä yms.]. Digitekniikalla samaan kaistaan multipleksataan neljä kanavaa. Tällä hetkellä käytössä on kolme tuollaista nippua, joista kaikkia kolmea pystytään seuraamaan n. 70 prosentissa maan pinta-alasta, kahta tärkeintä vastaavasti yli 90 %:ssa.

Jahka analoginen toiminta ajetaan alas parin vuoden kuluttua [tämänhetkisten suunnitelmien mukaan], taajuuksia vapautuu aimomäärät, jolloin kanavia ei ehkä tarvitse pakata niin tiiviisti ja kuvanlaatua voidaan parantaa. Toinen kehittyvä osa-alue on mpeg-pakkaus. Jatkossa signaali saadaan puristettua laadun kärsimättä entistä pienemmäksi.

Tietenkin kertoivat valoisista näkymistä. Digibokseja arvellaan myytävän tämän vuoden aikana 400 000 kappaletta, jolloin vuoden lopussa kokonaismyynti alkaa yhä nelosella. Kuvaavaa. Kehuivat, että laitteet yleistyvät hurjasti nopsemmin kuin kännykät aikoinaan, mutta ei kai tässä aivan vapaasta markkinatilanteesta voida puhua, jos valtio lupaa lakkauttaa verkon joka tapauksessa.

Kiinnostavana anekdoottina kakkoskanavan lähetin on muita kanavia tehottomampi, sillä asiasta sovittiin aikoinaan Neuvostoliiton kanssa [apua, miten NL kirjoitetaan... noinko?]. Joku heikäläinen kanava kun lähetettiin likimain samalla taajuudella, ja heikompi sai väistyä...

Sanon pari sanaa näin off record, se kun tuntuu niin kovasti luontevammalta [ja peistaan ne tähän yhtä kaikki... julkaistaan nyt vaihteeksi satunnaisotantoja ja luodaan uskottavaa harhaluuloa, voisi ottaa tavaksi näin maanantaisin] Minun suoltamiskykyni on kadonnut blogipelleilyn myötä, vaikka tavoite oli tasan päinvastainen.

Kadonnut on moni muukin juttu. Päällimmäisinä tatsi ja mielenrauha. Minua suorastaan huolestuttaa, millaisessa mielentilassa vietin viime viikkoni. Väsyneenä ja stressaantuneena kuin kuolemaantuomittu paviaani.

Typerintä on olla liian ankara itselleen, luulla, että pitää valvoa tai herätä. Seistä tapittaa valveilla potemassa, muttei kuitenkaan edistyä. Ei tahdin kiihdyttämisestä ole mitään hyötyä, jos hakkaa päätään seinään.

Eikä blogini nimettömyydessäkään ole enää paljoa järkeä, kun miettii, keille kaikille tieto on jo vuotanut. No offense, mutta silti...


Minua viehätti, kuinka hänen sateenvarjonsa roikkui koukustaan pöydän reunasta.


Mietin joskus, mitä niille kaikille sitsien tyhjien paikkojen henkilöille on tapahtunut. Mikseivät ilmoita etukäteen, jotta tietäisivät tarjoilijat, etteivät suotta juomia kaada. Yleensähän käy niin, että alkuryyppy kaadetaan valmiiksi kaikille. Ruoan kohdalla sitten huomataan, ettei siinä ketään istu. Ryyppy vain on kadonnut jonnekin.

Niin sitten viime viikon pelottavassa frenzyssäni onnistuin olemaan huomaamatta koko tapahtumaa. Olisi saattanut olla hauskaa. Hyvä, että sain sentään maksun ajoissa liikkeelle.



Vaikuttava uneni. Kulki ohitse, ja moikkasin. Ei huomannut. Mietin, että eipä rukka vielä tiedä, mitä tuleman pitää. Jollain tavalla koko soppa oli minun juonimani.

Enkä minä osannut odottaa, että hänkin olisi paikalla. Suorastaan yllätyin nähdessäni hänet bussissa. Hän istui käytävän vasemmalle puolelle. Minä viereensä oikealle. Ei turhaa tunkemista.

Jotenkin suorastaan halusin vältellä häntä. Minua hävetti taktikointini, olkoonkaan, etten vieläkään tiedä, mitä olin tehnyt. Hän sanoi jotain lakonista. Toteutuvista unelmista tai silleen. Hymähdin. Halusin viimeiseen asti olla tarttumatta punomaani oljenkorteen.

Seurueessa oli joku ulkomaalainen. Ilmeisesti hänen kaitselmuksessaan. Englantia solkkasimme. Kohta tämä lähti jonnekin, jatkoin englanniksi. Hän vaihtoi suomeen ilman eri mainintaa. Mietin, kuittaillakseenko. Näemmä mietin noin kaikesta, mitä hän teki.

Jostain syystä pääsin näkemään jonkin listan. Aivan kuin olisimme olleet jollain ekskutyyppisellä matkalla, jolle olisimme kaikki ilmoittautuneet. Unissa voi onneksi kopipeistata paperilapuiltakin, joten otin varmuuden vuoksi hänen osoitteensa talteen. Hieman jopa häpesin itseäni. Koko unen ajan olin kuin en kauheasti pitäisi tavallisista toimintatavoistani.

Legenda kertoo [en löytänyt linkkiä] kahviloissa käytettävien palasokerien kääreet suunnitelleesta herrasta, joka masentui nähtyään, etteivät ihmiset osanneet avata hänen nerokkaita pakkauksiaan oikein ja päätyi tappamaan itsensä. Oikein käytettynähän paperikääre aukesi salkun tavoin siististi kahtia, eikä repimistä tarvittu. Ihmiset eivät tätä ymmärtäneet, vaan alkoivat lähes poikkeuksetta repiä paperia irti kulmasta alkaen ja kirosivat, kuinka hankalasti se kävikään. Nykyään käytettävät kääreet eivät enää kai muulla tapaa aukeakaan.

Mitähän Maraboun [kyllä, tämä epäisänmaallinen ruoja syö Marabouta mieluummin kuin Fazeria] suklaapakkausten suunnittelijalle mahtaa kuulua. Ennen uudistusta pakkaus avattiin karkkiaskin tapaisella repäisynauhalla siten, että avaamisen jälkeen päätymmäinen rivi pilkisti esiin käärestä kuin houkutellen taittamaan itsensä kerralla irti. Loppu levy pysyi tämän jälkeen siististi kääressä, ja sitä oli helppo työntää näkyviin lisää syömisen edistyessä.

Uudesta pakkauksesta repäisynauha on ilmeisesti liian hankalana poistettu. Ihmiset luultavasti pyrkivät avaamaan levynsä pakkauksen päästä kynsin hampain ja nyt tästä on tehty virallinen toimintamalli [hampaita ei siis enää tarvita]. Pakkaus aukeaa helposti, mutta ei pysy kasassa läheskään yhtä hyvin kuin aiemmin. Suklaanmurusia tahtoo pudota joka puolelle. Pakkauksen sauma on sitä paitsi levyn pohjan puolella. Pohja edellä syötävä suklaa ei ole järin esteettinen elämys...

Itäisissä tuotekehitysmaissa suomalaisinsinöörejä tarvitaan enää Aasian-tuntijatehtäviin.

Olisin minäkin hieman sivistyneempi, jos olisin kuunnellut ahkerammin PMMP:tä. Heillä näkyy olevan kappale nimeltä Synestesia, jossa kerrotaan mm. punaisista a-kirjaimista.

.*

You are a wildcard. You are everything to everybody. You can't make up your mind as to what you want to be.


via kofeiiniriippuvuus

Teinpä vanhan tiedostopäätetestin ja sain vaihteeksi tietää, etten ole mistään kotoisin.

Viimeaikoina [kirjoitin vahingossa viima-aikoina... viima-aikoina pukeudun kaulaliinaan] olen miettinyt langattomien puhelimien aiheuttamia vaikutuksia maailmaamme.

Tiedän, etten ole ainoa, joka ei voi istua paikoillaan puhelimeensa puhuessaan. Yleensä puhelun päätyttyä löydän itseni jostain aivan muualta kuin missä alun perin aloitin. Liikkumisella voisi epäillä olevan yhtenä funktionaan rauhallisen puhumispaikan löytäminen, mutta tämä tuskin selittää kaikkea.

Voisiko olla, että kävely puhumisen aikana tekisi viestinnästä voimakkaampaa ja kokonaisvaltaisempaa. Mahdollistavatko nykyiset langattomat luurit jotenkin tehokkaamman keskustelun. [aiotko joskus ilmaista itseäsi ihan rohkeasti ja päättää kysymyksesi asiaankuuluvaan symboliin?] Vai onko sittenkin niin, että hillitysti pöydän ääressä istumalla saavutetaan hallitumpia ja täsmällisempiä keskusteluita ja muitakin tuloksia kuin soitellaan? [noin sitä pitää!]

Yleisemminkin liike on oleellinen tekijä keskustelun kannalta. Hirvittävän usein olen huomannut jutun katkeavan kuin luonnostaan pysähdyttäessä liikennevaloihin. Oltiin sitten liikkeellä jalan tai autolla. Vihreällä, liikkeen alkaessa, juttu jatkuu taas kuin itsestään.

Kiinnostavasti hississä tilanne on täysin toinen. Luultavasti liikkeen puhumista yllyttävä vaikutus koskee ainoastaan horisontaalista liikettä. Vertikaalinen liike sen sijaan tappaa keskustelun punaista valoakin tehokkaammin....

Iltiksessä visioidaan tulevaa. Helmiä on harvassa, mutta suosikkini Susanna on jälleen vauhdissa.

Joskus menee taiteen puolelle tuon [töin tuskin] välttävän pahan kanssa taistelu. Eilen itkemäni nysvääminen tapahtui juuri Office-paketilla. Tänään pinnistin urakan viimein loppuun. Periaattessahan Office-paketti väittää olevansa saumaton kokonaisuus, jossa ohjelmien välinen integraation on viety huippuunsa. Otetaan yksi pieni esimerkki.

Dokumenttini oli muuten valmis. Enää piti siirtää kuvaaja Excelistä Wordin puolelle [en mene tällä kertaa sen enempää siihen, että Excel soveltuu aika heikosti järkevien (=muu kuin piirakka tai peruspylväikkö) kuvaajien tekemiseen]. Kopioin ja pudotin. Varmistin Wordin Paste Special -valikosta, että kohteeni sijoittui Excel-kuvaajana eikä kuvana.

Sivuni oli pystysuuntainen, mutta halusin kuvaajan vaakatasoon, jotta saisin paperin paremmin hyödynnettyä. Valitsin siis objektin ja etsin pyöritä-komennon. Vaan pyöritä-komentopa olikin disabloituna. Nielin ylpeyteni ja tartuin helppiin. Toden totta, siellä sanottiin, jos Excel-kuvaajaa haluaa pyörittää, se tulee valita, purkaa ryhmittely ja ryhmitellä uudelleen, helppi tyhmitteli.

Teinpä tämän ja käänsin. Jälleen oli ollut insinööri ihmistä viisaampi: kuva kyllä kääntyi, mutta akseleiden selitetekstit eivät. Ymmärsin, että tämä on ominaisuus ja lähdin etsimään helpistä, kuinka se kytketään pois.

Onnekseni helppiin oli listattu aivan omaksi ongelmakseen miksi ihmeessä tekstit eivät käänny kuvan mukana. Ohjeena oli valita Format-valikosta Text direction ja sieltä, kuinka päin haluaa tekstinsä olevan.

Kokeilin yhdelle tekstille, homma toimi niin kuin piti. Valitsin kaikki tekstit: toiminto oli jälleen disabloitu. Ilmeisesti tekstit olisi pitänyt kääntää y k si k e r r a l l a a n. Annoin periksi. Loin uuden dokumentin, valitsin sen horisontaalisuuntaiseksi ja sijoitin kuvaajan sinne. Jäivät tunnisteet ja sivunumerot väliin tällä kertaa, mutta tulipa valmista. Tämä tapahtui Officen pari vuotta vanhalla Mac-versiolla [Office v. X], en tiedä, toimiiko Windows versio poikkeavasti.

Toisessa esimerkissä toimi [tai siis ei toiminut...]. Teimme koululla Win-koneella ryhmätyötä suuremmalla porukalla, ja idea oli muokata yhden meistä kirjottama esiversio valmiiksi [voi kuinka onkaan tuskaista yrittää kirjoittaa yhtään mitään porukalla]. Kirjoittaja oli lähettänyt tekstinsä sähköpostilla oikeaoppisesti viestiosassa eikä lietetiedostona [taas toi typo hassun sanan]. Seurauksena teksti oli rivittynyt automaattisesti: sen jokaisen rivin päässä oli kuin käsin painettu entteri.

Minulla ei riittänyt huumorintajua alkaa poistella kymmeniä rivinvaihtoja. Niinpä laitoin ohjeusmerkit näkyviin ja yritin kopioida rivinvaihdon symbolin etsi/korvaa-toiminnon etsi-kenttään ja korvata sitten tyhjällä.

Ei onnistunut kahdesta syystä: rivinvaihtosymbolia ei voi kopioida eikä tyhjällä voi korvata – kenttään on syötettävä vähintään välilyönti.

Mietin, oliko lähestymistapani kovinkin kaukaa haettu ja kaivoin Maccini laukusta. Hain tiedoston sähköpostista yllä parjaamaani Mac-Officeen, kopioin rivinvaihdon etsi-kenttään ja korvasin tyhjällä. Ongelmitta. Lähetin sitten muokkaamani tiedoston Windows-koneelle, jotta pääsimme hommiin.

[Miten se meni Onko kiire vai tehdäänkö Windowsilla?]


Minua ärsyttää, kun ihmiset syyttävät ohjelmia omista virheistään [olkoonkin, että ohjelmassa on jotain vikaa, jos ihmiset haluavat käyttää sitä väärin]. Jos siis yllä mainitut menevät jälleen et vaan osaa -kategoriaan, kertokaa toki minullekin!




Saavuinpa suorittamasta päivittäisen hullutteluvelvoitteeni. Selvisin halvalla: mukaan tarttui kaksi askia alennettuja Skittleseitä [eli Skiduja eli Scheisseleita]. Eivät ne halpoja olleet vieläkään, mutta on hienoa, että niitä alkaa saada Suomestakin.

Vielä kun Dr. Pepperiä myisivät isommissa pulloissa ja järkevämpään hintaan muuallakin kuin Kaisaniemen metroasemalla...

Show-painiotteluiden voittajat sovitaan etukäteen


Katso! paljastaa kannessaan. Mihin voi enää maailmassa luottaa.

Nyt lienee aikaa rehellisen ja peränantamattoman työnteon. Katkeamatonta kaskenkaatoa ja sitä rataa. Otsikkoaikani on ohi: punainen huomioväri on hävinnyt blogini listanimestä ja asema kolmensadan huonommalla puolella kokolailla surkea.

Seitsemän aikaan vallinneen väsymystilani huomioiden päähäni pälkähtänyt ajatus oli yllättävän järkevä. Kuulemma ja näemmä voisivat periaatteessa tarkoittaa hyvinkin samaa asiaa. Kuitenkin näemmä-sana viittaa henkilön havainnoineen asiaa itse. Kuulemma puolestaan, että se on kerrottu hänelle.

Mietin tuota ja huomasin, että näemmä-sanassa henkilö on tekijä, kuulemma-sanassa kohde. Ja toden totta, vasta tuossa vaiheessa ymmärsin, mikä objektiivisen ja subjektiivisen idea on. Toisessa toimitaan, toisessa kuunnellaan.

Lukioaikaan minulla oli joskus vaikeuksia muistaa, kumpi on kumpi. Kehitin muistisäännöksi, että oma mielipiteeni on objektiivinen.

No, eräs ystäväni kertoi vastaavasti huomanneensa vasta toisella luokalla, että maailma-sanassa on peräkkäin maa- ja ilma-sanat.

Minä huomasin sentään jo ekaluokalla. Siis ala-asteen. Ystäväni toinen luokka viittasi lukioon.

Ihmisillä oli viikon ajan villityksenä hokea peräkkäin rupi-sanaa, jolloin siitä syntyi piru. Minä keksin kehottaa heitä hokemaan peräkkäin maata ja ilmaa, jolloin syntyisi maailma. Se ei jostain syystä oikein ottanut ilmaa alleen.

