Kaikki kahdessa kuukaudessa

Hiljan näytetyssä Kuutamolla-elokuvassa väitettiin, että ihminen sanoo kaiken elämässään keksimänsä syvällisen uuden suhteensa [tai bloginpidon] kahden ensimmäisen kuukauden aikana. Tuo maaginen raja alkaa olla kohta täynnä, ja lohdukseni voin huomata, etten ole sanonut varsinaisesti mitään syvällistä. Typeriä irtojuttujani olen käyttänyt nopeammin kuin uusia syntyy, ja vuosia keräytyneen turhautumisenkin menin tuhlaamaan yhteen kielioppikitinään. Noista olisi voinut kirjoittaa oman jutun jokaisesta, jos olisi niukaksi mennyt.

Vaan ei, pitää pyrkiäkin sanomaan kaikki kerralla. Puristaa niin, että valkoinen mähmä loppuu ja tulee enää verta. Jos saa kaiken valmiiksi, voi lopettaa hyvillä mielin.

Mutta minusta vain yksi asia on aloittamista vaikeampaa: lopettaminen. Projekteja on hirvittävän lohdullista pitää puolivalmiina, kypsytellä mielessään ja miettiä, ettei enää puutu paljoa. Kun viimeistelyyn lopulta pakon edessä ryhtyy, huomaa taas kerran olleensa väärässä. Kuvaavaa on, että lause printtaanpa ton tosta nopeesti sisältää paradoksin. Yrittipä tulostaa kotona tai koulussa, aina tulee jotain vastaan.

Yleensä viides nitoja toimii.

Eilen pikaisesti lounasta hotkiessani kuuntelin kahden samassa pöydässä istuneen keskustelua. Varsinaisesti mies istui hiljaa ja nainen piti monologia ajankäytöstään. Jotenkin rauhallisen mietteliäällä äänellä. Katselin eteenpäin häntä näkemättä ja kuuntelin, kuinka hän puhui ajatuksiani siitä, kuinka pitäisi toimia. Tuntui kuin olisin jossain typerässä elokuvassa ja ajatukseni kaikuisivat ruokalan hälyn päällä.

Tänään tilannettani tutkiessani totesin, että minulla on yhä tähtäimessä yli kaksikymmentä opintoviikkoa tälle syksylle painolastin kevennysten jälkeenkin. Jos hoitaisin nämä, kaikki olisi vähintään mainiosti. Tänään vain havahduin ymmärtämään, että taas yksi kurssi oli edennyt siihen pisteeseen, etten ymmärtänyt enää edes kysymyksiä. Viime tehtäväkierroksella sentään vielä. Pitäisi hankkia kirja tuostakin. Jos kursseja kävisi vaikka viisi lukukaudessa ja ostaisi niihin kaikkiin vähintään 50 euroa maksavan kirjan, josta oikeasti oleellista asiaa ei ole kuin juuri sen verran, että ilman ei pärjää, niin voisi pakkolaskea tämän virkkeen.

Enkä jaksa muistaa, kuinka ajauduin juttelemaan lentokoneterrorismista lounaalla pari viikkoa sitten, kuin sattumalta juuri ennen nykyistä keskustelua. Äidyin muistelemaan kuulleeni Yhdysvalloissa mietityn aikoinaan, kuinka tulisi toimia, jos kaapattu lentokone yrittäisi törmätä Atlantan olympiastadioniin vaikka kesken avajaisten. Ilmeisesti silloin päädyttiin vielä siihen, että ampua ei voitaisi. Nykyään tilanne mahtaa olla toinen.

Jos moiset lait saataisiin läpi, terroristien pitäisi vain saada ihmiset uskomaan, että koneet on kaapattu ja niillä aiotaan tuhota jotain suurta. Valtio sitten hoitaisi tuhoamispuolen [sisäsiistiä ulkoistamista]. Veikkaanpa, että lakia ei tehdä, mutta kone kyllä tuhotaan, jos tiukka paikka tulee. Hurjimmat 911-salaliittoteoriat ovat tokia huvittavia, mutta minä en olisi yhtään yllättynyt, vaikka viimeisestä koneesta paljastuisi mitä.

0 on viitsinyt kommentoida:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds