Heräsin suu täynnä lumihiutaleita. Huomaamaan, että nyt on marraskuu. Ei kai näin kuuluisi olla.

Kauluksien pystyyn nostaminen puolipitkästä villakangastakista on lähinnä psykologinen ele. Kyyristin hartiani, jännitin niskani ja keskityin kohtaamaan tuiskun. Kulmittainkin kulkien Hakaniemen tori tuntui pitkältä. Yritin muistuttaa itselleni rakastavani lumimyrskyjä kastuneita nilkkoja kirotessani.

Jostain syystä onnistun aina lupaamaan kavereilleni, että tulen muuttamaan heitä kesken syvinten nietosten. Tällä kertaa ei huvittanut alkaa kaivaa pakettiautoa esiin, vaan peruin koko jutun.

Mietin, kuinka petetyiksi tuhannet turistit tuntevat itsensä vuosittain. Lentävät Suomen Lapin pakkaseen palelemaan ja yrittävät tehdä lumipalloa. Eivätkä onnistu. Ei lumisotaa, eikä -ukkoja, ei lumilinnoja eikä -lyhtyjä. Pelkkää hyytävää kylmyyttä ja narskuvia kengänpohjia.

Talvet lämpenevät, mutta Suomen vuodessa ei edelleenkään ole kovin monia päiviä, joina lumi pysyisi palloina. Suorastaan ihmeellistä, että lumiukko on niinkin tunnettu konsepti. Mahtaako tästä olla kiittäminen Yhdysvaltoja? Tehtiinkö Suomessa lumiukkoja ennen Aku Ankkaa? Onko sikäläinen lumi harvinaisuus, joka kerran sataessaan sulaa nopeasti pois ja on olemassaoloaikansa muokattavissa? Siitäkö johtuu harhaluulo, että lumesta voisi yleensä tehdä jotain?

Sittenkään ei käynyt kateeksi talonmiestä, joka joutuu kolaamaan koko korttelin. Tuskinpa mitään kelilisiä kerryttävät.

En yleensä mainittavammin innostu hiekoittamisesta – menevät pilaamaan hyvän tatsin parin kömpelön mummelin takia – mutta tällä kertaa sitä olisi kaivannut. Harvat auratut osuudet olivat kiillottuneet jäänliukkaiksi pinnoiksi, jotka luistivat enemmän kuin ideaalitanssilattia. Liukkauskaan ei olisi paha, mutta yhdistettynä muhkuraisuuteen se teki tehtävänsä. Minä kaaduin. Tulipa sekin kiintiö täytetyksi tältä talvelta: tapaan kaatua kerran kaudessa.

Helppoa ei ollut bussillakaan. Ylämäessä sijainnut pysäkki koitui kohtalokkaaksi. Automaatti vaihtoi isompaa silmään, ja hirmukyytiä sutineet takapyörät huvittivat ohikulkijoita.

Takana oli pysäköity auto, joten peruuttamaan ei päästy, ja bussi reagoi kaikkiin kuljettajan liikkeisiin liukumalla jalkakäytävää kohti. Kuljettajan pyynnöstä siirryimme kaikki auton takaosaan vetopyörien ja tienpinnan välistä kitkaa lisätäksemme. Hetken olimme ryhmä.

Ei auttanut, ja kävelyksi meni [mietin, mikä on pielessä, kun joudun jatkuvasti pilkuttamaan ja-sanojani]. Jalkakäytävälle pysäköinyt peeloke, jonka pakotien bussi blokeerasi, sai kyllä aivan ansionsa mukaan.

Peelo-sanan etymologia on kokonaan oma lukunsa ja erityisen kiinnostava tarina. Kannattaa tutustua.

Tässä vielä mainonnan synergiaetuja. On väistämätöntä, että noin tapahtuu, kun yhä suurempi osa nykymainoksista jättää lukijansa päätettäväksi, mistä on kyse. [Minusta tuo on tietenkin myönteinen ilmiö. Hese Salmelahan sanoi joskus, ettei ymmärrä mainosta, jossa ei kerrota tuotteen hintaa. Ja sen on vähän näköistäkin...]

3 on viitsinyt kommentoida:

Jossain sanottiin, että sana "peelo" olisi peräisin mustalaiskielestä. Mutta miten mahtaa olla? Tuo pelulamun selitys vaikuttaa kyllä paremmin uskottavalta.

11/20/2004 11:04:00 ip.  

Joo, olen kuullut saman. Minusta tuo tarina on niin mainio, että haluan uskoa siihen, vaikkei se totta olisikaan.

11/20/2004 11:12:00 ip.  

Eilinen oli lumiukkolunta. Pihallamme olevan ukon korkeus on yli 2 m ja ympärysmitta samoin.

11/21/2004 12:09:00 ip.  

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds