Arkista

Näinpä vinkeää unta. Selasin isäni iTunesin playcount-listaa ja yllätyksekseni ylivoimaisena ykkösenä oli ruotsalaisen glamrock-bändi The Arkin kappale It takes a Fool to Remain Sane. Kommentoin asiaa isälleni, joka puhkesi vuolaaseen ylistykseen. Hän kertoi, kuinka kappale kertoo juuri hänen elämästään ja koskettaa jokaisella mahdollisella tasolla.

Hupaisaa tässä on tietenkin se, että isäni ei kuuntele musiikkia, saati käytä iTunesia, eikä luultavasti myöskään suuremmin innostuisi homojenkin oikeuksien puolustajina esiintyneestä bändistä.


Itse tutustuin The Arkiin toissa kesänä Ruotsissa oleillessani. Kuuntelin radiota iltapalaksi, ja juutuin seuraamaan ohjelmaa, jossa mies kertoili itsestään ja soitti välissä levyjä. Hänen ajatuksensa tuntuivat tutuilta ja avoin, suorastaan naiivi, esitystapansa koukutti kuuntelemaan.

Päädyin seuraamaan ohjelmaa loppuun, varmaan yhteen asti, vaikka seuraavan päivänä piti herätä töihin ennen puoli kuutta. Mies oli nimeltään Ola Salo, ja kiinnostuin kovasti hänen ohjelman loppupuolella kerrottua omasta bändistään. The Arkin esikoislevy oli menestynyt Ruotsissa mainiosti ja maailmallakin jonkin verran, mutta olin onnistunut missaamaan koko asian.

Salo kertoi kakkoslevyn jatkavan siitä, mihin ensimmäinen jäi. Jos ensimmäinen sopisi kaikille paitsi kaikkein tiukkapipoisimmille kristillisdemokraateille, toinen kuulemma kysyisi jo hieman asennetta. Hän kertoi, kuinka varsin rokkaava Father of a Son syntyi hetken hurmiossa taisteluun homojen adoptio-oikeuksien puolesta. Ironisesti laki meni Ruotsissa läpi heittämällä, eikä kappaleelle ollut tarvetta. [Kuin maalivahti, joka salaa toivoo, että oma joukkue pelaisi hieman huonommin, jotta saisi itsekin jotain tekemistä...]

Seuraavana päivänä löysin esikoislevyn We Are the Ark paikallisesta kirjastosta ja pidin kuulemastani. Hankin pikapuoliin myös kakkoslevyn, provosoimaan pyrkivästi nimetyn In Lust We Trustin, eikä sekään huono ollut. Sittenkin ensimmäisen levyn viaton vapauden kaipuu tuntui omemmalta kuin toisen paikoin hivenen korniksi käyvä erilaisuuden tavoittelu ja järkyttämisen tarve.


Arkia on verrattu kotoiseen The Crashiin. [En sano mitään Turusta, sillä minä olen Turun puolesta.] Pidän kyllä Crashistäkin, mutten ymmärrä Brunilan väitteitä tyhjästä tarkoituksettomuudesta ja silkasta saundikikkailusta. Minusta päinvastoin Arkilla lyriikatkin kestävät läpilukua, Crashilla on hieman heikompaa. Toisaalta Crashin soundit ovat taidokkaampia [sikäli kun minä mitään ymmärrän].

Muistuupa mieleeni, kuinka aikoinaan vuonna 2001 luin Nyt-liitteestä kommentteja Crashin vasta ilmestyneestä Wildlife-albumista. Kehottivat kokeilemaan kappaletta New York. Ajattelin hakea sen koekuunteluun gnutellasta, mutta kirjoittaessani hakukenttään "The Crash" ja "New York" löysin jotain aivan muuta...

Ilmeisesti tästä syystä myös sinkuksi valittiin sittemmin meikäläisittäin hitiksi kohonnut Lauren Caught My Eye. [Nykyään, levyn hankkineena, pidän New Yorkia Crashin parhaana kappaleena.]

5 on viitsinyt kommentoida:

Muse, levyltä Comfort Deluxe, on mun mielestäni The Crashin paras biisi.

pni
http://skrubu.net/

11/12/2004 07:37:00 ip.  

Vilken stilig blog du har! I synnerhet ser den fin ut i Safari när man kan se skuggorna och allt...

11/12/2004 08:18:00 ip.  

Tack tack :)

pni
http://skrubu.net/

11/13/2004 11:41:00 ap.  

Minustakin Arkin ensimmäinen levy on paras, joskin minulla silti on mustat alusvaatteet, joissa lukee pinkillä toisen levyn fontilla toisen levyn nimi.

Crashin paras saattaa nykyään olla Still Alive.

Ja jos nyt Turusta puhutaan, niin Turussa Arkia ja joskus Crashiakin voi tanssia Dynamossa, muun muassa It takes a fool to remain sane on soinut aika monta kertaa. Joskus voit vielä olla kiitollinen tästä vinkistä, jos oot Turussa ja haluat esitellä paikallisille sun muuveja.

6/17/2006 09:23:00 ip.  

Soi muuten tänä iltanakin äsken tuo It takes a fool to remain sane Dynamon tanssilattialla.

6/18/2006 03:26:00 ap.  

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogger Template by Blogcrowds