[Joo, laitetaan peräkkäin valta ja valta ja lähdetään lottoamaan.]

Jopa on tukkoista, vaikka kiirellään kerskuvatkin vain houkat. Kaverini sanoi kerran, että kovat jätkät eivät nuku. Sanoin, että päinvastoin: kovat jätkät nukkuvat. Enpä ole pariin viikkoon ollut järin kova jätkä.

Tuskastuin hakattuani päätäni pöytään lukuisia tunteja typerän ja sinällään helpon nysväämisen kanssa. Hölmöin virhe on aloittaa jotain väsyneenä ja sitten käyttää jatkossa aikaa alkupään sössien setvimiseen. Minun piti tehdä se valmiiksi ohimennen aamupäivällä ja jatkaa kouluun iltapäiväksi. Minä lopultakaan minnekään kouluun kerennyt.

Sen verran sentään raivostuin, että tiskasin ja lakaisin lattiat.

Samalla seurailin sivusilmällä aamuyöllä tallentamaani vaaliväittelyä. Nähdäkseni Bush oli rennompi kuin aiemmin. Kyllä minä saatan ymmärtää, että hän vetoaa joihinkin ihmisiin. Sittenkin huvitti kovasti hänen kampanjasivunsa, joka on omistettu päivittelemään Kerryn liberaalisuutta.

"Kerry on liberaali", siellä sanotaan. Niin, mitä sitten, alkaa miettiä, kunnes ymmärtää, että tämä jo sellaisenaan ja itseisarvoisesti tarkoittaa jotain negatiivista. Minua huvittaa kovasti sivun lehtileikekokoelma, jossa monesti todetaan Kerryn todellakin ja ihan oikeasti olevan liberaali.

Kielenkäyttö poikkeaa toki heillä ja meillä, ja Bushkin tarkoittanee suurin piirtein sosialistia liberaalista puhuessaan. Ironiasta vastatkoon, että jotkut kutsuvat meillä Bushin äärikonservatismia uusliberalismiksi. Olisi syytä määritellä käsitteet hieman selkeämmin, niin olisi kenties hauskempaa kinata.

Liberaaleista tuli mieleeni eilinen ykkösen pienpuolueiden väittely. Varmaan hauskaa noillakin puolueiden puheenjohtajilla tavata toisensa aina vaalien alla periaatteesta järjestetyissä pienpuolueiden turinatuokioissa. Jotain kertoo sekin, että kommunistit ja populistiset isänmaapuolueet ovat vaaliliitossa joissain kunnissa. Tai että Suomeen tosiaan tarvitaan useampia kommunistisia puolueita.

Minusta on sääli, että meiltä puuttuu uudistusmielinen oikeistopuolue, muttei liberaaleista siihen rooliin ole. Touhu vaikuttaa näpertelyltä, ja ehdokkaat tapaavat olla sieltä täältä haalittua jämäjengiä. [Mutta onhan meillä sentään keskusta...]

Kun nyt tälle linjalle juututtiin, niin mainitaan vielä muutama sana vaalijulisteista. Jollain tasolla ymmärrän, että kokoomuksen mainoksissa on suuri kuva Jyrki Kataisesta [joka ei ole edes ehdolla Helsingissä...]. Hän on sentään keskimääräistä edustavampi mieshenkilö. [joku saattaisi pitää ällösliipattuna normikokoomuslaisena, mutta minussa hän ei kyllä herätä mitään järin negatiivista].

Sen sijaan en ymmärrä, mitä SDP hakee julisteellaan, joka yhdistää kaikki stereotypiat pirtsakkuutaan kirkuvan punaisiin kietaisuvaatteisiin ja napakoihin housupukuihin pukeutumalla osoittavista sosiaalitantoista. Haatainen ja muut, voi elämä.

Jokin mystinen salasääntö ilmeisesti koskee kaikkia vasemmistopuolueita. Jos ei kuvaan muuta punaista saada, niin hankitaan edes punaiset henkselit [tai nenä].

Taisin olla ala-asteikäinen, kun DTM-autot valloittivat Helsingin. En minä silloin miettinyt ensimmäisenä, kuinka Nyt-liite yhdistää sanat DTM ja Mika Häkkinen seuraavassa NytTen-listassaan.

Näköjään minulta ei aina synnykään tarkalti laskelmoituja kohderyhmäraportteja. Tässäpä jälleen koko päivä yhteen pötköön.

Ajatusten ehtymättömyys epäilyttää minua. Jätin eilenkin kolme juttua kirjoittamatta ihan varmuuden vuoksi. Jos vaikka tulisi akuutti hätätilanne. Tärkeintä lie kuitenkin pitää päivitysbonus iloisena. Tuttavani löysi blogini [, joka alkaa muistuttaa enemmän nettipäiväkirjaa] ja kommentoi, etten sitten mitään uutta ole kirjoittanut. Totesi kuulleensa kaiken jo aiemmin – monesti vieläpä.

Olen kehittänyt aika voimakkaan inhon vanhoja vitsejä kohtaan. Omiani sen sijaan rakastan ikuisesti. Keskimäärin jään tappiolle joka jutusta: ensimmäiselle kerralla se viihdyttää minua, sen jälkeen jokaiselle uusinnalla ärsyttää yhä enemmän.

Matkustin poikkeuksellisesti aamuruuhkassa poikittaissuunnassa. Varsin poikkaista oli menokin. Asiaa ymmärtämättömille [eli kaikille paitsi mainitulle tutulleni] kerrottakoon, että poikittain tarkoittaa kokolailla samaa kuin syvältä. Poikittainen on siis syvältä oleva. Samalta seudulta lähtöisin molemmat termit. Kyllä matkaan kuin matkaan saa näemmä tunnin varata.

Jos bussi kerran on yhtä nopea kuin metro, kuten jotkut kehityksen jarruttajat väittävät, miksi ihmiset vaihtavat metroon heti Ruoholahdessa Kampin sijaan, vaikka jälkimmäisessä kävelymatka pysäkiltä asemalle on lyhyempi?

Vaalikonevoittajani jakoi esitteitään matkan varrella. Ei vaivautunut huomaamaan minua ennen kuin kävin erikseen pyytämässä oman läystäkkeen. Läys(t)äke-sana iskostui käyttöön uskoakseni viime eduskuntavaalien alla.

Lööpissä kerrottiin Korkeasaaren tappamista eläimistä. Tämä sai minut ajattelemaan [jälleen kerran vanha juttu...] lehmänteurastusta. Jos ihminen tapetaan tai teurastetaan, ei liene epäselvää, kummassa tapauksessa tökätään puukolla ja kummassa käytetään jätemyllyä. Sen sijaan lehmän tapauksessa tappaminen kuulostaa minun korvaani julmemmalta.

Ennen yhdeksää Sörkkaan hulluine päiväkasseineen kerenneet olivat varmaan olleet jonottamassa oven takana.

Kävin paikkailemassa keskeneräisyyksiä ja kuulemassa kunniani. Kunnian miehet, joo.

Joukkoliikenteen lisäksi myös tekniikkaan sekaantuessaan kannattaa varata tunti tai pari alkuperäistä enemmän. Hankittuani itselleni nopeamman koneen vanhemman laitteen asentaminen tuntuu tuskaisalta. Mihinköhän mahdan käyttää nykyään kaiken säästyneen ajan.

Alivaltiosihteeri mietti kerran, mitä ennen vanhaan tehtiin, kun ei ollut telkkaria. Päätyivät kai tillilihaan. Ovat varmasti oikeassa.

Pitkään on kohkattu, ettei telkkari enää netin myötä kiinnosta ihmisiä. Eilen julkaistut tilastot sitten kertoivat, TV:n katselun lisääntyneen. Tilastointia hankaloittaakseni pidän telkkarin päällä tuossa kakkosnäytölläni [mainitsemani eyeTV-laite saapui tänään... hieno on!].

Kiiruhdin väärään ryhmään merkkauttamaan tehneeni [tai prujaamani] tehtävät ja jatkoin luennolle. Tulin myöhässä paikalle, ja vapausasteeni olivat siksi jäätyneet, etten päässyt istumaan, minne halusin. Elisalta ollut vieraileva luennoitsija osasi asiansa ja oli mukavakin vielä. 3G:stä päädyimme juttelemaan.

Joskus mietin, kuinka turhauttavaa on olla töissä Elisan tai Soneran tapaisessa kaikkien vihaamassa firmassa. Tehdä oma työnsä kunnolla, viihtyä yhteisössään – ja kirota, kuinka joku jossain ryssii kaiken.

Tasapuolisuuden nimissä mainitsen vielä dna:nkin. Heidän katumainoksissaan [varmaan muissakin] kerrotaan, paljonko maksaa tekstarin lähettäminen lemmikkiponille. Vaikka kuinka vihaisin zerofortyn [se on niinq 040, viittaa Soneraan] mainoksia, tulee antaa niille tunnustusta uuden tyyppisen mainostyypin luomisesta.

Periaatteessa minua viehättää johdantojen skippaaminen ja suora punch-lineen hyppäys. Kun loppu on tiedossa, saa itse päättää, mistä on kyse. Tämän tyyppistä absurdia huumoria viljeli ansiokkaasti muuan kv, mutta mainoksissa se näyttää kovin tehdyltä.

Zerofortyn hirvi ja maksalaatikkorasia. Saatan sieluni silmin nähdä, kuinka copy on lukenut vertauskuvalistaa, poiminut fraasit svengaa kuin hirvi ja seksikäs kuin maksalaatikko ja ympännyt sekaan.

Kiinnostavasti tämä mainostyyppi näkyy liittyvän voimakkaimmin juuri kännykkämaailmaan. Eläimellisen helppoja numerohakuja tarjottiin hesburgerin alennuksien kera, ja äijällä oli kauhtunut pikeepaita roikkuvan neuleen alla. Ja jänis puhui. En muista, mikä viesti piti lähettää ja minne.

[Pointtina oli tietenkin, että ihmiset tekevät asiat monimutkaisesti, eikä palvelu näin yritäkään olla inhimillinen, vaan tämän määrittelyn mukaisesti eläimellinen, eli yksinkertainen ja suoraviivaisen toimiva. Monikohan mahtoi kokea tämän näin...]

Kolumbus kertoo, ettei kannata tehdä tyhmiä asioita. Jonkin verran samaan kategoriaan menevät Kurko-mainoksetkin, vaikka niistä myönnän alunperin pitäneeni. Habahabatsutsutia ei vain olisi pitänyt mennä ryöstöviljelemään, vaan jättää ensimmäiseen mainokseen [, jonka paras kohta oli sukeltaja selässään valtava Kurko-pullo...]

[ajattelin koemielessä alkaa tuottaa lyhyitä täsmätekstejä elämää tylsempien pitkien vuodatusten sijaan. minulla on velvollisuuteni, kun tilaajien määrä alkaa hätyytellä toista kymmentä]

Gibberish on sentään englantia ja näin kertaluokkaa viileämpi sana kuin siansaksa. Kuinka vain, viimeksi improillessamme harjoittelimme kommunikointia ilman järkeviä sanoja. Mitään merkitsemättömän mölötyksen tuottaminen on tottumattomalle yllättävän hankalaa. Etenkin luontevan kuuloisten sanojen luominen.

Minä ainakin huomasin väkisinkin juuttuneeni tuottamaan etuvokaalipainoitteisia sanoja ja käyttämään korostetun paljon g-kirjainta. Ilmeisesti kaikilla on luontainen kielensä, ja tuo on sitten minun. Joskus olen kyllä juoninut, että vokaaleita voitaisiin käyttää paljon tehokkaammin. Luoda kieli, jossa puhuttaisiin lähes yksinomaan vokaaleilla. Sanat saattaisivat olla hieman pidempiä, mutta äänteitä olisi niin paljon helpompi tuottaa, että voitaisiin vastaavasti puhua nopeammin.

Suomessa on sentään selvästi erotellut pitkät ja lyhyet vokaalit. Muistan, kuinka isäni kerran haukkui minut tyhmäksi kirjoitettuani ruotsinkokeessa johonkin sanaan kaksi vokaalia peräkkäin. Mistä mä oisin voinut tietää, uikutin. Ruotsissa ei kirjoiteta ikinä pitkää vokaalia, isä jyräsi. En tiedä, kuinka laajan selvityksen on tehnyt, mutta ei ole tullut sittemminkään vastaan.

Kiinnostavasti useimpien muiden ryhmäläisten gibberish kuulosti enemmän tai vähemmän kiinalta. Kotiin päin kuljettavaa bussia odotellessani kuulin tuttua solkotusta ja mietin, jäikö jollekin ryhmäläiselle pahemminkin päälle. Käännyin ympäri ja näin aasialaisen puhumassa kännykkäänsä...

Minulla on tapana sekoittaa kakkonen ja a-kirjain. Muistan elävästi, kuinka yläasteella yhtäkkiä muuttuja saattoi olla nimeltään jotain muutakin kuin x. Jos se oli a, olin hyvin luultavasti muuttanut sen epähuomiossa kakkoseksi tehtävän loppuun mennessä. En suoranaisesti tiedä, mistä sekaannukseni johtuu, kenties molemmat merkit piirretään hieman samaan tapaan.

Sitten eräänä päivänä jokunen vuosi sitten Liisankadun Siwan edessä kysäisin veljeltäni: "Tiäksä, miks kakkonen ja aa menee sekaisin?" "Öö, miten niin menee?" hän tietenkin vastasi. "Koska ne on molemmat punaisia", riemuitsin. Kirkkaan punaisia molemmat, punaisia kuin korkea ääni. Veljeni pudisti päätään ja antoi minun ymmärtää, ettei kannattaisi välttämättä pitää suurempaa meteliä asiasta...

Tänään sain viimein luennolla oppia, että olen ihan normaali. Ilmiötä, jossa aistimus ei vastaa ärsytettyä aistia, kutsutaan synestesiaksi, ja sitä ilmenee noin promillella väestöstä. Luennoitsijan mukaan ilmiön yleisin ilmenemistapa on kirjainten assosioiminen johonkin väriin. Tyypillisintä on kuulemma värjätä juuri a punaiseksi. Tässä promillen vähemmistössä olen siis aika harmiton normitapaus.

Ihan yleisluontoisesti mainitsen, etten erityisemmin pidä web-käyttöliittymistä. Nytkin epähuomiossa kesken puuhieni erehdyin ikkunasta tai näppäinkomennosta ja tuhosin äskettäin tähän tuottamani kolme kappaleellista. Noniin, pääsettepä nauttimaan toisesta iteraatiosta. Täytyy näemmä siirtyä käyttämään ulkoista editoria. [Kysyn vaanillakin oli editori! -ulkoinen editori (ei sukua)]

Tämä liittyy sunnuntaihin, mutten jaksa paikoittaa sitä sinne. Ei olisi reilua kolmea [kiitos mielenkiinnosta] lukijaani kohtaan.

En ihmeemmin katso telkkaria [miksi ihmeessä sitten menit juuri tilaamaan Macciisi liitettäväksi eyeTV-digivekottimen? (kirjoitin vahingossa -verkottimen... digiverkotin, siinäpä uusi killerituote)] ja sain syyn vähentää entisestään. Menivät sitten pudottamaan Popstarboista ainoan luontevan ja jollain tapaa uskottavalta popparilta vaikuttavan kilpailijan. Erikin [pahoitteluni, jos eiden määrä ei täsmää] suomenkielentaidon ei katsottu riittävän. Liekö Asikainen niin ihastunut sanoituksiinsa, ettei malta kääntää niitä englanniksi. Noniin, jääköön, jaksa noita jäljelle jääneitä tusinakimmoja ja -jammuja ihmetellä.

Sinänsä konsepti on kyllä nerokas. Harjoitusten taustalla vaivihkaa kuultavat laulut hiipivät takaraivoon ja tuntuvat tutuilta, jahka levy julkaistaan [elleivät sitten takaa raivoa]. Hieman nolosti kappaleet kyllä kuulostavat tutuilta jo entuudestaan.

Tyttöjen laulama "Valvon vierelläsi sun" tuo erehdyttävästi mieleen takavuosien Westlife-yhtyeen pikkuhitin My Love.

So I say it a little prayer And hope my dreams will take me there Where the skies are blue, to see you once again...my love


Toinen tyttöjen biisi toi mieleen häiritsevän läheisesti jonkin tuoreehkon Madonna-tuotoksen. Jokin poikien lauluista aktivoi aivoissani Leeveille varatun lohkon.

Nainen, tahdotko, että sut pois näistä kuvioista veisin?


[Mainitsen, etten ymmärrä musiikista mitään, mutta bongasin sentään ensi kuulemalla Ketchup Songin Sugar Hill Gangin Rapper's Delight -kappaleen kuullessani.]

Aloittaa liian myöhään. Ei ole mikään yllätys, että äskeinen koe meni puihin. Menin paikalle myöhässä ja lähdin pois heti kohta luvan saatuamme. Sittenkään ei harmita kauheasti. Turhauttavinta on, jos homma jää kiinni yhdestä pikkuseikasta, jota ei satu muistamaan ulkoa. Tällä kertaa ei olisi ollut iloa lunttilapustakaan.[voiko tämän tulkita niin, ettei tyhmyys ole minulle mikään ongelma, mutta huonomuistisuus olisi...]

Oivalsin tänään pinnistellessäni monta viime vuonna täysin hämäräksi jäänyttä juttua. Huonoa tuuria, että uusi kurssihenkilökunta on mennyt muuttaman painotuksia. Kyllä minä nytkin olisin osannut käyttää menetelmiä, jos vain olisin tiennyt, mihin tehtävistä niitä olisi saanut soveltaa. Millonkohan opin, ettei lukemalla mitään opi, vaan tekemällä. Minulla muka ei vain ole aikaa. 40 minuuttia seuraavaan waypointiin. Naputtelenpa huomiseksi palautettavan raportin aluilleen.

Mainiota, tämä on näemmä lisätty viimein Pinserin listoille. Aika punnita verta.

Nyt ei kyllä ole välttämättä aivan paras aika yrittää olla kiinnostava. Minulla on koe muutaman tunnin kuluttua, eikä hyvältä näytä. On hienompaa puhua tenteistä kuin kokeista. Siksihän sieltä lukiosta piti pois päästä. Minä olen jo niin vanha tekijä, ettei uskottavuuteni kärsi, vaikka sanoisin koekin. Läksyjenkin sijaan on paljon hienompaa puhua harkoista, projekteista, keisseistä ja laskareista.

Kerrotaan, että maailmassa on sen verran järkeä, että perjantaiset tuotokseni luvattiin tarkistaa ongelmistani huolimatta.

Ilta-Sanomat on näemmä huomannut tarttua netissä jotain aikoja kiertäneeseen huhuun Bushin selässä pullottaneesta tuntemattomasta objektista. Sanotaan, että kuiskaajan kanssa työskentelyn kyllä oppii, mutta vaikeinta on olla liikuttelematta silmiään korvaan syötettyä puhetta kuunnellessaan. Kiinnostava oli myös presidentin ensimmäisessä väittelyss yhtäkkiä kivahtama Let me finish -pyyntö, vaikka kukaan ei häntä näyttänyt olevan keskeyttämässä.

Kyllä kai ihminen tekee mitä vain välttääkseen kokeisiin luvun. Katsoo vaikka vaaliväittelyä, vaikken kyllä tuota oikein väittelyksi menisi kutsumaan. Jos toinen erä on vielä näkemättä, sen löytää täältä.

Heräsin eilisen sekavuuden ja jälleen lyhyiksi jääneiden unien jälkeen jonkinlaisen perusteettoman syyllisyydentunteen ja jännityksen vallassa. Uneksuin yrittävänä pelata jotain vanhaa tietokonepeliä – ehkä Rebel Assault tai Tie Fighter – joka jumahti aina samaan kohtaan jonkin välianimaation jälkeen. Yhä uudelleen ja uudelleen yritin päästä eteenpäin, onnistumatta.

Käytin käytännössä koko päivän tehden tehtävää, jota eivät luultavasti suostu edes lukemaan, sillä onnistuin sössimään sähköpostipalautukseni ja näin myöhästymään määräajasta. Palautussähköpostiosoite oli kurssin kotisivulla tekstinä, jonka kopioin sähköpostini kohde-kenttään. En vain huomannut, että osoitteen @-merkki oli kaltaisteni spämmereiden kiusaksi toteutettu tekstin sijasta kuvalla, joka ei kopioitunutkaan tekstin mukana.

Huonoksi onnekseni posti lähti matkaan vaillinaisesta osoitteesta herjaamatta ja täydensi automaattisesti perään käyttämäni postipalvelimen päätteen. Sain toki takaisin viestin, jossa kerrottiin, ettei omani ollut mennyt perille. Virheilmoituksessa mainittu väärä osoite sai minut kummastelemaan entistä kovemmin ja epäilemään, että vastaanottajalla on jokin kiero uudelleenohjaushässäkkä, joka on jostain syystä epäkunnossa. Tarkistin osoitteen ja lähetin uudestaan samoin tuloksin, mutta en ehtinyt jäljellä olleessa parissa minuutissa ymmärtää ongelmani syytä.

Lähetin kyselyn kurssin uutisryhmään. Tuossa vaiheessa kun vielä oletin kyseessä olleen jonkinlainen tekninen häiriö. Saamani vastaukset saattoivat minut iloiseksi siitä, etten oikeasti opiskele tuolla. Synnittömät kivittäjät ovat riemastuttavia, eikä kukaan muu varmaan koskaan mokaa elämässään. En hurskastele kauheasti, jos väitän, etten hirveästi nauti tuntemattomien ihmisten epäonnelle nauramisesta, mutta minä nyt luulenkin olevani vähän outo.

Terroristit ovat onnistuneet, jos he ovat saaneet toimenpiteillään vaikeutettua ihmisten elämää. Enää ei voi siirrellä spostiosoitteita copy&pasteamalla, vaan on siirryttävä takaisin virhealttiiseen ja vaivalloiseen näpyttämiseen. Hyvin menee.

Illalla tapasin tuttuja uskottavan aterian äärelllä kuin parempikin aikuinen. Kuuden hengen sitseillä ei tarvitse ottaa stressiä, vaikkei osaakaan laulaa.

Kai sitä saa / edes kerran elämässä vappuna dokata. / Ja kai sitä saa / edes kerran elämässä kännissä mokata.


Noin mietiskelin viime keväänä. [ääntämisen puolesta, minä pahemmin mokannut] Nyt sain nähdä itsestäni tuolloin kuvatun lystikkään videon. Kuvaajalla ollut vahingossa stillin sijasta video valittuna, ja noille muutamalle sekunnille tarttunut ilmeeni ilahdutti meitä parinkymmenen katsomisen ajan.

Yllättävän saumattomasti ja demoefektittömästi toimi tekniikkakin. Ensin kuvat IR:llä yhdestä Nokiasta toiseen. Sitten tästä toisesta BT:lla Macciini. Nokian BT:kin toimi koneeni kanssa tuosta vain, vaikka olen kuullut ongelmistakin. [siis tiedostonsiirto toimi, kalentereita/yhteystietoja Nokia ei osannut syncata]

Jottei liian päiväkirjamaiseksi menisi, totean lukeneeni Peter Elkin laajoja kommentteja suomalaisesta presidentinvaaliuutisoinnista. Hän arvioi MTV3:n erityisen Bush-vastaiseksi. Minähän arvelin viimeksi, että Almalla oltaisiin aavistuksen verran suopeampia kuin Sanoma-leirissä. Elkin mainitsemat lainaukset Cheneyn "odotettua ahtaammalle" laitteneesta Edwardsista taisivat kyllä tulla vastaan Metro-lehdessäkin. Saattoivat sanamuodot olla lähtöisin suoraan STT:stä.

Lohdullista, että saan asettaa tekstin julkaisuajankohdaksi aikomani toteutuneen sijaan. Toimisipa sähköposti samoin...

Olin jälleen improilemassa ja yhä hieman vaahtoutunut oppitunnin jäljiltä. Hampaita kolottaa, ja tekisi mieli tehdä uudestaan ja paremmin. Sehän sentään positiivista. Käytöskirja opettaa, että pikkuleipiä tulee ottaa n-1 lajia, jotta emäntä näkee yhtäältä, että olivat hyviä, toisaalta, että lajeja oli riittävästi. Ymmärrän kyllä, että ongelmani on, että rakastun ideoihini. Olen ensin liian kriittinen, sitten en päästä millään irti. Voisi olettaa tällaisen satunnaissotkun suoltamisen suovan helpotusta ilmiöön.

Oletko ajan tasalla SM-liigasta?


Sonera haluaa tietää. Kyllä, kiitos. Tiedän kauden alkaneen ja että merkitykselliset [jääkiekon mittakaavassa] ottelut alkavat puolen vuoden kuluttua. Ei, minusta toisille merkittäviä asioita vähättelevät tärkeilijät ovat paljon urheiluintoilijoita säälittävämpiä. Soneran vähättely sen sijaan on aina paikallaan...


Näen sinut kahviloissa, / lipunmyyjänä Dipolin.


[Dingo: Sinä ja minä] Sarjassamme väärinkuultuja lyriikoita. Jostain syystä Suomesakin on nykyään tapana kirjoittaa laulunsanat levynkanteen jokainen rivi isolla alkaen ja välimerkit laiminlyöden. Vielä hurjempaa toki on, että jotkut aloittivat yläasteella [tai siis ylä-asteella] aina tietokoneella kirjoittaessaaan jokaisen rivin isolla kirjaimella.

Nykyään ei enää selkeyden vuoksi puhuta hankalasti yläasteesta, vaan kätevästi peruskoulun 7.-9. luokista [ Ja tuohan luetaan seitsemännestä yhdeksänteen, ei suinkaan sujuvasti seitsemäs viiva yhdeksäs.] Aste-erottelusta luopumisella kerrotaan halutun korostaa peruskoulun monumentaalista muodottomuutta. Ei ole toivottavaa, että yksittäiset tapahtumat tai aikajaksot erottuvat, vaan yhdeksän vuoden rupeaman toivotaan syöpyvän mieliin peruskouluideologian mukaisena tasapaksuna mönttinä. [no, sainpa purettua traumani nokkelaan viisasteluun... kirjoitin vahingossa Trumani]

Käsiteongelma on ratkaistu siirtymällä käyttämään epävirallisia termejä ylä- ja alakoulu. Ongelmana on, että oppikouluaikoina alakoulu viittasi neljään ensimmäiseen luokkaan, nykyään siis kuuteen. Toimivan korjaaminen on sikäli kannattavaa, että tuloksen ainakin huomaa. Ongelmiin kun tapaa kiinniittää helpoimmin huomiota.

Yliopistoissa kehitys on hieman toisen suuntaista: lukuvuodet haluttaisiin jakaa nykyistä lyhyempiin palasiin. Nykyään lukukaudet ovat lyhyitä ja kurssit tapaavat alkaa löysästi. Touhu ei ole tehokasta. Ratkaisuksi on tarjottu siirtymistä neljään periodiin, mitä pidän tietenkin erittäin suotavana uudistuksena.

On syytä havaita käytetty terminologia. Puhutaan periodeista, viimeiseen asti varotaan k-sanaa. Aivan kohta joku keksii, että kvartaalikoulutus on oikeistolaista [eli tuomittavaa] tehokkuusajattelua, joka johtaa lyhyen tähtäimen tuloksiin unohtaen pidemmän aikavälin suuremmat tavoitteet. Mitä sitten ovatkaan.


Iltiksessä lähetettiin jälleen savuttomuusmerkkejä. Jos Sedulla kerran piisaa ideoita, eikö hän voisi koemielessä perustaa savuttoman baarin ja antaa meidän valita itse? [tosin, jos valitsisin itse, en välttämättä menisi hänen baareihinsa...]

Mukavaa myös lukea Hesarin ajoittain intomielisen puolueellisia sanavalintoja Kerryn puolesta. Hauskaa kun saa kerrankin olla hyvällä omallatunnolla hölmösti ja täysillä massan mukana. Olenko väärässä, jos arvelen, että Iltalehti tuntuu omissa kommenteissaan hivenen pidättyvämmältä?

Alunperinhän Alma-leiri oli kuitenkin vanhasuomalaista ja Sanoma-jengi nuor-. Tässäkö se sitten näkyy? Nykyään Hesari mainitaan SDP:n vaalimainokseksi ja kovin perinteisiä konservatiividemarinäkemyksiähän Erkkokin esitti haastattelussaan jokin kuukausi sitten. Tuossa olikin kiinnostavaa, kuinka hänen asiansa oli esitetty lehdessä näennäisen kunnioittavasti, toisaalta kuin rivien välistä vanhasmaisesti iäkkään ukon höpinänä. Ei tästä selvää ota jos ei annakaan.

Voimaakin selailin. Satu Hassi seuraa Esko Seppäsen linjaa ja on ostanut itselleen kolumnipaikan lehteen. Aiheena oli terveellisen ruokavalion merkitys ja Mäkkärin moittiminen.


Monikohan sipsipussin pikkunälkäänsä popsiva sivelisi välipalavoileivilleen melkein puolet neljänneskilon voi- tai margariinipaketista?


Kieltämättä kymmenen voinapillista rasvaa yhdessä sipsipussissa tuntuu paljolta. Mutta moniko oikeasti syö kokonaisen 250 gramman pussin pikkunälkäänsä?

Huumorista vastaa inhimillinen, luonnollinen ja helposti lähestyttävä Anneli Jäätteenmäki, joka yllättävän kotikutoisen näköisellä kuvalla koristetulla mainoksellaan tuo yllätyksellisesti Terveisiä Brysselistä. Tekstissään hän kertoo seuraavaa:

Olen saanut hoidettavakseni tärkeitä asioita, joihin toivon voivani vaikuttaa yhteistyössä ja vuorovaikutuksessa sinun kanssasi. Tulevana syksynä tulen työskentelemään asioiden parissa, jotka koskettavat niin tavallisen suomalaisen arkea kuin myös Suomen ulkosuhteita.


On tärkeää, että usein monimutkaisina ja abstrakteina pidettyjä EU-asioita näin kansantajuisesti konkretisoidaan ja tuodaan lähelle pientä ihmistä.

Näyttelijänä tunnettu Tapio Liinoja kolumnoi tänään Metro-lehdessä:

Kukkakepit ovat sellaisia, jotka voivat syödä mittaamattomat määrät rasvaista ruokaa ja juoda olutta ilman että [sic] lihovat yhtään. – – Länsi-Suomessa heitä on ikimuistoisista ajoista lähtien kutsuttu läpipaskoiksi.


Ikimuistoisista-sanan käyttö on toki kummallinen, mutta tunnustan kuuluvani joukkoon. Kenties siksi en ole koskaan jaksanut kiinnostua terveystiedosta ja ravitsemusopista. Ei koske minua.

Onneksi tuntemani läpipaskot eivät sentään ole miljonäärejä, joita mantelisilmäiset kaunottaret tavan takaa piirittäisivät.


Huokaus. No, en sentää ole ainoa.

Aamusella poikkeuksellisesti töihin busseillessani kuuntelin parin korvien valkaisuviikon jälkeen iPodiani ja wappasin samalla Hesaria, joka kirjoitti kannettavista soittimista. Mietin lämpimikseni, olinko übercool vai -säälittävä [lämpimikseni, eli cool...]. Edessä istuneen tytön mini oli vihreä. Mikäpä olisi romanttisempaa yhdessä oloa kuin sulkeutua kuutelemaan kumpikin omaa soitintaan.

Joku ehdokas ilmoitti itsestään bussin katonrajassa. Meissä jokaisessa asuu pieni potilas. Vielä typerämpää kuin lainata mainokseensa kulunutta fraasia, on tehdä se väärin. Oikeastihan Arla sanoi kaikissa asuvat pienen lehmän. Voi kuinka tuskastunkaan aina, kun joku idiootti lainaa Elisan ensimmäistä mainoslausetta jotenkin väärin. Siltä varalta, että joku kuuluu riskiryhmään, kirjoitan sen tähän vielä oikein [sikäli, kun muistiini on luottamista... google löytää tälle muodolle kokonaista neljä osumaa]. Se menee näin: Haluan olla kaikkialla, kaikkien kanssa, kaiken aikaa, nyt ja aina.

Enpä tiedä, onko tuo ajatus sisäisestä potilaasta sekään järin rohkaiseva. Toisaalta, kännykkäni automatiikka muokkasi sen sotilaaksi. Meissä kaikissa asuu pieni sotilas... Siinä olisi jo munaa!

Hommani sujui jo lähes rutiinilla. Hiljan saamani kannustava palaute on saanut minut luulemaan, etten aivan huono olisi. Saattaahan se vaikuttaa myönteisestikin.

Näyttää vahvasti siltä, etteivät Hullut päivät alkaneetkaan tänään. Yleensä tapaavat seurata tiiviisti kolmeplusyks-päivien kannassa seuraavalla viikolla, mutta nyt on mennyt jokin pahasti pieleen synkoronoinnissa.

Tarjoushintainen iso-caroni ei ollut mainittava, mutta onnistuneet ranskalaiset saavat mielen aina hyväksi. Bussiinkin ehdin.

Myönnän, että matkustin koululle vain yhden luennon vuoksi ja vain nähdäkseni hänet. Luennoitsija oli vierailija ties mistä, eikä edes huono. Ja luentotehtävää dialogoidessamme olin tyytyväinen, että olin tullut.

Hän rapisti jotain. Haistoin violetin airwavesin, kirosin carolinan sipulipitoisuutta ja muistin, että minun piti alkaa kantaa aina purkkaa mukanani. Seuraavaksi, että purkka kuivattaa suun ja estää puhumisen.

Osallistuisin luennolle huomattavasti innokkaammin, jos muillakin kursseilla tarjottaisiin tekosyitä puhua viisaitaan tuntemattomille.

Tekosyynarkootikko seikkailee.

Jatkoin kaupunkiin testatakseni konseptiamme kohderyhmämme edustajalla haastattelututkimuksen keinoin. Vartin verran jaksoimme, lopun aikaa jauhoimme kiinnostavuuksia. Kertoi, että muinaisessa alku-Roomassa oli ratkaisu epäedulliseen huoltosuhteeseen: Kuusikymmpiset sillallta se kuului [joskin latinaksi]. Pitäisikö kokeilla meilläkin.

Kuljin suljettu sateenvarjo kourassa rankan tihkun seassa. En minä tiedä, mikä siinä viehättää. Sellainen tuntuuko missään? ai mikä? -fiilis.

Jatkoin sopivan ylevästi maistelemaan viinejä asiantuntevassa opastuksessa. Niitä oli tarjolla runsaamminkin ja menin vielä voittamaan skumppa-arpajaiset. Olin jotenkin varma, että siinä kävisi niin, vaikken tuota tietenkään myöntäisi, jos olisin hävinnyt. Jälleen sanonta laulamisesta ja viheltämisestä tuntui läheiseltä, vaikken vielä tänään pulloa avannutkaan.


Lukijoiden aliarvioimista tulla tuottamaan tätä tekstiä tuon jälkeen. Huomasin juuri, ettei kukaan kommentoi Tumppu von Tumppua, vaikka hän kirjoittaa mainioita tekstejä. Tietenkin minusta top-listan kärjessä on vääriäkin blogeja, mutta mikäpä systeemi olisi koskaan minua miellyttänyt.

Mietin, pitäisikö aloittaa hirvittävä pr-kampanja ja käydä kommentoimassa luettuja blogeja ja kuin vaivihkaa laittaa urli mukaan. Pahimman luokan hurskastelua moinen puolivihjaileva tuputus [ei äskeisenkään uhalla kuitenkaan tumputus]. Jokainen oman osoitteensa mihin tahansa syöttävä haluaa vain tuoda itseään esille.

Lopetan tällä erää huoletuneeseen huokaukseen Lehden nykytilasta. Ilmeisesti uutinen ehtyneistä vitseistä pitää paikkansa laajemminkin eikä koske vain loppuun palanutta Kysyn vaania.

Tässä on jonkinlainen hurskastelevan odottelun maku. Odottelun sanotaan sinällään olevan parasta, mutta on olemassa riskinsä, että touhu menee näpertelyksi. Alkaa väkertää hiuksiaan tai lautausliinoja. Maltetaan nyt, vielä tänne joku saapuu. Pitäisiköhän imuroida eteinen.

Kai kaikkia muitakin häiritsee, kuinka tavataan sanoa tietty epämääräisyys kun nimen omaan tarkoitetaan epämääräistä – ei suinkaan tiettyä – epämääräisyyttä.

Vietin tänään koululla 12 tuntia, mitä voi pitää kunnioitettavana, semminkin jos kelaa, ettei mukana ole yhtään hypäriä. Onhan se kovin ravisuttavaa yhdistää semminkin ja kelata samaan lauseeseen. Nälkää yllyttää moinen syöminen, suorastaan haluan päästä tekemään vielä yhden tehtävän huomiseksi.

Puhetta käsitellyt luento oli kiinnostava. Lohdullista, että edes jossain tapaa keskenään ristiriitaisia teorioita. Tähän asti on saanut kuvan, että yhtenäisteoriaa lukuun ottamatta kaikki kaikesta on selvillä. Nyt saa ymmärtää, ettei aivoista ainakaan tiedetä varmaksi vielä yhtään mitään.

Puheeseen liittyvät osat aivoissa sijaitsevat kaikki vasemmassa aivolohkossa; siksikö en osaa puhua.

Vaikka totuuden nimissä on mainittava, että tapasin tänään ensimmäisen itseäni nopeammin puhuneen henkilön. En huomannut katsoa, kummalla kädellä taulua täytti, mutta aika tahtia suolsi huonoa englantiaan [sitäkin tänään yhteensä kolme tuntia, on se hienoa leikkiä kansainvälistä, vaikka itsehän minän sen toisen noista valitsin]. Änkyttikin häiritsevästi, mutta sehän vain lisää uskottavuutta tuollaisissa aineissa.

Pitäisikö tässä yhteydessä mainita maailmassa lymyävä vähälle huomiolle jäänyt virhe. Alunperin usein monikollisina käytetyt englantilaiset sanat – kuten specs, chicks ja kicks – on lainattu suomeen mitään ymmärtämättömän huolimattomasti. Lopputuloksena yksikkömuoto on speksi ja monikossa puhutaan spekseistä. Chikeistä olen kuullut joskus puhuttavan, mutta tuskinpa siitä moni kickejä saa. Puhun toki itsekin väärin, mutta sentään ajattelen asiaa joka kerta.

Pakko kai sekin on mainita, että luin vahingossa eilen Metron kolumnisti Anna Tuluston kirjoittaneen pikkupojista, että he ovat tosi rajuja, mutta eivät anna. Yllättävän usein tulee lukeneeksi sivusilmällä ajatuksissaa asioita väärin. Parhaiten mieleeni on jäänyt otsikko, jossa luki Yhä suurempi osa papeista uusnatseja [tuossa voisi olla kelvollinen otsikko Lehdellekin]. Oikeasti toki Yhä suurempi osa uusista papeista naisia.

Samassa Metrossa silmille hyppäsi HKL:n mainos, joka kompuroi: Vilma muistaa bussissa: "Sisään mennään edestä, ulos takaa ja keskeltä!" Päättäisivät sitten, kirjoittavatko rimmaavia loruja vai eivät. Ei tummansinisiä housuja voi yhdistää mustaan pikkutakkiin.

Innolla odottelen myös, mitä Lehti vääntää Helsingin Sanomain kertomasta uutisesta Ruotsin vasemmistofeministipiirin kaavailemasta miesverosta. Miesten tulisi kuulemma kantaa kollektiivinen vastuunsa parisuhdeväkivallasta ja maksaa valtiolle korvausta olemassaolostaan. Kuulostaa mainiolta. Voitaisiin ulottaa tuo vielä hieman laajemmaksi ja kerätä kolehti jokaiselta perisyntiseltä ihmisten toisilleen aiheuttaman kärsimyksen hyvittämiseksi. Rahat voisi tilittää vaikka paaville.

Ihan, hei, niinku sekka vaan, elämän nähnyt lähiöräkälään pujahtanut äiti sanoi ulos rankkasateeseen odottamaan jääneelle tyttärelleen. Tytöllä oli vihreä huppu ja alle kymmenen vuotta ikää. Olisiko minun pitänyt tehdä jotain? Lainata liekaa, jottei pääse karkuun mokoma? Ajatteliko äiti sentään lapsen parasta, kun ei mukaan ottanut?



Näyttää siltä, että julkaisuni ei ehtinyt Pinserin viime viikonlopun päivityserään. Eilinen ajatukseni kirjoittaa varastoon ennen kriittisten tarkastelijoiden saapumista pääsee siis toteutumaan. Enää puuttuu se huippumatsku.

Nyt murehdin, että silloin kun ihmiset saapuvat, juuri sen päivän materiaalin tulee olla riittävän mainiota kiinnostaakseen.

Minä mitään ennakkomurehdi. Tulin jokin tunti sitten improvisaatioharjoituksista. Tehtävänä saattoi olla sanoa tietyllä kirjaimella alkava sana. Erikseen kiellettiin ajattelemasta sanaa etukäteen, se tuli keksiä juuri sillä hetkellä, kun vuoro oli itsellä.

Luontaisesti ihmiset pyrkivät valmistautumaan, jos vain suinkin mahdollista [noin minäkin tapaan taistella hengissä ranskantuntini]. Tällaisen toiminnan tietoinen kieltäminen on haastavaa ja kiinnostavaa. Sittenkään en taaskaan jaksaisi uskoa poissulkevuuteen. Ei siitä ole haittaa, että käyttää jotain ennalta miettimäänsä. Koomikot tapaavat sanoa, että on sitä helpompi improvisoida, mitä paremmin on valmistautunut. Pitää vain tietää tulevansa toimeen, vaikka pohja puuttuisikin.

Minä, joka aina halusin kirjoittaa aineistoaineita, sillä pelkäsin, etten muuten keksisi sanottavaa.

"Suklainen vohveli vai vohvelisuklaa", kysyy mainos. Paskanko väliä? Joku sanoi, ettei ole koskaan syönyt sitä, sillä nimi tuo mieleen kissanruoan.

Mietityttää hieman sekin, mistä ihmiset tapaavat hankkia teräverkkoja partakoneisiinsa. Partakoneen teräverkko on yksi maailmamme viimeisiä puhtaan maskuliinisia asioita. Samaa kategoriaa teräketjuöljyn kanssa. Stockalla ei ollut; tietokone jumissa, joten ei tietoa tulevastatakaan. Anttilakaan ei tuohon perusbulkkimalliin osannut sopivaa löytää. Sokos ja joku random-liike Aleksilla kehottivat kysymään Stockalta, itse eivät myyneet. Kai noita verkkoja nyt aika ajoin muillakin hajoilee. Omassani vain oli reikä eräänä aamuna, tiedä sitten.

Legot kondikseen, floppaa joku jakkupukuun pukeutuva hammaslääkäri-kunnallisvaaliehdokas mainostarrassaan.


Nukuin jotenkin huonosti. Hiljaisuus oli painostava. Häly oi, älä jätä!

Pidän aluista, ja tässä tulee jälleen yksi. Bloggaajana olen tavallisimmasta päästä: jälleen yksi itseään ja ympäristöään fiksumpi, kyynisen näsäviisas nokkelikko yrittämässä todistaa maailmalle omaa erinomaisuuttaan. Olen todistellut sitä itselleni jo useamman vuoden ja alan pikkuhiljaa uskoa. Pinserin varjoissa olen luimistellut puolisen vuotta, ja uskon, että aika alkaa olla kypsä. Lopetan sitten, kun alan olla aika kypsä.

Olen opiskelija pk-seudulta, mutten kerro, miltä Suomen lukuisista pienistä ja keskisuurista paikkakunnista. En myöskään kerro, opiskelenko yliopistossa vai jossain hikisessä amkissa. [tuo oli huumoria, minä mitään dissannut. kirjoitan kommentit hakasulkuihin.]

Olkoon template tylsä ja kaavamainen. Aikomuksena oli toteuttaa oma, mutta projektini eteni sen verran hitaasti, etten olisi koskaan päässyt alkamaan. Ei ulkoasun tylsyys ole ennenkään paljoa haitannut.

Leikin hetken aikaa tuntematonta, vaikken keksi tälle järkevää syytä. Totta kai haluan kunnian itselleni, jos teen jotain mielestäni hyvin. Enkä aloittaisi tätä, jos en olisi aikeissa onnistua. Toisaalta, minut tunnistaa halutessaan hyvin nopeasti. Mainitsenkin varmuuden vuoksi, etten vastaa nimimerkityistä sanoistani. [aivan kuin aikoisin muka jotain kovinkin kuohuttavaa kirjoittaa]

Tuntemattomuuteen liittyy sentään jotain jännittävää. Kukaan ei tiedä, keitä olivat Kysyn vaan tai Ämpäripää [ensimmäisestä kyllä liikkuu hurjia huhuja, jälkimmäisen kerrotaan olevan maanviljelijä Pohjois-Uudeltamaalta]. Minunkin ideaalini olisi jonkinlainen pienen piirin kulttisuosio, olla tuntematon takapiru.

Suurena tavoitteenani on tietenkin nousta Pinserin top-listan etusivulle. Maineikkaaksi ja siteeratuksi. Vaikka urakka vaikuttaa toivottomalta: uuden aloittajan ainoa keino lienee kirjoittaa alusta lähtien poikkeuksellisen kiinnostavasti. Uusia blogeja saatetaan kurkata, sitten annetaan olla. Mietin joskus, että otsikkoajaksi voitaisiin kutsua sitä tovia, jonka asia tai henkilö viettää otsikoissa. Miten vain, mutta se on lyhyt.

Tämä suorastaan houkuttelee kirjoittamaan valmiiksi parin viikon edestä huippumatskua, jolla koukutella lukijoita. Ihmeellistä, kuinka olo on tyhjä jo aloittaessaan, kuinka epäilee pystymistään, vaikka on kirjoittanut vuosia säännöllisesti.

Varsinaisesti ero johtuu kohderyhmästä. Tiedostaessani, etten kirjoita vain itselleni, ääneni alkaa kuulostaa luvattoman teennäiseltä: lässytän kuin lastentarhantäti. Kuulostan samalta kuin keskittyessäni artikuloimaan huolella ja selittämään vaikeaa asiaa jollekulle yksinkertaisena pitämälleni. Selittelen ja hymistelen. Huh.

Pyrin pitämään tämän selkeän blogimaisena, en niinkään nettipäiväkirjana, mutta vuodattamaan silti itsestänikin sen verran kuin voi itseironian rajoissa pitää huvittavana. Joskus mietin, ovatko itselleen naurajat pahimpia paskiaisia: luulevat olevansa niin erityisen erinomaisia, että heillä muka olisi varaa nauraa itselleen.

Hieman jäässä, mutta tästä tämä lähtee. Keksin hiljan suuren etymologisen oivalluksenkin, joka sopii liittää tähän irtovitsin omaisesti: kuittailu eli kvittuilu. Ainoa sana, jonka yläasteen idiootit suostuivat ruotsintunnilla mällin kattoon sylkemiseltään oppimaan oli ett kvitto. Sitä sitten hokivat sen tunnin.

Ilmeisesti olin ensimmäinen tuon julkaissut. Englanninkielisten oivallusten kanssa tapaa olla heikompaa. Hauskaa googlata ja huomata, että vaaliteema President Evil on keksitty n. 5000 kertaa ja Web Site Story on päätynyt jopa kirjan nimeksi.

Kappaleeni pidän lyhyinä ja töksyvinä. Aikoinaan aineita kirjoittaessani ongelmani oli sidosteisuus. Pyrin käsittelemään asiat tehokkaasti ja tiiviisti, ja koska kaikki oli sanottu jo yhdessä kappaleessa, seuraava tuntui hypyltä. Täällä sillä ei ole väliä. Jatkossa epäilen pyrkiväni tehokkaampaan pelkistykseen, aktiiviseen medioiden kommentointiin ja innokkaaseen interblogistiseen diskurssiin. Tämä eka nyt on tällainen esittelyrönsy.

Katsotaan, kaduttaako. Huomenna taas.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds